Että petyn vielä monta kertaa, petyn pettymästä päästyäni. Että kohtaan sylejä, joita kehoni hylkii seuraavana päivänä. Sylejä, jotka sanovat: tästä ei sanaakaan kenellekään. Että on opeteltava olemaan odottamatta mitään, kerta kaikkiaan. Että kaikki syleilyt ovat väliaikaisia. Että on oltava itse oma sylinsä.
Tämä kaikki, kun jäiset kasvoni alkavat sulaa metron lämpimässä virtsanhajussa.
"Halun, kiihkon, hulluuden..." Eiku. Klaus Kinski!
KESÄKUU
Jos tekee sellaista musiikkia kuin Yann Tiersen, on oltava kauneuden tajua. On oltava kaunis.
HEINÄKUU
Tämä on yksi seksikkäimmistä otoksista, joita David Bowiesta on otettu.
ELOKUU
Ihastuin viulisti Warren Ellisiin viimeistään silloin, kun näin hänet soittamassa Nick Caven kanssa Kultsalla. Haltioiduin hänen intensiteetistään.
SYYSKUU
Willem Dafoe on hurmaava. Hänen valkokangasroolinsa ovat lähes poikkeuksettanyrjähtäneitä, mutta omassa lihassaan hän vaikuttaa herttaiselta naapurinpojalta.
LOKAKUU
Rakastan John Hurtin kasvoja; niiden herkkyyttä ja ilmaisuvoimaa.
MARRASKUU
Ralph Fiennes on aina hivellyt aistejani.
JOULUKUU
Lopuksi jonkinlainen villi kortti. Tai poju. Ed Westwick näyttelee Gossip Girl -teinisarjassa paha poika Chuck Bassia. Chuckin hahmo on liian siloposkinen ja huoliteltu omaan makuuni, mutta Ed on kaunis nuorukainen, joka kasvaa karvaa. Viimeinen niitti oli varmaankin muuan haastattelu, jossa Ed oli aivan tajuttoman cocky. Joskus sellainen vain on aika viehättävää.
Nyt olen tehnyt orastavan päätöksen siitä, että voisin kevään lopussa laskea itseni vapaaksi enkä enää palaisi tuohon länsihelsinkiläiseen asuntoon, josta on tullut vuosien saatossa turvapaikkani. Olen kaivellut sisuksiani niin pitkään, ettei kaiken toistuvuutta voi olla huomaamatta: samat keskustelut, itkut, taipumukset ja vaikeudet ovat läsnä yhä vain, ja nyt minua puuduttaa. Luulen, että olen saanut viimeinkin jankata, jahkailla ja pähkäillä kyllikseni. En tietenkään muuten, mutta nimenomaan terapian kontekstissa. Arvelen myös, etten pääse tästä eteenpäin kuin elämällä ja kokemalla, eikä terapiassa avaudu mitään uutta tai mullistavaa ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Keskustellessani terapeutin kanssa hänkään ei taida olla aivan eri mieltä. (Hän tosin nostaa esiin erään teeman, jota olisi hyvä käsitellä viimeiset kuukaudet. Teema nimetään "ihmissuhteiksi".)
Vaikka kirjoitankin terapiasta nyt hieman kyllästyneeseen ja loppuun kaluttuun sävyyn, loputtomat keskustelut terapeutin kanssa ovat olleet korvaamattoman tärkeitä. Ne ovat helpottaneet tasapainoaistiani nuorallatanssissa. Syksyisestä romahduksestani huolimatta voin nykyään paremmin, itsevarmemmin ja kaikin tavoin pulskemmin kuin se tyttö, joka matkasi ensi kerran terapeutin työhuoneelle kauhun ja pelon riuduttamana. Terapiatyöskentelyn vuoksi en kavahda, vaikka kasvoni toisinaan puutuvatkin ja ruumiissa tuntuu sähköinen, levoton jännite. Joskus minua melkein huvittaa, kuinka vaivattomasti ahdistuksesta, pistelevistä raajoista ja kihelmöivästä nenänpäästä huolimatta voi vaikkapa keskustella, työskennellä tai valita säilykehyllystä juuri oikeanlaisen oliivitölkin. En enää pelkää hulluksi tulemista enkä sitä, että joku huomaa. En ihmettele, miksi näin kävi. Olen jatkanut elämääni ja useimmiten voin hyvin. Ruumiilliset ahdistusoireeni eivät ole enää se suurin ongelma, koska siedän niitä ja tulen niiden kanssa toimeen. Suuri kysymys koskee sen sijaan sitä, kuinka järjestää elämänsä tavalla, joka ei aiheuttaisi lisää ahdistusta.
Silti samoissa tunnelmissa on vellottu tuhansia kertoja. On kätelty, istuttu alas, puhuttu, silmäilty seiniä ja taas kätelty. On pohdittu, miksi tuohon tai tähän on taipumus reagoida niin tai näin (ja joka tapauksessa aina hieman vaivalloisesti). On palellutettu varpaat kylmällä parkettilattialla. Ei ole niistetty, vaikka pöydällä on aina nenäliinapaketti asiakasta varten. On kuultu lukemattomia kertoja, kuinka "tuo on tärkeä havainto" tai "mutta sitä voi oppia" tai "miltä sinusta tuntuu". On nähty terapeutin vilkaisevan seinäkelloa ja tiedetty, mitä se merkitsee. On huomattu turhautuneena, että samat asiat ovat vuodesta toiseen hankalia ja että askel parempaan käy tuskastuttavan hitaasti. On koettu hurmoksellisia oivaltamisen hetkiä, keventymisiä, heräämisiä. Ja vähitellen, vähä vähältä on alettu pohtia, tarvitaanko enää tätä tilaa, tätä suhdetta.
Terapiatyöskentely on ollut minulle suurimmaksi osaksi helppoa, sillä itsestäni puhumisessa olen luonnonlahjakkuus. Lahjakkuuteni lisäksi olen harjaantunut analyyttiseksi ja pelottomaksi terapiapuhujaksi. (En tietenkään ole täysin estoton, mutta olen tarttunut metodisesti kiusallisiin ja hankaliin aiheisiin ja yrittänyt tehdä kaikenlaisia rajanylityksiä.) Tietysti kyseessä on myös minun ja terapeuttini suhde, joka on ollut alusta lähtien hämmentävän ongelmaton. Pidin hänestä välittömästi ja luotin häneen eläimen varmuudella. Jos jotakin tekisin toisin - tai mitä voisin yhä tehdä toisin - olisi se varmasti haastavampi ja kriittisempi tapa keskustella hänen kanssaan. Keskustelumme ovat aina olleet sangen konsensuaalisia. Se on ollut turvallista, mutta toisinaan myös tylsää. Ja luojan tähden, hän on sentään psykodynaamisen koulukunnan edustaja!
On kummallista, etten tiedä terapeutistani juuri mitään. Myös oman uteliaisuuteni laimeus hänen suhteensa on ollut hämmästyttävää. En väitä, etteikö hän olisi ikinä kiehtonut minua, mutta olen keskittynyt oman elämäni penkomiseen sellaisella intensiteetillä, ettei muulle ole jäänyt sijaa. Tiedän kyllä, että hän on huumorintajuinen ja lämmin ja sivistynyt. Tiedän hänen sukupuolensa ja osaan arvella hänen ikänsä, mutta en tiedä, onko hän naimisissa tai onko hänellä lapsia. Mistä hän pitää? Millaisia unia hän näkee? Millainen hän on sängyssä? (Joskus näin terapeutistani seksuaalisviritteistä unta, jossa hän oli riehakas, provokatiivinen ja vaarallinen. Hän ajoi liian lujaa urheiluautolla ja kiusasi minua sielullisista puutteistani. Uni päättyi tukahdutetun kiimaiseen piehtarointiin tyhjän varastohallin edessä.)
En usko, että ahdistusherkkyyteni tai jännittämiseni katoavat mihinkään. Niiden kanssa voi kyllä oppia erilaisia toimintatapoja. Voi opetella itsenäisyyttä, avoimuutta ja suoruutta. Omia rajojaan voi ylittää kerta toisensa jälkeen, mutta siinä kaikki. Kenties terapiassa on ollut kyse myös tämän asian hyväksymisestä. (Gallen-Kallela: Ad Astra)
...minusta tuntui edelleen, että kaikki meni alusta lähtien vikaan, etten tehnyt niin kuin olisi pitänyt, että olin tuottanut katkeran pettymyksen niin itsellemme kuin vastasyntyneelle vauvallemmekin. Että olin suoraan sanoen poikkeava. Kun repeytymääni kursittiin kokoon, sinä tarjouduit ottamaan Kevinin uudelleen, ja tiesin, että minun olisi pitänyt vastustella. En vastustellut. Olin pelkästään kiitollinen, kun otit hänet minulta. (...) Maatessani siinä jalat levälläni vannoin, että vaikka olin saattanut oppia näyttämään alapääni koko maailmalle, en paljastaisi ikinä yhdellekään elävälle sielulle, ettei synnytys ollut liikuttanut minua.
Ajatus äitiydestä ja vanhemmuudesta on aina ahdistanut minua. Ystävättäreni ryhtyivät puhumaan vauvakuumeestaan jo ammoisista ajoista alkaen, mutta minä olin aina ulkopuolinen ja kykenemätön ymmärtämään heidän vimmaista haluaan. Nyt he ovat tulleet tiineiksi tai ainakin yrittävät sitä; joillakin heistä on jo lapsia. Minä puolestaan tunnen oloni aivan yhtä vieraaksi kuin ennenkin.
Näitä tuntemuksiani reflektoin, kun luin Lionel Shriverin romaanin Poikani Kevin (2003). Teoksen minäkertoja Eva päättää haluta lapsen, mutta ajatus alkaa ahdistaa häntä jo raskauden aikana. Kun Kevin syntyy, Eva ei tunne mitään. Kuka on tuo nyrpeä ja katala lapsi, joka on lymyillyt hänen kohdussaan? Kevin rääkyy Evan mielestä silkkaa vittumaisuuttaan, ei luovu vaipoista vielä viisivuotiaanakaan ja saa muut lapset vahingoittamaan itseään. Evan mies Franklin ei kuitenkaan näe koskaan Kevinissä mitään vikaa, ja hiljalleen pariskunnan rakkaus alkaa sortua ja kuihtua. Ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä Kevin marssii kouluun ja surmaa opettajansa, joukon koulutovereitaan sekä koulun kahvilatyöntekijän.
Romaani on huikean taitavasti rakennettu. Se koostuu Evan kirjeistä Franklinille, ja alusta alkaen on selvää, että kyseessä on yhden (kenties epäluotettavan) henkilön rekonstruktio kammottavista tapahtumista. Eva pohtii, onko arvoituksellinen Kevin ollut paha jo kehdossa vai onko rakkauden ja aidon hoivan puute saanut lapsen kasvamaan kieroon. En halua kirjoittaa romaanin juonta auki tai analysoida teosta tässä kovinkaan tarkasti, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen ja sai aikaan monisyisen ajatusprosessin. Pidän lisäksi tavasta, jolla teoksessa vältellään leimaavia psykopatologioita: Keviniä ei kutsuta psykopaatiksi ja Eva irvailee diagnoosilleen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
En oikein tiedä, miksi ajatus lasten hankkimisesta on minulle niin vaikea. Tai vaikea ja vaikea, mutta ainakin vastenmielinen. Painajaisissani olen raskaana, synnytän hirviövauvoja enkä kykene rakastamaan jälkeläisiäni. Ehkä juuri rakkaudettomuuden teema on niissä kaikkein kirkkain ja painostavin; juuri se sama, josta Shriverin Eva kirjoittaa. Entä, jos saisin joskus lapsen, mutta en kykenisi kiintymään siihen? Sitten olisin suoraan sanoen poikkeava, kammottava ja iljettävä naishirviö. Jostakin syystä minun ei ole myöskään vaikea kuvitella, että olisin otollista maaperää synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Voin nähdä itseni vatvomassa ja venkuloimassa, teinkö sittenkään oikean päätöksen. Ja entä, jos oma lapseni olisikin voittopuoleisesti vastenmielinen mulkero? Metsänpennusta ei tarvitsisi tulla koulusurmaajaa, kun jo sekin riittää, että se olisi tyhmä ja tylsämielinen, tai en yksinkertaisesti pitäisi siitä. Karmiva on ajatus lapsiin liittyvästä vastuustakin: sellaista taakkaa tuskin voisin kestää vielä moneen vuoteen, jos koskaan.
Pienet lapset ovat outoja ja vieraita otuksia, joiden kanssa en oikein osaa keskustella tai olla teeskentelemättä. Ajattelen, että lapsiin pitäisi osata suhtautua. Ehkä juuri sen vuoksi tunnen oloni heidän seurassaan niin tukalaksi. Silti lapset ja heihin kohdistuvat intohimot kiehtovat minua. Myönnän, että minulla on ennakkoluuloja lapsia halajavia ihmisiä kohtaan, mikä tuntuu tavallaan mielettömältä, koska sellaisiahan suurin osa ihmisistä on. (Enhän voi olla itsekään liikuttumatta hieman, kun näen karhupukuun puetun vauvan.) Yritän kuitenkin taltuttaa näitä pelkojani ja nyrpeyksiäni, ja minusta on kiinnostavaa lukea esimerkiksi Lupiinin kirjoituksia äitiydestä, kulkea Eileithyian matkassa ja käydä toisinaan myös adoptiomatkailemassa.
Jouluna sukeltelin lapsuusaikani kuva-albumeissa, joiden satoa tässä kuvituksena käyttämäni otoskin on.
Luulin tulleeni tähän asuntoon nauttimaan yksinolosta, mutta olenkin tullut suremaan. Yöllä parun ja nytkyn ja hampaani kalisevat raastavasti yhteen. Harmaa kissa tuijottaa minua matkan päästä ja antautuu välillä tärisevien käsieni silitettäväksi. Melttoamisestani päätellen suren nyt kaikkia pienimpiäkin haavoja, jotka on milloinkaan minuun leikattu. On kuitenkin myös yksi hivenen suurempi verenpurkauma, ja se on tämä vuosi. Itken koko vuoden pettymyksiä, rakkaudettomuuttani ja ahdistusoireideni karvasta paluuta. Eritteistä ja itkusta märät nenäliinat lentävät lattialle. Yskin niin kovasti, että tästä pienestä asunnosta tulee kaikkien mahdollisten bakteerieni pesä. En kuitenkaan ole mikään Helen Memel, joten noukin nenäliinat kuuliaisesti roskakoriin ja ajattelen, että huomenna olisi varmaankin aika peseytyä.
Olen niin surkea ja tautinen, että aamulla minua jo vähän hymyilyttää tämä alennustilani. Jossakin lemahtaa kissankusi, mutta olen liian tukkoinen paikallistaakseni hajun lähdettä. Haisen siis täällä yhdessä kissojen kanssa ja pohdin, että surun päästäminen valloilleen voi olla hyväkin asia. Olen ollut koko vuoden niin vihainen ja pingottunut, että tässä möyrimisessä on lopulta jotakin lohdullista. Voin vain heittäytyä ja kenties pian jo leijun talvisella taivaalla vähän kevyempänä. Ja aivan niin: ainakin nyt kalvava ahdistus ja koko kehoa viikkoja jäytänyt hätä alkavat menettää teräänsä. En uskalla vielä ajatella kävelyjä tai tanssitunteja, mutta ainakin tiedän, että haluaisin kovasti tanssia. Tiedän myös, että yllättävä liike sattuu aluksi, mutta aristavissa lihaksissa on oma lumouksensa. En haluaisi enää hetkeäkään kantaa näitä kiveksi muuttuneita hartioitani tai raskasta hengitystäni.
Vaikka nyt kovasti parjaan tätä vuotta, on siinä ollut paljon hyvääkin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lähentynyt puolituttuja; ehkäpä olen lähestynyt myös niitä, jotka ovat olleet jo muutenkin lähelläni. Syksyllä tein jotakin, joka tuntui oikeasti merkitykselliseltä ja kohtasin siinä sivussa monia ihania naisia. Tämän vuoden jälkeen tiedän myös vähän enemmän siitä, mitä en halua. Oppisinpa lisää siitäkin, mitä haluan. Sitä en oikein tiedä, mutta nyt voin lukea lisää Eva Khatchadourianista, juoda Finnrexiniä ja silittää kissoja. Jos oikein ponnistelen, voisin houkutella itseni syömään.
Vain muutama ilta taaksepäin viereisessä korttelissa on käyty ravistavia keskusteluja aamuyön tunteina. Oikea aika, oikea paikka, oikea ääni. Niiden keskustelujen jälkimainingeissa nyt itkeskelen, lötkähdän kissojen viereen sänkyyn nuhaisena taikinana. Pian on hiippailtava alakertaan avaamaan ovi ja päästämään vihreä enkeli sisään.
Vanha toveri lähestyy minua kirjeitse ja kertoo, että hänelle on tehty Diagnoosi. Nyt hän kaipaisi tukea ja turvaa, lohdun sanoja minulta, joka on kokenut omakohtaisesti saman. Menee päivä jos toinenkin, enkä tiedä mitä vastata. Kuluu useampi viikko, mutta en saa kirjoitetuksi mitään. Aluksi pelkään sanovani hänelle jotakin masentavaa, koska syksy on ollut rankka ja olen ollut surullinen ja ahdistunut. Lopulta pelko taittuu kalvavaksi äkeydeksi: en jaksa tukea enkä jaksa auttaa, olen aivan puhki ja kulunut ja loppuunjäystetty. Kaikki virkkeeni ovat silkkaa kieltosanojen kudelmaa. Vastaukseni kaikkeen on ei, ei ja ei. Olen unohtanut, kuinka sanotaan kyllä. ("Ich möchte bei jedem Schritt oder Windstoss 'Jetzt', und... 'Jetzt' und 'Jetzt' sagen können und nicht wie immer 'seit je' und 'in Ewigkeit'.")
Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.
Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.
Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.
