tiistai 5. joulukuuta 2006

Winona's Big Brown Beaver

Karvanpoistointo on saanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä. (IS 1.12.2006 s.45)

Ei saatana. Nyt meni ärhäkältä seireeniltä persikat väärään kurkkuun. Saara kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti nykypäivän posliinipilluvimmasta ja siteeraa Ilta-Sanomissa yläpäätään aukonutta turkulaista gynekologia, joka kommentoi kaikenkarvaisten parishiltonien pimpinpaljastelutrendiä. Onneksi paljastelijoiden pimppikarvat sentään uiskentelevat kylpyhuoneen lattiakaivossa eivätkä ole missään sopimattomissa paikoissa rehottamassa. Onhan todellakin pöyristyttävää, että gynekologi (siis gy-ne-ko-lo-gi!) joutuu sietämään työssään paitsi pimppejä, myös häpykarvoja! Sellaiset pikku majavarasiat sietäisi viedä saunan taakse sheivattaviksi, perkele!

Minun on pitänyt blogata karvahysteriasta noin sata kertaa ja nyt, kiitos Saaran, minun on viimeinkin pakko puuttua tähän verenpainettani kohottavaan aiheeseen. Tarvitseeko minun edes kuvailla, kuinka kyllästynyt olen tähän karvafasismiin, jota nyt tyrkyttävät jo gynekologitkin? Saaran siteeraaman helmen on kaiken lisäksi päästänyt suustaan naispuolinen gynekologi, jonka alapääkarvoituksen määrä lienee nyt meille lukijoillekin harmittavan selvä. Ihan vain varmuuden vuoksi totean, että karvoituksen poistaminen tai poistamattomuus on jokaisen oma asia ja minulle on ihan sama, vaikka jonkun pimppiin olisi tatuoitu kokonainen posliiniastiasto. En kuitenkaan voi sietää paskanjauhantaa, jonka mukaan kaikkien naisten olisi näytettävä terää (tai vahaa tai vaikka saatana moottorisahaa) häpykarvoitukselle, koska naapurin pikku Heikki-Marjatan mielestä häpykarvoitus on niin totaalisen iljettävää, likaista ja rumaa. Välillähän törmää lisäksi sellaisten miesten edesottamuksiin, jotka kuulemma eivät anna naisille, joiden kaikkein pyhintä koristaa karvapöheikkö: karvat pois tai ei tipu seksiä. Niinku yök, niinku! Olen maininnutkin täällä lyhyesti muuannesta nuoresta miehestä, jonka mielestä pillukarvojen ajaminen kuuluu käytöstapoihin. Samainen persikkaorhi ajeli rinta-, sääri- ja kainalokarvansa, mutta munakarvoihinsa hän ei jostakin syystä koskenut.

Eksyin joskus kesällä keskustelupalstalle, jossa nuoret naiset ja teini-ikäiset tytöt keskustelivat häpykarvojen poistamisesta. Kyseessä ei siis ollut esimerkiksi bikinirajojen siistiminen vaan niin sanotusti koko hoidon tuhoaminen. Pikku barbarat itkivät toisilleen, kuinka hankalaa pimpin pitäminen karvattomana on, kun värkkiä on sörkittävä joka toinen päivä, ettei vain sänki ala kasvaa. Ja iik, mitä poikaystäväkin sanoisi, jos pimpparikseen kasvaisi karvoja! Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa olin jo hieman pöllämystynyt: olin joutunut keskelle maailmaa, jossa häpykarvat olivat vihollinen numero yksi. Kuten sanottua, jokaisella on toki omat mieltymyksensä, mutta rajansa kaikella! Sekin on kyseenalaista, kuinka "omista" mieltymyksistä loppujen lopuksi onkaan kyse, tuputetaanhan karvattomuutta pornon lisäksi aivan arkipäiväisissä lehdissä. Lisäksi naisten kainalo- ja säärikarvojen poistaminen on jo sellainen selviö, että siitä tuskin keskustellaankaan. Kaikin puolin karvaisena naisena minua suoraan sanottuna vituttaa tämä karvakaruselli, jossa miehet ja naiset pyörivät rinta rinnan, karvattomina tietenkin. Jos minulla olisi joskus tarpeeksi pokkaa, kirmaisin rannalle kainalo-, sääri- ja pimpurakarvat rehottaen ja näyttäisin keskisormea kaikille karvafasisteille. Mutta ehei: olen karvahysterian uhri ja aktiivinen tuottaja siinä missä muutkin. Posliinipiluilua ja jatkuvaa karvantorjuntaa kieltäydyn kuitenkin harrastamasta, ihan vain periaatteesta. Varo, sinä turkulainen gynekologi. Et voi koskaan tietää, milloin karvainen eläin hakeutuu vastaanotollesi.

perjantai 10. marraskuuta 2006

Akateemista pornoa ja lepakkoleidejä

DTM:n punahehkuinen valaistus loi sopivan synnillistä tunnelmaa eilisessä Vinokinon keskustelutilaisuudessa, jossa Pornoakatemian tutkijat rupattelivat lesbopornosta ja provosoivat yleisön käymään keskustelua, joka ei liittynyt mitenkään aiheeseen. Tilaisuuden avasi saksalaisen Manuela Kayn lesbopornofilkka Airport (1994), joka oli lesboilta lesboille suunnatun pornon pioneeriteoksia. Olimme herättäneet ystäväni kanssa runsaasti pahennusta lähipiireissämme osallistumalla moisiin seksikekkereihin ja katsoimmekin parhaaksi ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen kuin antautuisimme kollektiiviselle pornon katselulle. Mieliämme varjostivat ajatukset 1970-luvun hikisistä pornoteattereista, joissa vierustoverin käsi saattaisi löytyä sopimattomista paikoista heti, kun silmä välttäisi. Päätimme kuitenkin uhrautua jalosti tieteen alttarilla ja astuimme sisään.

Puolituntinen Airport jätti jälkeensä mielikuvia vessoihin viehtyneistä lentoemännistä, S/M-nahkalesboista ja omituisista vaateviritelmistä. Elokuva oli tehty puolittain kieli poskessa eikä se herättänyt ainakaan minussa juurikaan kiihottuneisuutta: pikemminkin oli kiinnostavaa katsoa naiselta naiselle tehtyä pornoa, jonka naiskuvat olivat hyvin erilaisia kuin mainstream-heteropornon. Toki elokuvassa kierrätettiin tyypillisiä pornokliseitä anaalidildoista ryhmäseksiin ja purukumin jauhamiseen (!), eikä se sinänsä poikennut pornon klassisista konventioista. (Olen ilmeisesti jäänyt jostakin paitsi, koska en ole aikaisemmin tiennyt, että saksalaisten pornoelokuvien karva-Horstilla on taipumus mässyttää purkkaa aktin aikana.) Kirjoitin joskus aikaisemmin omasta suhteestani pornoon enkä ole sittemmin tullut hullua hurskaammaksi aiheen suhteen. Miksi lesbopornon on oltava poliittista? Voiko se tähdätä silkkaan nautintoon? Onko mainstream-pornosta poikkeaminen väistämättä poliittista? Manuela Kay ei käsittääkseni pyrkinyt tekemään poliittista pornoa, mutta silti lesbopornon katsominen on kuin tekisi päivän hyvän työn, niin kuin Jatulintarhan Jenny Kangasvuo totesi puheenvuorossaan.

Oli erinomaisen kiinnostavaa tutustua akateemiseen pornotutkimukseen ja -diskurssiin, vaikka Antu Soraisen johtama keskustelu jäikin hieman lyhykäiseksi ja suppeaksi. Paikalla olivat lesbotutkija Tuula Juvonen, pornotutkija Susanna Paasonen ja jo mainitsemani Kangasvuo. Erityisen harmillista oli, että yleisökeskustelulle jäi hyvin vähän aikaa ja senkin valtasivat pääosaksi äänekkäät häiriköt. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, miksi joka paikassa on oltava taho, joka kysyy, miksi nuoret tytöt "kääntyvät" tai "joutuvat" lesboiksi. Tämänkin kysymyksen esittäjä oli saapunut paikalle ensimmäisten joukossa reilusti etuajassa ilmeisesti tirkistelemään lesbopornoa ja paheksumaan erilaisia seksuaalisuuksia. Voi hyvää päivää, sanon minä. Kun odottelimme ystäväni kanssa ratikkaa pakkasesta paukkuvalla kadulla, totesimme keskustelutilaisuuden olleen jopa jollakin tapaa terapeuttinen. Tutkijat käsittelivät pornoa monipuolisesti ja kriittisesti, mutta eivät sillä tavoin, että se olisi väistämättä jotakin likaista ja pahaa. Oli vapauttavaa seurata keskustelua, jossa porno oli suorasukaisesti esillä ilman mystistä kielletyn huntua.

Lopuksi vielä Vinokino-mainos: kaikki lesbo- ja homoelokuvista kiinnostuneet, mars mars Ateneumiin ja Andorraan! Omassa ohjelmassani ovat ainakin Naiskooste ja edellisen polkkaukseni opettajateemaa jatkava Loving Annabelle.

torstai 9. marraskuuta 2006

Once I was a serene teenage child

Filosofian opettajalla oli kummallinen päärynävartalo ja vaappuva askel. Hän vaikutti kireältä ja tiukalta, mutta hän oli myös äärimmäisen älykäs ja sivistynyt ja oudolla tavalla puoleensavetävä. Aivan varmasti yksinäinen, ei naista, ei lasta, tuskin miestäkään, kirjoitin puolihuolimattomasti vihreään muistivihkooni tarkkaillessani opettajan levotonta käyskentelyä liitutaululta piirtoheittimelle ja taas takaisin. Tämä on 16-vuotias minä. Leveät lahkeet, pitkäpitkä tukka ja ylimielinen kiukku tätä paikkaa ja typeriä ihmisiä kohtaan. Näettekö: tuolla minä ja ystäväni kikatamme koulun liikuntasalissa, kun opettaja on pukeutunut pikkutakkiin ja näyttää melkein komealta. "Aivan kuin sillä olisi hartiat!", joku huudahtaa. Älykäs punatukkainen tyttö on tarkkaillut filosofian tunnilla opettajan haaroväliä ja raportoi sen olevan pullea. Katsomme Olympiaa ja opettaja kertoo meille Leni Riefenstahlista. On estetiikan kurssi ja minä pohdin, olenko opettajan mielestä viehättävä.

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.

Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!

Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.

lauantai 16. syyskuuta 2006

Sormet pois, Yrjö W. Puska!

Ensimmäiseksi R&A-tuttavuudekseni päätyi tänä vuonna elokuva, jonka tiesin etukäteen sisältävän japanilaista pehmopornoa ja sangen erikoisia juonenkäänteitä. Elokuvaa ennen tissuteltujen mansikkamargaritojen ja sietämättömän vessahädän ohella Meike Mitsurun The Glamorous Life of Sachiko Hanai (2003) paljastui ihan mainioksi perjantai-illan ratoksi, joskin olisin odottanut elokuvalta jopa hieman vinksahtaneempia ja hauskempia edesottamuksia. Jo alusta alkaen on selvää, että leffan pääosassa ovat Sachiko Hanain terhakat rinnat ja pyöreä takamus. Kyltymätön Sachiko viettelee niin isän kuin pojankin, onnettoman runkkarin ja pohjois-korealaisen palkkatappajan. Elokuvan miehet ovat lähinnä kiimaisia kaneja, jotka eivät saa tarpeekseen Sachikon ihanista kummuista ja mättäistä. Osansa tästä riemusta saa myös George W. Bushin kloonattu sormi (!).

On sanomattakin selvää, että elokuva on silkkaa sexploitaatiota ja naisen vartalon esineellistämistä. Toisaalta elokuvassa on myös paljon absurdia huumoria ja itseironiaa: siinä naureskellaan perinteisille pornokliseille eikä edes yritetä esimerkiksi piilottaa vaijereita, jotka kannattelevat Bushin tähtilippuun verhottua sormea. Sachikon erikoisilla seksikokemuksilla ratsastetaan uuvuttavuuksiin asti, tämä kun ei kykene tuntemaan seksuaalista nautintoa itse aktin aikana vaan vasta myöhemmin, yleensä kiemurrellen tällöin orgasmin kourissa eri miesten edessä. Koomisten seksiaktien lisäksi elokuvassa on myös yksi raiskauskohtaus, joka tuntuu perin irralliselta ja hämmentävältä. Irrallisuuden tuntu on kyllä läsnä koko elokuvassa, vaikka siinä jonkinlainen juoni onkin. Pehmopornon lisäksi se tarjoaa jonkinlaista Bush-parodiaa ja -kritiikkiä, järjetöntä länsimaista tiedejargonia ("Ooh! Sano vielä 'Noam Chomsky'!") ja - pehmopornoa. Elokuvassa ei näytetä, kuinka juttu menee toiseen juttuun, mutta alaston naisvartalo on siinä kieltämättä kattavasti edustettuna, vaikka haarojen väliin ei mennäkään. Siveettömimmillään kiihottunut (mies)professori remuaa portaissa pelkät kireät alushousut jalassaan.

Myönnettäköön, että elokuva sai tällaisen ärtyneen feministinkin nauramaan, vaikka välillä oli toki vähän irvisteltävä ja pyöriteltävä silmiä. Absurdin huumorin ja surrealismin ystävälle elokuva voi tarjota ihan hupaisan kokemuksen. Imdb:n katsoja-arvostelussa nimimerkki Dick Steel kuitenkin toteaa: "If you're feeling horny, then this movie might just be your cup of tea." Ehkä, ehkä ei.

keskiviikko 13. syyskuuta 2006

Lightweight lightningseed?

Avaan pukuhuoneen oven ja hujahdan sisään hermostuneesti luimistellen. Sieraimiini tulvahtava tuoksu ei ole suinkaan hikeä vaan kepeää, hentoa tytönhajua. Tiedättehän ne tytöt, joiden jäljiltä vessassa leijailee hento kukkaistuoksu, aivan kuin he eivät olisi olleet lainkaan tekemisissä ruumiinnesteiden kanssa? Nämä tytöt virtsaavat hunajaa ja paskovat perhosia. Ja sitten olen minä. Siltä minusta nyt tuntuu, kun paljastan ajelemattomat sääreni ja kuhmuraisen takamukseni ja puen päälleni kauhtuneet, mustat verryttelyhousut. Onko mitään otollisempaa paikkaa häpeälle ja alemmuudentunteille kuin pukuhuone? Aktiiviset nuoret naiset ja heidän täydelliset reisilihaksensa ja vartalonmyötäisten housujen verhoamat piukeat takamuksensa. Ja sitten olen minä. Tuokin tyttö tuossa mininapatopissaan katsoo minua pitkin nenänvarttaan, aivan varmasti katsoo! Lietson itseni suunnattomaan jännittyneisyyden tilaan ja hoen taukoamatta mielessäni olevani kankea ja kerta kaikkiaan kelvoton ja kyvytön kävelemään liikuntasaliin, jossa on muitakin ihmisiä. Vastoin kaikkia odotuksiani joogaan itseni tähtiin tai vähintäänkin miellyttävämmälle kiertoradalle. Myräkkä ähertää vieressäni ja on selvästi notkeampi kuin minä (kuten tietysti myös se tyttö mininapatopissaan), mutta pikku hiljaa opin keskittymään itseeni. Tämänhän pitäisi olla kaltaiselleni omaan napaan tuijottelijalle yksinkertaista, mutta kun minä vertailen usein itseäni muihin. Ja tokihan silmäni harhailevat silloin tällöin levottomasti kohti tuntemattomia ja sisälläni oleva suorittaja vinkuu ja marisee, mutta siihenkään en kuole. Puolentoista tunnin taivuttelujen, venytysten ja hengitysharjoitusten jälkeen olen rento, puhdistunut ja energinen.

Seuraavana päivänä lähden tanssitunnille ja muistelen kaikkia niitä lukuisia kertoja, kun olen tutustunut toiveikkaana uuteen tanssiin ja lopulta päätynyt tunnille kerran tai kaksi. En ole yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan, koska olen tuntenut itseni niin surkeaksi, kömpelöksi ja huonoksi. Jokainen tanssitunti on hukkunut muiden seuraamiseen ja lopulta siihen, etten ole lainkaan pystynyt keskittymään omaan liikkeeseeni. Suoritan vain hampaat irvessä ja häpeän, häpeän, häpeän. Missä on se tyttö, jonka liike on puhdasta riemua ja iloa? Mihin katoaa se tyttö, jolla on loistava rytmitaju ja kyky heittäytyä musiikkiin? Tanssitunnilla olen loputtomasti hukassa. Kirkkaat valot ja peili ahdistavat: näen itseni, mutta olen joku vieras. En pidä siitä, mitä näen. Pitäisi olla hoikempi kauniimpi notkeampi itsevarmempi osaavampi täydellinen hikoilematon ylemmyydentuntoinen kaikkivoipa. Ja kun minä en ole, en kerta kaikkiaan. Olen varma, että kaikki tuijottavat sekoilevia askeleitani ja kauhusta kuolaavaa turpaani. Tässä on jotakin pahasti vialla. Tällä kertaa joudun varmasti kaikkien aikojen pahimmalle tanssitunnille, mutta vastoin kaikkia odotuksiani minua alkaa naurattaa. Pitäisi pyöriä salamannopeasti lattialla, tehdä spakaateja ja tietää, mitä oudoilla termeillä tarkoitetaan. Ja tämän kun piti muka sopia aloittelijoille! Olenkin joutunut kesäkauden viimeiselle tunnille ja olen pihalla kuin banaani perunamaalla. Onneksi paikalle on saapunut muitakin tomppeleita. Koko episodin kruunaa se, kun lähden kotiin ja mätkähdän mäessä rähmälleni. Polvessani on yhä kissankokoinen mustelma, mutta tanssitautini ei kuitenkaan toivottavasti sammu.

Olen ajatellut nyt kokeilla rohkeasti eri tanssilajeja ja yrittää löytää jonkin, joka tuntuisi hyvältä. On kummallista, kuinka vahvasti liikunta nostaa esiin suunnattoman itsekriittisyyteni, kehokompleksini ja taipumukseni huumorintajuttomaan suorittamiseen. Ja kuitenkin se saa myös aikaan äärettömän hyvän olon tunteen ja miellyttävän tietoisuuden omasta kehosta. Tiedän myös, että liikunta olisi erinomainen lääke paniikkiin ja ahdistukseen: liikunnan avulla jännitystä ja ahdistusta pystyy purkamaan luontevasti. Vaikka viime syksy oli monella tapaa kaoottista aikaa, lenkkeilin kuitenkin monena päivänä viikossa ja nautin kovasti raivokkaan hikilenkin aiheuttamasta euforiasta ja uupumuksesta. Sitten vain jämähdin enkä saanut itseäni enää liikkeelle. Oma jännittämiseni on ollut myös hyvin fyysistä ja olenkin kärsinyt jatkuvista lihaskivuista. Aluksi koko kroppani saattoi olla paniikkikohtauksen jälkeen aivan lukossa monta päivää, koska pelkäsin uusiutuvia kohtauksia ja jännitin ja pingotin koko ruumiillani. Ei olekaan ihme, että viimeisen vuoden aikana olen sairastellut (fyysisesti) mitä moninaisimmilla tavoilla. On totisesti tuntunut siltä, että kaikki paska kaatuu yhtä aikaa niskaan.

Nyt edessäni on uusi syksy ja voin kaikesta huolimatta paljon paremmin kuin vuosi sitten. Olen jaksanut ja uskaltanut tehdä vaikka mitä, ja se tuntuu hienolta. Uusi liikuntainnostukseni on alkanut vasta hiljattain, mutta joogan ja tanssimisen lisäksi olen jo käynyt pelaamassa sulkapalloa ja uskaltautunut jopa kuntosalille. Sulkapallo on hauskaa ja puhdistaa pään tehokkaasti kaikenlaisista ylimääräisistä ajatuksista. Kuntosaliin suhtaudun vielä varsin varauksellisesti, mutta olen päättänyt kuitenkin yrittää. Ja tosiaan, aion yhä metsästää minulle sopivaa tanssilajia, joka ei luisuisi silkaksi suorittamiseksi ja itsen ja muiden kyttäämiseksi. Olen kokeillut aiemminkin afroa ja itämaista tanssia, mutta ne lienevät seuraavaksi listallani. Osaisiko joku suositella aloittelijalle jotakin oivaa lajia? (Ja kiitos Puulle, Myräkälle ja Nonkululekolle seurasta, tuesta ja kannustuksesta liikunnan saralla!)

keskiviikko 9. elokuuta 2006

Iloinen porstituutiolaulu ja päivän nais- ja miesviha-annos

















Lisa will go down on you
yes she will
Lisa will go down on you boys
Come to mommy

Let’s go and fuck in Germany
where the girls do it voluntarily
Fish net hookers on heroine
they wanna suck our cocks
Behold! The ecstasy

I wanna kill the hookers kill the whores
I wanna rip their little mouths off
for the Hooker is the one
who makes my husband cum
Her shaved tiny baby pussy
all meow-meow

Let’s go and drool in Germany
where the girls strip off voluntarily
legs wide open on a dirty floor
all the boyfriends go “She’s such a cunt, a whore!”

I hate women who can cum
I hate my fatty fatty bum
I hate the Father and the Son
who make my vagina numb
I hate the fact that I was born
a dirty little whore
(as in “a woman”)

See them jerking off the teeny-weeny
yellow polka dot…
cock cock cock

torstai 27. heinäkuuta 2006

"The scent on the air was strange, but still it was cat..."

Keskiviikko oli kissapäivä, joten sallittehan minun jatkaa nyyhkytarinointiani?

Luen aamiaiseksi Neil Gaimanin A Dream of a Thousand Cats -sarjakuvan, jossa kissa matkaa Morpheuksen luo unimaailmaan. Kissan isäntä on hukuttanut sen vastasyntyneet pennut, nuo kurnuttavat karvapallot, joiden silmätkään eivät ole vielä auenneet. Niinpä kissa lähtee vaaralliselle matkalle etsimään oikeutta, viisautta ja ilmestyksiä. Voiko kissaa omistaa? Tuskin: "I am a cat and I keep my own counsel." Sarjakuvasta opin, mitä makoisasti uinuvat kissanpennut todella jahtaavat, kun niiden pikkuruiset kynnet hiipivät ulos piiloistaan ja somat pikku käpälät ojentuvat sikeään uniläimäytykseen. Kyttään parvekkeelta naapurin oranssia kattia, joka muistuttaa sarjakuvakissan rakastajaa. Tämä tosin on arka ja varovainen. Vatsan pehmoinen karvapeite viistää maata, kun se pysähtyy tuijottamaan minua epäluuloisesti kävellessäni kerran sen ohitse. Maukaisen sille salaa ja kissa katsoo minua, kuten hieman yksinkertaista hölmöä katsotaan.

Käyn katsomassa Francois Ozonin elokuvan Le Temps qui reste, jossa kolmikymppinen Romain tekee kuolemaa. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Miksi haluan nähdä, kuinka muotienkeli lopulta leikkaa kiharat hiuksensa ja käy rannalle makaamaan viimeisen kerran? Pidän elokuvan vähäeleisyydestä. Nieleksin elokuvateatterissa kyyneliäni ja olen varma, että kotiin palattuani lankakeräni purkautuvat. Ja niin käy: nukkumaan mennessä pitkästä aikaa pistelevät ruumiinjäsenet, ylikierroksilla käyvä hengitys ja nimetön pelko jostakin, jota ei voi koskettaa käsin. Olen lähdössä matkalle, jonne en halua lähteä. Kysyn, missä vaiheessa elämästäni tuli tällaista. Millaista muka? Sallitte varmaan, että keskeytän. Kaikkihan on oikeastaan hyvin, mutta silti on paha olla. Ajattelen viikonloppuista flyygelityttöä, joka olen kepeässä humalassa; olen elementissäni ja hurmaan ne, jotka jaksavat kuunnella. Se on hyvä ilta. Ja nyt olen levoton ja jännittynyt. Ei se mitään, ei se mitään. Rauhoitun ja nukahdan.

Näen myöhään aamulla unta, jossa minulla on kissanpentu. Asun korkeassa kerrostalossa ja pentu on levoton. Yritän ottaa sen syliin, mutta se pakenee ja viuhtoo aina poispäin. Asunnossa on myös koira, joka kääntää vahingossa lieden päälle, polttavan kuumaksi. Löydän epätoivoissani lopulta sähköjohdon, jonka vedän pois seinästä. Kissa pakenee parvekkeelle ja minä haen sen pois, mutta turhaan - nyt se putoaa alas, ja me olemme ainakin seitsemännessä kerroksessa! Se kohtaa maan ja on kuin joustavaa kumia, nousee ylös ja hoipertelee. Uskomatonta! Juoksen porraskäytävään, jossa nuoret, humalaiset miehet yrittävät estää kulkuni alas. Vanhempi mies nousee ylös portaita ja tuo minulle kissanpennun, joka on hengissä ja voi hyvin. Yhtäkkiä se kuolee käsiini, nytkähtää ja on poissa.

Herään. Sydäntäni särkee. Vasta kirjoitettuani unen ylös, ymmärrän. En jaksaisi olla surullinen.

(Dave McKean: ?)

Hiukset

aivan hellästi silität ihoani
rauhoitat tykyttävää kipua
läheisyys on
sinä ja minä ilmapatjalla
vuode lentää öisellä taivaalla

muistatko Angelikan ja hellän kielen
kiipeilimme puissa, paljaat jalat ja kivet
enkä minä tiennyt oudoista kosketuksista
hiuksista
samealla pinnalla

projekti 499, exit 75
ei isien virheitä,
äitien kylmyyttä

on hyvä näin

maanantai 24. heinäkuuta 2006

Kuolleen kesken matkan

Keskellä yötä (kuitenkin ennen nukkumaanmenoa) menettämisen pelko kiertää kylmät ja luisevat sormensa kurkkuni ympärille. On the holy hour; silloin ajatellaan kuolemaa. Puu kuiskaa: "Ajatella kuolemaa on kuolla monta kertaa". Ja sitten uninen tuhina makuuhuoneessa, juuri täällä katon alla, lähellä siipien havinaa. Kun kuolataan tyynylle ja urahdellaan unessa, ei voi tapahtua mitään pahaa. Ennen pumpuliin lipumista on kuitenkin ajateltava Tiinua, joka joskus oli, mutta ei ole enää. Olemme kävelleet unessa tyhjässä ostoskeskuksessa. Hän on pukeutunut räikeään pinkkiin, mutta on aivan hiljaa. Mietiskelevä, kuitenkin puoliksi läsnä. Minäkin vaikenen, enkä kysy kysymyksiä, joita hereillä ollessani pyörittelen sinne ja takaisin. Olen seisonut jokaisena jouluaattona viiden vuoden ajan hänen kivellään. Ojentanut pakkasesta kohmean käteni tulitikulle, raapaissut ja sytyttänyt vähän lämpöä, jotta se, mikä on hyvää ja valoisaa, ei katoaisi. Hän on minun ikuisesti kahdeksantoistavuotias enkelini, joka on jättänyt taakseen kassillisen syyllisyyttä. Mikset tullut elämääni silloin, kun olisin tiennyt vähän paremmin? kysyn. Aika kuitenkin pehmentää karkeita kysymyksiä ja minä muistan yhä hymysi, vuosi vuodelta vähän paremmin.

On mahdotonta kirjoittaa itsemurhasta siten, ettei kuulostaisi mahtipontiselta. Sinä olet kuitenkin minun dramaattisin muistoni, joten ehkä sallit tapani puhua sinusta? Ihmiset vaikenevat ja vaivaantuvat ja pyörivät sukissaan, kiertelevät ja kaartelevat. Silloin kun olin surullinen, vihasin heitä kaikkia. Käytänkö sinua keräämään itselleni säälipisteitä ja huomiota? Uneksin pienenä saavani suru-uutisia jonkun kuolemasta, kun istuisin koululuokassa kirjoittamassa. Lapsen unelmassa oli ripaus kauhistuttavaa nautintoa: olisin sureva omainen, jonka kaikki huomaisivat, voivoivoivoi, hirveää, kamalaa, onko joku todella kuollut! ja se tapahtui sinulle, etkä sinä ansaitsisi sellaista, koska olet niin hyvä ja kaunis ja kiltti. Ja vuosia myöhemmin se todella tapahtuu, paitsi että on musiikin tunti, ja takapenkin pojat nauravat. Istun jähmettyneenä tuoliini, itken, hoen eivoiollatottaeivoiollatotta, nyt minuutin hiljaisuus, sitten lähden ulos luokasta, typerä opettajakin ymmärtää. Eikä mikään ole samanlaista kuin lapsuuteni morbidissa unelmassa. Istumme hataralla penkillä ja mies taputtaa minua olalle, mutta minä olen mennyt maan alle. Soitan isälle ja olen hysteerinen. Autoradiossa Suurlähettiläät ja Kun tänään lähden, ei voi olla totta.

Olen joskus kuvitellut viimeisiä askeliasi ja paikkaa, joka onkin muuttunut metsäksi, jossa lempeät saksanpaimenkoirat tulevat nuolemaan käsiäsi ja kasvojasi. Vanhempiesi surun ja isäsi kasvojen ajatteleminen on yhä kestämätöntä. Näethän, että sinä kouristat minua yhä, vaikka aika onkin laukannut eteenpäin? Sinä olet ollut fyysisesti poissa pian kuusi vuotta. Kummallista! En ole ajatellut sinua pitkään aikaan, mutta öisessä vuoteessa olet yhtäkkiä kanssani. All cats are grey, korissa kissoja ja iilimatoja, sinun hiuksiasi ja ajatuksia tytöistä, jotka putoavat. Sinä olet hassu, sanoit kerran.

(Dave McKean: Moth)

maanantai 17. heinäkuuta 2006

I wanna suck on your lollipop

Ylikansallisen vaatekaupan kassalla huomioni kiinnittää tyttö, joka on yhtä pitkää säärtä ja vaaleita hiuksia, jotka tavoittelevat viettelevästi kapeita lanteita. Hän on pukeutunut nenäliinan kokoisiin mikroshortseihin ja tiukkaan toppiin, joka tekee orastavista, nöpöttävistä rinnoista huutomerkkejä. Sulokkaita jalkoja verhoavat punaiset piikkarit. Hänen kaksi ystävätärtään ovat kuin kopioita hänestä ja yhtäkkiä ymmärrän: sehän on Lolita monistettuna kolmeen kappaleeseen! Vilkaisemme ystäväni kanssa toisiamme ja hymähdämme. Hymähdykseen kätkeytyy monenlaisia tuntemuksia: hämmennystä, paheksuntaa, kateuttakin. Nämä tytöthän ovat se malli, johon pitäisi pyrkiä. Se, josta me olemme jo kasvaneet ohitse. Hoikat varret kuin pajunvitsat. Punatut huulet vievät ajatuksen kuin varkain hekumallisiin huuliin, jotka ovat tiukasti supussa mikroshortsien alla. Immenkalvot kuin heleät apolloperhoset. Viattomuuden aika.

Pysähdyn hetkeksi lukemaan tekstini ensimmäistä kappaletta ja hätkähdän. Tytöt ovat vain minun katsettani varten. Heidät on läpeensä seksualisoitu, he ovat silkkaa lihaa ja monien uskaliaiden katseiden kohteita. Sometimes I'm nothing but meat. Muistelen, miltä itse näytin heidän ikäisenään. Paatunut uuskonservatiivi paheksuu ajan henkeä ja ruikuttaa narisevalla äänellä, että ei silloin, 1990-luvun alussa, näytetty tältä, ei kerta kaikkiaan! Ja tottahan se on. Tytöt pukeutuivat flanellipaitoihin, Mikki Hiiri -painatuksiin, vaaleanpunaisiin collegepaitoihin ja pikeeseen, joka ei tuntunut hyvältä iholla ja oli taatusti kaukana seksikkäästä. Tytöillä oli löysiä anorakkeja ja kukikkaita trumpettihousuja. Ja sitten olivat tietysti ne tytöt, jotka pukeutuivat mustiin pillifarkkuihin ja polttivat tupakkaa limudiskon nurkalla ja saivat kaikki piikkitukkaiset farkkuliivipojat, joita kiltit tytöt salaa himoitsivat. Emmekö me muka olleet seksuaalisia olentoja? Me koskettelimme itseämme salaa peiton alla ja leikimme levottomia barbileikkejä ja tunsimme vatsoissamme kummallisia värähdyksiä, aavistuksia kuumeesta ja kosketuksista. Silti meidän ei vielä tarvinnut olla lapsiaikuishybridejä, joita tämän päivän lapset ovat. Me puhuimme pippeleistä ja meijereistä ja isoista perseistä, mutta harvaa meistä kutsuttiin huoraksi. Aika kultaa ja nostalgisoi muistot, kyllähän minä sen tiedän. Minäkin jouduin olemaan lapsi aikuisen ruumiissa, vaikka vaatteeni eivät nuolleetkaan vartaloni kaaria enkä tiennyt, mitä masturboinnilla tarkoitetaan. Silti ajan henki oli vielä toinen. Me saimme sentään näyttää lapsilta.

Näin kolme Lolitaa vielä bussin ikkunasta ja jäin tuijottamaan heidän kepeää kävelyään yli suojatien. Sääret vilkkuivat ja hoikat lanteet keinuivat. Tytöt olivat läpeensä teennäisiä, kyllästyneitä ja kenties tietoisia vallasta, jonka valkoiset mikroshortsit ja punaiset piikkikorot heille antoivat. Koetimme arvella heidän ikäänsä ja päädyimme johonkin kymmenen ja kahdentoista välimaastoon. Illalla kotona oksensin sisältäni musiikkivideomassaa, beyoncéchristinabritneytä, tyttömuovia, hopeista luomiväriä, puuteria, kajalia, ripsiväriä, selluliittivoidetta, ryppyvoidetta, huulipunaa, huulikiiltoa, meikkivoidetta, poskipunaa, värivoidetta, hiuskihartimia, korkokenkiä, minihameita, äitejä, kaikki täynnä naisia. Pohdin, olivatko tytöt onnellisia. Ajattelin aikuisia ihmisiä, naisia ja miehiä ja heidän vastuutaan. Kysyin miksi, enkä saanut vastausta.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2006

Lakonisesti aivokemiasta












Aavistuksenmurunen syyskuisella maantiellä
toinen paniikkikohtaus vai kolmasko, en muista
kohta syystuuli riepottaa taas ikkunaani
ja minä olen voinut pahoin pian vuoden verran
käsitättekö! vuoden

Viekää serotoniininne pois kotigalaksistani! karjun
Välittäjäaineet
mitä minä siitä tiedän, aivokemiasta
on kuitenkin kyse lapsuudesta
äiti ja isä epäonnistuneet
perinnöllistäkin, ehkä
Oletteko te niin herkkiä? kysyy naapurin setä
pakenee isän silmiä sydän pamppaillen
entäpä sitten kun ei löydy sydänvikaa ei kasvainta
vain F41.9

Se oli lapsenakin outo, tässä se nyt nähdään
aina nenä kiinni kirjassa silmätkin meni pilalle
olisi harrastanut enemmän urheilua ollut niin kuin muutkin
pääsi sisään kahteen yliopistoon on niin olevinaan
kulutti itsensä loppuun sehän se on
niin tunnollinen tyttö, siitä olisi tullut hyvä anorektikko
mutta valitsi toisin, valitsi tursuavan paniikin
voisi siis olla hoikempikin
rinnat tosin voisivat jäädä ennalleen
tunnollisen tytön rinnat
tytöt ovat heikkoja tytöt pitää kasvattaa eri tavoin, sanoo setä
puhuu minulle yhä kuin lapselle

Istun Rytmin vessassa kirjoitan tajunnanvirtaa
koska peilistä katsoo vastaan 14-vuotias tyttö punaisessa paidassaan
olinko silloin rohkeampi kuin nyt
kilisevissä kolikoissani
onneksi Kaishaku istuu pöydässä ja odottaa
sanoo, että ajatukseni on selkeä ja kirkas ja navakka

Haluan olla puhuri
puhaltaa hämähäkinseitit pois

Tahdon nousta lavalle ja laulaa

perjantai 16. kesäkuuta 2006

Ja kirjan nimi joka vapauttaa

Sataa.

Astun Rikhardinkadun kirjaston ovesta sisään kourallinen kummia hyönteisiä vatsassani. Luulen, että jotkut kutsuvat niitä perhosiksi. Tukka pakenee kostean hupun alta ja kirjastoavaruus kahmaisee minut syliinsä; pois Helsingistä, pois kaduilta, joilla ihmiset välttelevät pisaroita ja tuntemattomien katseita. Kirjasto tuoksuu käsien ja sormien kosketuksilta, puisilta hyllyiltä ja kuluneelta paperilta. Lumous on aivan läsnä, tässä.

Homehduin koko syksyn ja kevään lähes yksinomaan tenttikirjallisuuden parissa, joten kesä tarjosi oivallisesti tilaisuuden tarttua pitkästä aikaa kaunokirjallisuuteen. Ajelehdin käytävillä innokkaasti kuin pieni piski, selasin tätä ja tuota, tunnustelin ja makustelin. Hymyilytti. Palattuani kotiin luin Pirkko Saision Kainin tyttären (1984), joka tuntui hämmentävän tutulta. On mahdollista, että olen lukenut sen aikaisemminkin - miksen muista, se jääköön hämärän peittoon. Suosittelen muuten lämpimästi Homo-Suomen historia -dokumenttia, jossa Saisio kertoo romaanistaan ja sen saamasta vastaanotosta. Inhoan Riskun ja Annan teennäisyyttä ja kärsimystä, Annan näennäistä välinpitämättömyyttä ja romaanin surumielisyyttä, joka on samanaikaisesti kaunista ja koskettavaa. Saisio on taitava kirjoittaja, joka vangitsee kipeästi kahden naisen rakkauden ja sen, kuinka vaikeaa on elää maailmassa, jossa kaikki ovat heteroita. Kainin tytärtä tituleerataan ensimmäiseksi suomalaiseksi lesbiseksi romaaniksi, mutta onkohan noin. Jo Helvi Hämäläisen Kauniin sielun (1927) keskiössä on päähenkilön pakkomielteiden ja pirujen lisäksi hänen suhteensa ystävättäreensä, joka on mitä ilmeisimmin eroottinen.

Tyydytin fantasiatarvettani (älkäähän nyt kuvitelko mitään irstauksia) sieppaamalla mukaani Jean-Christophe Rufinin Globalian (2004) sekä Leena Krohnin Tainaronin (1985). Krohnin kieleen ja mieleen olen vallan ihastunut, kun taas Rufinin teos on jonkilainen köyhän miehen Vuonna 1984. Krohn on vielä kesken, joten keskityn nokkimaan Rufinia. Globalia on nimensä veroisesti lähes maailmanlaajuinen "ihannevaltio", jossa vapaus on pikemminkin vapautta vapaudesta. Vapautta on myös sisäelinten kloonaus pitkän eliniän saavuttamiseksi. Globaliassa inhotaankin syvästi lapsia ja nuoria - alkaahan oikea nuoruus ja suuri tulevaisuus vasta kahdeksankympin hujakoilla. Rufinin visio on sinänsä mielenkiintoinen, mutta romaania vaivaavat kömpelyys, lavertelu, naiivius, osoitteleva huumori ja hahmojen ohuus. Pääparin suhde ja heidän "eroottinen" jännitteensä ovat niin kehnosti kirjoitettuja, että lukija suorastaan punastuu myötähäpeästä. Ei tarvitse olla sitä paitsi suuri neropatti ymmärtääkseen, että Rufin piikittelee Globaliassa terrorisminvastaista taistelua maalaillen kauhukuvia siitä, mihin voidaan mennä, kun kaikki paha on ulkoistettu ja kun rakennetaan vahvoja polarisaatioita "meidän" ja "muiden" välille. Kevyehkönä scifinä romaanin nielaisee kuitenkin alas ilman suurempia kakomisia. Lisää kepeää hömppää on luvassa, jahka tartun Diana Gabaldonin Sudenkorentoon. Lainasin muuten tänään Foucaultin heilurinkin.

Uusi ja mitä mieluisin tuttavuus minulle on puolalainen runoilija Wislawa Szymborska, johon olen tietääkseni törmännyt ensi kerran joissakin blogeissa. Ihmisiä sillalla - Runoja vuosilta 1957 - 2003 (toim. & suom. Jussi Rosti, 2006) on kerrassaan elähdyttävä paluu runon maailmaan, joka on ollut jo kauan ulottumattomissani. Szymborskan ironia ja huikea kyky tavoittaa MAAILMA kouraisee sydänalasta, saa vinon hymyn huulille ja hihityksen karkaamaan huulilta sopimattomissakin tilanteissa. Ensimmäinen valokuva Hitleristä on loistava: "Mutta kukas se siinä kapaloissa köllöttää? Sehän on pikku Adolf, Hitlerien poika!" Yritän saada vastedes käpäliini lisää Szymborskan tuotantoa.

Lapsena koulupäivän huipennus oli kirjastoauton piipahdus koulun pihalle. Ahmimisiästä tähän on ikuiselta tuntuva matka, vaikka se tapahtuukin silmänräpäyksessä. Jos voisin, palaisin ajassa taaksepäin ja hyppäisin kirjaimista tytön olalle kuin akrobaatti, vinkkaisin silmää ja kuiskuttelisin kysymyksiä, antaisin tilaa puhua. Nyt voisin kirjoittaa kirjakeijusta, joka kuiskasi minulle lapsena, että - -

perjantai 9. kesäkuuta 2006

Läpi vihreän

Kesällä Seireeni pukeutuu vihreään. Se kipaisee parvekkeelle juomaan aavikkokermaa ja värähtelee tuulenpuuskien mukana, katselee liikehtiviä vartaloita ja unelmoi kissanpennuista ja lämpimistä kallioista, joilla se kiipeili ollessaan pentu. Isä tuoksui kiskopölyltä ja unilta, joissa puita etsittiin radanvarrelta ja lopulta eksyttiin, junat suihkivat ohitse viuh viuh, ei saa jäädä alle, täytyy katsoa tarkasti ympärilleen. Äiti osti kirpputorilta virttyneen takin, koska se kesäpäivä oli kylmä ja mereltä puhalsi hyytävä tuuli. Valokuvassa Seireeni istuu ikivanhalla kuistilla ja nauraa.

Kun Seireeni oli lapsi, sen hiukset ulottuivat aina hiekkadyyneille asti. Näyttämöllä se esitti aina poikia ja kadehti niitä, jotka saivat olla tyttöjä. Opettaja käski kaikkien kirjoittaa liitutaululle nimensä ja painonsa. Seireeni painoi kolmekymmentäkaksi kiloa. Se muistaa vieläkin nöyryytyksen, kun opettaja kutsui sitä pieneksi hylkeeksi, olihan Seireeni poikiakin pidempi ja painavampi. Pari vuotta myöhemmin Seireeni tuijottaa Ahvenanmaan-bussissa pinkkeihin pyöräilyshortseihin verhottuja reisiään ja pitää niitä sietämättömän pyöreinä. Se on kymmenvuotias ja kiipeilee Sammakon kanssa pellolla jököttävällä suurella kivellä ("Varokaa! Siellä voi olla kyitä!") ja katselee kuvajaistaan joesta. Pikku narkissotar ei tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Sen serkku kiusaa sitä ja kertoo, että jokeen on heitetty paskaa.

"Haistakaa paska!" huutaa Seireeni koulun pihalla ja ryntää keinusta vessaan itkemään. Sammakko ja Puhveli ovat taas kuiskineet sen selän takana eikä kipuun auta se, että keinu on oikeasti avaruusraketti ja vessassa odottaa Natascha, jolle Seireenin pitäisi olla kiltimpi. Seireeni kirjoittaa Sammakon nimen päiväkirjaansa yhä uudelleen ja uudelleen ja kivittää paperia terävillä mustetahroilla. Sammakko on vetänyt pikkuveljensä kanssa Seireenin housut alas eikä se ole yhtään hauskaa niin kuin ei ole sekään, että Seireeni juoksee pimeän metsätien päästä päähän pelosta jäykkänä aivan kuten isänsä kolmekymmentä vuotta sitten. Aamulla Seireeni lukee, kuinka Paula Drew ja Venetsian kummitus kohtaavat ja miettii, miksi Paula on Paula eikä Nancy. Se juoksentelee pihalla alasti ja antaa kissanpennun kynsien pureutua polveensa. Ne kehräävät yhdessä ja kuolaavat vesi kielellä mökistä kantautuvan paistuvan ruoan tuoksua. On kesä, ja siitä Seireeni ja kissa pitävät.

Aikamatka.

Seireenin tassut ovat lämpöiset ja se maukuu ilosta: tämän miehen kanssa on niin hyvä olla. Se käpertyy turvallisten käpälien väliin ja on päihtynyt onnesta ja riemusta. Se on vieläkin hämmentynyt, koska silloin kun se tutustui mieheen, sen turkki oli ratkennut ja revennyt ja se oli niin peloissaan, että hengittäminen oli vaikeinta maailmassa. Silti mies ei kadonnut minnekään. Tämä on ihme, ajattelee seireeni. On ihme oppia rakkautta ja läheisyyttä ja arkea.

Se on ihme.

maanantai 15. toukokuuta 2006

Ja sisällään kasvaa puu

Kolmen sukupolven naiset pöydässä; äidille shampanjaruusuja ja mummolle kortti, jossa on silkkinen rusetti. Äiti on kutsunut Viljankin. Olisipa mummon takapihan juonikas kattikin täällä, se, joka vaani minua pensaassa ja luikki tiehensä juuri, kun luulin saavani hyppysiini kehräävää, pehmoista kissankarvaa. Missä vaiheessa minusta tuli äidin miellyttävä tytär, josta kaikki vanhemmat rouvashenkilöt pitävät? Viljakin kutsuu minua pikkupirpanakseen, vaikka en näytäkään enää kovin viattomalta. Olen juhlinut olkapäät paljaina, suudellut boolin kostuttamin huulin ja kompastellut sandaaleissa, jotka saivat taannoisena kesänä varpaani vuotamaan verta. Se oli muutenkin kummallista aikaa. Paljon kuolemista.

Ruokapöydässä velloo iloinen puheensorina, ja pöydän antimet saavat veden kielelle: savustettua lohta, herkkusienipalleroita, perunoita ja salaattia. Minä soitan pianoa ja laulamme yhdessä vanhoja, vanhoja säkeitä, jotka kaikki osaavat. Äitiä ja minua naurattaa mummon ja Viljan eripura. Ja pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu / jää punajuova / kauneuden voimaton kaipuu. Yksi on kuitenkin joukosta poissa. Ajattelen mummoa, joka nukkui pois syksyllä 2001. Aikaisemmin samana vuonna tapahtuneen poismenon vuoksi mummon kuolema jäi utuisen verhon taakse johonkin tavoittamattomiin. Se oli lempeä ja käsittämätön, kuljin eteenpäin sumussa, en jaksanut ottaa suru-uutisia vastaan.

Eräänä päivänä isä antoi minulle mummolan avaimet ja minä astuin sisään punaisesta ovesta. Vihreät seinät sulkivat minut syliinsä ja veivät itkunlämpimälle matkalle lapsuuteen, kun leikin tuolla samalla lattialla merta ja saaria ja majakoita mummon maustepurnukoilla. Talossa tuntuu vahvasti hänen läsnäolonsa. Hänen vihreä villatakkinsa ja työn kovettamat kätensä. Raudanharmaiksi taittuneet hiukset, jotka olivat joskus tummat kuin yö. Tapasimme istua vastakkain pöydän ääressä pelaamassa korttia. Joskus samoilimme mansikkamaalla ja jokirannassa ja metsäpolulla, sielläkin, missä äiti ja mummo juoksivat karkuun vauhkoontunutta hevosta. Mummon puutarha oli ihmeellinen paikka, jota asuttivat valtavat rupisammakot, ikivanhat omenapuut ja loputon kasvimaa. Vilkas ajokoira heilutti häntäänsä ja haukahteli kopissaan, kunnes eräällä metsästysreissulla se jäi auton alle ja raahautui takaraajat ruhjoutuneina pihaamme. Maisa oli vaarin lemmikki eikä mummo pitänyt siitä ollenkaan. Hän tuhahteli ja kutsui Maisa-parkaa rakiksi. Kun Maisa lepäsi vaarin sylissä vanhalla narisevalla nahkanojatuolilla, hiivin vintille isän vanhaan huoneeseen ja luin salaa lipastoon jääneitä rakkauskirjeitä. Mummo viittasi kintaalla romantiikalle ja muille hömpötyksille, mutta oli aina läsnä ja suora omalla tavallaan. Kun hän joutui ensi kerran sairaalaan, oli jouluaatto.

Mummo tuoksui korvapuusteille ja työlle ja kuluneille vaatteille, ja hän oli minulle läheisin kaikista neljästä, joista enää yksi on jäljellä. Oliko se hyvä kuolema? Ei ollut. Hän kuihtui sairaalavuoteeseensa, kunnes hänen kasvonsa olivat kiristyneet kuolevan naamioon. Hän pelkäsi viimeiseen asti eikä halunnut luopua. Se olikin kenties kaikkein pelottavinta ja ahdistavinta. Mummo muuttui vieraaksi naiseksi, jota en enää tunnistanut enkä pelkuruuttani tahtonut tavata. Olisinpa ollut enemmän läsnä.

Voi kuinka lohdullista voisikaan olla se kuolemankulttuuri, joka joskus oli. Meidän laitoskuolemamme pakottaa kuolevan näkymättömään steriiliyteen. Ja kuitenkin me olemme lihallisia ihmisiä, tässä ja nyt.

Vihreiden seinien sisäpuolella oli yhtä lämmintä kuin ennenkin. Sinun juuriltasi versoo uusi puu.

tiistai 9. toukokuuta 2006

Pervoja mediatäkyjä

Kahden viikon hiljaisuuden jälkeen lienee paikallaan tarjota hieman maistiaisia pervoista riennoistani. Kävin nimittäin Suomen queer-tutkimuksen seuran järjestämässä Yöpervonen-seminaarissa, jonka teemana oli tänä vuonna queer ja media. Paneelikeskustelun "provokaattoreina" toimivat Nelosen vastaava tuottaja Mikko Silvennoinen, Salkkari-käsikirjoittajat Tatiana Elf ja Teemu Salonen, Z-lehden päätoimittaja Sari Virtanen sekä Outi Heiskanen Suomen elokuva-arkistosta. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta seminaarista jäi suuhun sangen turhauttava maku: akateeminen diskurssi loisti poissaolollaan ja queer-teema typistyi yllättäen silkkaan homo- ja lesbopuheeseen. Lisäksi seminaarin osanottajat ja Sari Virtanen äityivät rasittavan pitkään kädenvääntöön Z-lehden laadusta ja tarkoituksesta. Virtasen puolustuspuheet olivat laveita, mutta hän jaaritteli lähinnä aiheen vierestä. Paneelin puheenjohtaja Annamari Vänskä olisikin saanut minun puolestani ohjata keskustelua suorastaan diktaattorimaisesti olennaisemmille urille. Seuraavaksi kuitenkin otteita alustuksista ja seminaarissa käydyistä keskusteluista.

Seminaarin kantaviksi teemoiksi nousivat median homobuumin laimeneminen ja toisaalta lesbojen näkymättömyys mediassa. Mikko Silvennoinen ennusti, että homoseksuaalisuuden shokkiarvo on jo kulutettu televisiossa loppuun. Seuraava hitti onkin kuulemma Big Love -tyyppinen rajojen rikkominen, jossa pyhää, monogaamista heteroavioliittoa ravistellaan oikein olan takaa. Silvennoinen kartoitti televisiosarjojen homomiesten historiaa aina Melroce Placen "kiintiöhomo" Mattista Queer Eye for the Straight Guy -formaattiin asti. Puheenvuoroissa tuli vahvasti esiin ristiriitaiset tunteet homojen näkyvyydestä mediassa: yhtäältä näkyvyyttä pidettiin positiivisena, toisaalta taas median tarjoamat homorepresentaatiot rajoittuvat usein stereotypioihin, joista on lopulta riisuttu sekä seksi että politiikka.

Fiksusti ja kiinnostavasti argumentoinut Outi Heiskanen puolestaan totesi, että naisten Brokeback Mountainia tai laadukkaita lesboindiepätkiä on turha odottaa valkokankaalle, koska Hollywoodissa ei juurikaan oteta riskejä ja indie-elokuva on jonkinlaisessa kriisissä. Ja niin - raha on maskuliinista. Mainstream-elokuvien ja tv-sarjojen kuva lesbosta on hyvin yksiääninen: hän on nuori, kaunis, feminiininen nainen à la L-koodi - keski-ikäinen nainenhan ei ole kovin mediaseksikäs puhumattakaan ulkonäöltään maskuliinisesta naisesta. Käsittämätöntä on sekin, että lesbosuhteet ovat vaiettuja jopa elokuva- ja kirja-arvosteluissa: niissä puhutaan usein naisten välisestä ystävyydestä, kun kyse on aivan jostakin muusta. Silvennoinen horisi naisten näkymättömyydestä keskusteltaessa jälleen "shokkiarvosta", jota toisiaan suutelevassa naisparissa ei kuulemma ole. Yeah, right. Lisäksi hän väitti, että (hetero)naisia kiinnostavat pikemminkin somat ja karskit homocowboyt kuin naisten välinen rakkaus. Hetkinen! Nelosen tuottajana Silvennoisen pitäisi olla tietoinen siitä, että esimerkiksi L-koodi on kerännyt laajan naisyleisön. Ei siis voida väittää, että ohjelmatarjonta korreloisi suoraan kuluttajien tarpeisiin, kuten Silvennoinen tuntui väittävän. Keskustelussa unohdettiin sitä paitsi tyystin muuan teollisuus, jossa lesbinen rakkaus on suorastaan kiitettävän hyvin esillä.

Tatiana Elf ja Teemu Salonen turinoivat lesbohahmon rakentamisesta Salkkareihin kansanvalistuksellisesta näkökulmasta, joka tahtoo sanoa, että lesbot ovat ihan tavallisia ihmisiä siinä missä muutkin. Toisenlaisten seksuaalisuuksien ja sukupuolten (tässä tapauksessa transvestiittimiehen) näkymisen televisiossa Salonen tyrmäsi täysin: hänen intelligenssiä puhkuva väitteensä oli, että "tavallinen" kansa ei a) ymmärrä "transuilua", b) halua ymmärtää sitä tai c) vaikka ymmärtäisi, ei siltikään ymmärrä. Salosen edesottamuksissa saattaa toki olla perääkin, mutta kuinka typerinä mediaihmiset todella pitävät yleisöään? Viimeinen väite on niin ylimielinen, etten tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Käsikirjoittajien näkemykset siitä, mitä televisiossa voi näyttää, olivat hyvin selkeästi rajattuja ja jättivät ulkopuolelleen paljon.

Lopuksi on todettava, että myös seminaarin yleisö (joka vaikutti aika sisäpiirimäiseltä) sai niskaansa kylmän suihkun: queer-yleisö on huonoa ja epäaktiivista. Se haluaa ainoastaan positiivisia representaatioita eikä kestä pervouteen liittyviä kärsimysteemoja. Se ei mene katsomaan SEA:n lesbo- ja homoelokuvasarjoja. Se valittaa ja mouruaa loputtomasti, eikä mikään ole koskaan hyvin. Tässä yhteydessä allekirjoittanut jatkaa mouruamista (vaikka onkin kaikenlaisten sisäpiirien ulkopuolella) ja perää ensi vuoden Yöpervoseen taitavampaa puheenjohtajaa, tutkijoiden puheenvuoroja ja huolellisesti valmisteltuja alustuksia, ettei kenenkään tarvitsisi puolustella puhettaan sillä varjolla, että tämä nyt oli hieman juosten kustu. Paremman organisoinnin avulla tämän vuoden Yöpervonenkin olisi voinut palvella monipuolisemmin ja täsmällisemmin sinänsä kiinnostavaa aihettaan.

perjantai 7. huhtikuuta 2006

Only Women Bleed

Kun huomasin ensi kerran punaisen tahran pikkuhousuissani, puhkesin hirmuisaan hössötykseen: kuumeisen innostuksen ja säikähdyksen vallassa soitin äidille ja lainasin ystävältäni siteitä. Olin hyvin nuori ja perin ylpeä uudesta punastani, joka olisi valuva sisuksistani joka kuukausi niin monen vuoden ajan, etten edes tohtinut ajatella vuosien vierimistä eteenpäin. Kuitenkin vuotamiseen liittyi myös ahdistusta siitä, että olin joutunut ikuiselta tuntuvaan prosessiin, osaksi jatkuvaa kiertokulkua, joka olisi minussa, halusin sitä tai en. Kuukautisten alkaminen tarkoitti myös sukukypsäksi tulemista, jotakin sellaista, joka kaikui levottomasti mielessäni miljoonin kysymyksin, epäilyksin ja toivein. Muistin mummon hämilleen menon, kun kerroin hänelle vuodostani. Sain osakseni myös tietäväisiä hymyjä ja katseita, jotka toivottivat minut tervetulleeksi uuteen vaiheeseen elämässäni. Koulun alkaessa syksyllä kätkin kuukautissuojat reppuuni ja tihkuin salaperäisyyttä. Olin varma, että jotkut haistoivat vereni, koska niiden kynnet pusertuivat minuun tuona vuonna kipeämmin kuin koskaan aikaisemmin.

Päätin kirjoittaa kuukautisista, kun Ihanat naiset ja Matkalla käsittelivät tahoillaan ruumiillisuuden kiroja ja iloja. Jostakin on jäänyt mieleeni myös Veloenan kommentti kuukautisista ja kepeyden tunteesta. Aihevalinta nappasi minut lopullisesti pihteihinsä, kun vaihdoin siitä muutaman sanasen erään tuttuni kanssa. Hän piti aihetta jokseenkin loppuunkaluttuna ja sai minut toisaalta myös pohtimaan näkökulmia, joiden kautta lähestyisin vuotamisen metafysiikkaa. Edellinen kommentti sai summerini kirkumaan vastalauseita: ei, ei, ei! Kuinka kuukautiset muka voisivat olla loppuunkäsitellyt, case closed? Kuinka jokin syklinen voisi ikinä olla kulunutta? Vuotaminen toistuu toistumistaan, mutta se on jokaisella erilaista, ja jokainen myös suhtautuu siihen omalla tavallaan. Myös miehillä on näkemyksiä kuukautisista, sellaisiakin, jotka tuntuvat joskus kovin kummallisilta: miksi naisen ruumiillisuudessa olisi jotakin inhottavaa ja epäilyttävää? Tällaisia kommentteja olen kuullut tosin hyvin nuorilta miehiltä, joiden suurin synti lienee pikemminkin tietämättömyys kuin jokin muu.

Essentialismistakin moitittu Simone de Beauvoir kirjoittaa Toisessa sukupuolessa naisen olevan alisteisempi lajille kuin mies. Luonto ottaa naisesta tiukan ja kivuliaan otteen: "hän tuntuu olevan vieraiden voimien vallassa" ja "[hän] on sopeutettu pikemminkin munasolun tarpeisiin kuin omiinsa". Beauvoir kuvaa naisen ruumiissaan kokemaa vierautta, joka anastaa hänen kehonsa joka kuukausi: "Nainen on miehen lailla kehonsa, mutta hänen kehonsa on jotakin muuta kuin hän itse." Aikalaiskontekstissa on ymmärrettävää, että Beauvoir keskittyy kuvailemaan pikemminkin ruumiillisuuden tuomia ongelmia ja "kirouksia" kuin nautintoa ja positiivisia kokemuksia. Ja onhan myönnettävä, että joka kuukautinen vuoto tuntuu toisinaan aikamoiselta riesalta: vatsaa vihloo, alaselässä tuntuu häijy paine ja olo on kaikin puolin turvonnut ja kireä. Oman osansa antavat myös PMS-oireet, jotka saavat aikaan kiukuttelua ja itkuisuutta (joskaan minähän en känkkäränkkäile koskaan, prkl).

Matkalla kirjoittaa kauniisti kuukautisista: "Nainen tuntee olonsa harvoin yhtä eläimeksi kuin kuukautiskipujen kourissa, luulen. Luonto asuu mahassani, Kuun pimeä puoli paistaa ikkunasta. Raivotar naksuttelee kynsiään pitkät sääret ristittyinä." Kuukautisissa ei ole kuitenkaan ollut enää vuosiin mitään mystistä tai sellaista, joka yhdistäisi minut salaperäisellä tavalla luontoon. Vai onko sittenkin? Enkö minä olekin eläin silloin, kun uikutan yöllä kippurassa seinää vasten, kun ihmeellinen vuoto alkaa? Onhan minulla muutoinkin tassut, kissanviikset ja turkki, mutta tällaisina hetkinä mouruan, kynsin ja ulvon tavalla, jonka voi saada esiin vuodon lisäksi vain tanssi ja seksi. Sitten nousen ottamaan ibuprofeiinia ja olen hetken kuluttua kuin leikattu katti, tyytyväinen rotjake, joka lipuu takaisin uneen tyytyväisenä lääkkeestä, joka vie kivun ja pakotuksen pois.

Pohdin vielä sitä, millaista tabuluontoisuutta kuukautisiin liittyy - vai liittyykö? Muistan lukeneeni joskus gradusta, jossa kirjoittaja tutki kuukautissuojamainontaa ja siihen liittyviä tabuja. Tahtoisin saada joskus tämän tuotoksen hyppysiini. Miksi suojia kutsutaan "terveyssiteiksi"? Miksi kuukautisveri on sinistä? Miksi siteet herättävät tirskuntaa ja hämmennystä? Miksi ohi valunut vuoto on häpeällistä? Miksi siteiden ostaminen kioskilta tuntui nolostuttavalta? Miksi kuukautisista puhutaan eufemismein? Miksi kuukautiset aiheuttavat niin paljon päänvaivaa, kipua ja vaikeutta? (Ei pelkästään toki niitä, liittyhän niihin myös vuosien tuoma tottumus ja luontevuus.)

Kysymysten tulvaa voisi jatkaa pitkälle, ellei peräti loputtomiin. Ei, kyllä minä sittenkin juoksen nyt metroon! Pian tämäkin piina on taas ohitse. Ainakin muutamaksi viikoksi.

(Alussa oleva kuva on Vanessa Tiegsin kuukautisverellä maalaama teos, joita löytyy lisää täältä.)

lauantai 11. maaliskuuta 2006

Liber cunnilingus!

Nainen valuttaa punaviiniä haarojensa välistä lasiin ja ojentaa sen eturivin miehille juotavaksi. Ehtoollisleiväksi tarjotaan häpykolmiota symboloiva suupala. Naiset suutelevat villisti toisiaan ja yleisöä ja avaavat itsensä eturivin syötäväksi. Vokalisti huutaa karkealla äänellä ja villitsee yleisön kirkumaan mukanaan "Cunt! Cunt! Cunt!". Show'n jälkeen bändi harrastaa seksiä sen kanssa, joka nappaa yleisön joukkoon heitetyn kultaisen kondomin. Tämä ei ole fantasiaa. Tämä on Rockbitch.

Subtv:ltä tuli tovi sitten dokumentti Rockbitch-aktista, joka shokeerasi useiden maiden viranomaiset harrastamalla seksiä lavalla sekä toistensa että yleisön kanssa. Rockbitchin musiikki ei suinkaan ole dokumentin pääasia ja se keskittyykin lähinnä vilauttelemaan paljasta pintaa ja esittelemään bändin elämäntapaa, joka korostaa "viattomuuden" ja "naiseuden" lähteille palaamista seksin kautta. Ainakin dokkaria tehtäessä bändi asui kommuunissa vanhalla luostarialueella Ranskan Metzissä. Muumioituneet nunnat tukehtuisivat epäilemättä öylätteihinsä, mikäli tietäisivät, että promiskuiteettiset bi- ja lesbonaiset harrastavat Jumalan katon alla synnillistä seksiä ja pakanallisia riittejä. Kirsikkana kakun päällä kommuunissa asui lisäksi bändin miespuolinen manageri, joka oli aviossa kolmen naisen kanssa. Dokumentti herätti minussa jännittävän yhdistelmän konservatiivista nenänväreilyä, kiihottuneisuutta ja huvittuneisuutta. Bändi korosti (naisten) seksuaalista vapautumista, vapaita seksisuhteita ja vitun voimaa. He väittivät elävänsä irrallaan "kulttuurista" ja "säännöistä", mitä sopii epäillä, koska kulttuurin ja normien ulkopuolelle ei ole pääsyä ja myös se, mikä on marginaalissa, on kulttuuria. Jotakin makeaa ja räävitöntä Rockbitchissä kuitenkin on kaikenkarvaisesta (tai -karvattomasta) hörhöilystä huolimatta.

Rockbitch-dokumentti herätti ajatuksia suuntaan jos toiseenkin. Ennen kaikkea se loi assosiaatioita Ursula K. Le Guinin The Birthday of the World -novellikokoelmaan ja Kari Heusalan Naisen seksuaalisuuteen. Le Guinin teoksessa avaruuden antropologit kyntävät läpi eri planeettoja ja löytävät niiltä monimutkaisia, hienosyisiä tapoja järjestellä avio- ja seksisuhteita: eräässä tarinassa miehet on suljettu ritarilinnoihin ja siittoloihin, toisessa avioliitto muodostuu neljän ihmisen (kahden miehen ja kahden naisen) ryhmästä, jossa seksin harrastaminen on tabu aina tietyn osapuolen kanssa. Le Guinin olennot ovat biseksuaalisia ja ihastuttavan queer (joissakin tarinoissa sukupuolet ovat tosin vahvasti essentialisoituja, toisissa ei). Ei ole olemassa "luonnollista", ei "itsestäänselvää". Onko Rockbitch utopistinen anomalia, joka on tuomittu epäonnistumaan meidän yhteiskunnassamme? Minä olen nielaissut yksiavioisen mallin suuremmitta kyseenalaistuksitta, mutta asiat voisivat olla toisinkin. Onko monogamia epäinhimillistä, kuten naiset väittivät? Kuinka biseksuaalisia voisimme olla, mikäli se olisi yhteiskunnassamme hyväksyttyä?

Usein väitetään, että naisten välinen seksi on yhteiskunnassamme hyväksytympää kuin miesten. Toisaalta homomiehiä esitetään runsaasti mediassa (joskin usein hyvin stereotyyppisesti), mutta lesbot ovat näkymättömissä. Monet suhtautuvat L-koodiin huulipunalesboineen heteromiesten runkkaussarjana. Tässä on kummallinen ristiriita, koska lesboja (viittaan tässä "oikeisiin" lesboihin, en pornorepresentaatioihin) verhoaa myös tietynlainen aseksuaalisuuden huntu: lesbot ovat "perhekeskeisiä", lesbokulttuuri ei keskity "seksiin" vaan "feminismiin".

Heusalan kirjassa naisen seksuaalisuuteen suhtaudutaan ylipäätään jonakin, jota ei ole aikaisemmin ollut olemassa: naiset ovat yhä pidättyväisiä, eivät suhtaudu ruumiisiinsa luonnollisesti, eivät katso pornoa, eivät tyydytä itseään. (Tämä lienee epäreilu ja virheellinenkin kärjistys, toim. huom. Viittaan pikemminkin kirjassa läsnäolevaan sävyyn, jonka tunnelman yritän seuraavassa valjastaa.) Heusala toistaa monen monituista kertaa, että jotkut asiat ovat "sallittuja" ja "suotavia" naisillekin. Naisen seksuaalisuudessa minua kismittää sen tapa toistaa naisen oletettua passiivista seksuaalisuutta. Heusala kirjoittaa, että seksuaalisesti dominoiva nainen kykenee kontrolloimaan edes jotakin aspektia elämässään, koska toisaalla hän on aina muiden voimien alainen. Mahtipontisesti nimetyssä kirjassa viitataan vain lyhyesti lesbouteen ja biseksuaalisuuteen, vaikka Miehen seksuaalisuudessa Heusala on omistanut kokonaisen luvun homoudelle. Tarkoittaako tämä sitä, että lesbokulttuurin katsotaan olevan lapsenkengissä? Miksi tärkeä osa naisen seksuaalisuutta on marginaalissa? Mallina on aina heteroparisuhde. Tahdotko, kyllä, aamen. Toisaalta Heusala kannustaa naisia seksuaaliseen vapautumiseen eikä kummeksu heidän haluttomuuttaan ja pidättyväisyyttäänkään, tämähän on naiselle selviö. Silti tämä tuntuu alentuvalta: nainen ei ole subjekti vaan tahdoton yksikkö, jota tulee kehottaa seksuaaliseen aktiivisuuteen, koska hän ei itse sitä ymmärrä.

Rocklutkat laulavat: "No evil in my sexuality." Voiko nainen vapauttaa itsensä seksillä?

tiistai 28. helmikuuta 2006

"Are you sure you are a woman?

...You look like an artichoke."

Nainen vai artisokka -leffafestarit valloittivat tuttuun tapaan Bio Rexin valkokankaan (ja allekirjoittaneen) viikonloppuna. Elokuvapoimintoni olivat tänä vuonna Juliet McKoenin Frozen (2005), Alice Wun Saving Face (2004) ja Neil Jordanin Breakfast on Pluto (2005). Minun on valitettavasti kurtistettava brezneveitäni ja todettava, että ainakin elokuvavalintojeni perusteella Artisokan taso oli kehnompi kuin viime vuonna, jolloin silmääni hivelivät varsinkin Cate Shortlandin upea teiniseksuaalisuuden kuvaus Somersault (2004) ja Nicole Kasselin The Woodsman (2004), joka tarkasteli hiljaisella ja kiihkottomalla tavalla vankilasta vapautuvan pedofiilin kohtaamista yhteiskunnan ja oman seksuaalisuutensa kanssa.

Festivaalin avajaiselokuva Frozen on kiehtova ja hidas mysteeri, jossa Shirley Henderson antaa kasvonsa hulluuden ja järjen rajamailla liikkuvalle Kathille, joka etsii kadonnutta siskoaan turvakameran nauhoilta ja oudoista, myyttisistä maisemista. Visuaalisista ansioistaan huolimatta elokuva on valitettavasti välistä hyvin tv-elokuvamainen ja useat juonenkäänteet (kuten papin suhde Kathiin) tuntuvat sangen irrallisilta. Myös papin kertojaääni ja tämän funktio elokuvassa jäävät silkoiksi kuriositeeteiksi. Elokuvan ehdoton valtti on ilmeikäs Henderson, jonka roolihahmon piilotettu seksuaalisuus räjähtää toisinaan vimmatusti esiin.

Ruikutuksestani huolimatta Frozen on festivaalielokuvista melkeinpä ainoa, joka saa kynäni kytemään. New Yorkin kiinalaisvähemmistön teerenpeliä ja sen törmäyksiä amerikkalaisen yhteiskunnan kanssa tutkiskeleva Saving Face toistaa joitakin pirteitä poikkeuksia lukuun ottamatta romanttisen komedian ikuisia kaavoja. Joan Chen on ihan hassu kauniina nössöäitinä ja Lynn Chenin näyttelemän viehättävän balettitanssijattaren hymy sulattaisi junteimmankin katsojan, mutta Michelle Krusiecin vangitsema pälyilevä lepakko-Wil ei ikävä kyllä vakuuta pääosassa. Turhaa, joskin ihan hupaisaa hömppää.

Breakfast on Pluto lienee elokuvista taidokkain ja viihdyttävin, onhan asialla Neil Jordan, joka on puskenut maailmaan yhden jos toisenkin kelpo rainan. Cillian Murphy on aivan ältsin nätti ja traaginenkin pääosaroolissaan Kitteninä, joka on haavoittuvaisuudestaan huolimatta himputin vahva selviytyjä. Kaupungin nielaisemaa äitiään etsivä Kitten tutustuu matkallaan showbisnekseen, ihmeellisiin pervoihin ja IRA:an. Jordanin luottoluppakorva Stephen Rea pääsee kuittailemaan muinaisia The Crying Game -sekaannuksia: "I know you're not a girl." Elokuvateatterista poistuessamme askel on kepeä ja päässä soi 1970-luku.

"If I wasn't a transvestite terrorist, would you marry me?"
-Patrick "Kitten" Braden

Ps. Tutustuin eilen elokuvamaailman kamalimpaan hirviökakaraan! (Löydät herttaisen Mikey Livingstonin Todd Solondzin Storytelling-pätkästä.)

torstai 23. helmikuuta 2006

"Als das Kind Kind war...


...wußte es nicht, daß es Kind war, alles war ihm beseelt, und alle Seelen waren eins."
-Peter Handke