Jotakin kai kertoo elämäntilanteesta, kun ajautuu kirjapainovierailulla seksistis-eskapistiseen päiväuneen sihteerikköydestä 1980-luvulla. Olin jonkinlaisella työloman ja maaseutumatkailun yhdistävällä vierailulla ystäväni luona, ja kun lapsi oli päiväunilla, keskustelimme oman paikan löytämisen tuskastuttavasta vaikeudesta työelämässä ja muutenkin. Tunnustin ystävälleni tämän poskia helakoittavan pikkutuhman fantasian ja kerroin siitä, kuinka kirjapainon miehet olivat esitelleet minulle ja kollegalleni eroottista venäläistä kirjallisuutta -- tai oikeastaan siihen liittyvää kansitaidetta. Yksi heistä, lyhyenläntä mutta jotenkin vetävä, puristi käteni tainnoksiin ja lirkutteli minulle koko kehonsa voimalla. Silloin näin itseni portaissa: oman elämänsä objektin, hiukan tyhjäpäisen pikkuneidin, untelon ja reflektoimattoman. Olisi varmuus leivästä, keskikaljaa jääkaapissa ja kukkeiden kesäpäivien raukeus.
Sen sijaan olen savinukke posliinikaupassa, vähän kuin Nathalie Djurbergin savianimaatioiden naiset. Pörröinen tomppeli, joka piehtaroi kivun ja nautinnon hysteerisessä sekamelskassa. Savimies, jonka pyllystä syntyy apinoita; käärmeruumiinjäseninen omaa häntäänsä syövä elämänmuoto. Joskus pohdin, tekevätkö pätkätyöläisyys ja byrokratiakoneistot ihmisestä lampaan. Kasvottoman, kritiikittömän, vaimennetun. Siksikin haluaisin taas kirjoittaa: jotta en unohtaisi ajatuksiani ja kirjaisin ylös edes jotakin tästä sekavasta ajanjaksosta. Sitä paitsi Jeanette Winterson kirjoittaa Guardianissa: "I don't give a shit what's in your head. By which I mean if it isn't on the page it doesn't exist."
On minulla ollut eskapistisia fantasioita ennenkin. Kun makasimme ystäväni kanssa värejä ja muotoja suihkuavassa kuutiossa Taidehallilla, muistin kuinka pohdin lapsena katoamista avaruuteen, iäisyyksiin jatkuvaa leijumista astronautin puvussa. Lohtu ja loppu; yllätyksen mahdollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti