Tyttö ja krokotiili

Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.

Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.

Yhtäkkiä Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.

Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja Atwoodia ja Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.

"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."

Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)

You're only popular with anorexia

Nuorten naisten ja tyttöjen pahoinvointi lisääntyy kaiken aikaa. Masennus, bulimia, anoreksia ja muut itseinhon muodot eivät verso tyhjiöstä. Internetin, musiikkivideoiden ja viikkolehtien luista ja silikonista kootut kiiltokuvanaiset tarjoavat ahdistavan mahdotonta samastumismalliaan kasvaville tytöille. Ei ole yhtäkään syytä, miksi näiden kuvien pitää täyttää myös katuvarret. Kieltoa vastustavat vetoavat yleensä ilmaisunvapauteen, mutta tämä peruste ontuu, sillä emmehän me muutoinkaan salli julkisessa tilassa mitä vain.

Naisasialiitto Unionin ideologisestakin työstä vastaava pääsihteeri Elina Hatakka kirjoittaa Unionin jäsentiedotteessa seksistisestä katumainonnasta ja sen vahingollisista vaikutuksista nuoriin naisiin ja tyttöihin. Hän perää kirjoituksessaan tarkempaa rajanvetoa "sopivan" ja "ei-sopivan" välille ja väittää, että sopivaisuuden rajaa on hivutettu vuosien varrella manipulatiivisesti yhä "tötteröhuulisempaan, raukeasilmäisempään ja paljaampaan suuntaan". Hän kritisoi voimakkaasti tietynlaisen naisenruumiin näkyvyyttä katukuvassa ja esittää, että vastakkaisten näkemysten logiikka on seuraava: "kuva ei häiritse minua, ja sen vuoksi se ei häiritse muitakaan". Hän vie ajatuksensa yhä pidemmälle pohtien, voisiko kyse olla sittenkin siitä, että kuvat vetoavat kontrollilakien vastustajiin, jotka haluavat nauttia "ei-sopivasta" kuvastosta vastaisuudessakin.

Hatakan näkemykset ja perustelut ovat mielestäni monella tapaa ongelmallisia. Ensinnäkään hänen logiikkansa ei juurikaan eroa siitä, jota hän kritisoi, voidaanhan se kääntää seuraavasti: "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi sen pitäisi häiritä muitakin" tai "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi se pitäisi kieltää". Hatakka on toki ottanut oman närkästyksensä lisäksi mukaan perusteluihinsa myös epämääräisen nuorten naisten joukon, jota on suojeltava "sairastumiselta". Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä kaikki kuvastot ovat kirjoittajan mukaan vahingollisia: olisiko kaikki alusvaatemainokset kiellettävä, "tarjoavathan" mallit niissä itseään "lähes alasti"? Vai onko pannaan tuomittava nimenomaan sellaiset alusvaatemainokset, joissa malli kutsuu katsojan kiimaiseen tyynysotaan ja himokkaaseen telmintään? Vahingoittaako nuoria naisia ja tyttöjä eksplisiittisen seksuaalisuuden esittäminen vai yhdenmukaiset kauneusihanteet? Onko Hatakka tullut ajatelleeksi, että kaikki, ehkäpä jopa suurin osa nuorista naisista, ei välttämättä pidä kuvia vahingollisina tai häiritsevinä; ehkäpä ne jopa miellyttävät heitä ja tuottavat heille nautintoa. Onko tämä luonnotonta ja sopimatonta? Lisäksi kuvia voidaan myös parodioida ja kyseenalaistaa, kuten esimerkiksi Tarja Tolonen on osoittanut koulua, sukupuolta ja ruumiillisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan.

Minäkin näkisin mielelläni mediassa ja katukuvassa erilaisia ja toisistaan poikkeavia naisen- ja miehenruumiita, joiden ei tarvitsisi taipua yksiäänisiin normeihin. Kannatan myös lämpimästi keskustelua, kritiikkiä, polemiikkia ja debattia. Sensurointi on kuitenkin mielestäni tavattoman huonoa keskustelua ja on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että mediassa voidaan esittää myös kontroversiaalia materiaalia. On myös pidettävä mielessä, että Hatakkakin tuottaa kirjoituksessaan ruumiillisuusnormeja, joihin ei sovi esimerkiksi laihuus, isorintaisuus, eksplisiittinen seksuaalisuuden esittäminen ja turpeat huulet. Ystäväni esitti tärkeän huomion: olisiko syytä etsiä keinoja, joiden avulla "seksistisiä" kuvastoja voitaisiin pitää vähemmän haavoittavina? Tuon lisäksi esiin kysymyksen, jota voidaan pitää jopa tympeänä ja itsestäänselvänä: mitä Hatakka ajattelee mainoksista, joissa hikipisarat nuolevat nuoren miehen lihaksikasta ruumista, jonka keskipisteessä on alushousujen sisällä sykkivä penis?

Lopuksi vielä sananen anoreksiasta: vaikka esimerkiksi historioitsija Caroline Walker Bynum on huomauttanut, että 1900-lukulaisella anorexia nervosalla on epäilemättä myös "kulttuurinen" kontekstinsa, kyseessä on kuitenkin ilmiö, jolle on löydetty tutkimuksessa niin fysiologisia, geneettisiä, neurobiologisia kuin ravinnollisiakin selityksiä. Lisäksi Bynum toteaa, että on tärkeää kuunnella yksilön selityksiä omasta käyttäytymisestään: on syytä kysyä, onko yksilön oma kokemus väistämättä patologisoitavissa ja medikalisoitavissa. On myös kiehtovaa pohtia Rudolph M. Bellin tutkimusta Holy Anorexia (1985), jossa Bell väittää, että "anorexic response is timeless". Bell vertaa keskiaikaisten naispyhimysten paastoamista moderniin anorexia nervosaan ja väittää, että näiden kahden historiallisen ilmiön välillä on yhtäläisyyksiä. Hänen tutkimuksessaan on todella paljon kritisoitavaa, mutta väite siitä, että anoreksiassa ei olisikaan kyse täysin uudesta ilmiöstä, on joka tapauksessa kutkuttava.

(Kuva 1: kollaasi Emmanuelle Béartista H&M:n alusvaatekampanjassa
Kuva 2: Doven mainoskampanja)

Olen olemassa, siis provosoin

Pekka Vilkuna uskoo tietävänsä, miksi naiset syyttävät miehiä sopimattomasta käytöksestä: "Se on tämän päivän muotia." Hän neuvoo naisia nauramaan juttujen mukana. "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa.
HS, 27.1.

Luonnostelin mielessäni kiihtynyttä bloggausta eduskunnan kähmintäskandaalista, mutta ikkunaiines kirjoitti jo päreessään oikeastaan sen, mitä olisin itsekin voinut sanoa. Aloin sen sijaan pohtia paitsi omia häirintäkokemuksiani, myös edellä mainitun kirjoituksen tiimoilta käytyä keskustelua naisten pukeutumisesta aina korkokengistä avonaisiin kaula-aukkoihin. Nämä esteettiset merkit leimataan keskustelussa suurimmaksi osaksi miesten miellyttämiseksi ja osa kirjoittajista perääkin naisilta konservatiivisempaa pukeutumista. Leonoora kirjoittaa: "Olen kyllä ollut huomaavinani, että joidenkin eduskunnannassa olevien naisten pukeutuminen ajoittain kerjää tällaista epäasiallista huomiota. On tosi avaria kaula-aukkoja, minihameita, mauttomia hiusvärejä, "sotamaalauksia" eikä varmaan viisausosamääräkään kaikilla päätä pakota." Seksuaalisesti houkutteleviksi oletettuja pukeutumistyylejä luonnehditaan "halvoiksi" ja "vääriksi", siis huomion kerjäämiseksi. Halo Efekti kertoo puolestaan siitä, kuinka miehet eivät ole uskaltaneet häiritä häntä työpaikalla, koska "sanavalmius ja luontainen auktoriteetti usein erottaa kiusattavat ja ne, joiden annetaan olla rauhassa". Johannes Knektman painottaa yksilön oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen, mutta toteaa, että jos nainen "tunkee rintansa esiin", hän ei jätä katsomatta. (EDIT: Katsoa toki saa, mutta ilmaisun tapa herättää kysymyksiä, joihin palaan myöhemmin kirjoituksessani.)

Mitä tästä siis pitäisi päätellä? Sallikaa minun kärjistää hieman: jos pukeudun avokaulaiseen paitaan, lyhyeen hameeseen ja korkokenkiin, uhraan itseni miehen miellyttämisen alttarilla, asetan itseni tarjottimelle arvosteltavaksi ja kerjään epäasiallista huomiota? Minusta on ensinnäkin äärimmäisen epäilyttävää vierittää vastuuta häirinnästä kenenkään muun, kuin häiritsijän itsensä niskoille. Rintoja, sääriä ja takamusta korostaviin vaatteisiin verhoutuminen ei todellakaan tarkoita sitä, että älykkyydessä olisi vikaa saati sitten, että olisi lupa koskea tai viljellä rasvaisia juttuja. En väitä, että tällä tavoin argumentoivat keskustelisijat menisivät kannoissaan näin pitkälle, mutta mielestäni tietynlaiset kommentit kertovat varsin ikävistä asenteista. Luulevatko keskustelijat todella, että häirintä vähenisi, jos naiset pukeutuisivat eri tavoin?

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut blogissani, minuun on kohdistettu vastenmielistä huomiota jo kauan ennen kuin aloin pukeutua tavalla, joka korostaa muotoja. Rintoihini on tartuttu kiinni sekä edestä että takaa ja siihen on riittänyt aivan yksinkertaisesti se, että minulla on rinnat. Siihen ei ole valitettavasti auttanut sanavalmius tai "auktoriteetti". En ymmärrä sitäkään, miksi häirityn pitäisi ryhtyä nokkeliin sanaleikkeihin häiritsijän kanssa. Tärkeämpää on mielestäni ilmaista se, ettei häiritsijän käyttäytymisessä ole mitään hyväksyttävää. En ole kyennyt tekemään sitä läheskään aina, kuin olisin halunnut. Häirintä aiheuttaa suurta ja lamauttavaa häpeän tunnetta, josta on joskus vaikeaa riuhtaista itsensä irti. Viimeksi koin tällaisen tunteen silloin, kun olin valmistautumassa erääseen esiintymiseen ja ympärilläni olevat miehet alkoivat laskea leikkiä rinnoistani. Jännitän esiintymistä todella paljon ja meni hetki, ennen kuin edes ymmärsin, että vanhempi, keski-ikäinen mies puhui tissivaostani muiden hihitellessä taustalla.

Ihmisten halu puuttua toisten pukeutumiseen ja ruumiillisuuteen on hämmentävää. Olen hävennyt varttani jo aivan tarpeeksi, että ryhtyisin häpeämään sitäkin, jos haluan olla kaunis ja viehättävä. Jos joku pitää pukeutumistyyliäni mauttomana rintojen tunkemisena esiin ja oman itseni halventamisena, vika on taatusti jossakin muualla, kuin minussa.

(Kuva: Jan Saudek)