Olen käynyt pian neljä vuotta terapiassa.
Nyt olen tehnyt orastavan päätöksen siitä, että voisin kevään lopussa laskea itseni vapaaksi enkä enää palaisi tuohon länsihelsinkiläiseen asuntoon, josta on tullut vuosien saatossa turvapaikkani. Olen kaivellut sisuksiani niin pitkään, ettei kaiken toistuvuutta voi olla huomaamatta: samat keskustelut, itkut, taipumukset ja vaikeudet ovat läsnä yhä vain, ja nyt minua puuduttaa. Luulen, että olen saanut viimeinkin jankata, jahkailla ja pähkäillä kyllikseni. En tietenkään muuten, mutta nimenomaan terapian kontekstissa. Arvelen myös, etten pääse tästä eteenpäin kuin elämällä ja kokemalla, eikä terapiassa avaudu mitään uutta tai mullistavaa ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Keskustellessani terapeutin kanssa hänkään ei taida olla aivan eri mieltä. (Hän tosin nostaa esiin erään teeman, jota olisi hyvä käsitellä viimeiset kuukaudet. Teema nimetään "ihmissuhteiksi".)
Vaikka kirjoitankin terapiasta nyt hieman kyllästyneeseen ja loppuun kaluttuun sävyyn, loputtomat keskustelut terapeutin kanssa ovat olleet korvaamattoman tärkeitä. Ne ovat helpottaneet tasapainoaistiani nuorallatanssissa. Syksyisestä romahduksestani huolimatta voin nykyään paremmin, itsevarmemmin ja kaikin tavoin pulskemmin kuin se tyttö, joka matkasi ensi kerran terapeutin työhuoneelle kauhun ja pelon riuduttamana. Terapiatyöskentelyn vuoksi en kavahda, vaikka kasvoni toisinaan puutuvatkin ja ruumiissa tuntuu sähköinen, levoton jännite. Joskus minua melkein huvittaa, kuinka vaivattomasti ahdistuksesta, pistelevistä raajoista ja kihelmöivästä nenänpäästä huolimatta voi vaikkapa keskustella, työskennellä tai valita säilykehyllystä juuri oikeanlaisen oliivitölkin. En enää pelkää hulluksi tulemista enkä sitä, että joku huomaa. En ihmettele, miksi näin kävi. Olen jatkanut elämääni ja useimmiten voin hyvin. Ruumiilliset ahdistusoireeni eivät ole enää se suurin ongelma, koska siedän niitä ja tulen niiden kanssa toimeen. Suuri kysymys koskee sen sijaan sitä, kuinka järjestää elämänsä tavalla, joka ei aiheuttaisi lisää ahdistusta.
Silti samoissa tunnelmissa on vellottu tuhansia kertoja. On kätelty, istuttu alas, puhuttu, silmäilty seiniä ja taas kätelty. On pohdittu, miksi tuohon tai tähän on taipumus reagoida niin tai näin (ja joka tapauksessa aina hieman vaivalloisesti). On palellutettu varpaat kylmällä parkettilattialla. Ei ole niistetty, vaikka pöydällä on aina nenäliinapaketti asiakasta varten. On kuultu lukemattomia kertoja, kuinka "tuo on tärkeä havainto" tai "mutta sitä voi oppia" tai "miltä sinusta tuntuu". On nähty terapeutin vilkaisevan seinäkelloa ja tiedetty, mitä se merkitsee. On huomattu turhautuneena, että samat asiat ovat vuodesta toiseen hankalia ja että askel parempaan käy tuskastuttavan hitaasti. On koettu hurmoksellisia oivaltamisen hetkiä, keventymisiä, heräämisiä. Ja vähitellen, vähä vähältä on alettu pohtia, tarvitaanko enää tätä tilaa, tätä suhdetta.
Terapiatyöskentely on ollut minulle suurimmaksi osaksi helppoa, sillä itsestäni puhumisessa olen luonnonlahjakkuus. Lahjakkuuteni lisäksi olen harjaantunut analyyttiseksi ja pelottomaksi terapiapuhujaksi. (En tietenkään ole täysin estoton, mutta olen tarttunut metodisesti kiusallisiin ja hankaliin aiheisiin ja yrittänyt tehdä kaikenlaisia rajanylityksiä.) Tietysti kyseessä on myös minun ja terapeuttini suhde, joka on ollut alusta lähtien hämmentävän ongelmaton. Pidin hänestä välittömästi ja luotin häneen eläimen varmuudella. Jos jotakin tekisin toisin - tai mitä voisin yhä tehdä toisin - olisi se varmasti haastavampi ja kriittisempi tapa keskustella hänen kanssaan. Keskustelumme ovat aina olleet sangen konsensuaalisia. Se on ollut turvallista, mutta toisinaan myös tylsää. Ja luojan tähden, hän on sentään psykodynaamisen koulukunnan edustaja!
On kummallista, etten tiedä terapeutistani juuri mitään. Myös oman uteliaisuuteni laimeus hänen suhteensa on ollut hämmästyttävää. En väitä, etteikö hän olisi ikinä kiehtonut minua, mutta olen keskittynyt oman elämäni penkomiseen sellaisella intensiteetillä, ettei muulle ole jäänyt sijaa. Tiedän kyllä, että hän on huumorintajuinen ja lämmin ja sivistynyt. Tiedän hänen sukupuolensa ja osaan arvella hänen ikänsä, mutta en tiedä, onko hän naimisissa tai onko hänellä lapsia. Mistä hän pitää? Millaisia unia hän näkee? Millainen hän on sängyssä? (Joskus näin terapeutistani seksuaalisviritteistä unta, jossa hän oli riehakas, provokatiivinen ja vaarallinen. Hän ajoi liian lujaa urheiluautolla ja kiusasi minua sielullisista puutteistani. Uni päättyi tukahdutetun kiimaiseen piehtarointiin tyhjän varastohallin edessä.)
En usko, että ahdistusherkkyyteni tai jännittämiseni katoavat mihinkään. Niiden kanssa voi kyllä oppia erilaisia toimintatapoja. Voi opetella itsenäisyyttä, avoimuutta ja suoruutta. Omia rajojaan voi ylittää kerta toisensa jälkeen, mutta siinä kaikki. Kenties terapiassa on ollut kyse myös tämän asian hyväksymisestä.
(Gallen-Kallela: Ad Astra)
Nyt olen tehnyt orastavan päätöksen siitä, että voisin kevään lopussa laskea itseni vapaaksi enkä enää palaisi tuohon länsihelsinkiläiseen asuntoon, josta on tullut vuosien saatossa turvapaikkani. Olen kaivellut sisuksiani niin pitkään, ettei kaiken toistuvuutta voi olla huomaamatta: samat keskustelut, itkut, taipumukset ja vaikeudet ovat läsnä yhä vain, ja nyt minua puuduttaa. Luulen, että olen saanut viimeinkin jankata, jahkailla ja pähkäillä kyllikseni. En tietenkään muuten, mutta nimenomaan terapian kontekstissa. Arvelen myös, etten pääse tästä eteenpäin kuin elämällä ja kokemalla, eikä terapiassa avaudu mitään uutta tai mullistavaa ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Keskustellessani terapeutin kanssa hänkään ei taida olla aivan eri mieltä. (Hän tosin nostaa esiin erään teeman, jota olisi hyvä käsitellä viimeiset kuukaudet. Teema nimetään "ihmissuhteiksi".)
Vaikka kirjoitankin terapiasta nyt hieman kyllästyneeseen ja loppuun kaluttuun sävyyn, loputtomat keskustelut terapeutin kanssa ovat olleet korvaamattoman tärkeitä. Ne ovat helpottaneet tasapainoaistiani nuorallatanssissa. Syksyisestä romahduksestani huolimatta voin nykyään paremmin, itsevarmemmin ja kaikin tavoin pulskemmin kuin se tyttö, joka matkasi ensi kerran terapeutin työhuoneelle kauhun ja pelon riuduttamana. Terapiatyöskentelyn vuoksi en kavahda, vaikka kasvoni toisinaan puutuvatkin ja ruumiissa tuntuu sähköinen, levoton jännite. Joskus minua melkein huvittaa, kuinka vaivattomasti ahdistuksesta, pistelevistä raajoista ja kihelmöivästä nenänpäästä huolimatta voi vaikkapa keskustella, työskennellä tai valita säilykehyllystä juuri oikeanlaisen oliivitölkin. En enää pelkää hulluksi tulemista enkä sitä, että joku huomaa. En ihmettele, miksi näin kävi. Olen jatkanut elämääni ja useimmiten voin hyvin. Ruumiilliset ahdistusoireeni eivät ole enää se suurin ongelma, koska siedän niitä ja tulen niiden kanssa toimeen. Suuri kysymys koskee sen sijaan sitä, kuinka järjestää elämänsä tavalla, joka ei aiheuttaisi lisää ahdistusta.
Silti samoissa tunnelmissa on vellottu tuhansia kertoja. On kätelty, istuttu alas, puhuttu, silmäilty seiniä ja taas kätelty. On pohdittu, miksi tuohon tai tähän on taipumus reagoida niin tai näin (ja joka tapauksessa aina hieman vaivalloisesti). On palellutettu varpaat kylmällä parkettilattialla. Ei ole niistetty, vaikka pöydällä on aina nenäliinapaketti asiakasta varten. On kuultu lukemattomia kertoja, kuinka "tuo on tärkeä havainto" tai "mutta sitä voi oppia" tai "miltä sinusta tuntuu". On nähty terapeutin vilkaisevan seinäkelloa ja tiedetty, mitä se merkitsee. On huomattu turhautuneena, että samat asiat ovat vuodesta toiseen hankalia ja että askel parempaan käy tuskastuttavan hitaasti. On koettu hurmoksellisia oivaltamisen hetkiä, keventymisiä, heräämisiä. Ja vähitellen, vähä vähältä on alettu pohtia, tarvitaanko enää tätä tilaa, tätä suhdetta.
Terapiatyöskentely on ollut minulle suurimmaksi osaksi helppoa, sillä itsestäni puhumisessa olen luonnonlahjakkuus. Lahjakkuuteni lisäksi olen harjaantunut analyyttiseksi ja pelottomaksi terapiapuhujaksi. (En tietenkään ole täysin estoton, mutta olen tarttunut metodisesti kiusallisiin ja hankaliin aiheisiin ja yrittänyt tehdä kaikenlaisia rajanylityksiä.) Tietysti kyseessä on myös minun ja terapeuttini suhde, joka on ollut alusta lähtien hämmentävän ongelmaton. Pidin hänestä välittömästi ja luotin häneen eläimen varmuudella. Jos jotakin tekisin toisin - tai mitä voisin yhä tehdä toisin - olisi se varmasti haastavampi ja kriittisempi tapa keskustella hänen kanssaan. Keskustelumme ovat aina olleet sangen konsensuaalisia. Se on ollut turvallista, mutta toisinaan myös tylsää. Ja luojan tähden, hän on sentään psykodynaamisen koulukunnan edustaja!
On kummallista, etten tiedä terapeutistani juuri mitään. Myös oman uteliaisuuteni laimeus hänen suhteensa on ollut hämmästyttävää. En väitä, etteikö hän olisi ikinä kiehtonut minua, mutta olen keskittynyt oman elämäni penkomiseen sellaisella intensiteetillä, ettei muulle ole jäänyt sijaa. Tiedän kyllä, että hän on huumorintajuinen ja lämmin ja sivistynyt. Tiedän hänen sukupuolensa ja osaan arvella hänen ikänsä, mutta en tiedä, onko hän naimisissa tai onko hänellä lapsia. Mistä hän pitää? Millaisia unia hän näkee? Millainen hän on sängyssä? (Joskus näin terapeutistani seksuaalisviritteistä unta, jossa hän oli riehakas, provokatiivinen ja vaarallinen. Hän ajoi liian lujaa urheiluautolla ja kiusasi minua sielullisista puutteistani. Uni päättyi tukahdutetun kiimaiseen piehtarointiin tyhjän varastohallin edessä.)
En usko, että ahdistusherkkyyteni tai jännittämiseni katoavat mihinkään. Niiden kanssa voi kyllä oppia erilaisia toimintatapoja. Voi opetella itsenäisyyttä, avoimuutta ja suoruutta. Omia rajojaan voi ylittää kerta toisensa jälkeen, mutta siinä kaikki. Kenties terapiassa on ollut kyse myös tämän asian hyväksymisestä.
(Gallen-Kallela: Ad Astra)
1 kommentti:
Kuulostaa ehkä lattealta mutta eikö se juuri niin menekin, että terapeutin kanssa vain opetellaan kohtaamaan ja tunnistamaan asiat ja tosielämässä sitten opetellaan elämään ne uudella tavalla. Meinaan eihän se ole lääke jonka jälkeen sulla on parempi olo vaan metodi jolla sä pystyt toteuttamaan muutosta.
Minen ole ikinä oppinut mitään muuten kuin tekemällä ja epäonnistumalla ja joskus lopulta onnistumalla.
Lähetä kommentti