Tapaus Laasanen

Siitä kirjoitetaan Hesarissa. Se esiintyy Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -sarjassa. Sitä osoitellaan pyssyllä Tulva-lehden kansikuvassa ja sen edesottamuksia analysoi Tieteessä tapahtuu. Mikä se on? Se on tietenkin tapaus Laasanen! Lueskelin viime keväänä Henry Laasasen kohuteosta Naisten seksuaalinen valta (2008) ja harkitsin tuolloin kirjoittavani jotakin aiheesta. Homma jäi lopulta sikseen, kuten kirjoittamisen kanssa on "viime aikoina" usein käynyt. Laasasta tursuaa kuitenkin yhä niin monesta tuutista, että päätin tarrata uudelleen aiheeseen kiinni punaisin kynsin ja keltaisin hampain. Lähestymistapani on kuitenkin hitusen erilainen, kuin mitä aluksi suunnittelin: laajan analyyttisen kritiikin sijaan pohdin tiettyjä Laasasen teesejä lähinnä omasta, subjektiivisesta kokemuksestani käsin.

Ennen henkilökohtaisten kokemusteni reflektointia katson kuitenkin tarpeelliseksi määritellä, missä itse seison. Ensinnäkään Laasanen ei ansaitse mielestäni henkilöön menevää loanheittoa vaan hänen kirjoituksiaan on syytä tarkastella asiallisesti, vaikka sitten kriittisesti. (Poleemisesta sävystäni huolimatta myös oma pyrkimykseni on olla asiallinen.) Toisekseen on otettava vakavasti se, että "alemman tason miehiksi" identifioituvia on todella olemassa. En myöskään epäile, etteikö Laasanen kuvaisi jotakin olemassa olevaa ilmiötä, onhan kiistaton fakta, että ökymiehet saavat paljon kuumaa pesää. Myötämielisyyteni loppuu kuitenkin lyhyeen, siksi runsaasti ongelmia Naisten seksuaalisessa vallassa on aina tutkijasubjektin paikantamisesta väitteiden empiiriseen todentamiseen. Laasanen esimerkiksi väittää, ettei tee normatiivisia tai eettisiä kannanottoja, mikä on sangen kummallinen väite ottaen huomioon, että koko teos on poliittinen pamfletti.

Mikä minua sitten Laasasen teoksessa henkilökohtaisesti häiritsee? Koen Laasasen "naiset" ja "miehet" hyvin kaukaisiksi paitsi omasta kokemusmaailmastani, myös siitä maailmasta, jossa vaikkapa lähipiirini elää. Missä on kaikki ne varakkaat miehet, joita minun pitäisi jahdata ja joiden kikkeliä minun pitäisi kiusata kiristääkseni itselleni (ja tulevalle kakkakäärölleni) taloudellista hyvinvointia? Missä on ne taivaalliset raha- ja koruvirrat, jotka kaltaiselleni nuorelle naiselle itsestään selvästi kuuluvat? (Lounasseurani epäili osuvasti Henryn vastaavan, että olen liian ruma.) Miksi elän ihmissuhteessa, jossa olen (ainakin toistaiseksi) se enemmän ansaitseva osapuoli? Missä on naisen halu, missä seksuaalinen nautinto? Laasasen naisille pimppi on vain vaihdon väline, tavara, jota vaihdetaan toiseen tavaraan. Miehille pimpero on puolestaan pakonomaisen purkautumisen kohde, astia, johon tyhjentää ikävä, orjuuttava kiima. Oma kokemukseni ihmisistä ja maailmasta poikkeaa niin vahvasti laasaslaisesta markkina-arvon maailmankaikkeudesta, että minulla on vaikeuksia ymmärtää, mistä Laasasen käsitykset nousevat. Pelkät viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan naiset arvostavat kumppanissaan taloudellista tai sosiaalista asemaa miesten keskittyessä tisseihin ja perseisiin, eivät riitä. Minä haluan tietää, missä Laasasen kuvaamaa maailmaa eletään.

Ai niin. Vaikka olenkin ollut "viime aikoina" suorastaan pöyristyttävän laiska keskustelija omassa blogissani, olen yhä aidosti kiinnostunut myös lukijoideni kokemuksista ja mielipiteistä. Pyrin olemaan jatkossa aktiivisempi, vaikka en maailman nopein vastaaja olisikaan.


(John William Waterhouse: The Siren)

Kutkuttavia asioita

1. Nan Goldin















(Nan Goldin: Heart-shaped Bruise, 1980)

Nan Goldinin valokuvat lumosivat sekä minut että toverittareni, kun kävimme katsomassa Kiasmassa hänen näyttelyään. Intiimit teokset maalautuivat tajuntaani sellaisella voimalla, etten enää kyennyt ja halunnut jatkaa matkaani Sinebrychoffin taidemuseon Peru-näyttelyyn. Pidin etenkin The Ballad of Sexual Dependency -sarjan kuvista, joihin myös Heart-shaped Bruise kuuluu. Teossarjassa on voimakkaasti läsnä rakkauden, kiiman ja väkivallan löyhkä. Goldin kuvaa myös huumeiden käyttöä ja aidsia, joka alkoi niittää hänen ystäväpiiriään 1980-luvun loppupuolella. Näyttelyssä kannattaa katsoa myös Goldinin videoinstallaatio Sisters, Saints & Sybils, joka on paitsi sisaren itsemurhan aiheuttamien traumaattisten kokemusten purkamista, myös feministinen kannanotto niiden kapinoivien naisten puolesta, joilta on riistetty vapaus omaan ruumiiseensa ja koskemattomuuteensa. Keskustelin ennen näyttelyä erään työtoverin kanssa, joka kritisoi Goldinin tapaa tehdä lähipiiristään ja henkilökohtaisista kokemuksistaan taidetta. Itse olen täysin päinvastaista mieltä: onko mielekästä jakaa taidetta ja taiteen tekemistä "yksityiseen" ja "julkiseen"? Millä tavoin "henkilökohtaista kokemusta" voi mitata?

2. Ysäritekno



Olen tavallaan järkyttynyt ja toisaalta kihisevän riemuissani siitä, että olen löytänyt uudelleen eurodancen, tuttavallisemmin ysäriteknon. Genren sisällä on tietenkin suollettu kammottavaa sontaa, mutta myös mitä mainioimpia tanssibiittejä ja yksinkertaisesti erinomaisia biisejä: esimerkiksi Culture Beatin Mr. Vainissa, Cappellan U Got 2 Let The Musicissa, Nightcrawlersien Push The Feeling Onissa ja U96:n Club Bizarressa on uskomatonta vapauden ja raikkauden tuntua. Ohessa U96:n ja Daisy Deen nerokas Love Religion.

3. Neverwinter Nights: A Dance with Rogues

















Varkaiden kilta, biseksuaalisia romansseja, raiskauksia, seksuaalista ahdistelua, prostituutiota ja kuumia drow-haltioita. Pelasin syksyllä hurmoksessa Neverwinter Nights -pelin maailmaan sijoittuvaa loistavaa fanimoduulia A Dance with Rogues, jonka kutkuttavuutta ja nerokkuutta en voi kylliksi korostaa. Peli on jaettu kahteen osaan, joista varsinkin toinen on välillä liiankin taistelupainotteinen. Parhainta pelissä on kuitenkin mainio juoni, joka sai minut toisinaan suorastaan kiihdyksiin ja uppoamaan romanttisiin seikkailufantasioihin.

4. Miesasialiike

Henry Laasasen Naisten seksuaalisen vallan (2008) lisäksi olen lueskellut viimeaikoina Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa Mies vailla tasa-arvoa -artikkelikokoelmaa (2007), joka on kirvoittanut kitkeriä kommentteja suunnasta jos toisestakin. Teos on haluttu vaieta kuoliaaksi ja sitä on pidetty paitsi silkkana idiotismina, myös vaarallisena idiotismina. Näkisin kuitenkin, että kirjaan olisi syytä suhtautua asiallisesti ja avoimesti, mikäli todella halutaan käydä dialogia sukupuolten tasa-arvosta. Arno Kotro kirjoittaa hyvin asepalveluksen epätasa-arvoisuudesta, kun taas Miika Lehtonen ja Ralf Sund tuovat esiin tärkeitä puheenvuoroja isyydestä ja huoltajuudesta. Myönnän, että Hannu T. Sepposen artikkeli sukupuolittuneesta väkivallasta herättää minussa aika ajoin jopa defensiivisiä vastalauseita, mutta hänen kirjoituksensa suurin anti on mielestäni vaatimuksessa tehdä laajempaa, puolueetonta tutkimusta naisten ja miesten harjoittamasta väkivallasta. En ole vielä lukenut koko kirjaa, mutta asiallisten artikkeleiden lisäksi siihen mahtuu myös kehnoa, konservatiivista ja outoa argumentointia. Esimerkiksi Heikki Sariolan kirjoitus biologisesta isyydestä hyökkäysten kohteena ansaitsee mielestäni niin paljon kritiikkiä, että voisin kirjoittaa siitä aivan oman bloggauksensa. Timo Karjalaisen "Halpoja ikämiehiä" -artikkeli on puolestaan ajoittain aivan käsittämätön: hän kauhistelee sitä, kuinka paljon rahaa miehet keskimäärin "menettävät" naisille lyhyemmän elinikänsä vuoksi. Vaikka miesten kuukausieläkkeet ovat Karjalaisen mukaan noin kolmanneksen suuremmat kuin naisilla, eläkkeitä maksetaan vähemmän miehille, jotka kuolevat nuorempina: "On siis olemassa vaara, että säännönmukaisesti nuorempana kuolevat ihmiset pakotetaan hyvinvointivaltion nimissä vaivihkaa ja tietämättään rahoittamaan itseään pidempi-ikäisten ihmisten vanhuuden turvaa", kirjoittaa Karjalainen. Miesten lyhyempään eliniänodotteeseen on toki kiinnitettävä huomiota, mutta minua ainakin typerryttävät ne konnotaatiot, joita Karjalaisen väitteet sisältävät.

Mielestäni on kiinnostavaa pohtia, millä tavoin kirjoittajat käsittelevät feminismiä ja naistutkimusta. Vaikuttaa siltä, että osassa teksteistä puhutaan "feminismistä", kun taas toisissa kirjoituksissa eritellään "feminismejä", mikä on analyyttisempi ja uskottavampi tapa lähestyä aihetta kuin edellä mainittu. Ymmärrän toki, ettei kyseessä ole tieteellinen teos, mutta toisinaan soisin kirjoittajien viittaavan tarkemmin siihen, kuka tutkija tai feministi, missä ja milloin on kyseessä. Näin argumentitkin saisivat enemmän lihaa luidensa ympärille eikä pauhattaisi vain siitä, kuinka "feministit" sitä ja tätä ja "nekin" tutkijat tuota.

5. Minä ja oikeistopopulismi

Mieltä lämmittää, kun huomaa olevansa samalla puolella oikeistopopulistien kanssa. Hollantilaisen poliitikon Geerd Wildersin Fitna-elokuvan laukaisemia reaktioita Euroopassa aina YK:ta ja huippupoliitikkoja myöten on ollut tuskastuttavaa seurata. Katsoin elokuvan, kun se oli vielä saatavissa LiveLeak.comissa ja on täysin käsittämätöntä, kuinka elokuvaa on kommentoitu. Sananvapautta ei saisi kuulemma "käyttää väärin". Suosittelen lämpimästi Tulta syöksevän linnun kirjoitusta aiheesta.