Rakkaudesta, tilasta ja vanhenemisesta

I

Vaikka tiedät sinulle säädetyn kohtalon, lankeat omiin kuvitelmiisi ja rakastut. Silloin kidutus alkaa, kärsimys joka ei jalosta vaan latistaa ja kaventaa, pakottaa sielun kietoutumaan itsensä ympäri. Siinä missä ennen näit avarat kunnaat ja metsät, näet enää vain haavasi, olet kuin puu joka on taipunut tuijottamaan omasta kaarnastaan valuvaa pihkaa.

(...) Psykhe ruhjoutuu junan alle.

Näin kokee Eeva-Liisa Manner Runoilijan talossa (2004), joskin Helena Sinervon suun ja sormien kautta. En ole koskaan ruhjoutunut sillä tavoin, että olisin mennyt rikki tai kadonnut olemattomiin. Silti rakkaus on ollut minulle supistelevaa ja vähän kivuliasta liikettä, tympeää rimpuilua raskaassa vesikasvirihmastossa. Huumaava tunne on teljennyt minuun outoon saippuakuplaan, josta olen tarkastellut maailmaa itseeni käpertyneenä ja kykenemättömänä riuhtaisemaan itseäni vapauteen. En ole koskaan antanut rakkaudelle tilaa hengittää. Olen tarrannut rakkauteen kiinni vimmaisesti ja epätoivoisesti, varmana siitä, että jokin katoaa, jos jätän sen hetkeksikin rauhaan. Sitten lopulta olen melkein tukehtunut. Olen saanut kyllikseni, mennyt menojani ja tunnistanut taas omat verisuoneni, rinnat ja vatsan, rystysten kuivan ja hilseilevän ihon.

En ole tainnut koskaan osata rakastaa tavalla, jota kuvaillaan Anu Jaantilan nuortenromaanissa Dear Sanna (1980):

Minä olin vapaa näyttämään toiselle kaiken elämästäni, niistä asioista joita minä itse arvostin. Ja halusin avata korvani tajutakseni paremmin. Ei mitään kemiallista yhteensulautumista ja identiteetin hyvästijättöä. Kaikki oli tässä ja nyt, minun tarvitsi vain hengittää.

Lainaus sanallistaa yllättävän tarkasti sen, millä tavoin haluaisin suhtautua rakkauteen, ystävyyteen ja itseeni. Vapaasti hengitellen, tilaa antaen ja saaden, iloiten, antamatta periksi peloille ja epävarmuuksille. Juuri pelko on ajanut minut hirvittävän riippuvaiseksi toisesta ihmisestä, juuri pelko on saanut minut luopumaan itselleni tärkeistä asioista. Ei kukaan ole vaatinut minua latistumaan ja kaventumaan. Tai tarkemmin ajateltuna on, mutta ei minun olisi tarvinnut taipua sellaiseen. Olen ollut aivan liian joustava ja mukautuva, suostunut kärsimykseen, joka ei jalosta. On rakkaus tietysti ollut myös kevyttä ja päihdyttävää, mutta luulen, että minulla on vielä paljon tekemistä kemiallisten reaktioiden ja sen kaltaisten seikkojen parissa.

II

On hauska ajatus, että olen lukenut Jaantilan kirjoja hyvin nuorena. Olen ajatellut viime aikoina paljon vanhenemista, turvallisuuden tunnetta ja itseäni suhteessa muihin. Tämä vuosi on ollut minulle merkityksellinen monellakin tapaa: olen ollut paljon yksin, ja sen myötä olen tehnyt viimeinkin tilaa luovalle työlle. Valmistuin yliopistolta ja annoin itselleni luvan leijua. En ole pakottanut itseäni juuri mihinkään, ollut vain. Kesän aikana villiinnyin: hiukseni kasvoivat raskaaksi intiaanitukaksi, kulmakarvani räjähtivät sankaksi, tummaksi metsiköksi. Olen pitänyt itsestäni tällaisena, menninkäisenä. Ihmissuhteeni ovat olleet spontaaneja ja lämpimiä, vaikka olenkin ollut välillä vähän vetäytyvä. Olen pitänyt kiinni asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti ja kieltäytynyt toisinaan töykeästikin vuorovaikutuksesta, joka ei tunnu hyvältä. Olen vain hengittänyt.

Nuorempana sain toistuvasti kuulla olevani varautunut, viileä ja etäinen. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut nähdä itseni laajemmasta perspektiivistä käsin: olen kiivaampi, leikkisämpi, seikkailullisempi, heittäytyväisempi ja fyysisempi, kuin millaiseksi olen itseni kuvitellut. Ainakin uskallan nykyään ilmaista itseäni kokonaisvaltaisemmin ja rohkeammin. Minusta tuntuu siltä, että elämästä tulee vuosi vuodelta vähän miellyttävämpää, yhä selkeämmin omanlaisekseni tunnistettavaa. Kyseessä ei ole tietenkään mikään yksisuuntainen prosessi, mutta osaan koskettaa itseäni yhä lempeämmin, sallivammin ja armollisemmin. Ehkä sen myötä on myös mahdollista oppia rakastamaan vähemmän tukehduttavasti.


Nan Goldin: The Ballad of Sexual Dependency / The Shower
Clarisse D'Arcimoles: In the Bath

Sudet tulevat

"Sä olet jotenkin muuttunut", sanoo ystävä, jota olen nähnyt viimeisen vuoden aikana vähän. "Sä oot noin iloinen, vaikka et olekaan kännissä", hän jatkaa häkeltyneenä. En voi olla nauramatta hänen hämmennykselleen ja sille, että tänä aamuna minua kuvaillaan "mongoloidisen iloiseksi". Ystäväni on oikeassa: olen muuttunut. Helsingissä viettämieni vuosien aikana en ole ollut koskaan yhtä onnellinen ja hyvinvoiva kuin nyt. Syön yhä lääkkeitä, käyn terapiassa ja ahdistun säännöllisesti, mutta voin sittenkin paremmin kuin aikoihin. Olen alkanut lukea uudelleen kaunokirjallisuutta. Olen rohkeampi, suorempi ja sosiaalisempi. Jännitän yhä monenlaista sosiaalista kanssakäymistä ja esiintymistilanteita helvetisti, mutta toisinaan voin jo sanoa entä sitten. Joudun mitä todennäköisemmin tuskailemaan näiden samojen kysymysten kanssa enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan, mutta kenties asian avoin myöntäminen ja hyväksyminen onkin helpottavaa. Uskon siihen, että kykenen luopumaan jossakin vaiheessa lääkityksestä. On kummallista ajatella, miltä elämä tuntuu ilman kemiallista turvaverkkoa.

Olen lueksinut viime päivinä omaelämäkerrallisia tekstejä, joiden selkeys ja suoraviivaisuus hämmentävät minua loputtomasti. Anne ja John Paulk kirjoittavat kilvoittelustaan kristittyinä homoseksuaaleina kirjassaan Love Won Out (1999). He kutovat kertomusta "rikkonaiseen" seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin kasvamisesta ja niistä elämässään tapahtuneista interventioista, jotka ovat saaneet aikaan kristillis-psykoanalyyttisen eheytysliikkeen piirissä homoseksuaalisuudeksi kutsutun kehityshäiriön. Kausaalisuhde seksuaalisen hyväksikäytön kokemisen ja homoseksuaalisuuden välillä on yksinkertainen ja kyseenalaistamaton. Aikuisen seksuaalisuuden näkeminen ja varhainen pornoon tutustuminen ovat estäneet Paulkeja kasvamasta eheään, heteroseksuaaliseen seksuaali-identiteettiin. Kathryn Harrison puolestaan kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Suudelma (1997) seksuaalis-romanttista suhdetta isäänsä, jonka hän kohtaa kolmannen kerran elämässään nuorena aikuisena. Millaista omaelämäkertaa olen rakentanut (ja rakennan) omissa, julkisissa teksteissäni, joita olen lähettänyt bittiavaruuteen pian kolmen vuoden ajan? Ajattelenko omaa elämääni samanlaisena kausaalisuhteiden ketjuna, kuin vaikkapa Paulkin pariskunta ja Harrison, joka kirjoittaa anoreksiastaan ja hyväksynnän hakemisestaan? Heidän tekstiensä epäsuorasti innoittamana muistan yhtäkkiä erään kokemusten sarjan vuosien takaa.

Kun olen viidentoista, käyn katsomassa teatterisovituksen Vigdís Grímsdóttirin romaanista Nimeni on Isbjörg: olen leijona. Lavalla tuttuja näyttelijöitä intensiivisinä ja uhkaavina. Näytelmästä tarttuu minuun outo pelko, jota yritän parsia umpeen käymällä katsomassa sen toistamiseen. Pelko tuntuu vatsassa ja kosketuksen välttämisenä. Jollakin kummallisella tavalla tämä taide-elämys lihallistaa pelkoni ruumistani ja seksuaalisuuttani kohtaan. Näytelmä kummittelee mielessäni kuukausien ajan. Kokemus on ahdistava. Teatteripiireissä teinityttöys on haluttua kamaa: "Mä haluan kusta sun suuhun", ilmoittaa känninen, paksu näyttelijä ystävättärelleni teatteriväen pikkujouluissa. Samaan aikaan ravintolan vessassa saippuoidaan komean näyttelijän penistä. En muista, mitä ajattelen näistä aikuisten leikeistä. Olen kenties hämmentynyt, mutta haluan pysyä itsepintaisesti tässä, imeä nämä boheemit ihmiset itseeni. Teatteriharjoituksissa tumma, vanhempi näyttelijä iskee minulle silmää ja nostelee kulmakarvojaan merkitsevästi. Luovun projektista ja lopulta teatteristakin. Minulla on hoitamaton masennus. Vuosia myöhemmin alan voida huonosti. Mikä on johtanut mihinkin?

Vanilla jihad

Olen lueksinut viime päivinä naistutkimuksen ainejärjestö Vastakarvan sähköpostilistalla käytävää keskustelua ns. mustapinkistä blokista, joka osallistui lauantaiselle Pride-marssille. En ollut itse marssimassa, joten tietoni marssin tapahtumista rajoittuvat lähinnä uutisiin. Tänä vuonna blokki kehotti joka tapauksessa ottamaan marssille polttopullot mukaan, ja sen iskulauseita olivat viha, kuolema (heterokulttuurille) ja trans-gressio. Polttopullojen sijaan blokkilaiset räjäyttelivät kuitenkin valoraketteja, eikä SETA:n pelkäämiä väkivallantekoja tapahtunut. Listakeskustelussa mustapinkki diskurssi on tulkittu ironiseksi vihapuheeksi, ja sillä lienee yhteyksiä myös Vastakarvan Facebook-ryhmässä käytyyn keskusteluun queer-politiikasta. Vastakarvan järjestämä baarikierros, jossa oli tarkoitus sonnustautua tekopartoihin ja huulipunaan, herätti keskustelijoissa kuohuntaa liittyen heteromatriisin järkyttämiseen, transgender-butchien kokeman paskan kunnioittamiseen (tai kunnioittamatta jättämiseen) ja vaniljaheteroihin.

Naistutkimuksen opinnoistani huolimatta olen ollut auvoisan tietämätön keskustelusta, jota ainejärjestössä käydään. Keskustelu herättää minussa kuitenkin kysymyksiä identiteeteistä ja identiteettipolitiikasta, siitä, mihin minä naistutkimuksen opiskelijana paikannun. Aloittaessani naistutkimuksen opinnot, tunsin viettäväni kuherruskuukautta: tässä on jotakin, jota minä olen etsinyt. Nykyään en ole enää aivan yhtä varma siitä, mitä ajattelen. Minua pohdituttaa tutkimuksen tekemisen poliittisuus ja se, millaista naistutkimusta Suomessa ylipäätään tehdään. Vaikuttaa siltä, että tutkimuksella on yllättävän paljon yhteyksiä yhdysvaltalaiseen, kulttuurikriittiseen cultural studies -perinteeseen, jota edustavat esimerkiksi bell hooks ja Laura Kipnis. Voidaan siis puhua kriittisestä kulttuurintutkimuksesta, jolla on jokin poliittinen agenda, usein feministinen, uusvasemmistolainen ja kulttuuristen marginaaliryhmien voimauttamiseen pyrkivä. Kriittisen kulttuurintutkimuksen keskiössä vaikuttavat olevan juuri identiteetit, joiden luonne ei ole essentiaalinen vaan pikemminkin alati muuttuva, konstruoitu. Mielestäni on kuitenkin perusteltua kysyä, korvataanko esimerkiksi "rotu" postkolonialistisessa, kriittisessä diskurssissa "identiteetin" ja "kulttuurin" kaltaisilla käsitteillä, joissa on ehkä sittenkin jonkinlainen essentia. Mulla on nyt tää mun kulttuurinen identiteetti ja sulla on sun. Luin syksyllä erään cultural studies -paradigmaan liittyvän tekstin, jossa Kathryn Woodward tarkastelee identiteettejä historiallisesti spesifeinä, rakennettuina konstruktioina, jotka tuotetaan eron (difference) ja toiseuden (Other) kautta: minä olen jotakin, jota tuo toinen ei ole. Hän esittää, että on olemassa jokin identiteettikriisi, joka on läsnä paitsi globaalilla, myös paikallisella ja henkilökohtaisella tasolla. Mielestäni Woodwardin artikkelissa tiivistyy ongelma, joka piinaa akateemista identiteettipuhetta: missä on empiirinen todistusaineisto?

Queer-teorian tuntemukseni on varsin kehno, mutta sen parissa korostetaan joka tapauksessa identiteettien keinotekoista ja rakennettua luonnetta. Vastakarvan keskusteluja seuratessani en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että myös queer on normatiivinen identiteetti, tai ainakin siitä luodaan sellaista. Sekä parta & puna -keskustelussa että mustapinkin blokin manifestissa puhutaan halusta, vaaditaan sitä. On kuitenkin selvää, että kaikkien halut eivät ole yhtä hyviä, ja siitäkin voidaan taistella, kuka on eniten queer. Queer ei ole ainakaan lähetyssaarnaaja-asentoa haluava "vaniljahetero", jonka viikonloppuharrastuksiin eivät kuulu fisting by the pool tai muut marginaaliset seksuaalikäytännöt. Onkin syytä kysyä, kenen halusta on kyse ja millainen halu on tarpeeksi hyvä ollakseen queer. Onko heteroilla halua laisinkaan? Muistelen erästä naistutkimuksen kurssin pienryhmää, jolla usea kurssilainen julistautui joksikin seksuaaliksi. Minä ja muutama muu pysyimme vaiti, ja tilanne tuntui vähintäänkin painostavalta. Kyse voi toki olla omasta virheellisestä tulkinnastani, mutta vaikenijat tulkittiin todennäköisesti tylsiksi vaniljahetskuiksi. Omalla kohdallani tulkintaan riittänee myös feminiininen pukeutuminen ja se, että seurustelen miehen kanssa. Tulvan päätoimittajaa Anne Moilasta kutsuttiin naistutkimuksen laitoksella rusinat pullasta -feministiksi, koska hän pukeutui väärällä tavalla ja käytti huulipunaa.

Se, mitä olen yrittänyt rönsyilevässä kirjoituksessani sanoa on se, että minua ahdistaa ajatus siitä, että olisi omaksuttava jokin identiteettikategoria. Legitiimiin identiteettiin kuuluvat vähintäänkin quuer jihad ja tietynlaiset poliittiset ja seksuaaliset mieltymykset. En identifioi itseäni biseksuaaliksi, vaikka pidän sekä naisia että miehiä viehättävinä. En pidä siitä, että minun tulisi julistautua minkäänlaiseksi identiteetiksi, ellen itse niin halua. Olen tutustunut naistutkimuksen laitoksella monenlaiseen kriittiseen keskusteluun, mutta silti minua huolestuttaa se, että tutkimuksen tekemisen taustalla pitäisi olla jokin poliittinen agenda. En jaksa enää uskoa siihenkään, että riittää, kun avaa oman positionsa ja kertoo eksplisiittisesti, missä seisoo. Ollaanko tällaisessa tutkimuksen teossa todella avoimia oman poliittisen agendan vastaisille äänille? Kuvataanko tällöin todella tutkimuskohdetta vai lähinnä omia prosesseja, mitä ne ikinä ovatkaan?


(valokuva: unkultur)