Amor kuuntelee tarkkaan

Olenko koskaan kertonut teille ensisuudelmastani? Anna Kontulan pamfletin innoittamana kerron tarinan suukosta, maalaiskylästä ja seksuaalisesta kontrollista, jota sain maistaa karvaasti sinä talvena, kun olin yhdentoista. (Olen ollut huono tyttö tietysti myöhemminkin, mutta tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun minut sujautettiin siihen lokeroon.) Elettiin sitä aikaa, kun koulukiusaus oli pahimmillaan: tyttökumpujani tuijotettiin ja kähmittiin, enkä saanut hetkenkään rauhaa lällätykseltä, kotkotukselta ja huutelulta. Olin käymässä sukulaistyttöni kanssa erään pojan luona, joka oli minuun suorastaan pakkomielteisen ihastunut. Kuuntelimme Banglesin Eternal Flamea, keinahtelimme ja tanssimme. Ensisuukko toimitettiin lumisella syrjätiellä pikkuserkkuni todistamana: minun ja pojan huulet painuivat toviksi yhteen, kuivasti ja liikkumatta. En oikein muista, mitä ajattelin tai koin. Olihan se jännittävää. Suukkoa lienee seurannut hilpeä kotimatka jäisiä teitä pitkin liukastellen.

Pian tämän jälkeen koulun kentällä järjestettiin rusettiluistelut, johon saavuimme pikkuserkkuni isän kyydillä. Muistan, että minua kiusattiin taas, ja sain pikku paskiaisista kyllikseni siinä määrin, että päätin kävellä kotiin. Poika lähti mukaani ja saattoi minut kyläkaupalle asti. Ehkä pitelimme toisiamme kädestä, ehkä emme. Hyvästeiksi vaihdettiin taas samanlainen kuiva suudelma ja minä ajattelin, että tämä ei oikeastaan tunnu miltään. Ilta oli jo pimennyt ja lyhtypylväät paljastivat kävelevän hahmoni ohi matelevalle autolle. Sukulaismies komensi minut sisään navetanhajuiseen, mutta lämpimään nelipyöräiseensä ja läksytti minua jo siinä lyhyen ajomatkan aikana. Saarna liittyi jotenkin siihen, että olin lähtenyt pojan matkaan. Poika (ehkä kahdentoista vanha) oli kenties päiväsaikaan aivan turvallinen, mutta rusettiluistelut, pimeys ja lumi tekivät hänestä jollain tapaa vaarallisen ja arvaamattoman. Vai olinko se sittenkin minä, se vaarallinen ja arvaamaton? Sukulaismies sanoi isälleni minusta ja puuhistani jotakin kitkerää, kun jäin kyydistä.

Holtittomuuteni seurauksiin en olisi millään osannut varautua. Se, mikä oli minulle hitusen hämmentävä, mutta kiehtova kokemus, oli jotakin, josta tuli lopulta koko kylän yhteinen päivittelyn aihe. Ensirakastajani oli näet juorunnut suudelmastamme koulutovereillemme, ja koulutoverit kuuliaisesti vanhemmilleen. Koulussa minua ei kiusattu enää vain ison perseen ja heiluvien tissien vuoksi, vaan myös siksi, että olin pussaillut pojan kanssa. Myöhemmin sain tietää, että pahoista teoistani juoruttiin kyläkaupalla asti. Juorut ja vihjailut kantoivat tietenkin myös vanhempieni korviin, ja muutaman päivän ajaksi isäni lakkasi puhumasta minulle. Ensin en yhtään arvannut, mistä hänen hiljaisuutensa johtui ja yritin kysellä sitä häneltä vastausta saamatta. En ollut tietenkään tyhmä ja keksin syyn suuremmitta ponnistuksitta. Vaikka minua ei sentään kutsuttu koulussa huoraksi, jollakin ylimaallisella tavalla osasin liittää tämän kaiken huoruuteen. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että olen joku huora, kirjoitin päiväkirjaani. Ehkä myös vanhempani ajattelivat minusta niin, tai ainakin isä. Olin raivoissani ja loukattu ja ihmettelin, miksi yksin minä sain kantaa tuon pakkasenpureman paskasuudelman seuraukset. Minut oli merkitty pojan huulilla, mutta minun huulistani ei jäänyt häneen minkäänlaista tahraa.

Isäni tuli tietysti aikanaan kuorestaan, eikä ensisuudelmani ollut ikuisesti kylän suurin uutinen. Sinä talvena minä kuitenkin opin jotakin tyttöydestä.

Mielenterveyspotilaana YTHS:llä

Miten tässä taas kävi näin? Olen jälleen kerran itkevä, tärisevä mytty asioituani YTHS:n mielenterveyspalveluissa. Pohdin, onko minulla ollut vain huono tuuri vai ovatko kokemukseni osa jotakin laajempaa ilmiötä, johon muutkin mielenterveyspotilaat törmäävät ryhtyessään "hankaliksi asiakkaiksi". Asiointi psykiatrin vastaanotolla on sujunut yleensä suopeasti tai ainakin neutraalisti. Ongelmat alkavat kuitenkin siinä vaiheessa, jos on jotakin kysyttävää tai kritisoitavaa. Jaan nyt uuvuttavan sairaskertomukseni YTHS-byrokratian hetteikössä.

Kelan tukema kolmen vuoden kuntoutusterapiani loppuu tänä keväänä. Sekä minä että psykoterapeuttini olemme sitä mieltä, että terapiaa olisi hyvä jatkaa vielä noin vuoden verran, koska en ole vieläkään elämäni kunnossa eikä terapiaprosessia olisi hyvä jättää "kesken". Asiaan liittyy vain yksi ongelma: raha. Kelalta ei voi saada lisätukea eikä minulla ole varaa kustantaa terapiaa. Lääkehoidostani vastaava YTHS:n psykiatri kuitenkin ehdotti, että voisin hakea tukea YTHS:ltä. Tukea haettiin minulle myös viime vuonna toiseen terapiakertaan viikossa, mutta en saanut sitä. Kokemuksesta viisastuneena yritin kysellä psykiatriltani tarkemmin kriteereistä, joiden perusteella tukea voi saada. Vastaus oli kuitenkin ympäripyöreä: "Tukea jaetaan niin kauan kuin sitä riittää." Hän kehotti minua ottamaan tammikuussa yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluihin ja kysymään, olenko saanut tukea. Sain lopulta YTHS:stä vastauksen, jossa kerrottiin, etten ole onnekkaiden joukossa.

Päätin kuitenkin ryhtyä selvittämään asiaa tarkemmin, koska koko hakuprosessi on ollut hyvin epäselvä eikä minulla ole ollut tietoa esimerkiksi tuen saamisen kriteereistä. Pyysin psykiatriltani kopion hänen antamastaan lausunnosta. Lausunto oli sekä minun että terapeuttini mielestäni kehnosti laadittu ja se antaa liian optimistisen kuvan voinnistani. Lausunnossa korostetaan yhä kokemieni vaikeuksien sijaan pikemminkin kohentunutta toimintakykyäni ja se jopa alkaa siten, että "potilas kertoo voineensa hyvin". "Hyvin" on kovin suhteellinen käsite: aikaisempaan verrattuna voin toki paremmin, mutta rajansa kaikella. Päätimme, että otan yhteyttä YTHS:n ja yritän selvittää, voidaanko tapaukseni ottaa uudelleen harkintaan. Jahkaamisen, jännittämisen ja aiheen välttelyn jälkeen soitin lopulta mielenterveyspalveluihin ja sain yhteyden henkilöön, jonka kanssa keskustella aiheesta. Puhelu oli uskomaton.

Esitin asiani rauhallisesti ja asiallisesti. Kerroin, että olen terapeuttini kanssa eri mieltä psykiatrin kirjoittaman lausunnon kanssa ja että haluaisin tietää, voidaanko tukea hakea uudelleen. Henkilö linjan toisessa päässä vastasi, ettei psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ole mitään väliä tuen saamisen kannalta (!) eikä väliä ole myöskään potilaan huonolla voinnilla. Kysyin, millaiset kriteerit tuen saamiseen sitten ovat, mikäli näillä seikoilla ei tosiaan ole väliä. En saanut tähän vastausta vaan sen sijaan keskustelutoverini sanoi näin: "Ymmärräthän, ettemme me ole täällä mitään jumalia. Emme me voi vertailla potilaiden vointia keskenään ja päättää, kenellä on suurin hätä." Vastasin, että minulle jää edelleen epäselväksi, millä perusteella päätöksiä sitten tehdään. "Olen todella pahoillani, että sinulle on tullut paha mieli. Hakemuksia on kuitenkin paljon ja vain harvat voivat saada tukea", jatkoi rouva, "mutta kun me emme ole jumalia." Minun oli lopulta pakko sanoa, etten ole tässä syyttämässä ketään. Keskustelutoverini toisti jälleen itseään ja totesi lopuksi olevansa "hyvin vaikeasti tavoitettava henkilö" ja että hän on nyt menossa kokoukseen. Ennen kuin hän katkaisi päättäväisesti puhelun, hän kuitenkin lupasi minulle armollisesti, että voisin varata hänelle ajan, mikäli haluaisin jatkaa keskustelua.

Olen pöyristynyt ja typertynyt. Sen sijaan, että olisin saanut tietoa hakuprosessista, sain kuulla paljon jumalasta ja siitä, kuinka "paha mieli" minulla nyt mahtaa olla. Keskustelukumppanini oli tyly, alentuva ja kiireinen. On käsittämätöntä, ettei YTHS:n apurahan haussa ole minkäänlaista läpinäkyvyyttä. Millä perustein päätöksiä tehdään, jos esimerkiksi psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ei ole hakuprosessissa minkäänlaista painoarvoa, kuten kanssani keskustellut psykologi väitti? Tiedän olevani herkkä ja reagoivani voimakkaasti, mutta on tämä kyllä aikamoista hevonpaskaa. Valitettavasti tämä kiihtymystä herättävä tapaus ei ole ainoa laatuaan.

Minulla ja psykiatrillani oli joitakin vuosia sitten vaikeuksia päästä yksimielisyyteen lääkityksestäni. Voin todella huonosti enkä kokenut, että silloisesta lääkeannoksestani oli apua. Sen sijaan, että annosta olisi kohotettu (se oli tuolloin varsin pieni), psykiatri kehotti minua luopumaan kokonaan lääkityksestä. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Ensinnäkään lääkitystä ei pitäisi koskaan lopettaa kuin seinään, vaan lääkkeestä tulisi luopua vähitellen. Minun kuitenkin käskettiin lopettaa lääkitys saman tien. Soitin lopulta YTHS:lle ja sain puhelinajan toiselle psykiatrille, jonka kanssa oli tarkoitus pohtia psykiatrin vaihtamista tai muuta ratkaisua tilanteeseeni. Sen sijaan, että itse ongelmaani olisi kuunneltu, psykiatri kuitenkin kertoi minulle, että "sinun psykiatrisi on hyvä ihminen ja hän haluaa vain sinun parastasi". Hän jatkoi: "Ethän sinä varmastikaan halua toimia tällä tavoin hänen selkänsä takana. Se ei ole reilua ketään kohtaan." Itkuhan siitä taas tuli.

Voin sanoa ihan vilpittömästi, etten ole koskaan kokenut tulleeni kohdelluksi mielenterveyspotilaana yhtä vahvasti, kuin YTHS:n mielenterveyspalveluissa (!). Olen oppinut, että mielenterveyspalveluiden asiakas on henkilö, joka ei oikein ymmärrä omaa tilaansa saati sitten omaa parastaan. Mielenterveyspotilaan kanssa ei tarvitse keskustella asiallisesti eivätkä hänen kysymyksensä ole valideja, koska hänellä viiraa päässä. Toisaalta mielenterveyspotilasta kannattaa vähän syyllistää ja häntä kohtaan on suotavaa olla mahdollisimman tyly, ettei hänen olonsa vain kohentuisi. "Pahan mielen" kanssa kun on syytä oppia elämään.