Rakastan, en pelkää

I freed myself from my family
I freed myself from work
I freed myself
Freed myself
And remained alone

Hämmentävällä tavalla kaikki nivoutuu yhteen uneliaaksi, melankoliseksi nesteeksi. Haluaisin kirjoittaa niin kuin Veloena, intiimisti ja aaltoillen. Ajattelen draamoja, jotka paisuivat tänä keväänä naurettavuuksiin asti. Ajattelen yksin viettämiäni päiviä ja sitä, kuinka tyhjälle paperille ilmestyy yhtäkkiä Bobby Peru ja toisaalta ajatukset, jotka ovat olleet viime kesästä saakka syrjässä, sivussa, pensselin ulottumattomissa. Ajattelen kohtausta, jossa Bobby Peru astuu Lulan huoneeseen: "I gotta take a piss bad, can I use your head?" Hänen ammottava hirviönsuunsa kutsuu vastaamaan myöntävästi, mutta edes hänen hampaidensa välistä leijuva kuolleen raadon löyhkä ei saa minua enää menettämään tajuntaani. Hassua, että valitsen juuri tämän metaforaksi tervehtymiselleni.

Lääkityksen vähentäminen tuntuu kehossa heikkoina kuiskauksina, kuin muistoina tummemmista ajoista. Sanon terapiassa, etten jaksaisi enää olla ainoa lapsi. Mutta minä olen, enkä voi sille mitään.

Tapasin sinut vuosi sitten. Yritin olla katsomatta sinua, ja suupieleni nykivät jännityksestä. Matkasin merille, sitten melkein Irlantiin asti. Ja nyt olen tässä sinun kanssasi, yrittäen maalata sinua, muotoilla sinua lauluksi. Haluan rakastaa, en pelätä.

Rakastan, en pelkää.