perjantai 16. kesäkuuta 2006

Ja kirjan nimi joka vapauttaa

Sataa.

Astun Rikhardinkadun kirjaston ovesta sisään kourallinen kummia hyönteisiä vatsassani. Luulen, että jotkut kutsuvat niitä perhosiksi. Tukka pakenee kostean hupun alta ja kirjastoavaruus kahmaisee minut syliinsä; pois Helsingistä, pois kaduilta, joilla ihmiset välttelevät pisaroita ja tuntemattomien katseita. Kirjasto tuoksuu käsien ja sormien kosketuksilta, puisilta hyllyiltä ja kuluneelta paperilta. Lumous on aivan läsnä, tässä.

Homehduin koko syksyn ja kevään lähes yksinomaan tenttikirjallisuuden parissa, joten kesä tarjosi oivallisesti tilaisuuden tarttua pitkästä aikaa kaunokirjallisuuteen. Ajelehdin käytävillä innokkaasti kuin pieni piski, selasin tätä ja tuota, tunnustelin ja makustelin. Hymyilytti. Palattuani kotiin luin Pirkko Saision Kainin tyttären (1984), joka tuntui hämmentävän tutulta. On mahdollista, että olen lukenut sen aikaisemminkin - miksen muista, se jääköön hämärän peittoon. Suosittelen muuten lämpimästi Homo-Suomen historia -dokumenttia, jossa Saisio kertoo romaanistaan ja sen saamasta vastaanotosta. Inhoan Riskun ja Annan teennäisyyttä ja kärsimystä, Annan näennäistä välinpitämättömyyttä ja romaanin surumielisyyttä, joka on samanaikaisesti kaunista ja koskettavaa. Saisio on taitava kirjoittaja, joka vangitsee kipeästi kahden naisen rakkauden ja sen, kuinka vaikeaa on elää maailmassa, jossa kaikki ovat heteroita. Kainin tytärtä tituleerataan ensimmäiseksi suomalaiseksi lesbiseksi romaaniksi, mutta onkohan noin. Jo Helvi Hämäläisen Kauniin sielun (1927) keskiössä on päähenkilön pakkomielteiden ja pirujen lisäksi hänen suhteensa ystävättäreensä, joka on mitä ilmeisimmin eroottinen.

Tyydytin fantasiatarvettani (älkäähän nyt kuvitelko mitään irstauksia) sieppaamalla mukaani Jean-Christophe Rufinin Globalian (2004) sekä Leena Krohnin Tainaronin (1985). Krohnin kieleen ja mieleen olen vallan ihastunut, kun taas Rufinin teos on jonkilainen köyhän miehen Vuonna 1984. Krohn on vielä kesken, joten keskityn nokkimaan Rufinia. Globalia on nimensä veroisesti lähes maailmanlaajuinen "ihannevaltio", jossa vapaus on pikemminkin vapautta vapaudesta. Vapautta on myös sisäelinten kloonaus pitkän eliniän saavuttamiseksi. Globaliassa inhotaankin syvästi lapsia ja nuoria - alkaahan oikea nuoruus ja suuri tulevaisuus vasta kahdeksankympin hujakoilla. Rufinin visio on sinänsä mielenkiintoinen, mutta romaania vaivaavat kömpelyys, lavertelu, naiivius, osoitteleva huumori ja hahmojen ohuus. Pääparin suhde ja heidän "eroottinen" jännitteensä ovat niin kehnosti kirjoitettuja, että lukija suorastaan punastuu myötähäpeästä. Ei tarvitse olla sitä paitsi suuri neropatti ymmärtääkseen, että Rufin piikittelee Globaliassa terrorisminvastaista taistelua maalaillen kauhukuvia siitä, mihin voidaan mennä, kun kaikki paha on ulkoistettu ja kun rakennetaan vahvoja polarisaatioita "meidän" ja "muiden" välille. Kevyehkönä scifinä romaanin nielaisee kuitenkin alas ilman suurempia kakomisia. Lisää kepeää hömppää on luvassa, jahka tartun Diana Gabaldonin Sudenkorentoon. Lainasin muuten tänään Foucaultin heilurinkin.

Uusi ja mitä mieluisin tuttavuus minulle on puolalainen runoilija Wislawa Szymborska, johon olen tietääkseni törmännyt ensi kerran joissakin blogeissa. Ihmisiä sillalla - Runoja vuosilta 1957 - 2003 (toim. & suom. Jussi Rosti, 2006) on kerrassaan elähdyttävä paluu runon maailmaan, joka on ollut jo kauan ulottumattomissani. Szymborskan ironia ja huikea kyky tavoittaa MAAILMA kouraisee sydänalasta, saa vinon hymyn huulille ja hihityksen karkaamaan huulilta sopimattomissakin tilanteissa. Ensimmäinen valokuva Hitleristä on loistava: "Mutta kukas se siinä kapaloissa köllöttää? Sehän on pikku Adolf, Hitlerien poika!" Yritän saada vastedes käpäliini lisää Szymborskan tuotantoa.

Lapsena koulupäivän huipennus oli kirjastoauton piipahdus koulun pihalle. Ahmimisiästä tähän on ikuiselta tuntuva matka, vaikka se tapahtuukin silmänräpäyksessä. Jos voisin, palaisin ajassa taaksepäin ja hyppäisin kirjaimista tytön olalle kuin akrobaatti, vinkkaisin silmää ja kuiskuttelisin kysymyksiä, antaisin tilaa puhua. Nyt voisin kirjoittaa kirjakeijusta, joka kuiskasi minulle lapsena, että - -

perjantai 9. kesäkuuta 2006

Läpi vihreän

Kesällä Seireeni pukeutuu vihreään. Se kipaisee parvekkeelle juomaan aavikkokermaa ja värähtelee tuulenpuuskien mukana, katselee liikehtiviä vartaloita ja unelmoi kissanpennuista ja lämpimistä kallioista, joilla se kiipeili ollessaan pentu. Isä tuoksui kiskopölyltä ja unilta, joissa puita etsittiin radanvarrelta ja lopulta eksyttiin, junat suihkivat ohitse viuh viuh, ei saa jäädä alle, täytyy katsoa tarkasti ympärilleen. Äiti osti kirpputorilta virttyneen takin, koska se kesäpäivä oli kylmä ja mereltä puhalsi hyytävä tuuli. Valokuvassa Seireeni istuu ikivanhalla kuistilla ja nauraa.

Kun Seireeni oli lapsi, sen hiukset ulottuivat aina hiekkadyyneille asti. Näyttämöllä se esitti aina poikia ja kadehti niitä, jotka saivat olla tyttöjä. Opettaja käski kaikkien kirjoittaa liitutaululle nimensä ja painonsa. Seireeni painoi kolmekymmentäkaksi kiloa. Se muistaa vieläkin nöyryytyksen, kun opettaja kutsui sitä pieneksi hylkeeksi, olihan Seireeni poikiakin pidempi ja painavampi. Pari vuotta myöhemmin Seireeni tuijottaa Ahvenanmaan-bussissa pinkkeihin pyöräilyshortseihin verhottuja reisiään ja pitää niitä sietämättömän pyöreinä. Se on kymmenvuotias ja kiipeilee Sammakon kanssa pellolla jököttävällä suurella kivellä ("Varokaa! Siellä voi olla kyitä!") ja katselee kuvajaistaan joesta. Pikku narkissotar ei tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Sen serkku kiusaa sitä ja kertoo, että jokeen on heitetty paskaa.

"Haistakaa paska!" huutaa Seireeni koulun pihalla ja ryntää keinusta vessaan itkemään. Sammakko ja Puhveli ovat taas kuiskineet sen selän takana eikä kipuun auta se, että keinu on oikeasti avaruusraketti ja vessassa odottaa Natascha, jolle Seireenin pitäisi olla kiltimpi. Seireeni kirjoittaa Sammakon nimen päiväkirjaansa yhä uudelleen ja uudelleen ja kivittää paperia terävillä mustetahroilla. Sammakko on vetänyt pikkuveljensä kanssa Seireenin housut alas eikä se ole yhtään hauskaa niin kuin ei ole sekään, että Seireeni juoksee pimeän metsätien päästä päähän pelosta jäykkänä aivan kuten isänsä kolmekymmentä vuotta sitten. Aamulla Seireeni lukee, kuinka Paula Drew ja Venetsian kummitus kohtaavat ja miettii, miksi Paula on Paula eikä Nancy. Se juoksentelee pihalla alasti ja antaa kissanpennun kynsien pureutua polveensa. Ne kehräävät yhdessä ja kuolaavat vesi kielellä mökistä kantautuvan paistuvan ruoan tuoksua. On kesä, ja siitä Seireeni ja kissa pitävät.

Aikamatka.

Seireenin tassut ovat lämpöiset ja se maukuu ilosta: tämän miehen kanssa on niin hyvä olla. Se käpertyy turvallisten käpälien väliin ja on päihtynyt onnesta ja riemusta. Se on vieläkin hämmentynyt, koska silloin kun se tutustui mieheen, sen turkki oli ratkennut ja revennyt ja se oli niin peloissaan, että hengittäminen oli vaikeinta maailmassa. Silti mies ei kadonnut minnekään. Tämä on ihme, ajattelee seireeni. On ihme oppia rakkautta ja läheisyyttä ja arkea.

Se on ihme.