Antikristus

Lars von Trierin Antichristia (2009) on solvattu arvosteluissa provokatiiviseksi (ja epäilemättä löyhkääväksi) taidepieruksi, misogynian epäpyhätöksi ja lähes käsittämättömäksi, merkityksettömäksi. Olen lukenut arvosteluita ja tulkintoja hämmentyneenä ja kiihtyneenäkin, koska teosta luetaan mielestäni kummallisesti. En tiedä, voinko kirjoittaa elokuvasta mitään koherenttia tai kovin analyyttista, mutta minua Antichrist kouraisee niin monella tapaa, etten malta olla kirjoittamatta siitä jotakin. Se käy kanssani dialogia psykoterapiasta, ahdistuksesta ja sukupuolesta - monista sellaisista asioista, jotka ovat minulle voimallisesti läsnä. Välillä ajatukseni muljahtavat käsite- ja tajunnanvirraksi, jota en osaa koodata kirjoittamisen kielelle. Elokuva on kuitenkin saanut minut otteeseensa usean päivän ajaksi; olen saanut tartunnan sen kiihkosta. Jokin elokuvan herättämässä levottomuudessa muistuttaa minua Margaret Atwoodin Surfacing-romaanista. Yhteys on hämärä, mutta tunnistettava.

Charlotte Gainsbourg on nainen ja Willem Dafoe mies, kummatkin nimettömiä ja yhteisen lapsensa menettäneitä. Miehestä tulee vaimonsa rakastaja-terapeutti, naisesta hysteerikko-potilas. Nainen on kirjoittanut väitöskirjaa noidista ja naisenmurhista metsän keskellä paikassa nimeltä Eeden. Sinne mies ja nainen lopulta vetäytyvät, ja "kaaos hallitsee". Seuraa kauniita ja väkivaltaisia kuvia, mielikuvaharjoituksia ja unia. Anomalioita, eläimenpentuja, kuolemaa ja pelottavia ääniä. Antichristin alkupuolella kuvataan naisen ahdistusoireita, joita seuraan levollisena ja tarkkaavaisena peilaten tämän hyperventilointia, itkua ja ruumiillista ahdistusta kaikkeen siihen, mikä on ollut omassa elämässäni läsnä. Tuollaistako se oli? Nainen hakkaa päätään vessanpöntön reunaan. (Itse en koskaan satuttanut itseäni, paitsi ehkä kerran oikein mustana hetkenä, kun yritin tukahduttaa pahoinvointiani raapimalla itseäni. Sekin oli jo tarpeeksi pelottavaa.) Miehen mielestä naisen on altistuttava peloilleen, koska pelko on luonnollinen reaktio, josta ei seuraa mitään pahaa. Ruumiillisten kokeiden ja mielikuvaharjoitusten avulla kaikkitietävä terapeutti/mies yrittää ohjata potilas/naista johonkin: sulautumaan vihreään, hoipertelemaan kannolta kannolle. Antautumaan.

Mutta nainen ei antaudu. Nainen tietää, että naisissa on pahuutta ja että "luonto on Saatanan kirkko". Miehen löytämissä valokuvissa nainen on pukenut lapselle kengät väärinpäin jalkaan. Terapiassa on hetkittäin jonkinlainen leikin tuntu: miehen terapiapuhe on naiselle läpeensä tuttua ja aina ironisoitavissa. Terapeutti yhtyy potilaaseen vastahakoisesti, mutta aina valmiina kuin partiopoika. Nainen hyökyy miehen päälle väkivaltaisin purkauksin ja lopulta kohtaamme kastroivan naisen, kirjaimellisesti. Veriset kivekset, verinen klitoris. Länsimainen psykohistoria, kaikki pimeä siinä lattialla, nesteisenä ja vuotavana. Sukupuolten sota. Mies (vai sittenkin Antikristus?) lähtee ja jättää taakseen taas yhden väkivallan jatkumon, gynociden.

Mies syö kedolla marjoja, ja kasvottomien naisten armeija kapuaa ylös mäkeä.

There's more to life than books you know, but not much more

Ensimmäisen kerran elämässäni minulle silloin valkeni, että äitini saattoi pelätä minua. En voinut edes rauhoitella häntä, sillä ymmärsin vain hyvin hämärästi hänen ahdinkonsa laatua, mutta minussa oli varmaan tapahtumassa jotakin hänelle tuiki käsittämätöntä: saatoin milloin tahansa avata suuni ja ulos tuli kieltä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Minusta oli tullut ulkoavaruuden vieras, tulevaisuudesta palannut aikamatkalainen, jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta.

Näin Margaret Atwood kuvaa aikuistumista, kuilua vanhemman ja lapsen välillä novellikokoelmassaan Siniparran muna (1988). Olen pohtinut viime päivinä paljon suhdettani kirjallisuuteen ja kirjastoihin, toisaalta myös vanhempiini. Olen muistellut paikkoja ja tiloja, niin oikeita kuin kuvitteellisiakin, joita kolusin ollessani lapsi. Olen haistellut kirjastoauton pölyä ja paennut kikattavia tyttöjä kaupunginkirjaston hiljaisiin soppiin. Tietysti olen matkustanut myös Klydoriin ja jahdannut Venetsian kummitusta, heittäytynyt mustarastaan aikaan ja hiihtänyt Stuorraskaidilla.

Lukihäiriöinen isäni opetti minut lukemaan, kun olin viiden vanha tai jotakin niillä main. Lapsena viikon kohokohta oli aina perjantai, kun kirjastoauto kaartoi maalaiskoulumme pihaan. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani mahtipontisesti, kuinka minulla olisi aina kirjat, vaikka ystäviä ei olisikaan. Neiti Etsivistä siirryin pian suomalaisen nuortenkirjallisuuden pariin. Luin sellaisia kirjoja kuin Myrtti, yhden talven tyttö ja Ikkunaprinsessa. Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti. Liittyikö kirjan nimi jotenkin siniseen enkeliin vai kuvittelenko vain? Etsin teosta Fennicasta, mutta löydän vain harlekiineja ja kaiken maailman taivaan enkeleitä, särkyneitä enkeleitä ja mustia enkeleitä. Turkoosinpunainen enkeli? Kuulostaa lupaavalta: nuorten kirjoittamia novelleja vuodelta 1988!

Luin Anja Kaurasen Sonja O.:ta, kai myös Rosa Liksomia; varmaan yhtä Yhden yön pysäkin novelleista, jossa pikkupojat työntyvät jättömaalla lihavan, visvaisen naisen sisään. Tästä isä ja äiti eivät pitäneet. He ajattelivat, että olin liian nuori ja hauras lukemaan seksistä, päihteistä ja väkivallasta. Ehkä he uumoilivat pirun pääsevän irti, jos altistuisin liian varhain sopimattomille ajatuksille. Äitini kysyi, miksi en voisi lukea vaikka Jack Londonia tai jotain muuta, joka sopisi paremmin ikäiselleni. Jatkoin tietenkin paheellista lukemisharrastustani salassa. Upposin Stallion, hevosvoimien kuninkaaseen, jossa harrastettiin kevyttä S/M-seksiä ja otettiin suihin niin tiuhaan, että suut olivat tippua. Kirjan taiteelliset ansiot olivat mielestäni kehnot, ja seksikin lähinnä huvittavaa. Luin Lady Chatterleyn rakastajaa (tosin vain seksikohtauksia) ja herkuttelin Angelica-sarjan kepeällä erotiikalla. Leena Landerin Tummien perhosten koti sai minut epäilemättä värisemään kiihkosta. Äidin ja isän ukaasit saivat minut niin neuroottiseksi, että piilottelin jopa SinäMinä ja MeKaks-lehtiä tyynyni alla, saattoivathan lehtien novellit olla toisinaan jopa hivenen tuhmia ja eroottissävyisiä.

En ollut vanhempieni kanssa lukemisen rajoittamisesta samaa mieltä silloin, enkä ole nytkään. Uskon, että arvostelukykyni ja itsesuojeluvaistoni olivat olemassa lapsenakin ja ajattelen, etten ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Millä tavoin kirjat olisivat muka voineet minua vahingoittaa? Nehän olivat minulle rakkainta maailmassa! Tuskinpa olisin lukenut rietasta kirjallisuutta, mikäli se olisi herättänyt minussa ylitsekäymätöntä ahdistusta. Ikävämpää oli se, että jos kirjoissa olisi ollut jotakin häiritsevää, en olisi uskaltanut kirjastokortin takavarikoinnin tai intensiivisen valvonnan pelossa ottaa asiaa puheeksi. Itsesuojeluvaistoni päti myös pelottaviin elokuviin. Katsoin lapsena salaa vanhemmiltani pari kauhuelokuvaa, minkä totesin aivan oma-aloitteisesti olevan liikaa vilkkaalle mielikuvitukselleni: pelkäsin monena yönä sekä Nakertajien että Uinu, uinu lemmikkini -kissan öistä hyökkäystä. Näiden kokemusten jälkeen kieltäydyin esimerkiksi katsomasta Uhrilampaita riiviötovereideni kanssa ja jäin leikkimään toiseen huoneeseen kissan kanssa.

Luulen, että vanhempani ovat yhä tyytyväisiä näihin kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, joita kuitenkin itsepintaisesti lapsena uhmasin. Olen kiistellyt heidän kanssaan paljon vapaudesta, elokuvista, kasvatuksesta ja herra ties mistä. Silloin, kun aloin oireilla psyykkisesti, he pohtivat, olivatko antaneet minulle liiaksi vapauksia ollessani nuorempi. He puhuivat ohitseni ja ylitseni niin kuin en olisi ollut läsnä, piehtaroivat varovaisessa syyllisyydentunnossaan ja miettivät, mikä oli mennyt vikaan. Tyttärestä oli tullut heille yhtäkkiä outo ja vieras, joku, "jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta". Minä tietysti tappelin kynsin hampain vastaan ja vaadin, että omia tulkintojani kuunneltaisiin. Ei suinkaan vapaus ollut minun riippani, eihän toki vapaus minua painanut. En ollut vieras ulkoavaruudesta enkä aikamatkalainen tulevaisuudesta, vaan makasin rähmälläni liejussa, joka sitoi jalkani maahan, puri ja poltti ja pisteli.

Nyt suuri tuho pöllyää jo jossakin kaukana, ja me suhtaudumme toisiimme rauhallisemmin ja kunnioittavammin.


(Kuva: Milo Manara)

Huoli itsestä

Yöllä näen unta, jossa tuntematon mies leikkaa saksilla häpykarvojaan alastoman ruumiini päälle. Makaan apaattisena vuoteella enkä osaa huolehtia hänen murrosikäisestä tyttärestään. Joskus näin toistuvasti unia kissoista, joita laiminlöin tahtomattani. En muistanut ruokkia niitä, en sammuttaa niiden janoa. Surkeina ne naukuivat jaloissani, nuo nälkiintyneet, kuolemaa odottavat kissat. Sitten uneksin viimein kerrossängystä, jossa makasin kissojen keskellä alasti raukeana ja tyytyväisenä, vähän kuin Young Venus after School. Kissojen turkit huokuvat unessa lämpöä, niin kuin minäkin. Turvallinen kehräys täyttää asunnon. Sen jälkeen kissat eivät ole palanneet uniini.

Kissojen tilalle on tullut painajaismaisia ihmisvauvoja. Yksi niistä on kuin Eraserheadin outo mutanttivauva; toiset aivan tavallisia, mutta eivät koskaan haluttuja, eivät ikinä rakastettuja. Joissakin unissa olen raskaana tai ainakin luulen niin. Vatsan kasvun mukana kasvaa myös ahdistus. En kykene rakastamaan noita pieniä vampyyreja, jotka versovat minusta ulos. Nappaan pakokauhuisena vauvan mukaani lähikaupan hedelmätiskiltä kuin omenan tai appelsiinin. Tiedän, että minun on huolehdittava siitä, vaikka en yhtään haluaisi. Lopulta ymmärrän, miksi kaikki ovat minulle vihaisia: vauvaa ei ole koskaan ollutkaan ja se hajoaa käsiini, murenee maahan kuin kuivunut savi.

Hekumallisia naisia (ja mies)

En malta olla jatkamatta elokuvaihastuslistaani naisilla, jotka olivat ensimmäisessä kirjoituksessani vähemmistössä. On kiinnostavaa huomata ihastuslistani sukupuolittuneisuus: naislistani on harkitumpi ja minulle monella tavoin merkityksellisempi kuin mieslistani. Se on myös jollakin epämääräisellä tavalla eri tavoin esineellistävä kuin ensimmäinen tekeleeni.

On ollut ilo lukea haasteeseen tarttuneiden vastauksia: haasteen ovat ottaneet tähän mennessä vastaan ainakin Veloena kahdesti, Lupiini, Pinkki Baretti, Arawn, Syksyinen, Marginaali, Kesäminkki ja Tulta syöksevä lintu. Villitsen yhä muitakin liittymään heitukkojen joukkoon!

1. Mimi (Bitter Moon)

Emmanuelle Seignerin Mimi kuuluu sellaisten seksikkäiden nuorten naisten klaaniin, joiden kohtaamisen kokisin tosielämässä ehkä vieläkin uhkaavaksi ja uhkaavuudessaan raivostuttavaksi. Mimi on nimittäin ylitsevuotavan aistillinen ja seksuaalisuudessaan eläimellisen kutsuva. Mimi on juuri sellainen nainen, jota kutsutaan lutkaksi. Kuvittelen Mimin miehisen halun melkeinpä liioitelluksi kohteeksi; kuvittelen halveksunnansekaisen himon, tuskallisen ejakulaation, intohimosurman. Mikä minun haluni sitten on? Tunnistan itsessänikin näiden kuvitteellisten miesten janoavan ylenkatseen. Luulen kuitenkin, että pelkoni mimejä kohtaan hälvenee, mitä kypsemmäksi käyn. Itsereflektio sikseen: Mimin vuode kutsuu seireenin lailla!


2. Erika Kohut (La Pianiste)













Isabelle Huppertin huikeasti tulkitsema Erika on samanaikaisesti inhottava ja eroottisesti puoleensavetävä. Erikan tukahtuneisuus ja tuska tarttuvat kuumeen lailla ja vievät mukanaan likaisiin pornoluoliin, drive in -teattereihin ja konservatorion kolkkoihin käytäviin.


3. Lucy Harmon (Stealing Beauty)















"Lucy, Lucy, Lucy". Bertoluccin Koskematon kauneus sai minut haukkomaan henkeäni teini-iässä, ja elokuvan lumous kantaa yhä. Koko teos toscanalaisine maaseutuineen ja taiteilijayhteisöineen oli mielestäni pohjattoman aistikas, ja sitä oli myös Lucy. Halusin olla kuin Lucy, halusin olla Lucy.


4. Audrey Horne (Twin Peaks)






















Vastustamattoman ihana bitch! Audrey on sinnikäs, rohkea, päämäärätietoinen ja haavoittuva - toisinaan muulloinkin, kuin manipulointitarkoituksessa. Ja tietysti Audrey on myös pirun seksikäs.


5. Katherine Clifton (The English Patient)

















Kristin Scott Thomasin Katherine on henkeäsalpaavan hehkuva ja lumoava!


6. Vesper Lynd (Casino Royale)






















Casino Royale on ensimmäinen Bond-elokuva, josta todella pidin. Ja kyllä, Vesper Lynd on Bond-tytöistä häikäisevin: älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis tavalla, joka on kaukana geneerisestä.


7. Joy Jordan (Happiness)













En oikein tiedä, miksi valitsin listalleni Joy Jordanin, joka on hyväuskoisuudessaan ja sinisilmäisyydessään jopa tuskastuttavan riipaiseva. Häntä ympäröi Todd Solondzin mustaa huumoria tursuavassa elokuvassa oikea paskiaisten lauma. Kaikki käyttävät Joyn kiltteyttä hyväkseen: sisaret, tuntemattomat, miehet. Vastoinkäymisistään huolimatta Joyssa on yhä avoimuutta, herkkyyttä ja kyky luottaa. Luulen, että pitäisin hänestä kovasti, jos joskus tapaisin hänet.


8. Ivy Walker (The Village)

















Ihana Ivy matkaa läpi synkän metsän pelastaakseen rakkaansa hengen. Miksi sokeat roolihahmot ovat aina niin ihastuttavia?


9. Camille (Un Coeur en hiver)






















Emmanuelle Béartin lihallistaman Camillen traagisuudessa on jotakin, joka vetoaa minuun syvästi. Béartin rooleissa on melkeinpä aina jotakin aistillista ja surumielistä, eikä Camille ole poikkeus. Kuinka julma Daniel Auteuilin Stéphane elokuvassa onkaan!


10. Rosaleen (The Company of Wolves)














Ihastuttava punahilkka-Rosaleen on ollut blogissani läsnä sen syntymästä lähtien. Hänen hahmonsa on ollut minulle itsereflektion ja inspiraation kanava, kiistattoman voimakas ja lumovoimainen muusa.


11. Marty (Beautiful Girls)













On ärsyttävää, etten voi välttyä ajattelemasta, pidetäänkö Beautiful Girls -elokuvaa jotenkin pedofiilisena. Nuoren Martyn ja kolmekymppisen Willien välille syntyy elokuvassa hyvin erityinen yhteys ja ystävyys, jonka koin nuorempana vailla epäilystäkään hyvin romanttisena. Minua viehätti se, ettei Marty ole tyypillinen elokuvien varhaisteinilolita vaan moniulotteinen, älykäs hahmo. Toivoin aina, että Marty ja Willie tapaisivat vielä jonakin päivänä uudelleen.


12. Vicki (The Woodsman)

















Kyra Sedgwickin näyttelemän Vickin rohkeudessa ja vahvuudessa on jotakin todella eroottista. Hänen osittain butchahtava, toisaalta hyvin naisellinen habituksensa on hyvin viehättävä.


13. Jane Eyre (Jane Eyre)


















Ruth Wilson on ihanin Jane Eyre ikinä!


14. Draculan morsian (Bram Stoker's Dracula)














Monica Belluccin rooli Draculassa ei ole varsinaisesti mikään luonnerooli, mutta... Lääh, lääh!


BONUS:

Cahit Tomruk (Gegen die Wand)





















En ymmärrä, kuinka saatoin unohtaa edellisestä listastani Birol Ünelin Cahitin! Cahit on itsetuhoinen, juopporetku tuittupää, mutta hänen suoruutensa on hyvin viehättävää. Lisäksi Cahit kuuntelee The Sisters of Mercya ja on hyvä sängyssä. Ja voi luoja kun se on hyvännäköinen!

Kertomuksia puberteetista

It was one of those days when it's a minute away from snowing and there's this electricity in the air, you can almost hear it. And this bag was, like, dancing with me. Like a little kid begging me to play with it. For fifteen minutes. And that's the day I knew there was this entire life behind things, and... this incredibly benevolent force, that wanted me to know there was no reason to be afraid, ever. Video's a poor excuse, I know. But it helps me remember... and I need to remember... Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in.

Katsomme jouluaattona sadannen kerran American Beautyn (1999), jota seuralaiseni kommentoi osuvasti elokuvaksi, joka muistuttaa jostakin tärkeästä, sellaisesta, jonka haluaisi olevan jatkuvasti läsnä omassa elämässä. Ja sitten sen kuitenkin unohtaa, toisinaan pitkäksikin aikaa. American Beauty on ollut pitkään eräs lempielokuvistani. Muistan vieläkin, kuinka kävin katsomassa sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten kotikaupunkini elokuvateatterissa äitini kanssa. Elokuvan alkaessa katsoimme epäuskoisen merkitsevästi toisiamme: Kevin Spaceyn suihkussa runkkaava roolihahmo muistutti ulkonäöllisesti kovasti isääni. Muistan yhä puhtaan lumoutumisen tunteen, jonka elokuva minussa herätti. Lester Burnhamin heräämistä on riipivän riemukasta seurata, ja Ricky Fittsin kauneus saa veren virtaamaan vailla esteitä. Tällä kertaa kiinnitän kuitenkin enemmän huomiota Thora Birchin esittämään Janeen, jonka tyttöys muistuttaa minua jostakin, jota en enää aktiivisesti ajattele. Janessa ruumiillistuu koko teini-ikäni klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Epätoivoinen nähdyksi tulemisen halu, joka manifestoituu lauluina akvaarioista, kaksikymmentäyksi sekuntia kestävistä puhelinkeskusteluista, ihmisjoukoista, raivosta kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. Kuudentoista ikäisenä puberteetti rantautuu minuun uudelleen ja olen koko ajan vihainen. Olen tuskallisen tietoinen seksuaalisesta epäkelpoudestani, tahrasta, jota en näe, mutta joka minussa on pakko olla.

Elokuvassa Ricky Fitts kuitenkin näkee Janen. Jane riisuu ikkunassa paitansa ja paljastaa rintansa Rickyn videokameralle. Nähdyksi tuleminen vaatii todisteen, jota ajattelen tarvitsevani, mutta jota en dramaattisesti usko koskaan saavani. Elokuvan ruusuveden valelema enkeli-Angela on nemesikseni: inhoan kauniita, kepeitä vaaleahiuksisia tyttöjä, jotka nostattavat esiin halun silkalla olemassaolollaan. Minunkin ympäristössäni on sellainen tyttö. Hän on minun ystäväni, mutta vihaan häntä salaa. Kadehdin, myrkytyn, tulehdun. En ajattele olevani toivottoman ruma, mutta ruma kuitenkin. Joskus, kun olen kihartanut hiukseni, pidän itseäni hetken aikaa kauniina. Fantasiamaailmassani olen kätketty kukka, salattu elokuun kruunu. Unelmissani tapaan jonkun sellaisen kuin Ricky Fitts; jonkun, jonka katse ulottuu lian, rääsyjen ja pelon tuolle puolen. Sitten tapaan pikkukaupungin Kravitzin, mutta pikkukaupungin Kravitz ei ole mikään Ricky Fitts eikä minun epäkelpouden tunteeni katoa alkuunkaan.

Luulen, että olisin ilahtunut teini-iässä myös Edward Cullenin tapaamisesta. Edward on älykäs, taiteellinen ja fyysisiltä ja henkisiltä kyvyiltään ylivoimainen. Hänkin näkee tytön, jota muut eivät ole huomanneet. Luin koko syksyn lähinnä feminististä filosofiaa ja pakkomielteisesti Luupäitä, mutta joulun alla tartuin Stephenie Meyerin hehkutettuun teinikirjasarjaan, jonka pauloihin jouduin ensi silmäyksellä. Olen salaa fiksoitunut sekä vampyyreihin että amerikkalaiseen high school -maailmaan, joten uhriutumiseni ei ollut mikään yllätys. Meyerin hengentuotteet vetoavat muihinkin. Lueksin hiljattain keskustelua, jossa haltioituneet tytöt ja nuoret naiset ylistävät sarjan loistokkuutta. Keskustelussa on kuitenkin mukana myös riitasointuja: kolmekymppiseksi kirjallisuustieteilijäksi itseään tituuleeraava nimimerkki on tuohtunut siitä, että teinitytöille suolletaan yhä sarjan kaltaista "höttöä". Muissakin kriittisissä kommenteissa kiinnitetään huomiota nimenomaan sarjan päähenkilön, teini-ikäisen Bellan, toimijuuteen. Bella on a damsel in distress, ja häntä komentelee ja kontrolloi todellista ulkonäköään rutkasti vanhempi vampyyripoika. Kirjoittajien kritiikillä on luonnollisesti yhtymäkohtia tietynlaiseen feministiseen diskurssiin. Itse olen kuitenkin nauttinut häpeilemättömän röyhkeästi paitsi Meyerin kädenjäljestä ja hänen taidostaan käyttää kliseisiä(kin) populaarikuvastoja, myös tavasta, jolla hän kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta. Ulkopuolisuuden tunne, tavanomaisuuden pelko ja epävarmuus omasta ruumiista ovat Bellassa läsnä tavalla, joka on hyvin tunnistettava.

Hymyilyttää, tekee hieman kipeääkin.

(Theodor Kittelsen: Nokken)

My heart strings call

Mikä elokuvakohtaus voisi kuvata minua ja kokemuksiani?
Valitsen epäröimättä tämän.

Jatkakaa toki meemiä!

via DorianK

Rakastan, en pelkää

I freed myself from my family
I freed myself from work
I freed myself
Freed myself
And remained alone

Hämmentävällä tavalla kaikki nivoutuu yhteen uneliaaksi, melankoliseksi nesteeksi. Haluaisin kirjoittaa niin kuin Veloena, intiimisti ja aaltoillen. Ajattelen draamoja, jotka paisuivat tänä keväänä naurettavuuksiin asti. Ajattelen yksin viettämiäni päiviä ja sitä, kuinka tyhjälle paperille ilmestyy yhtäkkiä Bobby Peru ja toisaalta ajatukset, jotka ovat olleet viime kesästä saakka syrjässä, sivussa, pensselin ulottumattomissa. Ajattelen kohtausta, jossa Bobby Peru astuu Lulan huoneeseen: "I gotta take a piss bad, can I use your head?" Hänen ammottava hirviönsuunsa kutsuu vastaamaan myöntävästi, mutta edes hänen hampaidensa välistä leijuva kuolleen raadon löyhkä ei saa minua enää menettämään tajuntaani. Hassua, että valitsen juuri tämän metaforaksi tervehtymiselleni.

Lääkityksen vähentäminen tuntuu kehossa heikkoina kuiskauksina, kuin muistoina tummemmista ajoista. Sanon terapiassa, etten jaksaisi enää olla ainoa lapsi. Mutta minä olen, enkä voi sille mitään.

Tapasin sinut vuosi sitten. Yritin olla katsomatta sinua, ja suupieleni nykivät jännityksestä. Matkasin merille, sitten melkein Irlantiin asti. Ja nyt olen tässä sinun kanssasi, yrittäen maalata sinua, muotoilla sinua lauluksi. Haluan rakastaa, en pelätä.

Rakastan, en pelkää.

Kovaa karkkia

People always end up the way they started out. No one ever changes. They think they do but they don't. If you're the depressed type now that's the way you'll always be. If you're the mindless happy type now, that's the way you'll be when you grow up. You might lose some weight, your face may clear up, get a body tan, breast enlargement, a sex change, it makes no difference. Essentially, from in front, from behind. Whether you're 13 or 50, you will always be the same.

Näin lausuu pedofiliasta epäilty Mark Wiener Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004). Mustasta huumoristaan ja erilaisten tabujen käsittelemisestä tuttu ohjaaja lihallistaa essentialistisen identiteetin ajatusta käyttämällä useita eri ikäisiä, värisiä ja kokoisia näyttelijöitä elokuvan päähenkilönä. 13-vuotias Aviva haluaa tulla raskaaksi, jotta hänellä olisi aina joku, jota rakastaa. Aviva lähtee oudolle matkalle, jolla hän tapaa nopeasti laukeavia teinipoikia, pedofiilirekkakuskeja, fundamentalistikristittyjä ja vammaisia lapsia. Solondzin varhaisemman mestariteoksen Happinessin tavoin katsoja joutuu kohtaamaan pedofiilin, joka on samaan aikaan sympaattinen, hauras ja inhottava. Ovatkohan elokuvan pääparin nimet (Aviva ja Bob) viittauksia valkokankaan toiseen palindromipariskuntaan, Julio Medemin Napapiirin rakastavaisten Ottoon ja Anaan?

Olen katsonut jostakin syystä viime aikoina elokuvia, joissa käsitellään tavalla tai toisella pedofiliaa. Tänään saaliikseni päätyivät Little Children (2006) ja Hard Candy (2005), kummatkin tahoillaan kehuttuja ja ansioituneita elokuvia. Little Childrenissä kuvataan useita rinnakkaisia tarinoita keskiluokkaisessa amerikkalaisessa lähiössä, jossa koko yhteisön inhon, avuttomuuden ja vihan tunteet projisoituvat vankilasta vapautuvaan itsensäpaljastaja-Ronnieen. Kullakin henkilöllä on omat, tahmaiset salaisuutensa nettipornoriippuvuudesta aviorikokseen. Lähes kaikkien elokuvan henkilöiden täydellistä kommunikointikyvyttömyyttä ja avoimuuden puutetta seurataan lähes uuvuttavuuksiin asti. Elokuvan lähtöasetelma voisi olla kiinnostava, mutta lopputulos on lähinnä jonkinlainen köyhän miehen American Beauty. Elokuvassa haetaan satiirista otetta, joka lässähtää lopulta omaan outoon konservatiivisuuteensa. Elokuvan loppuratkaisu on suorastaan tympeä ja oman luentani mukaan vailla ironian häivähdystäkään: paluu runkkariaviomiehen huomaan on sittenkin parempi ratkaisu kuin irtiotto uuteen elämään. Toisaalta loppuratkaisua voisi tulkita myös enemmän tai vähemmän symbolisena kastraationa, jonka kaikki päähenkilöt käyvät lävitse. Heistä revitään irti vähintäänkin unelma, fantastinen.

Jos Little Children on tympeä, Hard Candy on sitä vieläkin enemmän. Elokuvaa on kuvattu "häiritseväksi" ja "shokeeraavaksi", mutta itse pidän sitä lähinnä sensaationhakuisena ja moralistisena väkivaltafantasiana, jossa 14-vuotias teinityttö verhoutuu Tuomion Enkelin viittaan ja rankaisee teineistä ja lapsipornosta kiinnostunutta valokuvaajaa niin, että pallit ovat irrota silkan katseen voimasta. Kikkailujuonen ja trillerikäänteiden sijaan elokuvan tekijät olisivat voineet hätkähdyttää katsojia aivan muunlaisin keinoin. Suosittelen lämpimästi vähäeleistä ja pohdiskelevaa The Woodsmania, mikäli jotakuta kiinnostaa elokuvataiteessa esitetty pedofilia.

Sudenlauluja

Carterin novellissa väkevä susi löytää Punahilkasta vertaisensa, kuten niiden laumassa voimakkaalla parilla on fyysinen suhde. Tekee mieleni väittää, että ainoa uhkaava kuolema on petite.

Tulta syöksevä lintu reflektoi blogissaan kauniisti luomiskertomustani.

Elokuva-arkistossa pyöri pari vuotta sitten brittikauhuun keskittyvä English Gothic -sarja. Wicker Manien ja Hellraiserien joukosta poimin Neil Jordanin lumoavan teoksen The Company of Wolves (1984). Elokuva pohjautuu Angela Carterin novelliin Sudet tulevat (1975), jossa kirjailija kujeilee kiehtovasti Punahilkka-sadun seksuaalisilla konnotaatioilla. Nukkuva tyttö piehtaroi levottomana vuoteessaan; punainen hilkka ja maalatut huulet viettelevät aistimaan kuukautisveren tuoreen tuoksun ja supussa olevan hävyn aukeamisen. Katso minua sutena, kivimäessä, kuuta päin. Elokuvan Rosaleen on rohkea ja voimakas, eikä hän kavahda metsän Liebestodia.

Poiketaan polulta, astutaan kylän räkänokkien ja sudenkammoisten metsästäjien sijaan suden suuhun. Äiti hyvästelee Rosaleenin omalla tavallaan, eikä susien vyörymistä nukkuvan tytön huoneeseen voi estää. Vaietaanko aidan yli karanneista iäksi, kuten Lucile Hadzihalilovicin upeassa feminiinisen klaustrofobian ja seksuaalisuuden kuvauksessa Innocence?

Taidenautintoni jälkeen en ole voinut olla unelmoimatta olennoista, joiden kulmakarvat ovat kasvaneet yhteen.

Walk into the jaws of Hell

Jossakin on a woman in trouble, lupaa David Lynchin uutukainen Inland Empire (2006). Joudun kolmeksi tunniksi suttuiseen ja rakeiseen painajaiseen, joka on kuvattu v a l l a n k u m o u k s e l l i s e l l a digikameralla, joka on Lynchin mukaan ainoa tapa, jolla hän aikoo tehdä tulevaisuudessa elokuvaa. Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) olivat painajaismaisia mysteerejä, joiden jalanjäljillä myös Inland Empire jatkaa. Se on jo osoittautunut kriitikoiden lempilapseksi, avantgardistiseksi helmeksi kaupallisen Hollywood-kuonan seassa. Minulla on kuitenkin epämiellyttävä tunne siitä, että Lynch pissii tällä kertaa yleisöään ikävästi silmään.

Ylipitkä elokuva on uuvuttava ja surrealistinen jättiläinen, jossa Laura Dern esittää painajaiseen ajautuvaa näyttelijätärtä. Puolalainen huora seuraa itkien hotellihuoneessa televisiosta Dernin roolihahmo(je)n edesottamuksia sekä kaurismäkeläisen harvasanaista pupujen sitcomia. Eksentrinen naapuri varoittaa näyttelijätärtä tämän saamasta roolihahmosta: "Brutal fucking murder!" Identiteetit sekoittuvat, ajan ja tilan rajoitukset katoavat. Näyttelijätär matkustaa nenäliinaan poltetun reiän läpi nuorien prostituoitujen kanssa Los Angelesin huorakaduille. Julia Ormond iskee itseään ruuvimeisselillä vatsaan. Jossakin tehdään kirottua, puolalaista elokuvaa. Välillä tanssitaan Locomotionin tahtiin ja nähdään hirvittäviin irvistyksiin vääntyviä kasvoja.

Ainekset mestarilliseen Lynch-elokuvaan olisivat valmiit, mutta eheän taideteoksen sijaan näemme käsittämätöntä, ilman käsikirjoitusta kuvattua tajunnanvirtaa, joka jättää katsojan turraksi ja välinpitämättömäksi. Hetkittäisissä kohtauksissa on imua, eikä kukaan taida Lynchiä paremmin unen absurdia logiikkaa. Mulholland Driven aiheuttamaan haltioitumiseen verrattuna Inland Empire on kuitenkin yhdentekevä, tylsistyttävä tapahtumien kimppu, joka ei innosta juurikaan edes tulkitsemaan itseään. Lynchin elokuville pakolliseen toiseen katsomiskertaan en aio ruoskia itseäni pitkään aikaan, jos koskaan.

Ytimekkäämmän arvostelun löydätte täältä.

Akateemista pornoa ja lepakkoleidejä

DTM:n punahehkuinen valaistus loi sopivan synnillistä tunnelmaa eilisessä Vinokinon keskustelutilaisuudessa, jossa Pornoakatemian tutkijat rupattelivat lesbopornosta ja provosoivat yleisön käymään keskustelua, joka ei liittynyt mitenkään aiheeseen. Tilaisuuden avasi saksalaisen Manuela Kayn lesbopornofilkka Airport (1994), joka oli lesboilta lesboille suunnatun pornon pioneeriteoksia. Olimme herättäneet ystäväni kanssa runsaasti pahennusta lähipiireissämme osallistumalla moisiin seksikekkereihin ja katsoimmekin parhaaksi ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen kuin antautuisimme kollektiiviselle pornon katselulle. Mieliämme varjostivat ajatukset 1970-luvun hikisistä pornoteattereista, joissa vierustoverin käsi saattaisi löytyä sopimattomista paikoista heti, kun silmä välttäisi. Päätimme kuitenkin uhrautua jalosti tieteen alttarilla ja astuimme sisään.

Puolituntinen Airport jätti jälkeensä mielikuvia vessoihin viehtyneistä lentoemännistä, S/M-nahkalesboista ja omituisista vaateviritelmistä. Elokuva oli tehty puolittain kieli poskessa eikä se herättänyt ainakaan minussa juurikaan kiihottuneisuutta: pikemminkin oli kiinnostavaa katsoa naiselta naiselle tehtyä pornoa, jonka naiskuvat olivat hyvin erilaisia kuin mainstream-heteropornon. Toki elokuvassa kierrätettiin tyypillisiä pornokliseitä anaalidildoista ryhmäseksiin ja purukumin jauhamiseen (!), eikä se sinänsä poikennut pornon klassisista konventioista. (Olen ilmeisesti jäänyt jostakin paitsi, koska en ole aikaisemmin tiennyt, että saksalaisten pornoelokuvien karva-Horstilla on taipumus mässyttää purkkaa aktin aikana.) Kirjoitin joskus aikaisemmin omasta suhteestani pornoon enkä ole sittemmin tullut hullua hurskaammaksi aiheen suhteen. Miksi lesbopornon on oltava poliittista? Voiko se tähdätä silkkaan nautintoon? Onko mainstream-pornosta poikkeaminen väistämättä poliittista? Manuela Kay ei käsittääkseni pyrkinyt tekemään poliittista pornoa, mutta silti lesbopornon katsominen on kuin tekisi päivän hyvän työn, niin kuin Jatulintarhan Jenny Kangasvuo totesi puheenvuorossaan.

Oli erinomaisen kiinnostavaa tutustua akateemiseen pornotutkimukseen ja -diskurssiin, vaikka Antu Soraisen johtama keskustelu jäikin hieman lyhykäiseksi ja suppeaksi. Paikalla olivat lesbotutkija Tuula Juvonen, pornotutkija Susanna Paasonen ja jo mainitsemani Kangasvuo. Erityisen harmillista oli, että yleisökeskustelulle jäi hyvin vähän aikaa ja senkin valtasivat pääosaksi äänekkäät häiriköt. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, miksi joka paikassa on oltava taho, joka kysyy, miksi nuoret tytöt "kääntyvät" tai "joutuvat" lesboiksi. Tämänkin kysymyksen esittäjä oli saapunut paikalle ensimmäisten joukossa reilusti etuajassa ilmeisesti tirkistelemään lesbopornoa ja paheksumaan erilaisia seksuaalisuuksia. Voi hyvää päivää, sanon minä. Kun odottelimme ystäväni kanssa ratikkaa pakkasesta paukkuvalla kadulla, totesimme keskustelutilaisuuden olleen jopa jollakin tapaa terapeuttinen. Tutkijat käsittelivät pornoa monipuolisesti ja kriittisesti, mutta eivät sillä tavoin, että se olisi väistämättä jotakin likaista ja pahaa. Oli vapauttavaa seurata keskustelua, jossa porno oli suorasukaisesti esillä ilman mystistä kielletyn huntua.

Lopuksi vielä Vinokino-mainos: kaikki lesbo- ja homoelokuvista kiinnostuneet, mars mars Ateneumiin ja Andorraan! Omassa ohjelmassani ovat ainakin Naiskooste ja edellisen polkkaukseni opettajateemaa jatkava Loving Annabelle.

Sormet pois, Yrjö W. Puska!

Ensimmäiseksi R&A-tuttavuudekseni päätyi tänä vuonna elokuva, jonka tiesin etukäteen sisältävän japanilaista pehmopornoa ja sangen erikoisia juonenkäänteitä. Elokuvaa ennen tissuteltujen mansikkamargaritojen ja sietämättömän vessahädän ohella Meike Mitsurun The Glamorous Life of Sachiko Hanai (2003) paljastui ihan mainioksi perjantai-illan ratoksi, joskin olisin odottanut elokuvalta jopa hieman vinksahtaneempia ja hauskempia edesottamuksia. Jo alusta alkaen on selvää, että leffan pääosassa ovat Sachiko Hanain terhakat rinnat ja pyöreä takamus. Kyltymätön Sachiko viettelee niin isän kuin pojankin, onnettoman runkkarin ja pohjois-korealaisen palkkatappajan. Elokuvan miehet ovat lähinnä kiimaisia kaneja, jotka eivät saa tarpeekseen Sachikon ihanista kummuista ja mättäistä. Osansa tästä riemusta saa myös George W. Bushin kloonattu sormi (!).

On sanomattakin selvää, että elokuva on silkkaa sexploitaatiota ja naisen vartalon esineellistämistä. Toisaalta elokuvassa on myös paljon absurdia huumoria ja itseironiaa: siinä naureskellaan perinteisille pornokliseille eikä edes yritetä esimerkiksi piilottaa vaijereita, jotka kannattelevat Bushin tähtilippuun verhottua sormea. Sachikon erikoisilla seksikokemuksilla ratsastetaan uuvuttavuuksiin asti, tämä kun ei kykene tuntemaan seksuaalista nautintoa itse aktin aikana vaan vasta myöhemmin, yleensä kiemurrellen tällöin orgasmin kourissa eri miesten edessä. Koomisten seksiaktien lisäksi elokuvassa on myös yksi raiskauskohtaus, joka tuntuu perin irralliselta ja hämmentävältä. Irrallisuuden tuntu on kyllä läsnä koko elokuvassa, vaikka siinä jonkinlainen juoni onkin. Pehmopornon lisäksi se tarjoaa jonkinlaista Bush-parodiaa ja -kritiikkiä, järjetöntä länsimaista tiedejargonia ("Ooh! Sano vielä 'Noam Chomsky'!") ja - pehmopornoa. Elokuvassa ei näytetä, kuinka juttu menee toiseen juttuun, mutta alaston naisvartalo on siinä kieltämättä kattavasti edustettuna, vaikka haarojen väliin ei mennäkään. Siveettömimmillään kiihottunut (mies)professori remuaa portaissa pelkät kireät alushousut jalassaan.

Myönnettäköön, että elokuva sai tällaisen ärtyneen feministinkin nauramaan, vaikka välillä oli toki vähän irvisteltävä ja pyöriteltävä silmiä. Absurdin huumorin ja surrealismin ystävälle elokuva voi tarjota ihan hupaisan kokemuksen. Imdb:n katsoja-arvostelussa nimimerkki Dick Steel kuitenkin toteaa: "If you're feeling horny, then this movie might just be your cup of tea." Ehkä, ehkä ei.

"The scent on the air was strange, but still it was cat..."

Keskiviikko oli kissapäivä, joten sallittehan minun jatkaa nyyhkytarinointiani?

Luen aamiaiseksi Neil Gaimanin A Dream of a Thousand Cats -sarjakuvan, jossa kissa matkaa Morpheuksen luo unimaailmaan. Kissan isäntä on hukuttanut sen vastasyntyneet pennut, nuo kurnuttavat karvapallot, joiden silmätkään eivät ole vielä auenneet. Niinpä kissa lähtee vaaralliselle matkalle etsimään oikeutta, viisautta ja ilmestyksiä. Voiko kissaa omistaa? Tuskin: "I am a cat and I keep my own counsel." Sarjakuvasta opin, mitä makoisasti uinuvat kissanpennut todella jahtaavat, kun niiden pikkuruiset kynnet hiipivät ulos piiloistaan ja somat pikku käpälät ojentuvat sikeään uniläimäytykseen. Kyttään parvekkeelta naapurin oranssia kattia, joka muistuttaa sarjakuvakissan rakastajaa. Tämä tosin on arka ja varovainen. Vatsan pehmoinen karvapeite viistää maata, kun se pysähtyy tuijottamaan minua epäluuloisesti kävellessäni kerran sen ohitse. Maukaisen sille salaa ja kissa katsoo minua, kuten hieman yksinkertaista hölmöä katsotaan.

Käyn katsomassa Francois Ozonin elokuvan Le Temps qui reste, jossa kolmikymppinen Romain tekee kuolemaa. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Miksi haluan nähdä, kuinka muotienkeli lopulta leikkaa kiharat hiuksensa ja käy rannalle makaamaan viimeisen kerran? Pidän elokuvan vähäeleisyydestä. Nieleksin elokuvateatterissa kyyneliäni ja olen varma, että kotiin palattuani lankakeräni purkautuvat. Ja niin käy: nukkumaan mennessä pitkästä aikaa pistelevät ruumiinjäsenet, ylikierroksilla käyvä hengitys ja nimetön pelko jostakin, jota ei voi koskettaa käsin. Olen lähdössä matkalle, jonne en halua lähteä. Kysyn, missä vaiheessa elämästäni tuli tällaista. Millaista muka? Sallitte varmaan, että keskeytän. Kaikkihan on oikeastaan hyvin, mutta silti on paha olla. Ajattelen viikonloppuista flyygelityttöä, joka olen kepeässä humalassa; olen elementissäni ja hurmaan ne, jotka jaksavat kuunnella. Se on hyvä ilta. Ja nyt olen levoton ja jännittynyt. Ei se mitään, ei se mitään. Rauhoitun ja nukahdan.

Näen myöhään aamulla unta, jossa minulla on kissanpentu. Asun korkeassa kerrostalossa ja pentu on levoton. Yritän ottaa sen syliin, mutta se pakenee ja viuhtoo aina poispäin. Asunnossa on myös koira, joka kääntää vahingossa lieden päälle, polttavan kuumaksi. Löydän epätoivoissani lopulta sähköjohdon, jonka vedän pois seinästä. Kissa pakenee parvekkeelle ja minä haen sen pois, mutta turhaan - nyt se putoaa alas, ja me olemme ainakin seitsemännessä kerroksessa! Se kohtaa maan ja on kuin joustavaa kumia, nousee ylös ja hoipertelee. Uskomatonta! Juoksen porraskäytävään, jossa nuoret, humalaiset miehet yrittävät estää kulkuni alas. Vanhempi mies nousee ylös portaita ja tuo minulle kissanpennun, joka on hengissä ja voi hyvin. Yhtäkkiä se kuolee käsiini, nytkähtää ja on poissa.

Herään. Sydäntäni särkee. Vasta kirjoitettuani unen ylös, ymmärrän. En jaksaisi olla surullinen.

(Dave McKean: ?)

"Are you sure you are a woman?

...You look like an artichoke."

Nainen vai artisokka -leffafestarit valloittivat tuttuun tapaan Bio Rexin valkokankaan (ja allekirjoittaneen) viikonloppuna. Elokuvapoimintoni olivat tänä vuonna Juliet McKoenin Frozen (2005), Alice Wun Saving Face (2004) ja Neil Jordanin Breakfast on Pluto (2005). Minun on valitettavasti kurtistettava brezneveitäni ja todettava, että ainakin elokuvavalintojeni perusteella Artisokan taso oli kehnompi kuin viime vuonna, jolloin silmääni hivelivät varsinkin Cate Shortlandin upea teiniseksuaalisuuden kuvaus Somersault (2004) ja Nicole Kasselin The Woodsman (2004), joka tarkasteli hiljaisella ja kiihkottomalla tavalla vankilasta vapautuvan pedofiilin kohtaamista yhteiskunnan ja oman seksuaalisuutensa kanssa.

Festivaalin avajaiselokuva Frozen on kiehtova ja hidas mysteeri, jossa Shirley Henderson antaa kasvonsa hulluuden ja järjen rajamailla liikkuvalle Kathille, joka etsii kadonnutta siskoaan turvakameran nauhoilta ja oudoista, myyttisistä maisemista. Visuaalisista ansioistaan huolimatta elokuva on valitettavasti välistä hyvin tv-elokuvamainen ja useat juonenkäänteet (kuten papin suhde Kathiin) tuntuvat sangen irrallisilta. Myös papin kertojaääni ja tämän funktio elokuvassa jäävät silkoiksi kuriositeeteiksi. Elokuvan ehdoton valtti on ilmeikäs Henderson, jonka roolihahmon piilotettu seksuaalisuus räjähtää toisinaan vimmatusti esiin.

Ruikutuksestani huolimatta Frozen on festivaalielokuvista melkeinpä ainoa, joka saa kynäni kytemään. New Yorkin kiinalaisvähemmistön teerenpeliä ja sen törmäyksiä amerikkalaisen yhteiskunnan kanssa tutkiskeleva Saving Face toistaa joitakin pirteitä poikkeuksia lukuun ottamatta romanttisen komedian ikuisia kaavoja. Joan Chen on ihan hassu kauniina nössöäitinä ja Lynn Chenin näyttelemän viehättävän balettitanssijattaren hymy sulattaisi junteimmankin katsojan, mutta Michelle Krusiecin vangitsema pälyilevä lepakko-Wil ei ikävä kyllä vakuuta pääosassa. Turhaa, joskin ihan hupaisaa hömppää.

Breakfast on Pluto lienee elokuvista taidokkain ja viihdyttävin, onhan asialla Neil Jordan, joka on puskenut maailmaan yhden jos toisenkin kelpo rainan. Cillian Murphy on aivan ältsin nätti ja traaginenkin pääosaroolissaan Kitteninä, joka on haavoittuvaisuudestaan huolimatta himputin vahva selviytyjä. Kaupungin nielaisemaa äitiään etsivä Kitten tutustuu matkallaan showbisnekseen, ihmeellisiin pervoihin ja IRA:an. Jordanin luottoluppakorva Stephen Rea pääsee kuittailemaan muinaisia The Crying Game -sekaannuksia: "I know you're not a girl." Elokuvateatterista poistuessamme askel on kepeä ja päässä soi 1970-luku.

"If I wasn't a transvestite terrorist, would you marry me?"
-Patrick "Kitten" Braden

Ps. Tutustuin eilen elokuvamaailman kamalimpaan hirviökakaraan! (Löydät herttaisen Mikey Livingstonin Todd Solondzin Storytelling-pätkästä.)

"Als das Kind Kind war...

...wußte es nicht, daß es Kind war, alles war ihm beseelt, und alle Seelen waren eins."
-Peter Handke

Parfait mélange

Ihanaa olla taas kotona. Kärsin eilen levottomasta mökkihöperöitymisestä ja suunnittelin karkaavani kotiin heti, kun silmä välttää. Joulu oli osittain mukava, toisaalta taas hieman ahdistava, ja loppuvaiheessa olin menettää totaalisesti hermoni äitiini. Hän voisi toisinaan olla hieman hienotunteisempi. Minä olisin voinut yrittää sanoa hänelle sanottavani kypsästi ja rauhallisesti, mutta onnistuin olemaan vain puolivillainen, epätoivoisen vitsikäs ja lopulta äkäinen kuin ampiainen. Aamulla karjuin kuin pieni orava, mutta sain aikaiseksi lähinnä alentuvaa hymähtelyä ja vittumaisen sarvipään, jonka toisinaan hänessä nostatan. Äidillä ja minulla on oikein hyvät välit, mutta meillä on tiettyjä piirteitä, jotka onnistuvat toisinaan menemään pahasti ristiin. Minua ärsyttää äidin mustavalkoisuus ja kiihtyväisyys, ja häntä taas raivostuttaa suunnattomasti jankuttamiseni ja itsepintaisuuteni. Kotiuduttuani postilaatikostani löytyi useiden kirjepommien ja pernaruttolähetysten lisäksi myös ihastuttava muistutus siitä, että vuokrani nousee taas.

Seuraavaksi muutama sananen kyldyyrituotteista, joita olen viime aikoina pitänyt tahmaisissa käpälissäni. Sofi Oksasen Baby Jane (2005) taikoi minut eilen pauloihinsa ja luin opuksen yhdeltä istumalta. Masentuneet ja paniikkihäiriöiset lepakot eivät saaneet minua Stalinin lehmien aiheuttamaan hurmokseen, mutta hienosti ja intensiivisesti Oksanen yhä kirjoittaa. Stalinin lehmissä kiinnitin huomiota Oksasen kynän lihallisuuteen ja päihdyttävään fyysisyyteen, mutta Baby Janessa hipaistaan vain vartalon kiehtovaa pintaa. Masennus, pillerikierre, seksibisnes, Joonatan. Romaanin loppuratkaisu tuntuu jokseenkin keinotekoiselta ja epäaidolta. Odotan mielenkiinnolla, mitä Oksanen kynäilee seuraavaksi. Hienoiseksi pettymykseksi Baby Jane kuitenkin jää.

Katsoin videolta hiljattain telkkuristakin tulleen elokuvan The Effect of Gamma-Rays on Man-in-the-Moon Marigolds (1972) ja yllätyin miellyttävästi, koska kuvatus oli ehdottomasti parhaimpia, mitä olen viime aikoina tihrustanut. Perheyhteistyö toimii kiitettävän hyvin: Paul Newman ohjasi, Joanne Woodward näyttelee pääosan ja heidän tyttärensä Nell Potts (Eleanor Newman) lumoaa introverttina Mathildana. Elokuva on ihastuttavan arkinen, aito ja sydämeenkäypä. Lisäksi ihastuin elokuvassa kovasti sen arvaamattomuuteen ja karheuteen. Turhia alleviivauksia vältetään, ja roolihenkilöt osuvat luontevasti ja pakottomasti johonkin kipeään kohtaan minussa. Älykäs ja vakava lapsi löytää kauneutta sieltä, missä muut eivät sitä näe.

Peter Greenawayn The Pillow Book (1996) on ollut minulla lainassa taannoisesta Greenaway-leffaillasta lähtien ja uskaltauduin viimeinkin katsomaan elokuvan. Nagikon ja Jeromen rakkaustarina salpaa hengen. Päihdyttävä sivellin kulkee ihanalla indigoiholla ja saa unelmoimaan täydellisestä rakastajasta, joka taitaa kalligrafian ja koskettamisen salat. Viileä ja kyltymätön Nagiko muuttuu instrumentiksi, joka kohtaa himon ja kuoleman ja rakkauden. Sexe d'un ange. (Profaanina välikommenttina on todettava, että Ewan McGregor on elokuvassa aivan tolkuttoman kuuma. Harhainen mieleni on aiemmin pitänyt Ewania ihan tavallisena tallukkana, mutta nyt ymmärrän onneksi paremmin tavaran... eh, asian luonteen.)

Seuraavaksi voisin lukea, laiskotella ja päätyä lopulta hempeilemään tyynyni kanssa. Minulla on sellainen kutina, että odotukseni palkitaan.