perjantai 26. marraskuuta 2010

Vuotavia astioita

Antti Nylén kirjoittaa Miehen kritiikki -esseessään (2007) tyttöydestä, miehisestä tuhovoimasta, itseinhosta, Jarvis Cockerista ja Lukas Moodyssonista. Essee on tyly ja kirkas, luenta kiinnostavaa. Se pieksee minut ahdistukseen, tuo väkivaltaisesti menneisyyteni kokemukset esiin.

Yöllä vuoteessa ajattelen niitä kertoja, kun sisälleni on yritetty väkisin katsoa. Kun tytönlihaani on kajottu; elävä muisto ruumiillisesta häpeästä. Ajattelen sitä, kuinka puhun illanistujaisissa naisruumiiseen kajoajista, kähmijöistä ja halun objektina olemisesta. Minusta tuntuu, että puhun kokemuksistani aivan liian kiihkeästi. Paljastan itsestäni jotakin sellaista, mistä on sopimatonta puhua. Tuntuu kuin syyllistäisin kaikki miehet, kaikki likaista halua tursuavat miesruumiit. Monet seurueessa vain kuuntelevat ja alan pohtia, olenko ottanut itseäni stigmatisoivan askeleen. Ruumiini rajojen ylittäminen herättää minussa sellaista vihaa ja raivoa, mitä ei ole sopivaa esittää julkisesti. On itkettävä yksin vuoteessa niin, ettei kukaan näe. Laitan vuorosanoja kuuntelijoiden suihin: ehkä he nyt patologisoivat persoonaani, tiettyjä tapojani olla. Ehkä minusta tulee heidän silmissään ruumiinaukkojensa kipeitä vuotoja paikkaileva pornotähti. Kenties flirttailuni ja härskit juttuni nähdään nyt uudessa valossa, jossakin levottomassa ja sairaassa ja medikalisoidussa. Tämä äänetön syytösten vyöry on pelkoni puhetta, kauhun monologia. Pelko kysyy, kuinka niistä toisista kokemuksista on mahdollista puhua, jos näistäkin olisi parempi vaieta. Millä tavoin voisin sanallistaa kokemukseni hyönteisenä olosta, dissektoidusta ja osiin pilkotusta naisruumiista? Tyttöhyönteisen sisään yritetään nähdä. Se on pelkkää lihaa. Ja niin kuin Nylén kirjoittaa, ei sisältä paljastu sielu vaan jotakin alati pakenevaa, "pelkkää tyhjää, tai yhä uusia linnoituksia, eikä ainakaan onnea, jota oli luvattu".

Neitsyydestä Nylén kirjoittaa myös Vihan ja katkeruuden esseissä. Neitsyys on punnus sydämessä, valtava paino torsossa. Se on revittävä pois omasta kehosta, nyljettävä viimeistä säiettä myöten.

Kerran herään siihen, kuinka hän tuijottaa unessa paljastunutta häpyäni ja runkkaa. Aivan kuin olisin tutkimuskohde, avattavaa ja suljettavaa eläimenlihaa. Alusta asti hän haluaisi tutustua pilluuni tunkeilevasti, kartoitettavana Afrikkana. "Kerro minulle kuinka pillu toimii", hän vaatii. Menen välttelevissä toimenpiteissäni niin pitkälle, että kolautan pääni tahallani lattiaan. Ja pilluni ei avaudu, ei kerta kaikkiaan. Se pysyy salaisuutena, jota tarkastelen peilistä inhosta väristen. On otettava itse selvää tuosta saastaisesta lihanpalasta, kauhun ja nautinnon lähteestä. Tutustun häpykieleeni ikään kuin pakon edessä. Sen jälkeen en anna hänen enää juurikaan koskettaa sitä. Sen sijaan käyn taistoon ja otan häneltä hämäyksen vuoksi jatkuvasti suihin. Ehkä hänen kullinsa unohtaa pilluni olemassaolon, jos sitä imetään tarpeeksi kovasti, kyllin usein. Minusta tulee passiivinen munanlutkuttaja, jolle jokainen fellaatio on ruumiistairtautumiskokemus.

Ensimmäinen yhdyntäni on banaaliudessaan irvokas. En keksi, millä muullakaan tavoin sitä voisi kuvata. Hän on suihkussa, minä katson lesbopornoa ja runkkaan. Kääntyykö päässäni jokin vipu jo silloin? Ajattelenko, että nyt neitsyydestä on viimeinkin päästävä eroon? Kun hän palaa huoneeseen, käyn hänen kimppuunsa uudenlaista tarmokkuutta puhkuen. Lesbot ovat lähettäneet pilluuni rohkaisevia säteitä: antaa mennä, tyttö! Kerran se vain kirpaisee! Ja niin hän tunkeutuu ensimmäistä kertaa sisääni, ohi kalvon, joka ei taianomaisesti puhkeakaan, kuten saan parin vuoden päästä kuulla gynekologilta. Ihme on tapahtunut! Immenkalvoni suojelee neitsyyttäni tiukasti ja järkähtämättä. Makaan siis vuoteessa, kun hän huhkii päälläni. Itkenkö se on mahdollista. Jostain syystä kyselen häneltä, laukeaako hän jo pian. Se johtuu tietysti siitä, ettei parittelu tunnu kovin miellyttävältä. Samanaikaisesti olen voitonriemuinen: tässä minua viimeinkin naidaan. Muovinukenvarteni on sittenkin taipunut, mukautunut halun objektiksi. Voisin yhtä hyvin olla kuollut, siksi kiivaasti minua pumpataan. Kun naiminen on vihdoin ohitse, minusta uhkuu vastarakastuneen riemu. Olen niin helpottunut siitä, että paskaneitsyys on poissa. Mutta seuraavalla kerralla kun naimme, tapahtuu jotakin peruuttamatonta: alan itkeä, eikä itkusta tule loppua.


(Paul Gauguin: The Loss of Virginity)