lauantai 23. toukokuuta 2009

Huoli itsestä

Yöllä näen unta, jossa tuntematon mies leikkaa saksilla häpykarvojaan alastoman ruumiini päälle. Makaan apaattisena vuoteella enkä osaa huolehtia hänen murrosikäisestä tyttärestään. Joskus näin toistuvasti unia kissoista, joita laiminlöin tahtomattani. En muistanut ruokkia niitä, en sammuttaa niiden janoa. Surkeina ne naukuivat jaloissani, nuo nälkiintyneet, kuolemaa odottavat kissat. Sitten uneksin viimein kerrossängystä, jossa makasin kissojen keskellä alasti raukeana ja tyytyväisenä, vähän kuin Young Venus after School. Kissojen turkit huokuvat unessa lämpöä, niin kuin minäkin. Turvallinen kehräys täyttää asunnon. Sen jälkeen kissat eivät ole palanneet uniini.

Kissojen tilalle on tullut painajaismaisia ihmisvauvoja. Yksi niistä on kuin Eraserheadin outo mutanttivauva; toiset aivan tavallisia, mutta eivät koskaan haluttuja, eivät ikinä rakastettuja. Joissakin unissa olen raskaana tai ainakin luulen niin. Vatsan kasvun mukana kasvaa myös ahdistus. En kykene rakastamaan noita pieniä vampyyreja, jotka versovat minusta ulos. Nappaan pakokauhuisena vauvan mukaani lähikaupan hedelmätiskiltä kuin omenan tai appelsiinin. Tiedän, että minun on huolehdittava siitä, vaikka en yhtään haluaisi. Lopulta ymmärrän, miksi kaikki ovat minulle vihaisia: vauvaa ei ole koskaan ollutkaan ja se hajoaa käsiini, murenee maahan kuin kuivunut savi.

Vaihtuvan todellisuuden kerho

Kun vihdoin nukahdin uudelleen Vaihtuvan todellisuuden kerhon ensimmäisen kokouksen jälkeisenä yönä, palasin tähän perustilaan vain havaitakseni, että minulla oli ranteissa ja käsivarsissa paha ihottuma, aina kyynärpäihin saakka. Se näytti myrkylliseltä ja parantumattomalta, pelkäsin, että se tappaa minut. Mutta kuollut äitini kehotti minua katsomaan sitä tarkemmin. Silloin huomasin, että ihottuma olikin eräänlaista kirjoitusta. Jokainen näppylä oli kuin hieroglyfi, pieni kultainen kuva. Näin pelikaanin, näin kissan, näin Goethen pään.

Sudet tulevat ei ole minulle enää sama, kuin mitä se joskus oli. Jatkan kirjoittamista uudessa osoitteessa, uudessa pesässä. Vanha blogini on minulle rakas, mutta myös raskas. Jätän sairaskertomuksen (ja nuoren naisen kehityskertomuksen) taakseni ja yritän tehdä itselleni lystikkäämmän tilan, jossa jatkaa taiteellis-poliittista projektiani raikkaammin. Nappasin mukaan sekä uudempia tekstejäni että joitakin vanhempia kirjoituksia, jotka ovat minulle tavalla tai toisella merkityksellisiä. Vanha blogi jääköön elämään sudenpennunelämäänsä entiseen osoitteeseensa.

Toivotan tervetulleeksi pelikaanin, kissan ja Goethen pään.

(Leena Krohn: Vaihtuvan todellisuuden kerho)

lauantai 16. toukokuuta 2009

Rrrrriot! Feministinen manifesti!

Valtavirtafeministit seisovat kuitenkin muiden konservatiivisten liikkeiden rinnalla vaatimassa yhteiskuntaa, jossa seksi on aikuisten asia. He profiloituvat pornoistuvan median ja muodin vastaisissa kampanjoissa, järjestävät nuorille itsepuolustuskursseja, paheksuvat normista poikkeavia seksin muotoja, rakentavat tytöille poikavapaita nuorisotiloja ja kieltävät johdonmukaisesti lapsilla (tytöillä) voivan olla mitään tervettä seksuaalista toimijuutta. (...) Valtavirtafeminismi kannattaa kyllä itsemääräämisoikeutta, mutta vain sellaisille aikuisille naisille, jotka käyttävät sitä asianmukaisesti. Väärien ihmisten poliittisesti epäkorrekti seksi on sille jo määritelmällisesti patologia.

Anna Kontula kritisoi suomalaista valtavirtafeminismiä erinomaisen terävässä pamfletissaan Tästä äiti varoitti (2009). Kontula kuvailee itseään kumoukselliseksi seksiradikaaliksi ja analysoi seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, joiden avoimeen käsittelemiseen valtavirtafeminismi ei ole hänen mukaansa kyennyt. Hän tarkastelee seksuaalisen halun, prostituution, siirtolaisuuden ja seksuaalisen väkivallan teemoja tavalla, joka resonoi vahvasti sen kanssa, minkä miellän omaksi feministiseksi asennokseni (ks. kuva). Mahdanko sitten olla kumouksellinen seksiradikaali? Siltä on tuntunut ainakin eräässä naistutkimuksen seminaarissa, jossa nuoret feministinaiset ovat paheksuneet prostituutiota, Britney Spearsia, Pessiä ja Illusiaa, miesasiamiehiä ja ei-monogaamisia suhteita: "Ajatella! Koulutettuja naisia, mutta suostuvat silti tuollaiseen alistamiseen!" (Sitaatti ei ole parodiaa.) Seminaarissa on kysytty, voiko miehillä oikeasti olla kokemuksia sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä ja sitäkin on pohdittu, onko "kaikkien vatipäiden" mielipidekirjoitukset otettava huomioon transsukupuolisuuskeskustelua käsittelevässä opinnäytetyössä. Hämmentävällä tavalla tieteellisen tekstin tuottamiseen pyrkivä piiri on toisinaan kutistunut samanmielisten selkääntaputteluringiksi, jossa kriittinen ja keskustelu on uhrattu sellaisen poliittisen tiedostuksen alttarilla, joka kaikkien ryhmässä oletetaan itsestäänselvästi jakavan.

Takaisin Kontulaan. Hän toteaa haluavansa sekä krumeluurit että tasa-arvon. Hän vaatii, että feministien on keskusteltava seksistä muulloinkin kuin silloin, kun kyse on "muiden" seksuaalisuudesta. Hän vaatii pääsyä eroon "hyvän" ja "pahan" seksin kategorioista ja kritisoi sellaista feminismiä, jonka seksuaalinormisto on monille naisille poissulkeva, ahdas ja raskas kulkea. Kontula kritisoi toisin sanoen feministejä, jotka kertovat muille naisille, miltä heidän tulisi näyttää, millaisesta seksistä he saisivat nauttia ja millä tavoin heidän tulisi emansipoitua. Hän penää niin seksityöntekijöiden kuin nuorten tyttöjenkin näkemistä toimijoina, seksuaalisina subjekteina ja ihmisinä. Silti Kontula ei julista mustavalkoisesti, vaan kulkee seksuaalisuuden rajapinnoilla, harmailla vyöhykkeillä ja halua valuvilla alueilla: hän kiinnittää huomiota sekä vapaaseen valintaan että rakenteellisiin ongelmiin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kontulan pamfletin sanoma uhkaa kuitenkin jäädä teoksen herättämän raiskauskohun alle, onhan Kontula tullut vastuuttomasti "leimanneeksi koko mieskansanedustajien joukon" kirjoittamalla teoksessaan poliitikon tekemästä raiskauksesta. Koska Kontula ei ole paljastanut miehen nimeä (saati sitten uhrin), "poliittisesti ja ennen kaikkea inhimillisesti tilanne on (...) hankala ja raskas", kirjoittaa Savon Sanomat. Kuulin lisäksi työtoveriltani, että muuan vasemmistolaiskonkari oli kertonut hänelle olevansa sitä mieltä, että Kontula on tehnyt valtavan virheen julkaisemalla ylipäätään koko teoksen. Mielestäni Kontulalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta vuotaa julkisuuteen kenenkään nimeä, todetaanhan pamfletissakin, että raiskaus käsiteltiin "sukupuoliyhteyteen pakottamisena" eli asianomistajarikoksena, joka ei lopulta edennyt syytteen nostamiseen. Leimaava taho on iltapäivälehdistö ja nimeä esiin vaativat, ei Kontula. On pöyristyttävää, ettei seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauslainsäädännön ongelmista voida keskustella julkisuudessa ilman, että "leimataan" kaikki miehet, olivat he sitten putkimiehiä tai kansanedustajia.

Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että Kontula kirjoittaa raiskauksesta myös valtavirtafeminismin kritiikin näkökulmasta: "Ennen kaikkea, olisiko vihdoin aika puhua ääneen siitä feminismin synnyttämästä uudesta sukupuolijärjestyksestä, jonka paperinukeille flirtti on syntiä, kaunis halpaa, hauskanpito huoraamista ja toisten naisten raiskaaminen vähemmän tuomittavaa kuin toisten?" Tällä hän viittaa muiden naisten ja feministien asenteisiin, joihin raiskauskertomuksen nainen törmää kertoessaan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Ensinnäkin raiskauksen kokeneen naisen tulisi traumatisoitua tapahtuneesta niin, ettei entiseen elämään ole koskaan paluuta. Entä, jos näin ei käykään? Naisen ympäristö tulkitsee tietynlaisten reaktioiden ja merkkien puuttumisen siten, että kyseessä on oltava "korkeintaan raiskauksen puolikas". Nainen ei lopulta nosta syytettä, koska pelkää ennen kaikkea naispuolisten puoluetovereidensa tuomiota:

Kaikki yhteisössäni tiesivät, että olen seksuaalisesti aktiivinen - siis "maineeltani kyseenalainen", kuten eräs naispuolinen puoluetoverini totesi. Tällainen nainen tuomitaan toisten naisten keskuudessa kärkkäästi hutsuksi, reittä pitkin kiipijäksi, pyrkyriksi, halvaksi, tyrkyksi ja tyhmäksi. Jos hän sitten joutuu patriarkaatin raiskaamaksi, se on hänelle ihan oikein. Kukaan ei tietenkään sano sitä suoraan, naiset eivät koskaan sano suoraan. Sisarten suhtautumisen huomaa siitä, miten he katsovat ohi, miten yksikään ei nouse rinnalle tai kuule avunpyytöä.

On kiinnostavaa (ja surullista), etten ole juurikaan törmännyt julkisuudessa kirjoituksiin, joissa kompattaisiin Kontulan feminististä asennetta. Lisäksi Kontulaa luetaan hyvin ansiokkaasti viistoon. Valtio-opin professori Tuija Parvikko kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussa, että "trendikkäät uranaiset" pyrkivät pamfletissa ulos "heteronormin pakkopaidasta", eikä heille kelpaa "tasa-arvoinen pohjoismainen mies". "Sitten on tämä tapaus" Anne Moilanen, joka osoittaa Tulvituttaa-blogissaan, ettei ole ymmärtänyt mitään siitä, mistä Kontula puhuu: "Mistä Kontula ylipäätään päättelee, että häntä vanhemmat naiset - ja vieläpä feministit - olisivat jotenkin erityisen estyneitä?" Kontula ei arvostele pamfletissaan feministien harjoittamia seksuaalikäytänteitä, vaan perää moninaisuutta ja vapautta ilmaista erilaisia haluja. Tämän on ymmärtänyt myös Henry Laasanen. Toivottavasti Tästä äiti varoitti herättää vielä jossakin vaiheessa pohdiskelevaa, itsereflektiivistä feminististä keskustelua, jonka se mielestäni vailla epäilystäkään ansaitsee.