"Oh, ils sont en train de me toucher..."

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)

Sukellus pöljyyteen

Vesikuperkeikkojen ja paarmanpuremien lomassa tulee kova tarve kirjoittaa. En kaipaa tietokonetta, mutta isoan tyhjän paperin lumousta. Voitteko kuvitella, mihin kesälomani on kadonnut? En minäkään, se on liian noloa. Mutta juuri tällä hetkellä minä olen tässä ja nyt. Olen lukenut Ralf Königin riemukasta (ja seksististä) Lysistrate-versiointia ja uppoutunut Anthony de Mellon Havahtumiseen. Kaikki ovat lukeneet de Melloa; nyt viimein minäkin, hidas ja vastahakoinen kun olen. Olen niin vastaanottavainen nyt, niin hereillä. Vastaanottavaisuuteni on valikoivaa, mutta teen sijaa avoimuudelle ja pelottomuudelle - oikeasti. De Mello on vielä kesken, mutta joistakin vastalauseistani huolimatta koen hänen ajatuksensa hyvin inspiroiviksi ja eläväisiksi juuri tässä hetkessä. Ystäväni suositteli minulle de Melloa, sukellusta yhteiseen pöljyyteemme. Minä olen pöljä ja sinä olet pöljä, kuinka vapauttavaa!

On hetkiä, kun ymmärtää onnekkuutensa ja iloisuutensa ja sen, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa herkkyytensä ilman, että on pelättävä pistoja ja nokkaisuja. Minä ja eräs ystäväni olemme syyllisyyden mestareita, mutta voimme laskea siitä makaaberia leikkiä. Tuon toisen kanssa riitelemme aina, jos olemme eksyneet sisään Tuomiokirkkoon, mutta muuten käymme niin hyvin yksiin. Eivätkä nämä ystävyydet ole sitä hymistelyä, johon olen joskus tottunut. Alkuviikosta toinen ystäväni puhuu varjon kanssa flirttailusta, tietynlaisista hypyistä omiin pimeyksiin. Hän puhuu omista riippuvaiksuuksistaan, jotka ovat joskus olleet, mutta menneet pois tietyn pisteen jälkeen. Hän on vapautunut näistä riippuvuuksistaan. Kun on vieraillut varjossa tarpeeksi kauan, tulee oivallus, jonka jälkeen ei enää halua eikä kaipaa. Onko elämä näin yksinkertaista? Onko luopuminen lopulta helppoa? Onko minut ohjelmoitu, kuten de Mello asian ilmaisee?

Olen pohtinut omia riippuvuuksiani ja niiden aiheuttamaa itseinhoa. Minä ja ruoka, me olemme ongelmainen pariskunta. Tiedättekö sen tunteen, kun on vain pakonomaisesti syötävä, vaikka ei ole nälkä tai on jo huono olo? Syöminen on yhtäaikaa tuttu ja kummallinen pakokeino ahdistuksesta: se on lohtu, joka muuttuu lopulta vain kierteeksi ja tympeäksi pyörremyrskyksi. Ja minä raukka ajattelen, etten voi päästää siitä irti. Totta kai minä voin! Olen myös riippuvainen imarteluista ja haluttavuuden tunteesta samalla tavoin, kuin en voi antaa loukkauksienkaan mennä koskemattomina lävitseni. Miellyttämisentarpeeni on ollut yksi suurimmista riippuvuuksistani, josta olen alkanut opetella pois vasta häviävän pienen ajan suhteutettuna omaan historiaani. Olen siis toisinaan töksäyttelevänkin rehellinen ja voi luoja, reflektoin niin kovasti, että menen vesikelloille. On kuitenkin ihmisiä, joita minä pelkään niin paljon, että muutun hiirulaiseksi. Miksi?

Kielteiset tuntemukset ja loukkaantumiset ovat aina sinussa, sanoo de Mello. En voi olla ajattelematta keväistä terapiaistuntoa, jolloin olin ensi kertaa VUOSIIN tuntematta vihaa. Kaiken vihan ja suojautumisen vuoksi olin ja en ollut unohtanut oman vastuuni, ja se kuristi minua. On kammottavaa kohdata omat vinoon menneet ajatuksensa ja kaiken sen naurettavuuden, jolta on yrittänyt parhaansa mukaan välttyä. Ne ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne on todella tiedostettava kipeimmänkin kautta. (Olen hirvittävä terapiakirjoittaja, mutta sallittakoon se nyt minulle.) Sinä teit väärin hölmöyttäsi ja nuoruuttasi ja kokeaksesi vallan tunnetta, mutta minä olin a traitor of kind. Sinusta tuli kaikkien epävarmuuksieni ja kipujeni ruumiillistuma, vaikka ne ovat kaikki minussa. Ja vain häviävän pieniä hetkiä sitten minä kohtaan sinut kaupan karamelliosastolla ja ymmärrän, että sinussakin on yhä jotakin kaunista. On itse otettava vastuu itsestään, on havahduttava.