tiistai 27. joulukuuta 2005

Parfait mélange

Ihanaa olla taas kotona. Kärsin eilen levottomasta mökkihöperöitymisestä ja suunnittelin karkaavani kotiin heti, kun silmä välttää. Joulu oli osittain mukava, toisaalta taas hieman ahdistava, ja loppuvaiheessa olin menettää totaalisesti hermoni äitiini. Hän voisi toisinaan olla hieman hienotunteisempi. Minä olisin voinut yrittää sanoa hänelle sanottavani kypsästi ja rauhallisesti, mutta onnistuin olemaan vain puolivillainen, epätoivoisen vitsikäs ja lopulta äkäinen kuin ampiainen. Aamulla karjuin kuin pieni orava, mutta sain aikaiseksi lähinnä alentuvaa hymähtelyä ja vittumaisen sarvipään, jonka toisinaan hänessä nostatan. Äidillä ja minulla on oikein hyvät välit, mutta meillä on tiettyjä piirteitä, jotka onnistuvat toisinaan menemään pahasti ristiin. Minua ärsyttää äidin mustavalkoisuus ja kiihtyväisyys, ja häntä taas raivostuttaa suunnattomasti jankuttamiseni ja itsepintaisuuteni. Kotiuduttuani postilaatikostani löytyi useiden kirjepommien ja pernaruttolähetysten lisäksi myös ihastuttava muistutus siitä, että vuokrani nousee taas.

Seuraavaksi muutama sananen kyldyyrituotteista, joita olen viime aikoina pitänyt tahmaisissa käpälissäni. Sofi Oksasen Baby Jane (2005) taikoi minut eilen pauloihinsa ja luin opuksen yhdeltä istumalta. Masentuneet ja paniikkihäiriöiset lepakot eivät saaneet minua Stalinin lehmien aiheuttamaan hurmokseen, mutta hienosti ja intensiivisesti Oksanen yhä kirjoittaa. Stalinin lehmissä kiinnitin huomiota Oksasen kynän lihallisuuteen ja päihdyttävään fyysisyyteen, mutta Baby Janessa hipaistaan vain vartalon kiehtovaa pintaa. Masennus, pillerikierre, seksibisnes, Joonatan. Romaanin loppuratkaisu tuntuu jokseenkin keinotekoiselta ja epäaidolta. Odotan mielenkiinnolla, mitä Oksanen kynäilee seuraavaksi. Hienoiseksi pettymykseksi Baby Jane kuitenkin jää.

Katsoin videolta hiljattain telkkuristakin tulleen elokuvan The Effect of Gamma-Rays on Man-in-the-Moon Marigolds (1972) ja yllätyin miellyttävästi, koska kuvatus oli ehdottomasti parhaimpia, mitä olen viime aikoina tihrustanut. Perheyhteistyö toimii kiitettävän hyvin: Paul Newman ohjasi, Joanne Woodward näyttelee pääosan ja heidän tyttärensä Nell Potts (Eleanor Newman) lumoaa introverttina Mathildana. Elokuva on ihastuttavan arkinen, aito ja sydämeenkäypä. Lisäksi ihastuin elokuvassa kovasti sen arvaamattomuuteen ja karheuteen. Turhia alleviivauksia vältetään, ja roolihenkilöt osuvat luontevasti ja pakottomasti johonkin kipeään kohtaan minussa. Älykäs ja vakava lapsi löytää kauneutta sieltä, missä muut eivät sitä näe.

Peter Greenawayn The Pillow Book (1996) on ollut minulla lainassa taannoisesta Greenaway-leffaillasta lähtien ja uskaltauduin viimeinkin katsomaan elokuvan. Nagikon ja Jeromen rakkaustarina salpaa hengen. Päihdyttävä sivellin kulkee ihanalla indigoiholla ja saa unelmoimaan täydellisestä rakastajasta, joka taitaa kalligrafian ja koskettamisen salat. Viileä ja kyltymätön Nagiko muuttuu instrumentiksi, joka kohtaa himon ja kuoleman ja rakkauden. Sexe d'un ange. (Profaanina välikommenttina on todettava, että Ewan McGregor on elokuvassa aivan tolkuttoman kuuma. Harhainen mieleni on aiemmin pitänyt Ewania ihan tavallisena tallukkana, mutta nyt ymmärrän onneksi paremmin tavaran... eh, asian luonteen.)

Seuraavaksi voisin lukea, laiskotella ja päätyä lopulta hempeilemään tyynyni kanssa. Minulla on sellainen kutina, että odotukseni palkitaan.

sunnuntai 27. marraskuuta 2005

Lumimyrsky laantuu














"Lumenvalo, kuunvalo, käpälänjälkien sekamelska.
Hiljaista, äänetöntä.
Keskiyö; ja kello lyö. On joulupäivä, ihmissusien syntymäpäivä, talvipäivänseisauksen ovi on apposen auki; antaa niiden kaikkien tunkeutua läpi.
Katso! tyttö nukkuu makeasti ja sikeästi isoäidin vuoteessa, lempeän suden tassujen välissä."

-Angela Carter

maanantai 31. lokakuuta 2005

Lumen pelko

Perjantaiaamuna uni ja todellisuus sekoittuvat, kun torkahtelen katkonaisesti muiden lähdettyä töihin. Olen kuulevinani viereisestä huoneesta kuorsausta ja askeleita eteiskäytävällä. Ne pysähtyvät huoneeni ovelle ja joku tuijottaa minua, kun makaan vatsallani vuoteella. Olen selin ovelle ja pakokauhu salpaa hengen. Joku kuiskailee minulle, vasemmasta korvastani kuuluu outo ujellus, ja sitten havahdun. Olen tismalleen samassa asennossa kuin unessa. Muutaman minuutin päästä kello soi. Ikkunasta avautuu luminen näkymä ja pakkanen puraisee poskeani. Palaan vuosia taaksepäin juostessani bussiin. Minulla on liian ohuet sukkahousut. Maisema on kaunis, eikä talven tulo enää tunnu yhtä vastenmieliseltä. Juna-asemalla on paljon tuttuja kasvoja. Palaan tyhjään asuntooni, eikä minulla ole mitään hyvää sanottavaa. Tämä päivä on läpeensä ahdistava. Olen kaikkialla yksin: asunnossani, seurassa, missä tahansa. Illalla putoan lasin läpi monta kerrosta alaspäin.

Lauantai on hirvittävän tuulinen päivä, ja teen retken meren rantaan. Iloitsen tästä paikasta. Jos vain onnistaisi. Pelkään hetken aikaa junassa, että henkeni salpautuu. Sydän hakkaa ja kädet hikoavat. Yllättäen pelastuksekseni koituu kaksi miestä, jotka keskustelevat kanssani koko matkan. Ruskeasilmäinen puoli-insinööri on kaikessa humalaisuudessaankin hurmaava. Hän on yksinäinen, nukkavieru ja sarkastinen, ja havahtuu läsnäolooni vasta puolessa matkassa. Hän tekee minusta kummallisen tarkkoja huomioita. Keskustelemme Kauko Röyhkästä ja Ismo Alangosta. Käyn ruskeasilmäisen kanssa hetken yhtä matkaa, ja hän ehdottaa minulle tapaamista baarissa. Ihan kiva, mutta beibi, hädin tuskin pysyt pystyssä. Ystäväni luona on lämpöistä ja hämärää, ja olen niin helpottunut hänen läsnäolostaan, että itkettää. Elokuva seuraa toistaan ja minä tiedän, että olen tällaiseen aivan liian herkkä. Syön niin paljon makeaa, että oksettaa. Totean, että Mitch Brenner on runkannut liikaa ja sen vuoksi linnut yrittävät nokkia siltä käden irti. Viehättävä huumorintajuni kerää rutkasti uusia ystäviä: "Elämä päättyy linnunpaskaan ja orgasmiin!" Ruumiini on taas aivan lukossa. Menen kolmen aikaan nukkumaan ja herään jossakin vaiheessa siihen, kun joku ryömii viereeni. Uneksin elokuvien naisista.

Sunnuntaiaamu kietoo ahdistavan lenkin kaulani ympärille. Isä hakee minut kotiin; mummo on käymässä. On huvittavaa, kuinka hyvin nykyään tulemme toimeen. Hän ei juurikaan pidä lapsenlapsistaan, mutta minuun hän on jostakin syystä kiintynyt. Oksennan ajatuksiani ulos tekstiksi, käyn saunassa, puhun peloistani. Jään yöksi ja edellisen illan kauhuelokuvat pyörivät silmieni edessä kuin valkokankaalla. Jossakin vaiheessa antaudun unelle.

Olen irti arjesta. Miksen kestä vapaaviikkoja?

sunnuntai 18. syyskuuta 2005

The tree begin to breathe

Taannoisena iltapäivänä istuin tuomiokirkon portailla ja kirjasin ylös eloni säkeitä: kireys ruumiissani, uupumus, pelko ja hämmennys. Samaisena aamuna minut tyrmättiin valkotakkiauktoriteetilla ja kutistuin niin pieneksi, että olin kadota. Matkalla kotiin rintaani puristi raivo, epäusko ja tukahdutettu itku: one more casualty, you know we're too EASY easy easy. Olen niin ankara itselleni, että kovetan ruumiini. Joinakin iltoina ennen nukahtamista pelkään valtavasti. Olen varma, että kaadun enkä enää nouse. Ihmiset tuijottavat. Näitä pohdin ja pyörittelin portailla istuessani. Satunnainen tuuli tarttui tukkaan ja unkarilainen nainen kysyi minulta tietä paikkaan, joka kuulosti erehdyttävästi "hyminätalolta". Mitä helvettiä? Pelkäsin hulluja ampiaisia ja tunsin oloni paljaaksi ja suojattomaksi.

Tällä kertaa aion tutustua ruumiiseeni lempeästi ja hellästi. Kuinka se tapahtuu? Lempeyskin sattuu niin kovasti, että pelkään lamaantuvani. Olen hakenut hyväksyntää ihmisiltä, joilta en sitä tarvitse. Puhuin paljon pysähtymisestä ja itseni kuuntelemisesta, mutta vasta sitten, kun harhailin käytävällä avuttomana ja henkeäni haukkoen, sen tein. En ole vielä levollinen enkä edes kovin luottavainen, mutta pienin askelin alan ehkä tavoittaa itseäni. Kuinka kaipaankaan lämpöä ja raukeutta! Kaiken hämmennyksen keskellä en kuitenkaan ole yksin, mikä on kovin helpottavaa.

Olen muuten nähnyt hirvittävän visuaalisia ja vaikuttavia unia viime aikoina. Eräs yöllisistä ilotulituksistani sijoittui kummallisen kauniiseen post nuclear blast -maailmaan, jossa rämmin halki soiden ja vesien oppaanani leijonaa muistuttava mies. Hän jätti minut peseytymään ruosteisen suihkun alle. Olin alaston ja kaunis. Äänekkään ja haisevan ihmislauman karauttaessa paikalle rämisevällä autonrotiskolla tulin yhtäkkiä liian tietoiseksi valveminästäni ja heräsin, vaikka silmäni olivat yhä kiinni. Yritin takertua vimmaisesti unen tunnelmaan ja huutaa opastani avuksi, mutta en kyennyt selättämään itseäni ja avasin silmäni. Toisaalta olisin kuitenkin vain päätynyt raiskatuksi ja silvotuksi.