Amor kuuntelee tarkkaan

Olenko koskaan kertonut teille ensisuudelmastani? Anna Kontulan pamfletin innoittamana kerron tarinan suukosta, maalaiskylästä ja seksuaalisesta kontrollista, jota sain maistaa karvaasti sinä talvena, kun olin yhdentoista. (Olen ollut huono tyttö tietysti myöhemminkin, mutta tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun minut sujautettiin siihen lokeroon.) Elettiin sitä aikaa, kun koulukiusaus oli pahimmillaan: tyttökumpujani tuijotettiin ja kähmittiin, enkä saanut hetkenkään rauhaa lällätykseltä, kotkotukselta ja huutelulta. Olin käymässä sukulaistyttöni kanssa erään pojan luona, joka oli minuun suorastaan pakkomielteisen ihastunut. Kuuntelimme Banglesin Eternal Flamea, keinahtelimme ja tanssimme. Ensisuukko toimitettiin lumisella syrjätiellä pikkuserkkuni todistamana: minun ja pojan huulet painuivat toviksi yhteen, kuivasti ja liikkumatta. En oikein muista, mitä ajattelin tai koin. Olihan se jännittävää. Suukkoa lienee seurannut hilpeä kotimatka jäisiä teitä pitkin liukastellen.

Pian tämän jälkeen koulun kentällä järjestettiin rusettiluistelut, johon saavuimme pikkuserkkuni isän kyydillä. Muistan, että minua kiusattiin taas, ja sain pikku paskiaisista kyllikseni siinä määrin, että päätin kävellä kotiin. Poika lähti mukaani ja saattoi minut kyläkaupalle asti. Ehkä pitelimme toisiamme kädestä, ehkä emme. Hyvästeiksi vaihdettiin taas samanlainen kuiva suudelma ja minä ajattelin, että tämä ei oikeastaan tunnu miltään. Ilta oli jo pimennyt ja lyhtypylväät paljastivat kävelevän hahmoni ohi matelevalle autolle. Sukulaismies komensi minut sisään navetanhajuiseen, mutta lämpimään nelipyöräiseensä ja läksytti minua jo siinä lyhyen ajomatkan aikana. Saarna liittyi jotenkin siihen, että olin lähtenyt pojan matkaan. Poika (ehkä kahdentoista vanha) oli kenties päiväsaikaan aivan turvallinen, mutta rusettiluistelut, pimeys ja lumi tekivät hänestä jollain tapaa vaarallisen ja arvaamattoman. Vai olinko se sittenkin minä, se vaarallinen ja arvaamaton? Sukulaismies sanoi isälleni minusta ja puuhistani jotakin kitkerää, kun jäin kyydistä.

Holtittomuuteni seurauksiin en olisi millään osannut varautua. Se, mikä oli minulle hitusen hämmentävä, mutta kiehtova kokemus, oli jotakin, josta tuli lopulta koko kylän yhteinen päivittelyn aihe. Ensirakastajani oli näet juorunnut suudelmastamme koulutovereillemme, ja koulutoverit kuuliaisesti vanhemmilleen. Koulussa minua ei kiusattu enää vain ison perseen ja heiluvien tissien vuoksi, vaan myös siksi, että olin pussaillut pojan kanssa. Myöhemmin sain tietää, että pahoista teoistani juoruttiin kyläkaupalla asti. Juorut ja vihjailut kantoivat tietenkin myös vanhempieni korviin, ja muutaman päivän ajaksi isäni lakkasi puhumasta minulle. Ensin en yhtään arvannut, mistä hänen hiljaisuutensa johtui ja yritin kysellä sitä häneltä vastausta saamatta. En ollut tietenkään tyhmä ja keksin syyn suuremmitta ponnistuksitta. Vaikka minua ei sentään kutsuttu koulussa huoraksi, jollakin ylimaallisella tavalla osasin liittää tämän kaiken huoruuteen. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että olen joku huora, kirjoitin päiväkirjaani. Ehkä myös vanhempani ajattelivat minusta niin, tai ainakin isä. Olin raivoissani ja loukattu ja ihmettelin, miksi yksin minä sain kantaa tuon pakkasenpureman paskasuudelman seuraukset. Minut oli merkitty pojan huulilla, mutta minun huulistani ei jäänyt häneen minkäänlaista tahraa.

Isäni tuli tietysti aikanaan kuorestaan, eikä ensisuudelmani ollut ikuisesti kylän suurin uutinen. Sinä talvena minä kuitenkin opin jotakin tyttöydestä.

There's more to life than books you know, but not much more

Ensimmäisen kerran elämässäni minulle silloin valkeni, että äitini saattoi pelätä minua. En voinut edes rauhoitella häntä, sillä ymmärsin vain hyvin hämärästi hänen ahdinkonsa laatua, mutta minussa oli varmaan tapahtumassa jotakin hänelle tuiki käsittämätöntä: saatoin milloin tahansa avata suuni ja ulos tuli kieltä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Minusta oli tullut ulkoavaruuden vieras, tulevaisuudesta palannut aikamatkalainen, jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta.

Näin Margaret Atwood kuvaa aikuistumista, kuilua vanhemman ja lapsen välillä novellikokoelmassaan Siniparran muna (1988). Olen pohtinut viime päivinä paljon suhdettani kirjallisuuteen ja kirjastoihin, toisaalta myös vanhempiini. Olen muistellut paikkoja ja tiloja, niin oikeita kuin kuvitteellisiakin, joita kolusin ollessani lapsi. Olen haistellut kirjastoauton pölyä ja paennut kikattavia tyttöjä kaupunginkirjaston hiljaisiin soppiin. Tietysti olen matkustanut myös Klydoriin ja jahdannut Venetsian kummitusta, heittäytynyt mustarastaan aikaan ja hiihtänyt Stuorraskaidilla.

Lukihäiriöinen isäni opetti minut lukemaan, kun olin viiden vanha tai jotakin niillä main. Lapsena viikon kohokohta oli aina perjantai, kun kirjastoauto kaartoi maalaiskoulumme pihaan. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani mahtipontisesti, kuinka minulla olisi aina kirjat, vaikka ystäviä ei olisikaan. Neiti Etsivistä siirryin pian suomalaisen nuortenkirjallisuuden pariin. Luin sellaisia kirjoja kuin Myrtti, yhden talven tyttö ja Ikkunaprinsessa. Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti. Liittyikö kirjan nimi jotenkin siniseen enkeliin vai kuvittelenko vain? Etsin teosta Fennicasta, mutta löydän vain harlekiineja ja kaiken maailman taivaan enkeleitä, särkyneitä enkeleitä ja mustia enkeleitä. Turkoosinpunainen enkeli? Kuulostaa lupaavalta: nuorten kirjoittamia novelleja vuodelta 1988!

Luin Anja Kaurasen Sonja O.:ta, kai myös Rosa Liksomia; varmaan yhtä Yhden yön pysäkin novelleista, jossa pikkupojat työntyvät jättömaalla lihavan, visvaisen naisen sisään. Tästä isä ja äiti eivät pitäneet. He ajattelivat, että olin liian nuori ja hauras lukemaan seksistä, päihteistä ja väkivallasta. Ehkä he uumoilivat pirun pääsevän irti, jos altistuisin liian varhain sopimattomille ajatuksille. Äitini kysyi, miksi en voisi lukea vaikka Jack Londonia tai jotain muuta, joka sopisi paremmin ikäiselleni. Jatkoin tietenkin paheellista lukemisharrastustani salassa. Upposin Stallion, hevosvoimien kuninkaaseen, jossa harrastettiin kevyttä S/M-seksiä ja otettiin suihin niin tiuhaan, että suut olivat tippua. Kirjan taiteelliset ansiot olivat mielestäni kehnot, ja seksikin lähinnä huvittavaa. Luin Lady Chatterleyn rakastajaa (tosin vain seksikohtauksia) ja herkuttelin Angelica-sarjan kepeällä erotiikalla. Leena Landerin Tummien perhosten koti sai minut epäilemättä värisemään kiihkosta. Äidin ja isän ukaasit saivat minut niin neuroottiseksi, että piilottelin jopa SinäMinä ja MeKaks-lehtiä tyynyni alla, saattoivathan lehtien novellit olla toisinaan jopa hivenen tuhmia ja eroottissävyisiä.

En ollut vanhempieni kanssa lukemisen rajoittamisesta samaa mieltä silloin, enkä ole nytkään. Uskon, että arvostelukykyni ja itsesuojeluvaistoni olivat olemassa lapsenakin ja ajattelen, etten ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Millä tavoin kirjat olisivat muka voineet minua vahingoittaa? Nehän olivat minulle rakkainta maailmassa! Tuskinpa olisin lukenut rietasta kirjallisuutta, mikäli se olisi herättänyt minussa ylitsekäymätöntä ahdistusta. Ikävämpää oli se, että jos kirjoissa olisi ollut jotakin häiritsevää, en olisi uskaltanut kirjastokortin takavarikoinnin tai intensiivisen valvonnan pelossa ottaa asiaa puheeksi. Itsesuojeluvaistoni päti myös pelottaviin elokuviin. Katsoin lapsena salaa vanhemmiltani pari kauhuelokuvaa, minkä totesin aivan oma-aloitteisesti olevan liikaa vilkkaalle mielikuvitukselleni: pelkäsin monena yönä sekä Nakertajien että Uinu, uinu lemmikkini -kissan öistä hyökkäystä. Näiden kokemusten jälkeen kieltäydyin esimerkiksi katsomasta Uhrilampaita riiviötovereideni kanssa ja jäin leikkimään toiseen huoneeseen kissan kanssa.

Luulen, että vanhempani ovat yhä tyytyväisiä näihin kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, joita kuitenkin itsepintaisesti lapsena uhmasin. Olen kiistellyt heidän kanssaan paljon vapaudesta, elokuvista, kasvatuksesta ja herra ties mistä. Silloin, kun aloin oireilla psyykkisesti, he pohtivat, olivatko antaneet minulle liiaksi vapauksia ollessani nuorempi. He puhuivat ohitseni ja ylitseni niin kuin en olisi ollut läsnä, piehtaroivat varovaisessa syyllisyydentunnossaan ja miettivät, mikä oli mennyt vikaan. Tyttärestä oli tullut heille yhtäkkiä outo ja vieras, joku, "jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta". Minä tietysti tappelin kynsin hampain vastaan ja vaadin, että omia tulkintojani kuunneltaisiin. Ei suinkaan vapaus ollut minun riippani, eihän toki vapaus minua painanut. En ollut vieras ulkoavaruudesta enkä aikamatkalainen tulevaisuudesta, vaan makasin rähmälläni liejussa, joka sitoi jalkani maahan, puri ja poltti ja pisteli.

Nyt suuri tuho pöllyää jo jossakin kaukana, ja me suhtaudumme toisiimme rauhallisemmin ja kunnioittavammin.


(Kuva: Milo Manara)

"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."

Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)

Muotokuva

Aatonaattona saan tietää, että sinulla on syöpäsoluja. Olet ollut olemassa aina, kun minä olen ollut olemassa. Tänä syksynä olen nähnyt unia, joissa sinä olet kuollut. Mikään tässä ei ole yllättävää. Käymme luonasi, puhumme; sinä olet niin hauras, kun kosketan taikinaista paperi-ihoasi. Nenäsi valuu, ja olet jo päättänyt, että syöpä on levinnyt kaikkialle. Äiti on kertonut, että olet puhunut kuolemastasi jo keski-ikäisestä lähtien. Niin kauan kuin muistan, olet pohtinut, näetkö seuraavaa kesää tai joulua tai kevättä. Ehkä haponsyömä hahmo lähettää vitsaukseksesi syövän, juuri niin syövän, ja sitten sinua ei enää ole. Väkivaltainen miehesikin lähti sillä tavoin, pökertyi kylpyhuoneeseen ja paskansi verta. Olin kai viiden, kun vastasin puhelimeen vanhassa kodissamme. Pyysit äidin puhelimeen ja äiti alkoi itkeä. Minäkin itkin ja sitten kätkeydyin yläkerran vaatekaappiin. Vuoden päästä lähti poikasi, nautti valkoisia pillereitä ja väkijuomaa, ehkä lempijuomaansa; kenties viskiä tai votkaa. Istuin äidin vieressä hautajaisissa enkä oikein osannut itkeä, vaikka kaikki tädit nyyhkivät ja äidinkin kädet tärisivät.

Outoja muistoja Kerinkalliosta: olemme kävelyllä ja minä pakenen erityisiä lapsia erityisen koulun pihamaalla, koska sinä olet kertonut, että erityisyys voi tarttua. Sitten nakkeja ja ranskalaisia, pappa pitää minua sylissä ja minä leikin ison gorillan kanssa. Eläinrakas pappa, juoppo-pappa. En ikinä oppinut tuntemaan miestä, joka tanssi savupiippujen kanssa ja jonka nyrkki kohosi valtavaan erektioon, kun viina poltteli suloisesti kurkkua. Talviöinä pakenitte papan nyrkkiä hankeen, sinäkin. Lapsia tupsahteli ulos kohdustasi yksi toisensa jälkeen. Et ole ikinä pitänyt lapsista; ne mellastavat ja reuhuavat ja ovat silkkaa kaaosta. Et pidä myöskään kissoista tai koirista. Kerran pappa toi tupaanne pässin, jonka yksi tädeistä syötti hengiltä. Sinä valmistit siitä aterian.

Silloin, kun vieraillessamme mieluummin luin kuin puhuin, rakastuit. Vaivuit ovensuussa suloisiin suukkoihin, ja talon ämmät kyttäsivät teitä, kun istuitte rinta rinnan pihakeinussa. Sitten mies muuttui tomuksi ja sinä muutit lähemmäksi meitä.

Äiti kihartaa saunan jälkeen valkoiset hapsesi. Hymyilet minulle ja minä hymyilen takaisin.

But momma, it wasn't my bullet

Olen metsästäjän tytär.

Kaikki suvun miehet jahtasivat hirviä ja jäniksiä ja sorsia pienestä pitäen, aivan kuten isänikin. Muistan yhä, miltä mestsästysmajan hirvenruhot haisivat, kun olin pieni. Tuijotin riippuvia, elottomia sarvipäitä lumoutuneena; aistien tuoreen veren löyhkän. Jossakin vaiheessa hirvi muuttui pakastepusseihin survotuksi lihaksi, josta äiti valmisti lihapullia. Syystalvella remuttiin hirvipeijaisissa, joissa vaari oli kännissä ja mummo hapan uuvuttavan leipomisrallin ja mesoavan miehensä vuoksi. Minä jahtasin kellohameessani poikia ja hihittelin serkkuni kanssa vessassa, kun kuulimme hienojen naisten piereksivän ovien takana. Olimme joutuneet outoon, mutta puoleensavetävään aikuisten maailmaan. Meidän suvussamme aseet ja metsäneläimet kuuluivat miehille, enkä minä päässyt koskaan käsiksi kumpaankaan. En edes ajatellut, että se olisi mahdollista. Toisinaan isä lupasi opettaa minut ampumaan, mutta niin ei lopulta koskaan käynyt. Aseet olivat kummallisia, kiehtovia ja pelottavia kapistuksia, jotka lepäsivät mummolan lukittavassa, metallisessa kaapissa. Niillä otettiin henki myös halvaantuneesta koirasta ja minun kissastani.

Ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradalla (juuri siellä, missä tapahtui pahoja asioita) uhmaten itsesuojeluvaistoani ja pelkoani räjähtäviä kuolemankoneita kohtaan. Ja silti olen lapsenomaisen innostunut ja toivon, että olisin puhdas luonnonlahjakkuus. Haluan päihittää viereisten ratojen ensikertalaiset, nuo irlantilaiset pölkkypäät! Lahjakkuuteni tuntuu kuitenkin uinuvan syvässä talvihorroksessa. Sitä mieltä ovat ainakin käteni, jotka värisevät, kuten neitsyen kätöset ainakin. Pienoispistooli laukeaa sulavassa käsittelyssäni kuin unelma, mutta huomaan kuitenkin, etten olekaan kyennyt viemään nautintoa aivan viimeiseen maaliin saakka. Kaiken lisäksi minussa on kirous: joudun käymään läpi pikasuhteen ainakin kolmen eri aseen kanssa, koska ne menevät jatkuvasti jumiin. Poltergeistini saa kouluttajankin huudahtamaan epäuskoisena ja epäilemään, että olen tehnyt edellisessä elämässäni ilkitöitä, joista minua nyt rangaistaan. Lopuksi saan käteeni ysimillisen, jonka potkaisu saa hengitykseni katkeamaan hetkeksi.

Ampumisen aiheuttaman adrenaliinivyöryn ja euforian ohella tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen tarttunut aseeseen.

Läpi vihreän

Kesällä Seireeni pukeutuu vihreään. Se kipaisee parvekkeelle juomaan aavikkokermaa ja värähtelee tuulenpuuskien mukana, katselee liikehtiviä vartaloita ja unelmoi kissanpennuista ja lämpimistä kallioista, joilla se kiipeili ollessaan pentu. Isä tuoksui kiskopölyltä ja unilta, joissa puita etsittiin radanvarrelta ja lopulta eksyttiin, junat suihkivat ohitse viuh viuh, ei saa jäädä alle, täytyy katsoa tarkasti ympärilleen. Äiti osti kirpputorilta virttyneen takin, koska se kesäpäivä oli kylmä ja mereltä puhalsi hyytävä tuuli. Valokuvassa Seireeni istuu ikivanhalla kuistilla ja nauraa.

Kun Seireeni oli lapsi, sen hiukset ulottuivat aina hiekkadyyneille asti. Näyttämöllä se esitti aina poikia ja kadehti niitä, jotka saivat olla tyttöjä. Opettaja käski kaikkien kirjoittaa liitutaululle nimensä ja painonsa. Seireeni painoi kolmekymmentäkaksi kiloa. Se muistaa vieläkin nöyryytyksen, kun opettaja kutsui sitä pieneksi hylkeeksi, olihan Seireeni poikiakin pidempi ja painavampi. Pari vuotta myöhemmin Seireeni tuijottaa Ahvenanmaan-bussissa pinkkeihin pyöräilyshortseihin verhottuja reisiään ja pitää niitä sietämättömän pyöreinä. Se on kymmenvuotias ja kiipeilee Sammakon kanssa pellolla jököttävällä suurella kivellä ("Varokaa! Siellä voi olla kyitä!") ja katselee kuvajaistaan joesta. Pikku narkissotar ei tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Sen serkku kiusaa sitä ja kertoo, että jokeen on heitetty paskaa.

"Haistakaa paska!" huutaa Seireeni koulun pihalla ja ryntää keinusta vessaan itkemään. Sammakko ja Puhveli ovat taas kuiskineet sen selän takana eikä kipuun auta se, että keinu on oikeasti avaruusraketti ja vessassa odottaa Natascha, jolle Seireenin pitäisi olla kiltimpi. Seireeni kirjoittaa Sammakon nimen päiväkirjaansa yhä uudelleen ja uudelleen ja kivittää paperia terävillä mustetahroilla. Sammakko on vetänyt pikkuveljensä kanssa Seireenin housut alas eikä se ole yhtään hauskaa niin kuin ei ole sekään, että Seireeni juoksee pimeän metsätien päästä päähän pelosta jäykkänä aivan kuten isänsä kolmekymmentä vuotta sitten. Aamulla Seireeni lukee, kuinka Paula Drew ja Venetsian kummitus kohtaavat ja miettii, miksi Paula on Paula eikä Nancy. Se juoksentelee pihalla alasti ja antaa kissanpennun kynsien pureutua polveensa. Ne kehräävät yhdessä ja kuolaavat vesi kielellä mökistä kantautuvan paistuvan ruoan tuoksua. On kesä, ja siitä Seireeni ja kissa pitävät.

Aikamatka.

Seireenin tassut ovat lämpöiset ja se maukuu ilosta: tämän miehen kanssa on niin hyvä olla. Se käpertyy turvallisten käpälien väliin ja on päihtynyt onnesta ja riemusta. Se on vieläkin hämmentynyt, koska silloin kun se tutustui mieheen, sen turkki oli ratkennut ja revennyt ja se oli niin peloissaan, että hengittäminen oli vaikeinta maailmassa. Silti mies ei kadonnut minnekään. Tämä on ihme, ajattelee seireeni. On ihme oppia rakkautta ja läheisyyttä ja arkea.

Se on ihme.

Ja sisällään kasvaa puu

Kolmen sukupolven naiset pöydässä; äidille shampanjaruusuja ja mummolle kortti, jossa on silkkinen rusetti. Äiti on kutsunut Viljankin. Olisipa mummon takapihan juonikas kattikin täällä, se, joka vaani minua pensaassa ja luikki tiehensä juuri, kun luulin saavani hyppysiini kehräävää, pehmoista kissankarvaa. Missä vaiheessa minusta tuli äidin miellyttävä tytär, josta kaikki vanhemmat rouvashenkilöt pitävät? Viljakin kutsuu minua pikkupirpanakseen, vaikka en näytäkään enää kovin viattomalta. Olen juhlinut olkapäät paljaina, suudellut boolin kostuttamin huulin ja kompastellut sandaaleissa, jotka saivat taannoisena kesänä varpaani vuotamaan verta. Se oli muutenkin kummallista aikaa. Paljon kuolemista.

Ruokapöydässä velloo iloinen puheensorina, ja pöydän antimet saavat veden kielelle: savustettua lohta, herkkusienipalleroita, perunoita ja salaattia. Minä soitan pianoa ja laulamme yhdessä vanhoja, vanhoja säkeitä, jotka kaikki osaavat. Äitiä ja minua naurattaa mummon ja Viljan eripura. Ja pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu / jää punajuova / kauneuden voimaton kaipuu. Yksi on kuitenkin joukosta poissa. Ajattelen mummoa, joka nukkui pois syksyllä 2001. Aikaisemmin samana vuonna tapahtuneen poismenon vuoksi mummon kuolema jäi utuisen verhon taakse johonkin tavoittamattomiin. Se oli lempeä ja käsittämätön, kuljin eteenpäin sumussa, en jaksanut ottaa suru-uutisia vastaan.

Eräänä päivänä isä antoi minulle mummolan avaimet ja minä astuin sisään punaisesta ovesta. Vihreät seinät sulkivat minut syliinsä ja veivät itkunlämpimälle matkalle lapsuuteen, kun leikin tuolla samalla lattialla merta ja saaria ja majakoita mummon maustepurnukoilla. Talossa tuntuu vahvasti hänen läsnäolonsa. Hänen vihreä villatakkinsa ja työn kovettamat kätensä. Raudanharmaiksi taittuneet hiukset, jotka olivat joskus tummat kuin yö. Tapasimme istua vastakkain pöydän ääressä pelaamassa korttia. Joskus samoilimme mansikkamaalla ja jokirannassa ja metsäpolulla, sielläkin, missä äiti ja mummo juoksivat karkuun vauhkoontunutta hevosta. Mummon puutarha oli ihmeellinen paikka, jota asuttivat valtavat rupisammakot, ikivanhat omenapuut ja loputon kasvimaa. Vilkas ajokoira heilutti häntäänsä ja haukahteli kopissaan, kunnes eräällä metsästysreissulla se jäi auton alle ja raahautui takaraajat ruhjoutuneina pihaamme. Maisa oli vaarin lemmikki eikä mummo pitänyt siitä ollenkaan. Hän tuhahteli ja kutsui Maisa-parkaa rakiksi. Kun Maisa lepäsi vaarin sylissä vanhalla narisevalla nahkanojatuolilla, hiivin vintille isän vanhaan huoneeseen ja luin salaa lipastoon jääneitä rakkauskirjeitä. Mummo viittasi kintaalla romantiikalle ja muille hömpötyksille, mutta oli aina läsnä ja suora omalla tavallaan. Kun hän joutui ensi kerran sairaalaan, oli jouluaatto.

Mummo tuoksui korvapuusteille ja työlle ja kuluneille vaatteille, ja hän oli minulle läheisin kaikista neljästä, joista enää yksi on jäljellä. Oliko se hyvä kuolema? Ei ollut. Hän kuihtui sairaalavuoteeseensa, kunnes hänen kasvonsa olivat kiristyneet kuolevan naamioon. Hän pelkäsi viimeiseen asti eikä halunnut luopua. Se olikin kenties kaikkein pelottavinta ja ahdistavinta. Mummo muuttui vieraaksi naiseksi, jota en enää tunnistanut enkä pelkuruuttani tahtonut tavata. Olisinpa ollut enemmän läsnä.

Voi kuinka lohdullista voisikaan olla se kuolemankulttuuri, joka joskus oli. Meidän laitoskuolemamme pakottaa kuolevan näkymättömään steriiliyteen. Ja kuitenkin me olemme lihallisia ihmisiä, tässä ja nyt.

Vihreiden seinien sisäpuolella oli yhtä lämmintä kuin ennenkin. Sinun juuriltasi versoo uusi puu.