sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Amor kuuntelee tarkkaan

Olenko koskaan kertonut teille ensisuudelmastani? Anna Kontulan pamfletin innoittamana kerron tarinan suukosta, maalaiskylästä ja seksuaalisesta kontrollista, jota sain maistaa karvaasti sinä talvena, kun olin yhdentoista. (Olen ollut huono tyttö tietysti myöhemminkin, mutta tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun minut sujautettiin siihen lokeroon.) Elettiin sitä aikaa, kun koulukiusaus oli pahimmillaan: tyttökumpujani tuijotettiin ja kähmittiin, enkä saanut hetkenkään rauhaa lällätykseltä, kotkotukselta ja huutelulta. Olin käymässä sukulaistyttöni kanssa erään pojan luona, joka oli minuun suorastaan pakkomielteisen ihastunut. Kuuntelimme Banglesin Eternal Flamea, keinahtelimme ja tanssimme. Ensisuukko toimitettiin lumisella syrjätiellä pikkuserkkuni todistamana: minun ja pojan huulet painuivat toviksi yhteen, kuivasti ja liikkumatta. En oikein muista, mitä ajattelin tai koin. Olihan se jännittävää. Suukkoa lienee seurannut hilpeä kotimatka jäisiä teitä pitkin liukastellen.

Pian tämän jälkeen koulun kentällä järjestettiin rusettiluistelut, johon saavuimme pikkuserkkuni isän kyydillä. Muistan, että minua kiusattiin taas, ja sain pikku paskiaisista kyllikseni siinä määrin, että päätin kävellä kotiin. Poika lähti mukaani ja saattoi minut kyläkaupalle asti. Ehkä pitelimme toisiamme kädestä, ehkä emme. Hyvästeiksi vaihdettiin taas samanlainen kuiva suudelma ja minä ajattelin, että tämä ei oikeastaan tunnu miltään. Ilta oli jo pimennyt ja lyhtypylväät paljastivat kävelevän hahmoni ohi matelevalle autolle. Sukulaismies komensi minut sisään navetanhajuiseen, mutta lämpimään nelipyöräiseensä ja läksytti minua jo siinä lyhyen ajomatkan aikana. Saarna liittyi jotenkin siihen, että olin lähtenyt pojan matkaan. Poika (ehkä kahdentoista vanha) oli kenties päiväsaikaan aivan turvallinen, mutta rusettiluistelut, pimeys ja lumi tekivät hänestä jollain tapaa vaarallisen ja arvaamattoman. Vai olinko se sittenkin minä, se vaarallinen ja arvaamaton? Sukulaismies sanoi isälleni minusta ja puuhistani jotakin kitkerää, kun jäin kyydistä.

Holtittomuuteni seurauksiin en olisi millään osannut varautua. Se, mikä oli minulle hitusen hämmentävä, mutta kiehtova kokemus, oli jotakin, josta tuli lopulta koko kylän yhteinen päivittelyn aihe. Ensirakastajani oli näet juorunnut suudelmastamme koulutovereillemme, ja koulutoverit kuuliaisesti vanhemmilleen. Koulussa minua ei kiusattu enää vain ison perseen ja heiluvien tissien vuoksi, vaan myös siksi, että olin pussaillut pojan kanssa. Myöhemmin sain tietää, että pahoista teoistani juoruttiin kyläkaupalla asti. Juorut ja vihjailut kantoivat tietenkin myös vanhempieni korviin, ja muutaman päivän ajaksi isäni lakkasi puhumasta minulle. Ensin en yhtään arvannut, mistä hänen hiljaisuutensa johtui ja yritin kysellä sitä häneltä vastausta saamatta. En ollut tietenkään tyhmä ja keksin syyn suuremmitta ponnistuksitta. Vaikka minua ei sentään kutsuttu koulussa huoraksi, jollakin ylimaallisella tavalla osasin liittää tämän kaiken huoruuteen. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että olen joku huora, kirjoitin päiväkirjaani. Ehkä myös vanhempani ajattelivat minusta niin, tai ainakin isä. Olin raivoissani ja loukattu ja ihmettelin, miksi yksin minä sain kantaa tuon pakkasenpureman paskasuudelman seuraukset. Minut oli merkitty pojan huulilla, mutta minun huulistani ei jäänyt häneen minkäänlaista tahraa.

Isäni tuli tietysti aikanaan kuorestaan, eikä ensisuudelmani ollut ikuisesti kylän suurin uutinen. Sinä talvena minä kuitenkin opin jotakin tyttöydestä.

torstai 11. kesäkuuta 2009

There's more to life than books you know, but not much more

Ensimmäisen kerran elämässäni minulle silloin valkeni, että äitini saattoi pelätä minua. En voinut edes rauhoitella häntä, sillä ymmärsin vain hyvin hämärästi hänen ahdinkonsa laatua, mutta minussa oli varmaan tapahtumassa jotakin hänelle tuiki käsittämätöntä: saatoin milloin tahansa avata suuni ja ulos tuli kieltä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Minusta oli tullut ulkoavaruuden vieras, tulevaisuudesta palannut aikamatkalainen, jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta.
Näin Margaret Atwood kuvaa aikuistumista, kuilua vanhemman ja lapsen välillä novellikokoelmassaan Siniparran muna (1988). Olen pohtinut viime päivinä paljon suhdettani kirjallisuuteen ja kirjastoihin, toisaalta myös vanhempiini. Olen muistellut paikkoja ja tiloja, niin oikeita kuin kuvitteellisiakin, joita kolusin ollessani lapsi. Olen haistellut kirjastoauton pölyä ja paennut kikattavia tyttöjä kaupunginkirjaston hiljaisiin soppiin. Tietysti olen matkustanut myös Klydoriin ja jahdannut Venetsian kummitusta, heittäytynyt mustarastaan aikaan ja hiihtänyt Stuorraskaidilla.

Lukihäiriöinen isäni opetti minut lukemaan, kun olin viiden vanha tai jotakin niillä main. Lapsena viikon kohokohta oli aina perjantai, kun kirjastoauto kaartoi maalaiskoulumme pihaan. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani mahtipontisesti, kuinka minulla olisi aina kirjat, vaikka ystäviä ei olisikaan. Neiti Etsivistä siirryin pian suomalaisen nuortenkirjallisuuden pariin. Luin sellaisia kirjoja kuin Myrtti, yhden talven tyttö ja Ikkunaprinsessa. Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti. Liittyikö kirjan nimi jotenkin siniseen enkeliin vai kuvittelenko vain? Etsin teosta Fennicasta, mutta löydän vain harlekiineja ja kaiken maailman taivaan enkeleitä, särkyneitä enkeleitä ja mustia enkeleitä. Turkoosinpunainen enkeli? Kuulostaa lupaavalta: nuorten kirjoittamia novelleja vuodelta 1988!

Luin Anja Kaurasen Sonja O.:ta, kai myös Rosa Liksomia; varmaan yhtä Yhden yön pysäkin novelleista, jossa pikkupojat työntyvät jättömaalla lihavan, visvaisen naisen sisään. Tästä isä ja äiti eivät pitäneet. He ajattelivat, että olin liian nuori ja hauras lukemaan seksistä, päihteistä ja väkivallasta. Ehkä he uumoilivat pirun pääsevän irti, jos altistuisin liian varhain sopimattomille ajatuksille. Äitini kysyi, miksi en voisi lukea vaikka Jack Londonia tai jotain muuta, joka sopisi paremmin ikäiselleni. Jatkoin tietenkin paheellista lukemisharrastustani salassa. Upposin Stallion, hevosvoimien kuninkaaseen, jossa harrastettiin kevyttä S/M-seksiä ja otettiin suihin niin tiuhaan, että suut olivat tippua. Kirjan taiteelliset ansiot olivat mielestäni kehnot, ja seksikin lähinnä huvittavaa. Luin Lady Chatterleyn rakastajaa (tosin vain seksikohtauksia) ja herkuttelin Angelica-sarjan kepeällä erotiikalla. Leena Landerin Tummien perhosten koti sai minut epäilemättä värisemään kiihkosta. Äidin ja isän ukaasit saivat minut niin neuroottiseksi, että piilottelin jopa SinäMinä ja MeKaks-lehtiä tyynyni alla, saattoivathan lehtien novellit olla toisinaan jopa hivenen tuhmia ja eroottissävyisiä.

En ollut vanhempieni kanssa lukemisen rajoittamisesta samaa mieltä silloin, enkä ole nytkään. Uskon, että arvostelukykyni ja itsesuojeluvaistoni olivat olemassa lapsenakin ja ajattelen, etten ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Millä tavoin kirjat olisivat muka voineet minua vahingoittaa? Nehän olivat minulle rakkainta maailmassa! Tuskinpa olisin lukenut rietasta kirjallisuutta, mikäli se olisi herättänyt minussa ylitsekäymätöntä ahdistusta. Ikävämpää oli se, että jos kirjoissa olisi ollut jotakin häiritsevää, en olisi uskaltanut kirjastokortin takavarikoinnin tai intensiivisen valvonnan pelossa ottaa asiaa puheeksi. Itsesuojeluvaistoni päti myös pelottaviin elokuviin. Katsoin lapsena salaa vanhemmiltani pari kauhuelokuvaa, minkä totesin aivan oma-aloitteisesti olevan liikaa vilkkaalle mielikuvitukselleni: pelkäsin monena yönä sekä Nakertajien että Uinu, uinu lemmikkini -kissan öistä hyökkäystä. Näiden kokemusten jälkeen kieltäydyin esimerkiksi katsomasta Uhrilampaita riiviötovereideni kanssa ja jäin leikkimään toiseen huoneeseen kissan kanssa.

Luulen, että vanhempani ovat yhä tyytyväisiä näihin kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, joita kuitenkin itsepintaisesti lapsena uhmasin. Olen kiistellyt heidän kanssaan paljon vapaudesta, elokuvista, kasvatuksesta ja herra ties mistä. Silloin, kun aloin oireilla psyykkisesti, he pohtivat, olivatko antaneet minulle liiaksi vapauksia ollessani nuorempi. He puhuivat ohitseni ja ylitseni niin kuin en olisi ollut läsnä, piehtaroivat varovaisessa syyllisyydentunnossaan ja miettivät, mikä oli mennyt vikaan. Tyttärestä oli tullut heille yhtäkkiä outo ja vieras, joku, "jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta". Minä tietysti tappelin kynsin hampain vastaan ja vaadin, että omia tulkintojani kuunneltaisiin. Ei suinkaan vapaus ollut minun riippani, eihän toki vapaus minua painanut. En ollut vieras ulkoavaruudesta enkä aikamatkalainen tulevaisuudesta, vaan makasin rähmälläni liejussa, joka sitoi jalkani maahan, puri ja poltti ja pisteli.

Nyt suuri tuho pöllyää jo jossakin kaukana, ja me suhtaudumme toisiimme rauhallisemmin ja kunnioittavammin.


(Kuva: Milo Manara)

torstai 4. kesäkuuta 2009

Anorexia sancta

Anoreksialla on yli satavuotinen historia länsimaisessa lääketieteessä. Ensimmäisen anoreksiaan viittaavan diagnoosin (apepsia hysterica) teki nälkäisiä, mutta syömästä kieltäytyviä nuoria naisia hoitanut William W. Gull vuonna 1868. Kuusi vuotta myöhemmin Gull diagnosoi varsinaisen anorexia nervosan, jonka taudinkuvaan kuuluivat syömästä kieltäytyminen, äärimmäinen painon lasku, amenorrea eli kuukautisten poisjääminen, hidas pulssi, hyperaktiivisuus, kiintymys fyysiseen rasitukseen sekä varsinaisen somaattisen sairauden poissaolo. Samankaltaisiin tuloksiin tuli myös Charles E. Lasèque, jonka mukaan anoréxie hystérique viittasi emotionaalisen trauman vuoksi sairastuneisiin nuoriin naisiin. He vaikuttivat nauttivan laihuudesta ja kamppailivat itsenäisyydestä ja autonomiasta perheen tukahduttavassa ilmapiirissä.

Viittasin joskus kiehtovaan ajatusleikkiin: entä, jos "anorektinen (vasta)reaktio on ajaton"? Näin väittää Rudolph M. Bell hörhössä, mutta kutkuttavassa tutkimuksessaan Holy Anorexia (1985). Myös historioitsija Caroline Walker Bynum on pohtinut tätä kysymystä omassa tutkimukseen. Bell tarkastelee teoksessaan keskiaikaisia, italialaisia naispyhimyksiä ja väittää, että 170:n tutkimuksessa tarkastellun pyhimyksen joukosta yli puolella on oireita, jotka viittaavat vahvasti moderniin anorexia nervosaan. Hän luonnostelee nykyaikaisen anoreksian rinnalle käsitteen "pyhä anoreksia", jonka hän katsoo kuvaavan paastoavien naispyhimysten kokemusta syömisestä, itsekontrollista ja ruumiillisuudesta. Bell ei sentään mene niin pitkälle, että väittäisi näiden kahden ilmiön olevan keskenään samanlaisia, vaan esittää, että kyseessä on kaksi historiallisilta ja kulttuurisilta konteksteiltaan eroavaa ilmiötä, joilla on kuitenkin merkittäviä, yhdistäviä tekijöitä.

Katariina Sienalaisen (1347 - 1380) ruokavalioon kuului 16-vuotiaasta lähtien ainoastaan leipää, raakoja vihanneksia ja vettä. Viisi vuotta myöhemmin hän kadotti ruokahalunsa vavahduttavan ilmestyksen jälkeen ja jätti dieetistään pois leivän. 25-vuotiaana hän söi tuskin mitään ja koki olevansa terveempi ja voimakkaampi kieltäytyessään ruoasta: hän nautti päivittäin vain vähän vettä ja pureskeli pois sylkäistäviä yrttejä. Noituusepäilyjen myötä hän alkoi syödä kerran päivässä, mutta oksensi ruoan pois. Bell kuvaa Katariinan anoreksiaan viittaavia oireita, joita olivat muun muassa hyperaktiivisuus, unettomuus ja raju laihtuminen lyhyessä ajassa. Lopulta pyhimyksen kerrotaan jättäneen kuukauden ajaksi veden pois, minkä jälkeen hän kuoli nestehukkaan ja nälkiintymiseen.

Veronica Giuliani (1660 - 1727) harjoitti ankaraa paastoa ja itseruoskintaa luostarissa, ja kidutti itseään lukuisin eri tavoin: hänen kerrotaan syöneen kissan oksennusta, pitäneen kieltään painavan kiven alla ja nuolleen hämähäkinseittejä pois seiniltä. Nunnat kuiskuttelivat luostarissa tapahtuvista diabolisista ilmestyksistä, joissa päivisin syömästä kieltäytyvä Veronica nähtiin ahmimassa salaa herkkuja luostarin keittiössä. Nunnat tulkitsivat näyt Saatanan lähettämiksi, mutta Bell epäilee ilmestysten kertovan Veronican bulimiakäyttäytymisestä. Toisin kuin Katariina Sienalainen, Veronica lopulta "parantui" Bellin mukaan pyhästä anoreksiasta.

Bell väittää, että useat naispyhimykset kärsivät varhaislapsuudessa syntyneestä pakkomielteestä ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Heidän anoreksiaoireilunsa taustalla on Bellin mukaan patriarkaalinen kulttuuri, jota vastaan naiset kapinoivat harjoittamalla äärimmäistä itsekontrollia. Pakkomielteen taustalla ovat kuitenkin hänen mukaansa myös ambivalentit kokemukset imettämisestä (!). Bell tulkitsee, että eräs keskeisimmistä syistä Katariina Sienalaisen pyhään anoreksiaan oli tämän kokema tiedostamaton syyllisyys perheen ainoana rintaruokittuna lapsena olemisesta. Lisäksi Bell epäilee, ettei Katariinan äiti osannut vieroittaa tätä rinnasta oikealla tavalla vähäisen imettämiskokemuksensa vuoksi. Veronica Giulianin puolestaan kerrotaan kieltäytyneen jo vauvana maidosta kristillisinä paastopäivinä, mutta Bell spekuloi, että tosiasiassa Veronican äiti kielsi lapseltaan rintaruokinnan ja projisoi oman käyttäytymisensä merkiksi lapsen pyhyydestä.

Caroline Walker Bynum on tutkinut keskiaikaisia naispyhimyksiä ja heidän suhdettaan kärsimykseen, ruokaan ja ruumiillisuuteen. Teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987) hän väittää kärsimyksen ja paastoamisen olleen keskeisiä tekijöitä erityisesti naispyhimysten kanonisoimisessa. Hän lähestyy paastoamista kärsimyksen tematiikan kautta ja toteaa, että "monet pyhät naiset janosivat sairauksia" ja kieltäytyivät usein myös ruoasta. Keskiaikaisten naisten paastoaminen sijoittuu hänen mukaansa historialliseen ajankohtaan, jolloin erilaiset ihmeet, kuten stigmojen saaminen ja syömättömyys osana imitatio Christiä, liittyivät merkittävällä tavalla hurskaiden naisten uskonnollisuuden ilmaisuihin. On kuitenkin tärkeää panna merkille, ettei syömättömyyttä pidetty suinkaan silkkana ihmeenä vaan se voitiin tulkita myös sairaudeksi, itsepetokseksi tai huijaukseksi. Lienee todennäköistä, että ruoasta kieltäytymällä saattoi saada sosiaalisesti arvostetun aseman, mikäli ei tullut leimatuksi noidaksi tai huijariksi.

Bynum toteaa, että mikäli anorexia nervosa määritellään ainoastaan tietynlaisen kauneusihanteen tavoitteluksi, käsitettä ei voida soveltaa keskiaikaisessa kontekstissa. Bellin tavoin Bynum viittaa kuitenkin psykiatri Hilde Bruchiin, jonka mukaan anoreksiassa on kyse itseaiheutetusta nälkiintymisestä vailla somaattista sairautta ympäristössä, jossa ruokaa on saatavilla. Psykodynaamisissa tulkinnoissa anoreksiaoireilu ja syömättömyys liitetään keskeisesti abjektin ruumiin kontrollointiin ja perhepiirissiä syntyvään miellyttämisentarpeeseen. Bynumin mukaan näitä tulkintoja voidaan periaatteessa soveltaa joihinkin pyhimyksiin, kuten Katariina Sienalaiseen. Katariina vuorotellen paastosi ja oksensi, ei tunnistanut lämpötilanvaihteluita, kärsi unettomuudesta, oli euforinen ja hyperaktiivinen ja menehtyi lopulta kärsimyksiinsä.

Bynumin mielestä on mahdollista, että keskiaikaisten naipyhimysten ylenpalttinen paastoaminen voitaisiin diagnosoida modernissa psykiatrissa anoreksiaksi tai bulimiaksi. Tällaisessa lähestymistavassa on kuitenkin ongelmansa, kuten Bynum huomauttaa: diagnooseja ei ensinnäkään voida tehdä vuosisatoja vanhan, fragmentaarisen tekstiaineiston pohjalta. On lisäksi pohdittava, voivatko anoreksiaan viittaavat "oireet" olla sittenkin vain itse valitun paastoamisen seurausta. Paastoaminen itsessään voi aiheuttaa unettomuutta, euforiaa, paranoiaa ja kykenemättömyyttä tunnistaa lämpötilanvaihteluita. Bynumin mukaan huomio on kiinnitettävä laajempaan kontekstiin, siihen, millainen merkitys ruoalla ja ruumiillisuudella sekä niiden suhteella sukupuoleen on kussakin historiallisessa kontekstissa. Hän toteaa, että naisilla, ruoalla ja lihallisella ruumiilla on yhteinen, monisyinen ja pitkäaikainen historia, jota on tarkasteltava huolellisesti vastausten saamiseksi. On kysyttävä, miksi ruoka ja ruumiin muokkaaminen ovat niin keskeisesti läsnä juuri naisten elämässä.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Throwing Like a Girl

There is a specific positive style of feminine body comportment and movement, which is learned as the girl comes to understand that she is a girl. The young girl acquires many subtle habits of feminine body comportment - walking like a girl, tilting her head like a girl, standing and sitting like a girl, gesturing like a girl, and so on. The girl learns actively to hamper her movements. Thus she develops a bodily timidity that increases with age. In assuming herself to be a girl, she takes herself to be fragile.

(...) She often lives her body as a burden, which must be dragged and prodded along and at the same time protected.
"Sähän heität kuin tyttö!", minulle huudetaan (tosin osana ironista leikinlaskua), kun pelaamme pesäpalloa lahtelaisessa lähiössä. Ja totta tosiaan! Heitän palloa heikosti ja varoen, enkä käytä ruumistani kokonaisvaltaisesti. Pallon lento on lyhyt ja sattumanvarainen, ja häpeän jo etukäteen kehnouttani. Olenko heittänyt aina yhtä huonosti vai onko kyseessä vain harjoituksen puute? Pari vuotta sitten edesmenneen Iris Marion Youngin klassikkoessee Throwing Like a Girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment, Motility, and Spatiality (1980) tavoittelee kokemuksiani epämääräisellä tavalla, jota yritän nyt sanallistaa. Luulen, että Youngin ajatukset herättävät runsaasti vastalauseita 2000-luvun "nomadisissa naisfeministisubjekteissa", enkä itsekään suhtaudu hänen muotoiluihinsa varauksetta. Young kuitenkin kuvaa mielestäni jotakin tunnistettavaa ilmiötä. Tiedättehän tytöt, jotka ilmaisevat kaikin tavoin, etteivät osaa eivätkä kykene?

Young viittaa esseessään neurologi Erwin Strausiin, joka tarkasteli 1960-luvun puolivälissä viisivuotiaiden lasten sukupuolittuneita tapoja heittää palloa. Poikien käyttäessä ponnistukseen koko ruumiillista voima-arsenaaliaan, tytöt eivät hyödyntäneet lainkaan koko ruumiin liikkuvuutta ja itseään ympäröivää tilaa. Niinpä he sinkosivat pallon lentoon vailla voimaa, nopeutta ja kunnollista tähtäystä. Young tarkastelee tekstissään tyttöjen ja naisten suhtautumista tilaan, fyysisiin toimintoihin ja omaan ruumiiseensa. Hän tarkentaa, ettei puhu kaikista naisista ja tytöistä, mutta väittää tietynlaisen ruumiillisen arkuuden yleensä kuvaavan urbaanin, länsimaisen naisen tapaa suhtautua voimaa tai liikunnallisuutta vaativiin askareisiin. Young väittää, että tytöt ja naiset epäilevät usein ruumiillista kyvykkyyttään kyseenalaistaen esimerkiksi kykynsä kantaa painavia taakkoja. He juoksevat, lyövät ja kiipeävät kuin "tytöt".

Omat kokemukseni tyttöydestä ja ruumiillisuudesta ovat hankalia ja ristiriitaisia ja luulen, että nämä adjektiivit kuvaavat myös olemistani esimerkiksi koulun liikuntatunneilla. Olin koko ala-asteen pienessä koulussa, jossa tytöillä ja pojilla oli yhteiset liikuntatunnit. Kaikkia kyllä kannustettiin liikkumaan ja varsinkin kilpailemaan erityisesti yksilölajeissa, mutta pojat olivat lähes poikkeuksetta joukkuelajien herroja. He komentelivat, ilmeilivät turhautuneesti itseään kömpelömmille ja olivat tavattoman röyhkeitä. He löivät jääkiekkomailalla näköni sumeaksi ja kyynerpäähermoni tainnoksiin; he suistivat minut hiihtokilpailussa ladulta. He olivat pieniä kuninkaita, vittumaisia pikku keisareita. Tyttöjen pukuhuoneessa minut tuijotettiin näkymättömäksi. Jossakin siellä heidän silmissään oli sama verenhimo. Yläasteella kehitin valtavan vastenmielisyyden melkeinpä kaikkea liikkumista kohtaan, vaikka en ole koskaan ollut (tai välttämättä edes kokenut olevani) liikunnallisesti täysin lahjaton. Lukion liikuntakurssin alkaessa esittelin itseni uhmakkaasti ja muka välinpitämättömästi "laiskuriksi". Päätin, että tämä paska saa nyt riittää, kerta kaikkiaan.

Näitä kysymyksiä mietin nytkin, kun olemme taas alkaneet pelata viikoittain jalkapalloa. Tunnistan itsestäni sekä oman ruumiini tuntuun että ulkonäköön liittyvän arkuuden. Toisaalta ujostelu vähenee kerta kerran jälkeen. En tiedä, mihin kaikkeen ruumiini kykenee. Se, että juoksen hitaasti, ei välttämättä tarkoita sitä, ettenkö jaksaisi liitää nopeammin. Sen sijaan pelkään näyttäväni naurettavalta, kelvottomalta ja kykenemättömältä. Pelkään olevani kaikkia näitä määreitä. Kentällä miehet pelaavat rajumpaa ja kovempaa peliä kuin naiset. He juoksevat vikkelämmin, taklaavat ja törmäilevät. Itse suhtaudun rajumpiin otteisiin ambivalentisti: toisaalta röyhkeässä pelissä on miellyttävä fyysisyyden ja hien tuntu, toisaalta pelkään, ettei se ole oikein sopivaa. Tyttöjä varon enemmän kuin poikia, eikä kyse ole vain jostakin naiskehojen oletetusta hauraudesta. Pelkään, että naiset paheksuvat sitä, jos olen jyräävä, dominoiva ja päällekäyvä. Kentällä suhtaudun kontaktileikkeihin humoristisen äreästi. Karjahtelen, örähtelen, kiroilen, nauran ja sätin: "Senkin paskiaiset!"

Koen myös kilpailunhaluni jollakin tavoin hävettäväksi. Vaikka kilpailuun liittyy mielestäni monenlaisia vastenmielisiä seikkoja, olen kuitenkin hirvittävän kilpailunhaluinen, eikä mittelemisenkaipuuni jää ainoastaan jalkapallokentälle. Minä haluan olla paras, minä haluan loistaa. Haluan, että ruumiini lakkaa olemasta taakka!

(Max Ernst: La Pubérté proche)