"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."

Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)

Kovaa karkkia

People always end up the way they started out. No one ever changes. They think they do but they don't. If you're the depressed type now that's the way you'll always be. If you're the mindless happy type now, that's the way you'll be when you grow up. You might lose some weight, your face may clear up, get a body tan, breast enlargement, a sex change, it makes no difference. Essentially, from in front, from behind. Whether you're 13 or 50, you will always be the same.

Näin lausuu pedofiliasta epäilty Mark Wiener Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004). Mustasta huumoristaan ja erilaisten tabujen käsittelemisestä tuttu ohjaaja lihallistaa essentialistisen identiteetin ajatusta käyttämällä useita eri ikäisiä, värisiä ja kokoisia näyttelijöitä elokuvan päähenkilönä. 13-vuotias Aviva haluaa tulla raskaaksi, jotta hänellä olisi aina joku, jota rakastaa. Aviva lähtee oudolle matkalle, jolla hän tapaa nopeasti laukeavia teinipoikia, pedofiilirekkakuskeja, fundamentalistikristittyjä ja vammaisia lapsia. Solondzin varhaisemman mestariteoksen Happinessin tavoin katsoja joutuu kohtaamaan pedofiilin, joka on samaan aikaan sympaattinen, hauras ja inhottava. Ovatkohan elokuvan pääparin nimet (Aviva ja Bob) viittauksia valkokankaan toiseen palindromipariskuntaan, Julio Medemin Napapiirin rakastavaisten Ottoon ja Anaan?

Olen katsonut jostakin syystä viime aikoina elokuvia, joissa käsitellään tavalla tai toisella pedofiliaa. Tänään saaliikseni päätyivät Little Children (2006) ja Hard Candy (2005), kummatkin tahoillaan kehuttuja ja ansioituneita elokuvia. Little Childrenissä kuvataan useita rinnakkaisia tarinoita keskiluokkaisessa amerikkalaisessa lähiössä, jossa koko yhteisön inhon, avuttomuuden ja vihan tunteet projisoituvat vankilasta vapautuvaan itsensäpaljastaja-Ronnieen. Kullakin henkilöllä on omat, tahmaiset salaisuutensa nettipornoriippuvuudesta aviorikokseen. Lähes kaikkien elokuvan henkilöiden täydellistä kommunikointikyvyttömyyttä ja avoimuuden puutetta seurataan lähes uuvuttavuuksiin asti. Elokuvan lähtöasetelma voisi olla kiinnostava, mutta lopputulos on lähinnä jonkinlainen köyhän miehen American Beauty. Elokuvassa haetaan satiirista otetta, joka lässähtää lopulta omaan outoon konservatiivisuuteensa. Elokuvan loppuratkaisu on suorastaan tympeä ja oman luentani mukaan vailla ironian häivähdystäkään: paluu runkkariaviomiehen huomaan on sittenkin parempi ratkaisu kuin irtiotto uuteen elämään. Toisaalta loppuratkaisua voisi tulkita myös enemmän tai vähemmän symbolisena kastraationa, jonka kaikki päähenkilöt käyvät lävitse. Heistä revitään irti vähintäänkin unelma, fantastinen.

Jos Little Children on tympeä, Hard Candy on sitä vieläkin enemmän. Elokuvaa on kuvattu "häiritseväksi" ja "shokeeraavaksi", mutta itse pidän sitä lähinnä sensaationhakuisena ja moralistisena väkivaltafantasiana, jossa 14-vuotias teinityttö verhoutuu Tuomion Enkelin viittaan ja rankaisee teineistä ja lapsipornosta kiinnostunutta valokuvaajaa niin, että pallit ovat irrota silkan katseen voimasta. Kikkailujuonen ja trillerikäänteiden sijaan elokuvan tekijät olisivat voineet hätkähdyttää katsojia aivan muunlaisin keinoin. Suosittelen lämpimästi vähäeleistä ja pohdiskelevaa The Woodsmania, mikäli jotakuta kiinnostaa elokuvataiteessa esitetty pedofilia.