Amor kuuntelee tarkkaan

Olenko koskaan kertonut teille ensisuudelmastani? Anna Kontulan pamfletin innoittamana kerron tarinan suukosta, maalaiskylästä ja seksuaalisesta kontrollista, jota sain maistaa karvaasti sinä talvena, kun olin yhdentoista. (Olen ollut huono tyttö tietysti myöhemminkin, mutta tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun minut sujautettiin siihen lokeroon.) Elettiin sitä aikaa, kun koulukiusaus oli pahimmillaan: tyttökumpujani tuijotettiin ja kähmittiin, enkä saanut hetkenkään rauhaa lällätykseltä, kotkotukselta ja huutelulta. Olin käymässä sukulaistyttöni kanssa erään pojan luona, joka oli minuun suorastaan pakkomielteisen ihastunut. Kuuntelimme Banglesin Eternal Flamea, keinahtelimme ja tanssimme. Ensisuukko toimitettiin lumisella syrjätiellä pikkuserkkuni todistamana: minun ja pojan huulet painuivat toviksi yhteen, kuivasti ja liikkumatta. En oikein muista, mitä ajattelin tai koin. Olihan se jännittävää. Suukkoa lienee seurannut hilpeä kotimatka jäisiä teitä pitkin liukastellen.

Pian tämän jälkeen koulun kentällä järjestettiin rusettiluistelut, johon saavuimme pikkuserkkuni isän kyydillä. Muistan, että minua kiusattiin taas, ja sain pikku paskiaisista kyllikseni siinä määrin, että päätin kävellä kotiin. Poika lähti mukaani ja saattoi minut kyläkaupalle asti. Ehkä pitelimme toisiamme kädestä, ehkä emme. Hyvästeiksi vaihdettiin taas samanlainen kuiva suudelma ja minä ajattelin, että tämä ei oikeastaan tunnu miltään. Ilta oli jo pimennyt ja lyhtypylväät paljastivat kävelevän hahmoni ohi matelevalle autolle. Sukulaismies komensi minut sisään navetanhajuiseen, mutta lämpimään nelipyöräiseensä ja läksytti minua jo siinä lyhyen ajomatkan aikana. Saarna liittyi jotenkin siihen, että olin lähtenyt pojan matkaan. Poika (ehkä kahdentoista vanha) oli kenties päiväsaikaan aivan turvallinen, mutta rusettiluistelut, pimeys ja lumi tekivät hänestä jollain tapaa vaarallisen ja arvaamattoman. Vai olinko se sittenkin minä, se vaarallinen ja arvaamaton? Sukulaismies sanoi isälleni minusta ja puuhistani jotakin kitkerää, kun jäin kyydistä.

Holtittomuuteni seurauksiin en olisi millään osannut varautua. Se, mikä oli minulle hitusen hämmentävä, mutta kiehtova kokemus, oli jotakin, josta tuli lopulta koko kylän yhteinen päivittelyn aihe. Ensirakastajani oli näet juorunnut suudelmastamme koulutovereillemme, ja koulutoverit kuuliaisesti vanhemmilleen. Koulussa minua ei kiusattu enää vain ison perseen ja heiluvien tissien vuoksi, vaan myös siksi, että olin pussaillut pojan kanssa. Myöhemmin sain tietää, että pahoista teoistani juoruttiin kyläkaupalla asti. Juorut ja vihjailut kantoivat tietenkin myös vanhempieni korviin, ja muutaman päivän ajaksi isäni lakkasi puhumasta minulle. Ensin en yhtään arvannut, mistä hänen hiljaisuutensa johtui ja yritin kysellä sitä häneltä vastausta saamatta. En ollut tietenkään tyhmä ja keksin syyn suuremmitta ponnistuksitta. Vaikka minua ei sentään kutsuttu koulussa huoraksi, jollakin ylimaallisella tavalla osasin liittää tämän kaiken huoruuteen. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että olen joku huora, kirjoitin päiväkirjaani. Ehkä myös vanhempani ajattelivat minusta niin, tai ainakin isä. Olin raivoissani ja loukattu ja ihmettelin, miksi yksin minä sain kantaa tuon pakkasenpureman paskasuudelman seuraukset. Minut oli merkitty pojan huulilla, mutta minun huulistani ei jäänyt häneen minkäänlaista tahraa.

Isäni tuli tietysti aikanaan kuorestaan, eikä ensisuudelmani ollut ikuisesti kylän suurin uutinen. Sinä talvena minä kuitenkin opin jotakin tyttöydestä.

Throwing Like a Girl

There is a specific positive style of feminine body comportment and movement, which is learned as the girl comes to understand that she is a girl. The young girl acquires many subtle habits of feminine body comportment - walking like a girl, tilting her head like a girl, standing and sitting like a girl, gesturing like a girl, and so on. The girl learns actively to hamper her movements. Thus she develops a bodily timidity that increases with age. In assuming herself to be a girl, she takes herself to be fragile.

(...) She often lives her body as a burden, which must be dragged and prodded along and at the same time protected.

"Sähän heität kuin tyttö!", minulle huudetaan (tosin osana ironista leikinlaskua), kun pelaamme pesäpalloa lahtelaisessa lähiössä. Ja totta tosiaan! Heitän palloa heikosti ja varoen, enkä käytä ruumistani kokonaisvaltaisesti. Pallon lento on lyhyt ja sattumanvarainen, ja häpeän jo etukäteen kehnouttani. Olenko heittänyt aina yhtä huonosti vai onko kyseessä vain harjoituksen puute? Pari vuotta sitten edesmenneen Iris Marion Youngin klassikkoessee Throwing Like a Girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment, Motility, and Spatiality (1980) tavoittelee kokemuksiani epämääräisellä tavalla, jota yritän nyt sanallistaa. Luulen, että Youngin ajatukset herättävät runsaasti vastalauseita 2000-luvun "nomadisissa naisfeministisubjekteissa", enkä itsekään suhtaudu hänen muotoiluihinsa varauksetta. Young kuitenkin kuvaa mielestäni jotakin tunnistettavaa ilmiötä. Tiedättehän tytöt, jotka ilmaisevat kaikin tavoin, etteivät osaa eivätkä kykene?

Young viittaa esseessään neurologi Erwin Strausiin, joka tarkasteli 1960-luvun puolivälissä viisivuotiaiden lasten sukupuolittuneita tapoja heittää palloa. Poikien käyttäessä ponnistukseen koko ruumiillista voima-arsenaaliaan, tytöt eivät hyödyntäneet lainkaan koko ruumiin liikkuvuutta ja itseään ympäröivää tilaa. Niinpä he sinkosivat pallon lentoon vailla voimaa, nopeutta ja kunnollista tähtäystä. Young tarkastelee tekstissään tyttöjen ja naisten suhtautumista tilaan, fyysisiin toimintoihin ja omaan ruumiiseensa. Hän tarkentaa, ettei puhu kaikista naisista ja tytöistä, mutta väittää tietynlaisen ruumiillisen arkuuden yleensä kuvaavan urbaanin, länsimaisen naisen tapaa suhtautua voimaa tai liikunnallisuutta vaativiin askareisiin. Young väittää, että tytöt ja naiset epäilevät usein ruumiillista kyvykkyyttään kyseenalaistaen esimerkiksi kykynsä kantaa painavia taakkoja. He juoksevat, lyövät ja kiipeävät kuin "tytöt".

Omat kokemukseni tyttöydestä ja ruumiillisuudesta ovat hankalia ja ristiriitaisia ja luulen, että nämä adjektiivit kuvaavat myös olemistani esimerkiksi koulun liikuntatunneilla. Olin koko ala-asteen pienessä koulussa, jossa tytöillä ja pojilla oli yhteiset liikuntatunnit. Kaikkia kyllä kannustettiin liikkumaan ja varsinkin kilpailemaan erityisesti yksilölajeissa, mutta pojat olivat lähes poikkeuksetta joukkuelajien herroja. He komentelivat, ilmeilivät turhautuneesti itseään kömpelömmille ja olivat tavattoman röyhkeitä. He löivät jääkiekkomailalla näköni sumeaksi ja kyynerpäähermoni tainnoksiin; he suistivat minut hiihtokilpailussa ladulta. He olivat pieniä kuninkaita, vittumaisia pikku keisareita. Tyttöjen pukuhuoneessa minut tuijotettiin näkymättömäksi. Jossakin siellä heidän silmissään oli sama verenhimo. Yläasteella kehitin valtavan vastenmielisyyden melkeinpä kaikkea liikkumista kohtaan, vaikka en ole koskaan ollut (tai välttämättä edes kokenut olevani) liikunnallisesti täysin lahjaton. Lukion liikuntakurssin alkaessa esittelin itseni uhmakkaasti ja muka välinpitämättömästi "laiskuriksi". Päätin, että tämä paska saa nyt riittää, kerta kaikkiaan.

Näitä kysymyksiä mietin nytkin, kun olemme taas alkaneet pelata viikoittain jalkapalloa. Tunnistan itsestäni sekä oman ruumiini tuntuun että ulkonäköön liittyvän arkuuden. Toisaalta ujostelu vähenee kerta kerran jälkeen. En tiedä, mihin kaikkeen ruumiini kykenee. Se, että juoksen hitaasti, ei välttämättä tarkoita sitä, ettenkö jaksaisi liitää nopeammin. Sen sijaan pelkään näyttäväni naurettavalta, kelvottomalta ja kykenemättömältä. Pelkään olevani kaikkia näitä määreitä. Kentällä miehet pelaavat rajumpaa ja kovempaa peliä kuin naiset. He juoksevat vikkelämmin, taklaavat ja törmäilevät. Itse suhtaudun rajumpiin otteisiin ambivalentisti: toisaalta röyhkeässä pelissä on miellyttävä fyysisyyden ja hien tuntu, toisaalta pelkään, ettei se ole oikein sopivaa. Tyttöjä varon enemmän kuin poikia, eikä kyse ole vain jostakin naiskehojen oletetusta hauraudesta. Pelkään, että naiset paheksuvat sitä, jos olen jyräävä, dominoiva ja päällekäyvä. Kentällä suhtaudun kontaktileikkeihin humoristisen äreästi. Karjahtelen, örähtelen, kiroilen, nauran ja sätin: "Senkin paskiaiset!"

Koen myös kilpailunhaluni jollakin tavoin hävettäväksi. Vaikka kilpailuun liittyy mielestäni monenlaisia vastenmielisiä seikkoja, olen kuitenkin hirvittävän kilpailunhaluinen, eikä mittelemisenkaipuuni jää ainoastaan jalkapallokentälle. Minä haluan olla paras, minä haluan loistaa. Haluan, että ruumiini lakkaa olemasta taakka!

(Max Ernst: La Pubérté proche)

Rrrrriot! Feministinen manifesti!

Valtavirtafeministit seisovat kuitenkin muiden konservatiivisten liikkeiden rinnalla vaatimassa yhteiskuntaa, jossa seksi on aikuisten asia. He profiloituvat pornoistuvan median ja muodin vastaisissa kampanjoissa, järjestävät nuorille itsepuolustuskursseja, paheksuvat normista poikkeavia seksin muotoja, rakentavat tytöille poikavapaita nuorisotiloja ja kieltävät johdonmukaisesti lapsilla (tytöillä) voivan olla mitään tervettä seksuaalista toimijuutta. (...) Valtavirtafeminismi kannattaa kyllä itsemääräämisoikeutta, mutta vain sellaisille aikuisille naisille, jotka käyttävät sitä asianmukaisesti. Väärien ihmisten poliittisesti epäkorrekti seksi on sille jo määritelmällisesti patologia.

Anna Kontula kritisoi suomalaista valtavirtafeminismiä erinomaisen terävässä pamfletissaan Tästä äiti varoitti (2009). Kontula kuvailee itseään kumoukselliseksi seksiradikaaliksi ja analysoi seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, joiden avoimeen käsittelemiseen valtavirtafeminismi ei ole hänen mukaansa kyennyt. Hän tarkastelee seksuaalisen halun, prostituution, siirtolaisuuden ja seksuaalisen väkivallan teemoja tavalla, joka resonoi vahvasti sen kanssa, minkä miellän omaksi feministiseksi asennokseni (ks. kuva). Mahdanko sitten olla kumouksellinen seksiradikaali? Siltä on tuntunut ainakin eräässä naistutkimuksen seminaarissa, jossa nuoret feministinaiset ovat paheksuneet prostituutiota, Britney Spearsia, Pessiä ja Illusiaa, miesasiamiehiä ja ei-monogaamisia suhteita: "Ajatella! Koulutettuja naisia, mutta suostuvat silti tuollaiseen alistamiseen!" (Sitaatti ei ole parodiaa.) Seminaarissa on kysytty, voiko miehillä oikeasti olla kokemuksia sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä ja sitäkin on pohdittu, onko "kaikkien vatipäiden" mielipidekirjoitukset otettava huomioon transsukupuolisuuskeskustelua käsittelevässä opinnäytetyössä. Hämmentävällä tavalla tieteellisen tekstin tuottamiseen pyrkivä piiri on toisinaan kutistunut samanmielisten selkääntaputteluringiksi, jossa kriittinen ja keskustelu on uhrattu sellaisen poliittisen tiedostuksen alttarilla, joka kaikkien ryhmässä oletetaan itsestäänselvästi jakavan.

Takaisin Kontulaan. Hän toteaa haluavansa sekä krumeluurit että tasa-arvon. Hän vaatii, että feministien on keskusteltava seksistä muulloinkin kuin silloin, kun kyse on "muiden" seksuaalisuudesta. Hän vaatii pääsyä eroon "hyvän" ja "pahan" seksin kategorioista ja kritisoi sellaista feminismiä, jonka seksuaalinormisto on monille naisille poissulkeva, ahdas ja raskas kulkea. Kontula kritisoi toisin sanoen feministejä, jotka kertovat muille naisille, miltä heidän tulisi näyttää, millaisesta seksistä he saisivat nauttia ja millä tavoin heidän tulisi emansipoitua. Hän penää niin seksityöntekijöiden kuin nuorten tyttöjenkin näkemistä toimijoina, seksuaalisina subjekteina ja ihmisinä. Silti Kontula ei julista mustavalkoisesti, vaan kulkee seksuaalisuuden rajapinnoilla, harmailla vyöhykkeillä ja halua valuvilla alueilla: hän kiinnittää huomiota sekä vapaaseen valintaan että rakenteellisiin ongelmiin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kontulan pamfletin sanoma uhkaa kuitenkin jäädä teoksen herättämän raiskauskohun alle, onhan Kontula tullut vastuuttomasti "leimanneeksi koko mieskansanedustajien joukon" kirjoittamalla teoksessaan poliitikon tekemästä raiskauksesta. Koska Kontula ei ole paljastanut miehen nimeä (saati sitten uhrin), "poliittisesti ja ennen kaikkea inhimillisesti tilanne on (...) hankala ja raskas", kirjoittaa Savon Sanomat. Kuulin lisäksi työtoveriltani, että muuan vasemmistolaiskonkari oli kertonut hänelle olevansa sitä mieltä, että Kontula on tehnyt valtavan virheen julkaisemalla ylipäätään koko teoksen. Mielestäni Kontulalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta vuotaa julkisuuteen kenenkään nimeä, todetaanhan pamfletissakin, että raiskaus käsiteltiin "sukupuoliyhteyteen pakottamisena" eli asianomistajarikoksena, joka ei lopulta edennyt syytteen nostamiseen. Leimaava taho on iltapäivälehdistö ja nimeä esiin vaativat, ei Kontula. On pöyristyttävää, ettei seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauslainsäädännön ongelmista voida keskustella julkisuudessa ilman, että "leimataan" kaikki miehet, olivat he sitten putkimiehiä tai kansanedustajia.

Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että Kontula kirjoittaa raiskauksesta myös valtavirtafeminismin kritiikin näkökulmasta: "Ennen kaikkea, olisiko vihdoin aika puhua ääneen siitä feminismin synnyttämästä uudesta sukupuolijärjestyksestä, jonka paperinukeille flirtti on syntiä, kaunis halpaa, hauskanpito huoraamista ja toisten naisten raiskaaminen vähemmän tuomittavaa kuin toisten?" Tällä hän viittaa muiden naisten ja feministien asenteisiin, joihin raiskauskertomuksen nainen törmää kertoessaan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Ensinnäkin raiskauksen kokeneen naisen tulisi traumatisoitua tapahtuneesta niin, ettei entiseen elämään ole koskaan paluuta. Entä, jos näin ei käykään? Naisen ympäristö tulkitsee tietynlaisten reaktioiden ja merkkien puuttumisen siten, että kyseessä on oltava "korkeintaan raiskauksen puolikas". Nainen ei lopulta nosta syytettä, koska pelkää ennen kaikkea naispuolisten puoluetovereidensa tuomiota:

Kaikki yhteisössäni tiesivät, että olen seksuaalisesti aktiivinen - siis "maineeltani kyseenalainen", kuten eräs naispuolinen puoluetoverini totesi. Tällainen nainen tuomitaan toisten naisten keskuudessa kärkkäästi hutsuksi, reittä pitkin kiipijäksi, pyrkyriksi, halvaksi, tyrkyksi ja tyhmäksi. Jos hän sitten joutuu patriarkaatin raiskaamaksi, se on hänelle ihan oikein. Kukaan ei tietenkään sano sitä suoraan, naiset eivät koskaan sano suoraan. Sisarten suhtautumisen huomaa siitä, miten he katsovat ohi, miten yksikään ei nouse rinnalle tai kuule avunpyytöä.

On kiinnostavaa (ja surullista), etten ole juurikaan törmännyt julkisuudessa kirjoituksiin, joissa kompattaisiin Kontulan feminististä asennetta. Lisäksi Kontulaa luetaan hyvin ansiokkaasti viistoon. Valtio-opin professori Tuija Parvikko kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussa, että "trendikkäät uranaiset" pyrkivät pamfletissa ulos "heteronormin pakkopaidasta", eikä heille kelpaa "tasa-arvoinen pohjoismainen mies". "Sitten on tämä tapaus" Anne Moilanen, joka osoittaa Tulvituttaa-blogissaan, ettei ole ymmärtänyt mitään siitä, mistä Kontula puhuu: "Mistä Kontula ylipäätään päättelee, että häntä vanhemmat naiset - ja vieläpä feministit - olisivat jotenkin erityisen estyneitä?" Kontula ei arvostele pamfletissaan feministien harjoittamia seksuaalikäytänteitä, vaan perää moninaisuutta ja vapautta ilmaista erilaisia haluja. Tämän on ymmärtänyt myös Henry Laasanen. Toivottavasti Tästä äiti varoitti herättää vielä jossakin vaiheessa pohdiskelevaa, itsereflektiivistä feminististä keskustelua, jonka se mielestäni vailla epäilystäkään ansaitsee.

Porno, naiset ja kärsimys

Porno ei ole helppo kysymys... Olen prostituution laillistamista vastaan. Prostituutiolaista olisi pitänyt tehdä tiukempi, seksin osto ja myynti olisi pitänyt kriminalisoida yksiselitteisesti. Mä ajattelen, että pornossa työskentelevät naiset kärsivät, ja kärsivät siitä aina. Porno ja prostituutio ovat sama asia, koska molemmissa vaihdetaan seksiä rahaan. Porno on ehkä vielä pahempi, koska siinä rahasta harrastettu seksi monistuu useampien nähtäväksi kuin prostituutiossa.

On alueita, joille en tuo feminismiä. Makuuhuoneeseen esimerkiksi.

Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen kertoo City-lehdessä (13/08), ettei tuo feminismiä makuuhuoneeseen. On kuitenkin syytä tarkentaa, että kyse on nimenomaan Moilasen omasta makuuhuoneesta, ei esimerkiksi toisten naisten haluista tai heidän harjoittamistaan seksuaalikäytänteistä. Moilasen näkemykset eivät juurikaan poikkea tietynlaisen skandinaavisen feminismin opinkappaleista, joiden mukaan porno ja prostituutio ovat tavalla tai toisella haitallisia ja naiset kärsivät aina, tiesivätpä sen itse tai eivät. Nirhaisen oitis kättä, joka minua ruokkii: myös esimerkiksi Päivystävä feministi juhlistaa blogissaan ruotsalaisen huoltoaseman päätöstä vetää pornolehdet pois myynnistä. Itse en pidä tätä silkkana "sukupuolisensitiivisyytenä" saati sitten sukupuolikysymysten esille tuomisena, vaan liitän sen pikemminkin samaan konservatiiviseen asenneilmastoon, jossa puututaan vaikkapa virkamiesten pornon katseluun heidän työmatkoillaan. Pornoteollisuuteen liittyy toki ongelmia, mutta voidaan kysyä, onko edellä mainituissa tapauksissa kuitenkin kyse pornon mahdollisesta "likaisuudesta" tai illegitiimin seksuaalisuuden "paheksuttavuudesta" tai "loukkaavuudesta". Helsingin Sanomat kertoo, ettei huoltoaseman työntekijä "halunnut työskennellä pornolehtien seassa", mutta uutisesta ei selviä, miksi. Itse olen sitä mieltä, että hyväksikäyttöä vastaan on taisteltava, mutta sex is not the enemy. Vai onko sittenkin?

Moilasen haastattelusta ei valitettavasti käy ilmi, minkä vuoksi porno, naiset ja kärsimys muodostavat väistämättömän kolmiyhteyden, mutta voimme silti yrittää päästä näkemyksen jalanjäljille. Esineellistääkö porno naista, välineellistääkö se hänet ja seksuaalisuuden? Onko pornonäyttelijätär seksuaalisesti traumatisoitunut, onko häntä käytetty hyväksi lapsena? Eikö seksi saa olla kaupallista? Voivatko nautinto ja valuutta käydä koskaan käsi kädessä? Eikö porno vastaa Moilasen esteettisiä mieltymyksiä? Mitä mieltä hän on amatööripornosta? Implikoiko Moilanen, että piiska- ja pissaleikit olisi syytä teljetä neljän seinän sisään yksityisiin makuuhuoneisiin? Ainakaan seksistä ei saa pyytää rahaa eikä omalla ruumiilla ole suotavaa tehdä, mitä haluaa.

Se, mikä minua häiritsee tässä feministisessä keskustelussa on nimenomaan väite siitä, että nainen (ja aina nainen) kärsii riippumatta siitä, mitä mieltä hän itse on omasta toiminnastaan. Entä, jos nämä naiset eivät tarvitse edes Moilasen kaltaista valistunutta feministiä kertomaan heille, että he ovat hyväksikäytön uhreja ja tekevät pimpilleen ja mielenterveydelleen hallaa? Mitä, jos porno on näille naisille sama asia kuin Moilaselle hänen pyhä makuuhuoneensa, jonka ulkopuolelle jätetään feminismi ja seksuaalipolitiikka? Vaikuttaa siltä, että monen keskustelijan on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä sitä, että nainen voi nauttia pornon tekemisestä tai itsensä myymisestä. Minusta tällainen ihmettely on hieman kummallista ottaen huomioon ihmisen seksuaalifantasioiden ja -käytänteiden laajan kirjon. En tarkoita tällä sitä, ettei pornoon tai prostituutioon saisi suhtautua kriittisesti, pidänhän itsekin monia pornon konventioita vähintäänkin esteettisesti tympeinä ja vastustan kaikenlaista pakottamiseen perustuvaa ihmiskauppaa. En kuitenkaan hyväksy pornoteollisuudessa työskentelevien ihmisten omien näkemysten täydellistä sivuuttamista tai heidän kokemustensa väistämätöntä patologisointia.

En myöskään ole Moilasen kanssa samaa mieltä siitä, että prostituutio tulisi yksiselitteisesti kriminalisoida. Prostituutio ei ole mielestäni missään nimessä yksiselitteinen ilmiö ainakaan Moilasen viittaamalla tavalla. Mielipiteeni prostituutiosta eivät ole täysin johdonmukaisia tai loppuun asti mietittyjä, mutta kriminalisointia vastustan yksinkertaisesti sen vuoksi, että ihmisellä tulisi olla oikeus päättää omasta ruumiistaan. Silti esimerkiksi institutionalisoitunut bordellilaitos Saksan tai Hollannin malliin herättää minussa kylmiä väreitä, koska en voi olla ajattelematta, että sellaisessa yhteiskunnassa naisia pidetään lähinnä lihana ja kauppatavarana. Lisäksi laiton prostituutio ja paritus rehottavat kaupunkien laitamilla. Prostituutio ei ole minusta väistämättä esteettisesti vastenmielistä, mutta valtion väliintulo tekee siitä sellaista.

Lienee aika tarkastella omia asenteitaan ja niiden johdonmukaisuutta.

(H.R. Giger: Necronomicon)

You're only popular with anorexia

Nuorten naisten ja tyttöjen pahoinvointi lisääntyy kaiken aikaa. Masennus, bulimia, anoreksia ja muut itseinhon muodot eivät verso tyhjiöstä. Internetin, musiikkivideoiden ja viikkolehtien luista ja silikonista kootut kiiltokuvanaiset tarjoavat ahdistavan mahdotonta samastumismalliaan kasvaville tytöille. Ei ole yhtäkään syytä, miksi näiden kuvien pitää täyttää myös katuvarret. Kieltoa vastustavat vetoavat yleensä ilmaisunvapauteen, mutta tämä peruste ontuu, sillä emmehän me muutoinkaan salli julkisessa tilassa mitä vain.

Naisasialiitto Unionin ideologisestakin työstä vastaava pääsihteeri Elina Hatakka kirjoittaa Unionin jäsentiedotteessa seksistisestä katumainonnasta ja sen vahingollisista vaikutuksista nuoriin naisiin ja tyttöihin. Hän perää kirjoituksessaan tarkempaa rajanvetoa "sopivan" ja "ei-sopivan" välille ja väittää, että sopivaisuuden rajaa on hivutettu vuosien varrella manipulatiivisesti yhä "tötteröhuulisempaan, raukeasilmäisempään ja paljaampaan suuntaan". Hän kritisoi voimakkaasti tietynlaisen naisenruumiin näkyvyyttä katukuvassa ja esittää, että vastakkaisten näkemysten logiikka on seuraava: "kuva ei häiritse minua, ja sen vuoksi se ei häiritse muitakaan". Hän vie ajatuksensa yhä pidemmälle pohtien, voisiko kyse olla sittenkin siitä, että kuvat vetoavat kontrollilakien vastustajiin, jotka haluavat nauttia "ei-sopivasta" kuvastosta vastaisuudessakin.

Hatakan näkemykset ja perustelut ovat mielestäni monella tapaa ongelmallisia. Ensinnäkään hänen logiikkansa ei juurikaan eroa siitä, jota hän kritisoi, voidaanhan se kääntää seuraavasti: "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi sen pitäisi häiritä muitakin" tai "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi se pitäisi kieltää". Hatakka on toki ottanut oman närkästyksensä lisäksi mukaan perusteluihinsa myös epämääräisen nuorten naisten joukon, jota on suojeltava "sairastumiselta". Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä kaikki kuvastot ovat kirjoittajan mukaan vahingollisia: olisiko kaikki alusvaatemainokset kiellettävä, "tarjoavathan" mallit niissä itseään "lähes alasti"? Vai onko pannaan tuomittava nimenomaan sellaiset alusvaatemainokset, joissa malli kutsuu katsojan kiimaiseen tyynysotaan ja himokkaaseen telmintään? Vahingoittaako nuoria naisia ja tyttöjä eksplisiittisen seksuaalisuuden esittäminen vai yhdenmukaiset kauneusihanteet? Onko Hatakka tullut ajatelleeksi, että kaikki, ehkäpä jopa suurin osa nuorista naisista, ei välttämättä pidä kuvia vahingollisina tai häiritsevinä; ehkäpä ne jopa miellyttävät heitä ja tuottavat heille nautintoa. Onko tämä luonnotonta ja sopimatonta? Lisäksi kuvia voidaan myös parodioida ja kyseenalaistaa, kuten esimerkiksi Tarja Tolonen on osoittanut koulua, sukupuolta ja ruumiillisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan.

Minäkin näkisin mielelläni mediassa ja katukuvassa erilaisia ja toisistaan poikkeavia naisen- ja miehenruumiita, joiden ei tarvitsisi taipua yksiäänisiin normeihin. Kannatan myös lämpimästi keskustelua, kritiikkiä, polemiikkia ja debattia. Sensurointi on kuitenkin mielestäni tavattoman huonoa keskustelua ja on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että mediassa voidaan esittää myös kontroversiaalia materiaalia. On myös pidettävä mielessä, että Hatakkakin tuottaa kirjoituksessaan ruumiillisuusnormeja, joihin ei sovi esimerkiksi laihuus, isorintaisuus, eksplisiittinen seksuaalisuuden esittäminen ja turpeat huulet. Ystäväni esitti tärkeän huomion: olisiko syytä etsiä keinoja, joiden avulla "seksistisiä" kuvastoja voitaisiin pitää vähemmän haavoittavina? Tuon lisäksi esiin kysymyksen, jota voidaan pitää jopa tympeänä ja itsestäänselvänä: mitä Hatakka ajattelee mainoksista, joissa hikipisarat nuolevat nuoren miehen lihaksikasta ruumista, jonka keskipisteessä on alushousujen sisällä sykkivä penis?

Lopuksi vielä sananen anoreksiasta: vaikka esimerkiksi historioitsija Caroline Walker Bynum on huomauttanut, että 1900-lukulaisella anorexia nervosalla on epäilemättä myös "kulttuurinen" kontekstinsa, kyseessä on kuitenkin ilmiö, jolle on löydetty tutkimuksessa niin fysiologisia, geneettisiä, neurobiologisia kuin ravinnollisiakin selityksiä. Lisäksi Bynum toteaa, että on tärkeää kuunnella yksilön selityksiä omasta käyttäytymisestään: on syytä kysyä, onko yksilön oma kokemus väistämättä patologisoitavissa ja medikalisoitavissa. On myös kiehtovaa pohtia Rudolph M. Bellin tutkimusta Holy Anorexia (1985), jossa Bell väittää, että "anorexic response is timeless". Bell vertaa keskiaikaisten naispyhimysten paastoamista moderniin anorexia nervosaan ja väittää, että näiden kahden historiallisen ilmiön välillä on yhtäläisyyksiä. Hänen tutkimuksessaan on todella paljon kritisoitavaa, mutta väite siitä, että anoreksiassa ei olisikaan kyse täysin uudesta ilmiöstä, on joka tapauksessa kutkuttava.

(Kuva 1: kollaasi Emmanuelle Béartista H&M:n alusvaatekampanjassa
Kuva 2: Doven mainoskampanja)

Jengipetturibingo

OLETKO SINÄ JENGIPETTURI? Se selviää pelaamalla Tulvan Jengipetturi-bingoa. Pelin kulku: 1. Lue pelilaudan väittämät huolellisesti. 1. Mikäli väittämä pätee sinuun, piirrä ruutuun rasti. 3. Jos rastitetuista ruuduista muodostuu neljän suora vaakasuoraan, pystysuoraan tai vinottain, tartu peiliin, katso siihen, osoita sormella ja huuda kovaa: "Jengipetturi!"

Jouluisessa suklaaähkyssä mikään ei elähdytä pontevammin kuin feministisen aikakauslehti Tulvan (4/07) jengipetturibingo. En tiennyt kuuluvani mihinkään jengiin, mutta petturi olen takuulla ja koko sydämestäni, mikäli feministinä oleminen on hegemoniseen, yksiääniseen joukkoon kuulumista ja solidaarisuuden osoituksia "ryhmälle", joiden "jäsenien" oletetaan olevan kaikesta samaa mieltä. Asiallisten artikkelien lisäksi olen haistavinani lehdestä epäilyttäviä tuoksahduksia oikeanlaisen feministin ja "naisen" rakentamisesta. On petturuutta, synnin tekemistä ja niin edelleen: toimittajat ovat esimerkiksi listanneet "leikillisesti" syntisiä ja hävettäviä, mutta ah, niin maukkaita luurankojaan, joihin kuuluvat muun muassa Milo Manaran sarjakuvat ("Pornoa lähentelevät albumit ovat feministin painajainen - ja samalla niin syntisen kiehtovia!") ja Adrian Lynen Lolita-versiointi: "Tyylikkäästi ja lumoavan kauniisti toteutettu elokuva viehättää valonarasta aiheestaan huolimatta."

En kestä! Mikä teitä vaivaa?!

Nyt täytyy antaa luunappi möksöttäjälle!

1. Olen pitänyt jämäkkää naispomoa takakireänä akkana, kyvytöntä ja lepsua miespomoa rentona tyyppinä.

EI: Pidän jämäkkää naispomoa jämäkkänä, kyvytöntä ja lepsua miespomoa kyvyttömänä ja lepsuna.

2. Olen flirttaillut saadakseni palvelua tai päästäkseni etuilemaan.

JAA: Luullakseni, joskaan en kyllä etuile. Toiset hoitavat tämänkin niin paljon tehokkaammin: kun Maailman Pisin Mies parkkeeraa keikalla sadankuudenkymmenenviiden senttimetrini eteen, ilmestyy jostakin viehkosti hymyilevä räpsyripsi, joka anastaa paikan miekkosen edestä. Syvä huokaus.

3. Olen arvostellut toisen ihmisen äitiysloman pituutta tai imettämistä.

JAA: Olen kyllä kummeksunut sitä, miksi jotkut naiset imettävät lapsiaan kolmivuotiaiksi tai jopa vanhemmaksi asti.

4. Suhtaudun ennakkoluuloisesti minihameisiin talvella pukeutuviin naisiin.

JAA: Siinä mielessä kyllä, etten oikein jaksa ymmärtää, kuka haluaa värjötellä kylmissään minihameessa talvipakkasella.

5. Olen haukkunut toista naista vain siksi, että ihastukseni kohde lähti tämän matkaan.

JAA: Epäilemättä, katkeruuden puuskassa.

6. Joskus tulee hyvä olo, kun mies kantaa tavaroita puolestani tai kohtelee muuten kuin olisin pieni ja heikko.

JAA: Mitä helvettiä?! En todellakaan pane vastaan, mikäli joku haluaa kantaa tavaroitani, vaikka en olekaan välttämättä kovin pieni enkä heikko. Bring it on!

7. Olen jättänyt kehumatta naiskollegaa esimiehelle silloin, kun se käväisi mielessä.

JAA: Olen varmaankin jättänyt kehumatta myös mieskollegaa, mutta tämä johtuu aivan jostakin muusta, kuin kollegan sukupuolesta.

8. Olen käyttänyt naisesta jotain seuraavista nimityksistä: huora, ämmä, typykkä.

JAA: En huorittele, mutta ämmää ja typykkää kyllä käytän. Myös miehet saavat minulta sangollisen sukupuolittunutta paskaa niskaansa, jos niikseen tulee.

9. Pyydän jonkun miehen apuun heti, kun tietokoneelle/autolle/jollekin kodinkoneelle/polkupyörälle pitää tehdä jotain.

JAA/EI: Avunantajan ei toki tarvitse olla mies, mutta olen kyllä kohtuuttoman epäkäytännöllinen ja kädetön, joskaan en välttämättä tietokoneen kanssa.

10. Suhtaudun ennakkoluuloisesti nuoriin ja kauniisiin naisiin, jotka ovat edenneet urallaan nopeasti.

EI: (Tosin ehkä hieman kateellisesti, vaikka itsetuntoni onkin tietysti jättiläismäinen.)

11. Ostan sukulaisten ja tuttavien tyttärille joululahjoiksi vaaleanpunaisia vaatteita ja esineitä.

EI: En osta, mutta voisin ostaakin.

12. Mökkiviikonloppuina löydän itseni tiskaamasta ja kokkaamasta. Sillä aikaa mies/miehet hakkaavat halot ja sytyttävät tulen kiukaan alle.

JAA: Mieluummin tiskit ja kokkaus kuin halkojen hakkaaminen. Kukin halujensa mukaan.

13. Murehdin jatkuvasti pieniä/roikkuvia rintojani/suurta vatsaani/takamustani/selluliittejani.

JAA: En jatkuvasti, mutta usein. Kai minulla saa sentään olla traumaattinen ja neuroottinen suhde ruumiiseeni?!

14. Olen salaa paheksunut pikkujouluissa sekoillutta naiskollegaani, mutta ohittanut olankohautuksella mieskollegojeni mokat.

EI.

15. Joskus on mukavaa, kun kadulla tai baarissa perääni huudellaan ulkonäköäni ylistäviä kommentteja.

JAA: En nauti visvaisista ja tungettelevista kommenteista, mutta ulkonäön kommentointi voi tapahtua myös miellyttävämmässä hengessä. En näe mitään syytä siihen, miksei sellaisesta saisi ilota, oli feministi tai ei.

16. Olen teeskennellyt orgasmia.

EI.

Jengipetturi!

New Movements in Fashion

Vaikka Kiasman pohjoismaisen nykytaiteen näyttely Carnegie Art Award (26.10. - 6.1.) ei tarjoaisikaan suurta elämystä, kannattaa se käydä katsomassa ainakin Nathalie Djurbergin voittoisan New Movements in Fashion (2006) -savianimaation vuoksi. Djurbergin feministinen työ penetroituu konttaavan mallinaisen lihaan hilpeällä ja kepeällä voimalla Hans Bergin loistavan musiikin säestämänä.

Pieni maistiainen teoksesta löytyy täältä.