perjantai 28. toukokuuta 2010

Meet me in the garden of Eden



Joanna Newsom konsertoi eilen Kulttuuritalolla ja vei lopullisesti sydämeni. Sen kunniaksi '81. Oiva kuvallistus laulun tunnelmasta ja poetiikasta täällä.

torstai 27. toukokuuta 2010

Torjunnasta


Rakkauden kaipuu on lujassa, se työntää juurensa hämmästyttävän syvälle, ja sen lukemattomat hiusjuuret ulottuvat sydänaineeseen asti. (
Michel Houellebecq, Halujen taistelukenttä)

Harhailen ystäväni kanssa ympäri vuorotellen kylmää ja kuumaa Helsinkiä. Katupöly lempii kenkiämme, istahdamme puistoon. Kaupungin ylle on laskeutunut loma-ajan eksotiikka, vaikka vain sitten tämän yhden päivän ajaksi. Tytöt potkivat palloa, nuoret piukeat miehet vaeltelevat hihattomissa paidoissaan; kesän oras. Keskustelemme torjutuksi tulemisesta, muistelemme niitä vaivalloisia hetkiä, kun jokin jäinen on noussut esiin maan sisältä, kieltäytynyt koskettamasta paljastuneen ihon orvaskettä. Niihin hetkiin liittyy voimakas häpeän tunne, ällistys siitä tylyydestä, jolla avoimuus toisinaan otetaan vastaan. Kuinka on mahdollista, että on lukenut tuon toisen ihmisen aivan väärin? Miksei hän syleile tietoista ponnistustani avata jotakin, heittäytyä, olla kerrankin rohkea? Tuossa aivan silmieni edessä hän sulkeutuu ja sitten minäkin sulkeudun, nieleksin tahmaista nolouttani, vetäydyn korvat luimussa pois. Yritän rauhoittua, hengittää, kertoa itselleni, että näin voi käydä. Ei tarvitse hävetä; hän on vain tehnyt toisenlaisen valinnan kuin minä. Silti häpeä tuntuu sydänaineessa asti. Sen ylitse on käytävä metodisesti, harjoituksenomaisesti.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että ihmiset ovat sietämättömän arkoja ja pelokkaita. Olen sellainen usein itsekin, mutta toisaalta olen myös yhdistelmä ujoutta ja suorasukaisuutta. Jotkut kokevat sen puoleensavetäväksi, toiset kavahtavat sitä. Äitini mielestä minun olisi hyvä olla varovaisempi ja suhtautua ihmisiin epäluuloisemmin, vähemmän luottavaisesti. Se tuntuu hassulta, koska olen monella tavoin varautuneisuuden perikuva. Varautuneisuuden vierellä käy kuitenkin myös jokin muu, kenties joku toinen, joka haluaa heittäytyä alttiiksi vaaroille ja kosketuksille. Se haluaa paljastaa itsestään kaiken, riisuutua, maalata epävarmuutensa, halunsa ja tarvitsevuutensa akryyliväreillä. Ehkä äitini näkee minussa tuon tuntemattoman kaksoisolentoni ja pelkää, että se saattaa minut vaikeuksiin. Mutta kaksoisolento ei ole enää vieras. Se on minusta tehty, kylkiluistani rakennettu. "Not all doubles are bad news", todetaan kirjassa, jota parhaillaan luen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen, pyrkiä kömpelösti ja vaivalloisesti kohti metamorfoosia.

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään torjutuksi tulemisen kokemusta. Houellebecqin Halujen taistelukentässä (1994) epäonninen Tisserand ei saa koskaan naista. Sitten on myös lihava tyttö, Brigitte Bardot, jota kukaan ei halua. Ihmiset kurottautuvat toisiaan kohti, mutta ei ole ketään, joka haluaisi koskettaa näitä ihoja. Kreetta Onkelin romaanissa Beige Eroottinen kesä Helsingissä (2005) on jotakin hyvin surullista ja tunnistettavaa. En lue teosta tragikomediana, kuten jotkut. Sen sijaan näen Vapussa tytön, joka minusta olisi voinut tulla. Pelko, halu, mukautuvuus, klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Ja silti kaiken alla kokemus ruumiista, joka on kaikin tavoin sopimaton ja liian näkyvä: "Olin unohtanut vartaloni. Muistin sen taas. Ristin kädet rinnuksille ja kävelin kumarassa saliin. Vartalo oli mahdoton unohtaa, koska se herätti keskustelua. Minun vartaloni. Ei muiden." Lopulta Vappu katoaa ja sulautuu. Hänet nielaistaan ammottavaan, beigeen hirviönsuuhun, joka on hänen omansa.

Mutta Sinebrychoffin puistossa minä ja ystäväni emme katoa. Näemme toisemme, tunnistamme toisemme. Iltapäivän syli, turvallinen läheisyys. Tähyilemme kerrostalojen katoille, nauramme homon näköiselle koiralle. On niin hyvä, että itkettää.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Nautinnosta, ihosta, hajusta

Juuri se on sinussa hämmästyttävää: sinusta on mukava tuottaa nautintoa. Tarjota ruumistasi kuin miellyttävää esinettä, antaa nautintoa pyyteettömästi. Sitä länsimaalaiset eivät enää osaa. He ovat täysin kadottaneet antamisen halun. Heidän on turha yrittää mitään, he eivät enää pysty kokemaan seksiä luonnollisena. He häpeävät omaa vartaloaan, joka ei vastaa pornoteollisuuden standardeja, siksi he eivät myöskään tunne vetoa toisten vartaloita kohtaan. On mahdoton rakastella ikään kuin piittaamattomasti, omaksumatta ainakin väliaikaisesti tietynlaista riippuvuuden ja heikkouden tilaa. Sentimentaalisella hurmiolla ja seksuaalisella intohimolla on sama alkuperä, molemmat syntyvät osittaisesta itsensä unohtamisesta, sillä alueella on mahdoton toteuttaa itseään menettämättä samalla itseään. Me olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, äärimmäisen tietoisiksi omasta yksilöllisestä olemisestamme ja oikeuksistamme, haluamme ennen muuta välttää vieraantumista ja riippuvuutta, olemme sairaalloisen kiinnostuneita terveydestä ja hygieniasta. Se ei ole ihanteellinen tila rakastelulle.


Näin lausuu protagonisti Michel Michel Houellebecqin romaanissa Oikeus nautintoon (2001). Ajattelin aluksi, että teos on tympeä ja hivenen vastenmielinen, mutta se paljastuu lopulta hauskaksi, kärjekkääksi ja tarkaksi aikalaisdiagnoosiksi. Houellebecq on nimetty "ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi", suorastaan Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi. Pohdin aluksi, riittääkö runkkauksesta, vitusta ja hutsuista puhuminen pahennuksen kylvämiseen, mutta pian ymmärsin, mistä on kyse: teosta voidaan pitää paitsi sovinistisena, myös rasistisena. Teoksen taustalla on lähiöiden Pariisi ja sen etniset konfliktit. Valkoiset ranskalaiset työskentelevät lasipurnukassa kaupungin laitamilla ja välttävät ympäristössä pesivää väkivaltaa. Valkoinen nainen joukkoraiskataan junassa. Nuori arabimies surmaa Michelin isän, koska tällä on ollut suhde miehen siskon kanssa. Islamia kuvataan teoksessa mielettömäksi ja idioottimaiseksi. Afrikkalaiset ja aasialaiset ovat teoksessa lähempänä eläintä kuin ruumiistaan vieraantuneet länsimaalaiset. He osaavat vielä naida, eikä heillä ole muuta myytävää kuin ruumiinsa.


Ja aivan niin: Houllebecqia syytettiin teoksen tiimoilta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kaunokirjallisuuteen kohdistuvat sensuurivaateet ovat joka tapauksessa pöyristyttäviä, mutta Houellebecqin kohdalla närkästys on sikälikin huvittavaa, että mielettömyys ja abjekti ovat romaanissa elimellisesti osa länsimaalaisuutta. Länsimaalaisen seksiturismin lisäksi teoksessa on läsnä iljettävän ja kuluttavan työelämän kuvaus, joka vie pois himon ja kiiman. Michel ja hänen rakastettunsa Valérie pakenevat pois kuolevalta mantereelta, kohti nautinnosta ja hedelmällisyydestä raskasta orienttia.

Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta". Muistan etäisesti, kuinka luin joskus nuorempana Kauko Röyhkän romaaneja. Röyhkän konstailettomat naimiskohtaukset hätkähdyttivät minua. Luulen, että pidin niitä karkeina, mutta kiinnostavina. Houellebecqin teoksessa on ripauksia samankaltaisesta vapaudesta. Silti oudoksun Houellebecqin yhtyvien elukoiden kepeyttä ja ongelmattomuutta. He jättävät itsetietoisuuden taakseen, kurottautuvat kohti nautintoa, laukeavat pienimmästäkin ärsykkeestä. Vaikka Michel löytää romaanissa suuren seksuaalisen nautinnon, hän on samanaikaisesti itsekin länsimaisten vartaloihanteiden kyllästämä: hän inhoaa erityisesti läskejä ja vanhoja naisvartaloita ja pohtii, kuinka kuubalaiset miesprostituoidut voivat saada seisokin näiden vastenmielisten hylkeiden kanssa. Silti Michel irvailee prostituutiota vastustaville naisille, jotka kutsuvat länsimaisia seksituristeja möhömahaisiksi äijiksi. Länsiafrikkalaiset naiset tuoksuvat seksiltä, länsimaalaiset naiset eivät. Thaimaalaisilla naisilla on notkea ja lämmin vittu, mutta länsimaalaiset naiset löyhkäävät kuolemalta.

Entä sitten hygienia? Charlotte Rochen Kosteikkoja (2008) osuu suoraan hygieniahysterian ja naisruumiillisuuden tabujen hermoon. Romaanin päähenkilö on nuori Helen Memel, joka makaa sairaalassa leikattuaan vahingossa partaterällä peräpukamaansa suuren haavan. Helen on eräänlainen mikrobimyrsky, joka levittää bakteerejaan, hajujaan ja eritteitään kaikkialle — tarkoituksella. Vaikka teos on ajoittain puiseva luettelomaisessa häirikköydessään, pidän sen rajanylityksistä. Lähes kaikessa kanssakäymisessämme pyrimme peittämään karvat, karkeudet, hajut. Pyrimme kesyttämään ne harhautusten ja kauneudenhoitomekaniikaan avulla, mutta kaiken alla on silti häiritsevä pohjavirtaus, eläimen mahdollisuus. Pidänkin valtavasti siitä aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta, joka on läsnä Margaret Atwoodin romaanissa Alias Grace (1996). Lääkäri/psykiatri haistaa naisvangin voimakkaan tuoksun ja tuntee, kuinka hänen kehonsa ojentuu tuota kutsua kohti:

But in the closeness of the sewing room, Simon can smell her as well as look at her. He tries to pay no attention, but her scent is a distracting undercurrent. She smells like smoke; smoke, and laundry soap, and the salt from her skin; and she smells of the skin itself, with its undertone of dampness, fullness, ripeness — what? Ferns and mushrooms; fruits crushed and fermenting. He wonders how often the female prisoners are allowed to bathe. Although her hair is braided and coiled up under her cap, it too gives off an odour of scalp. He is in the presence of a female animal; something fox-like and alert. He senses an answering alertness along his own skin, a sensation as if bristles lifting. Sometimes he feels like as if he's walking on quicksand.

Abelina Galustian: The Veil Series
Lucian Freud: Benefits Supervisor Resting