tag:blogger.com,1999:blog-80983010659881514992024-03-05T22:07:10.675+02:00Sudet tulevatSirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.comBlogger103125tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-4785289087094818022014-04-02T14:49:00.000+03:002014-04-02T17:48:59.790+03:00Sihteerikön tunnustuskirjaNainen kapuaa portaita matalissa mustissa avokkaissa. Likaisenvaaleissa permanentatuissa hiuksissa tuoksuu Elnett ja tupakka. Painokoneiden jurnuttava ruksutus ja kiiltävät sukkahousut luovat nukkavierun mutta aistikkaan näyttämön, jolla kelpaa ojennella sääriä portaissa, pöydän ääressä ja ruokalassa. Kesällä toimistossa tulee hiki. Silloin napitetaan paitapuseron ylimmät napit auki ja pyyhitään suolakarpaloita ylähuulelta. Sydän lyö laiskasti kirjoituskoneen tahtiin, joku puristaa persettä ja kehuu sääriä. <br />
<div>
<div>
<br />
Jotakin kai kertoo elämäntilanteesta, kun ajautuu kirjapainovierailulla seksistis-eskapistiseen päiväuneen sihteerikköydestä 1980-luvulla. Olin jonkinlaisella työloman ja maaseutumatkailun yhdistävällä vierailulla ystäväni luona, ja kun lapsi oli päiväunilla, keskustelimme oman paikan löytämisen tuskastuttavasta vaikeudesta työelämässä ja muutenkin. Tunnustin ystävälleni tämän poskia helakoittavan pikkutuhman fantasian ja kerroin siitä, kuinka kirjapainon miehet olivat esitelleet minulle ja kollegalleni eroottista venäläistä kirjallisuutta -- tai oikeastaan siihen liittyvää kansitaidetta. Yksi heistä, lyhyenläntä mutta jotenkin vetävä, puristi käteni tainnoksiin ja lirkutteli minulle koko kehonsa voimalla. Silloin näin itseni portaissa: oman elämänsä objektin, hiukan tyhjäpäisen pikkuneidin, untelon ja reflektoimattoman. Olisi varmuus leivästä, keskikaljaa jääkaapissa ja kukkeiden kesäpäivien raukeus.<br />
<br />
Sen sijaan olen savinukke posliinikaupassa, vähän kuin Nathalie
Djurbergin savianimaatioiden naiset. Pörröinen tomppeli, joka piehtaroi
kivun ja nautinnon hysteerisessä sekamelskassa. Savimies, jonka pyllystä
syntyy apinoita; käärmeruumiinjäseninen omaa häntäänsä syövä elämänmuoto. Joskus pohdin, tekevätkö pätkätyöläisyys ja byrokratiakoneistot ihmisestä lampaan. Kasvottoman, kritiikittömän, vaimennetun. Siksikin haluaisin taas kirjoittaa: jotta en unohtaisi ajatuksiani ja kirjaisin ylös edes jotakin tästä sekavasta ajanjaksosta. Sitä paitsi Jeanette Winterson kirjoittaa <i>Guardianissa</i>: "I don't give a shit what's in your head. By which I mean if it isn't on the page it doesn't exist."<br />
</div>
<div>
On minulla ollut eskapistisia fantasioita ennenkin. Kun makasimme ystäväni kanssa värejä ja muotoja suihkuavassa kuutiossa Taidehallilla, muistin kuinka pohdin lapsena katoamista avaruuteen, iäisyyksiin jatkuvaa leijumista astronautin puvussa. Lohtu ja loppu; yllätyksen mahdollisuus. </div>
</div>
Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-26253898435369815612012-05-31T19:29:00.000+03:002012-05-31T19:30:46.350+03:00Elämän bakteerit<div style="text-align: justify;">
"Elämän bakteerit rehottavat limakalvollasi", kirjoittaa Edith. Limakalvokirjoittaja valuttaa ydinnestettään koneiden niveliin; ensimmäinen lanka hänen punaiseen pukuunsa on löytynyt jo ajat sitten. Kuka on verhoutunut haarniskaan? Pelkojen toteutumisen myötä rintakehän ympärille kiertyneet metallisäikeet karisevat maahan. Romun alta rönsyää kummallisia kaloja ja outoja kukkia, tulevia seikkailuja <span style="background-color: white; color: #565656; font-family: Georgia, Utopia, 'Palatino Linotype', Palatino, serif; font-size: 13px; line-height: 18px;">–</span> "mikä on tapahtunut sadussa, tapahtuu minullekin"!<br />
<br />
Vietän joitakin aikoja Niki Jumpein kanssa hiekkakuopassa. Tiedättehän tuon kiivaan hyönteistutkijan: hän solvaa naista typeräksi, eikä pidä tämän tavasta esitellä hymykuoppiaan niin kuin mikäkin heitukka. Niki sairastaa henkistä sukupuolitautia, mutta sukuvietin edessä vapisevat jäätiköt, dinosaurusten hampaat ja virkamiehet. Himo tunkee jokaiseen koloon ja onteloon; kostealta hiekalta eivät säästy limakalvot, häpyhuulet tai kainalokuopat. Niki laukeaa tähtisateeksi, emäksiseksi kuoroksi. Eräänä aamuna tikkaat on jätetty kuopan juurelle, ja minä kapuan ylös.<br />
<br />
Sulakoon metalli, mädäntyköön hiekka. Antaa rehottaa.</div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-2529406167167741292012-03-06T23:37:00.001+02:002012-03-07T10:54:49.456+02:00Kirjoitelma, eräänlainen<div>
<div style="text-align: justify;">
Nokturnaaliset ajatuskudelmat muotoutuvat ja hajoavat; lattialle valuu syysmyrskymerivettä, virtsalätäköitä, yskänrokkopisaroita ja epämääräista bakteerikantaa. Lukuisten kertojaäänien kakofonia myllää vierashuoneen ylösalaisin. Minä en valu, vuoda enkä tihku, mutta makaan vieraspatjaa ja työnnän peittoa reisieni väliin. Kirjoittaminen alkaa usein unettomuudesta. Ajattelen karttoja, punaista muistikirjaa ja nyrjähtäneen rakkauden muistiinpanoja. Sinä syksynä kirjoitin kolme sivua päivässä, ja mielipuolen leppymättömyydellä uppouduin monimutkaisiin kartastoihin. Minusta tuli eräänlainen salatieteilijä ja itsenikiihottaja. Grappa, Lasher, Cotsakis ja Murray piirtävät <i>Valkoisessa kohinassa</i> (1985) karttaa paikoista, joissa ovat harjanneet hampaansa sormella tai paskantaneet renkaattomiin WC-pönttöihin. Minullakin on kartta näistä paikoista. Muistan, missä sormeni ovat viimeksi hinkanneet sameankellertävää hammasluuta, ja toisaalta kuinka ulostin tuskallisin ponnistuksin pietarilaisen klubin vessassa. "Minä olen kussut altaisiin joka paikassa Amerikan länsirannikolla", kerskailee Lasher. Cotsakis tunnustaa käyttäneensä sormeaan "intiimeissä tilanteissa". Kenties hänkin halusi töniä kauemmaksi suussaan käyvää kemiallista myrkkytapahtumaa; merkata rakastetun kielen omakseen fluorin ja syljen ikiaikaisella yhdistelmällä, ja puskea sitä vasten suurena kollikissana.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
*</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Jack ja Babette rakentavat <i>Valkoisessa kohinassa</i> kuolemanpelon topografiaa. Minä pohdin, milloin viimeksi olen pelännyt kuolemaa. Syyskuussa erehdyin luulemaan jotakin joksikin toiseksi. Pitelin kiivaasti huojuvaa sydäntäni kuin rakastajaa ja kiersin huoneistoa vesikauhuisen koiran vauhko läähätys suupielistäni korskuen. En kuollut siihenkään paikkaan, koska kuolema ei halaja sukumme naisia. Joitakin vuosia sitten telttailin ystävieni kanssa mäkisessä metsämaastossa. Keskustelimme nuotion ääressä ulosteista, ruisleivästä ja Skotlannista. Minä kerroin kärsiväni tympeistä äänistä ja pahansuovista huudahduksista, joiden juuret juontuivat anonyymien maalaisten kuoroon: kyläkaupan rouvan kitkerän ja juoruilunhaluisen nuotin saattoi melkein erottaa sakeasta äänimassasta, eikä maalaisilla ollut koskaan mitään hyvää sanottavaa. Alhaalla rannassa meitä ympäröi uhkaava ja tumma kivikko, jonka teräviin huippuihin olimme kolhia paljaat kauriinsääremme. Yöllä tuuli ja sade yltyivät, ja ukkonen vyöryi yllemme kalmanhajuisena ja armottomana. Maanittelin silloisen rakastettuni kanssa kärsimättömästi lepattavaa Oravaa, joka tunsi koivissaan pakottavaa halua juosta metsään, päästä kosteankuumasta ahtaudesta. Minä makasin makuupussissa hysteerisen kohtauksen jäykistämänä. Olin lapsesta
saakka pelännyt kuolevani salamaniskuun, koko ruumiin auki
repivään sähkövirtaan. Kerroimme Oravalle, että teltan oviaukko oli eräänlainen portaali, emmekä enää kuunaaan kohtaisi toisiamme, jos hän päättäisi ylittää rajan. Väitimme, että luistamme tehtäisiin karhujen työkaluja ja että sisäelimemme myytäisiin hirvien nuolukiviksi. Sitten tulisi suuri maailmanpalo, joka pyyhkäisisi meidät kaikkien kompassien ulottumattomiin. Aamulla kuseksin helpottuneena joka paikkaan, ja kuoro vaimeni hyönteisten surinaksi.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
*</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kuolemaa pakeni metsään myös muuan Einar. Elettiin viisikymmenluvun loppua tai kuusikymmenluvun alkua, eikä Einar enää jaksanut frigidiä vaimoaan ja uuvuttavia (joskin kauniita) tyttäriään. Sen kesän Einar vietti teltassa Emman kanssa, kunnes palasi syyspakkasten saadessa takaisin perheensä luo. Tyttäret kuuntelivat vaiti vuoteissaan, kuinka Einar survoi mulkkuaan vastaan hangoittelevaan Kaisaan. "Perkeleen akka, sie pysyt nyt paikoillasi", huohotti Einar ja kuvitteli alleen Emman notkean ja mehevän vitun. Emma oli toista maata kuin Kaisa, suloinen suttura vertaansa vailla. Emma oli Imatran nymfi ja Lappeenrannan reitevin lumppu: hänen sankkaan häpyvillastoonsa oli moni kieli uponnut. Emman huulimaalissa näki Einar kohisevan tähtitarhan, hänen nisillään taivaallisten olentojen ammottavat suut.<br />
<br /></div>
</div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-8355338562341680942011-07-28T14:29:00.003+03:002011-07-28T15:57:30.926+03:00Afrikan löytäjät<div style="text-align: justify;"><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiCcglTHxDL9lrGrmqgRaxamGCisCFelCtBttov9TBzlz_xmF8eIqxumnko93A35fjNICjvpqBJxYyVZNo0Z2GzvBTPjRj0P_sEY5_wn5oB8vd3wob1rBWu8nF7iwsZwQrKnU1F25S2XAk/s1600/Hugo+Simberg-466522.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 320px; height: 286px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiCcglTHxDL9lrGrmqgRaxamGCisCFelCtBttov9TBzlz_xmF8eIqxumnko93A35fjNICjvpqBJxYyVZNo0Z2GzvBTPjRj0P_sEY5_wn5oB8vd3wob1rBWu8nF7iwsZwQrKnU1F25S2XAk/s320/Hugo+Simberg-466522.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5632127162173767026" border="0" /></a>Ystävälläni on hätkähdyttävät kasvot. Mittailen häntä syrjäkarein, kujeen ja vakavuuden rajamailla käyskennellen. Punainen kesämekko, kirpputoripussista pelastettu, saa kelvata tänään nahakseni. Taisit joskus pukeutua ruskeaan ja vihreään, ystävä sanoo. Niin, silloin kun aloitin. Aloitit pukeutumisen? Silloin, kun tapasin sinut.<br /><br />Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitymme toisiimme kuin parittelevat hyönteiset. Jännitys syöksähtelee meissä samassa tahdissa, syöpyy punaiseksi naamioksi kummankin kasvoille. Metsätalossa pohdin, minkä vuoksi hän ei istu viereeni. Sen jälkeen olemme kaikkialla yhdessä: nuuskimme toisiamme kuin laihat, nääntyneet elukat. Tällaista on vetää sisäänsä toisen ihmisen hajua, hänen kummallisia tapojaan. Muistan, kuinka hänen jääräpäisyytensä ja kaikkeen tarttumisensa järkyttävät minua. Hän on opetellut metodisesti vastarannankiiskiksi, jotta hänellä olisi mielipiteitä. Torailemme ja kärhämöimme, mutta samanaikaisesti lumoudumme toisistamme.<br /><br />Kesäkuussa kutsun hänet ensimmäiseen Helsingin-asuntooni, joka sijaitsee hautausmaan ja linja-autovarikon vieressä. Näen usein unia, joissa tuntemattomat miehet pääsevät sisään lukitusta ovesta, täyttävät kutsumatta tuon tilan. Tunkeilijoiden lisäksi uneksin toisenlaisista tunkeutumisista, väkisinmakaamisista, jotka tapahtuvat ikään kuin vahingossa. On siis ensimmäinen ilta asunnossa, jonka ovet aukeavat tahdostani riippumatta. Tänään olen kuitenkin avannut oven myötämielisesti, toivottanut ystävän tervetulleeksi. Ystävä vastaa suudelmaani karkeasti ja kiihkeästi, mutta minulla on oikukas ja pakeneva halu, josta hän ei vielä tiedä mitään. Lempimisen mahdollisuudesta ei ole pitkä matka lamaantumiseen. Makaan koko yön hänen vieressään puolialastomana ja jäykkänä, enkä voi tai osaa selittää, miksi ruumiini toimii niin kuin se toimii. Kauhuni on valtava, koluamaton manner, jonka lainalaisuudet ovat tuolloin yhä kartoittamatta. Myöhemmin kudon hänelle keittiön pöydän ääressä maailmanselitystä, raotan Pandoran lipasta,<span style="font-style: italic;"> sano minulle emmekö / suudelleet pimeän sisässä / kuin Afrikan löytäjät</span>.<br /><br />Meistä ei tule rakastavaisia, mutta kirjoitamme toisistamme ja toisillemme. Kuvittelen, että hän näkee minun sisääni ja tekee minusta karttaa, mutta minä en halua olla hänen kirjoitusalustansa. Hänellä on moralistin kynnet, minä raatelen häntä terävin ja julmin pennunhampain. Tulee muita miehiä, uusia miehiä, kusipäämiehiä, ihania miehiä. Sulautumamme alkaa rakoilla. Tulee muita naisia, uusia naisia, kusipäänaisia, ihania naisia. Jälkiä, hajuja, haluja, suita, käsiä. Ja meistä tulee toisillemme taas ihmisen kokoisia.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-51863648890639555622011-06-19T18:38:00.005+03:002012-05-31T13:24:53.192+03:00When bear left bear<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJKAUNrAcfvoIw-dnJm6PGL4nyr6epKL2MabHmsgpr6UDBTB7F6g6pewF5UyRHY8rgOsEu68EwSmkJd_dF39GXWjFOz8GupJdwiKnaElAP6WkcywVvngRb3SB7qzB947rcqWur3dQkX1g/s1600/herzog-bear.jpg"><img alt="" border="0" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5619959122837514210" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJKAUNrAcfvoIw-dnJm6PGL4nyr6epKL2MabHmsgpr6UDBTB7F6g6pewF5UyRHY8rgOsEu68EwSmkJd_dF39GXWjFOz8GupJdwiKnaElAP6WkcywVvngRb3SB7qzB947rcqWur3dQkX1g/s400/herzog-bear.jpg" style="cursor: hand; cursor: pointer; float: left; height: 236px; margin: 0 10px 10px 0; width: 400px;" /></a><br />
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br />
<br />
<br />
En ole kirjoittanut pitkään aikaan englanniksi. Opettelua, hapuilua, lystinpitoa ja maiskuttelua voi seurata <a href="http://whenbearleftbear.blogspot.com/">täällä</a>. Lymyilen vaihteeksi karhun turkissa.</div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-4421759340913491442011-06-07T14:56:00.003+03:002011-06-07T15:00:54.787+03:00What's eating, Joyce Carol Oates?<div><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhe8KjMg8N4by-oVAPIrvnO5anObFtn45JUCqvD4SyKhhGPZ_Qb_4ChAnpv2RBoIQzAp8U49BMkMliL3PhxWg8_Vc3clpUxhUY-0n2bWqJRv-5cx0UwIxmTUrmJBXhxNWfp1HK315H0KU4/s1600/trailer.jpg"><img style="margin: 0px 10px 10px 0px; width: 219px; height: 320px; float: left; cursor: pointer;" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5615400523163616530" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhe8KjMg8N4by-oVAPIrvnO5anObFtn45JUCqvD4SyKhhGPZ_Qb_4ChAnpv2RBoIQzAp8U49BMkMliL3PhxWg8_Vc3clpUxhUY-0n2bWqJRv-5cx0UwIxmTUrmJBXhxNWfp1HK315H0KU4/s320/trailer.jpg" border="0" /></a><div align="justify">Minkähän vuoksi Joyce Carol Oates ei aivan sytytä minua kirjallisesti? Oates kirjoittaa hengästyttävää proosaa ja hänellä on paljon kiehtovia teemoja, kuten seksuaalinen väkivalta, teini-ikä, ambivalentti halu ja <span style="font-style: italic;">white trash</span> -Amerikka, mutta silti hänen tekstinsä eivät ole saaneet minua haltioitumaan. En voi olla vertaamatta Oatesia Atwoodiin, ja tässä vertailussa Oatesille käy armottomasti kalpaten: hänen kädenjälkensä vaikuttaa suorastaan karkealta, yksinkertaiselta ja pursuilevan melodramaattiselta. Oates ei myöskään saa kaikkea irti niistä seksuaalisista latauksista ja jännitteistä, joita hänen teoksissaan viljellään tuhlailevasti.<br /><br />Olen tutustunut vasta pieneen suupalaan kirjailijan valtavasta tuotannosta, mutta väkivaltaisesti purkautuvien jännitteiden syklit vaikuttavat toistuvan teoksesta toiseen. <span style="font-style: italic;">Kosto: rakkaustarina</span> (2010) on tiheä pieni romaani, jonka ansiot ovat pikemminkin <a href="http://ankinkirjablogi.blogspot.com/2010/11/joyce-carol-oates-kosto-rakkaustarina.html">poliittiset</a> kuin kirjalliset. Voiko näin sanoa? Ehkä ei, ei aivan. <span style="font-style: italic;">Koston</span> kieli on raakaa sarjatulta raiskauksesta, huoruudesta ja naisruumiin merkitsemisestä. Silti en pidä teoksesta niin paljon kuin haluaisin. Oatesin tekstien <span style="font-style: italic;">hengästyneisyydessä</span> on kuitenkin jotakin, joka vetää minua puoleensa. Hän kirjoittaa pakahduttavassa tahdissa vieteistä, nuorista tytöistä ja yhteiskuntaluokasta. Seksuaalinen himo, mielen sairaus, kuolema ja väkivalta ovat Oatesille kohtalonomaisia ja väistämättömiä. Hänen teostensa subjektit itkevät kadotettujen ja surmattujen isiensä ja äitiensä perään. Rakkaus ja seksi ovat helvetillistä kaipuuta, riippuvuutta ja kauhua. Lauren Kelly -pseudonyymillä kirjoitetussa <span style="font-style: italic;">Take Me, Take Me With You</span> -romaanissa (2003) Lara Quade ei halua rakastaa ketään miestä (rakastelemisesta puhumattakaan), mutta silti Zedrickin (mies, jonka nimi ei tarkoita mitään) sormet saavat vastahakoisen naisnuken laukeamaan ja itkemään "as if my heart were broken".<span style="font-style: italic;"> Little Bird of Heavenissa</span> (2009) Oates kuvaa kiinnostavasti seksiin liittyvää identiteetin menettämisen pelkoa:<br /><br /></div><blockquote><p align="justify"><span style="font-style: italic;">What sprang out of Krull, out of his cock, something like hot mucus. He guessed was his soul. Weeks later his hands, his hair still smelled of the beet-dyed hair.</span></p></blockquote><div align="justify"><br /><br />Nuoren miehen sielu katoaa siemennesteen mukana naisen sisään. Kiima ja jännite eivät katoa viikkojen, edes vuosienkaan päästä. Oatesin kirjallisessa maailmassa seksi on aina vaarallista ja tuhoavaa. Kenties sen vuoksi kaipaan atwoodilaisia sävyjä ja hienovaraisia kerrostumia, sitä, kuinka ruumista ei tarvitse repiä ja ratkoa auki: "(...) underneath that is another feeling still, a feeling like being torn open; not like a body of flesh, it is not painful as such, but like a peach; and not even torn open, but too ripe and splitting open of its own accord."<br /><div style="text-align: justify; font-style: italic;"></div></div><div align="justify"> </div></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-42151193812083059792011-05-29T13:51:00.003+03:002012-05-31T13:23:46.316+03:00Hysteriakuvastoja<div>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3ffnVaRCPqrZ4f7oNw5fJ2CjrUzUKfWec2G4KtN2uO0tGnJUVrpGAQ7XNuIFxfnkGEG7S30z7gcqASEz0DPTKvjtnX1IiV_3tTyXhZFLXXFzLkwSqV0MQv0Yy91xsx8WbaBk8Xnk8ql8/s1600/Attitudes_Passionnelles_XXIII.jpg"><img alt="" border="0" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5611350180088831986" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3ffnVaRCPqrZ4f7oNw5fJ2CjrUzUKfWec2G4KtN2uO0tGnJUVrpGAQ7XNuIFxfnkGEG7S30z7gcqASEz0DPTKvjtnX1IiV_3tTyXhZFLXXFzLkwSqV0MQv0Yy91xsx8WbaBk8Xnk8ql8/s320/Attitudes_Passionnelles_XXIII.jpg" style="cursor: hand; float: left; height: 320px; margin: 0px 10px 10px 0px; width: 210px;" /></a><br />
<div style="text-align: justify;">
Tämän kirjoituksen kuvituksessa tapaamme Augustinen. Hän on valokuvassa niin sanotussa intohimoisten asentojen ekstaasivaiheessa. Augustine oli esimerkillisesti sairastava hysteerikkopotilas Salpêtrièren mielisairaalassa. Hän tiesi, kuinka poseerata ja tulla länsimaisen lääketieteen lemmikiksi. Hänen jälkeensä on jäänyt värikäs, erilaisia tunneskaaloja ja kaipuita esittelevä hysteriakuvasto. Kuvat ovat aistillisia, jopa pornografisia. Levoton Augustine lienee suoltanut suustaan rivouksia ja rukouksia, pyytänyt lääkäriä naimaan itseään ja väännellyt vartaloaan kummallisille, jännittyneille kiemuroille. Hysteerikko on voinut olla frigidi tai seksuaalisesti kyltymätön, kenties liian äänekäs, näkyvä ja ruumiinnesteiltään runsas nainen. Miksei myös nainen, joka on <span style="font-style: italic;">niin lukossa että kuinka voi ihminen ollakaan</span>. Isoava nainen, karvainen nainen, eläinten ääniä matkiva nainen. Nainen, jonka kohtu on suuri, limainen matkantekijä. Jollakin tavoin hysteria liittyy aina seksiin ja sukuelimiin. Kohdennettuihin vesisuihkuihin, vaginan hierontaan, dildoihin, klitoriksenpoistoleikkauksiin.<br />
<br />
Suosittelen lämpimästi Anna Kortelaisen teosta <span style="font-style: italic;">Levoton nainen – hysterian kulttuurihistoriaa</span> (2005). Se on taidokas ja erinomaisesti kirjoitettu johdatus erityisesti 1800-luvun lääketieteen kuriositeetteihin ja naisruumiin kolonialisointiin. Kortelainen johdattaa lukijan Albert Edelfeltin matkassa sankarilääkäri Jean-Martin Charcotin hysteriaspektaakkeleihin, joissa innokas miesyleisö pääsi tirkistelemään, kannattelemaan ja jopa koskettelemaan hermostuneiden naisten vapisevia varsia. Hysteriahoidoissa on jotakin samanaikaisesti kammottavaa ja kiihdyttävää. Lääkärien kuvauksissa naisten sukuelinten koskettelu ja manipulointi on esitetty inhottavana ja vastenmielisenä toimenpiteenä, johon ei liity halua tai seksuaalista kiihottumista. Mikä kiehtovan jännitteinen piirileikki! Seksuaalisesti turhautuneet naiset, vastahakoiset mieslääkärit! Kertomukset seksuaalisen halun tukahduttamisesta, medikalisaatiosta ja pidättyväisyydestä ovat aina kiihottaneet minua. Erityisen kiinnostavia ne ovat uskonnollisessa, etenkin kristillisessä kontekstissa. Kunnon fetisistin tavoin olen käsitellyt aihetta jopa gradussani, vaikka sitten sivujuonteenomaisesti: piehtaroin vuosi sitten kristillisissä kokemuskertomuksissa, joissa halun, kieltäymyksen ja lankeemuksen kolminaisuus oli jatkuvasti läsnä. Tuo tutkimusaineisto tuli mieleeni, kun sain ystävältäni linkin <a href="http://www.feministmormonhousewives.org/?p=5237">Feminist Mormon Housewives</a> -blogiin, jossa nimimerkki BC kuvailee kokemustaan seksuaalisesta halusta ja syyllisyydestä näin:</div>
</div>
<div style="text-align: justify;">
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-style: italic;"><br /></span><span style="font-style: italic;">I’m in my mid-twenties, un-endowed, and engaged to be married in the temple soon. Most of the men that I previously dated were men with whom I had no particular chemistry, which meant that I always felt chaste even situations that I consider (in hindsight) to have been somewhat compromising. However, I find my fiance very attractive. Often when we simply kiss, cuddle or touch I get quickly turned on and sometimes I have sexual thoughts and feelings with no warm up or warning at all. Over the past few months even ordinary physical contact has become unexpectedly arousing. I’m committed to living chastely because I believe it brings personal blessings and pleases my Father in Heaven. There’s not really any likelihood that I’m going to have premarital intercourse or purposefully fool around, but I do feel guilty for the way my body reacts at times to otherwise fairly innocent-looking situations.</span></blockquote>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWLIRfWqd0MfD2Vu53iD32hrAjdY6oIBEx_ZFIhBCYWi281qE13ou8PSOdgeTLJvvf-AsoLpYSJyblbPnFcjXnLarPt8tRs1Pa2qWecFL6bDGuuHDtjAcoukOpjE8hfHmW4Iq0C8L192o/s1600/salpetriere.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" border="0" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5611377153750743346" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWLIRfWqd0MfD2Vu53iD32hrAjdY6oIBEx_ZFIhBCYWi281qE13ou8PSOdgeTLJvvf-AsoLpYSJyblbPnFcjXnLarPt8tRs1Pa2qWecFL6bDGuuHDtjAcoukOpjE8hfHmW4Iq0C8L192o/s320/salpetriere.jpg" style="float: left; height: 320px; margin: 0px 10px 10px 0px; width: 228px;" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Ruumis tekee, ruumis reagoi. BC pelkää, että hänen halussaan ja kiihottumisessaan on jotakin luonnotonta ja epänormaalia. Vastauksissa feministimormonit kehottavat naista nauttimaan voimakkaasta vetovoimasta ja antautumaan halulle sitten, kun sen aika on.<br />
<br />
Ahdistuneisiin, hysteerisiin ja haluaviin naisiin on helppo samaistua. Olen kokenut monenlaista seksuaalista halua: uteliasta, pelokasta, välttelevää, epätoivoista ja tarvitsevaa. Viallisuuden ja seksuaalisen invalidiuden kokemuksista on kuitenkin ollut mahdollista käydä ylitse: ihmisten kanssa voi kokea iloa, riemua ja luottamusta. Sinä kesänä kun rakastun kettupaitaiseen poikaan, halu räiskähtää pidäkkeettömästi ja mutkattomasti. Se tulee lihaksi hänen pikkuveljensä vuodesohvalla, se kohoaa punaksi poskilleni, kun hän tulee tervehtimään minua työpaikalleni. Hänellä on veikeät pisamat ja hymykuopat. Hänen koskettamisensa saa minut sillä tavoin tolaltani, että minua alkaa pyörryttää ja pökerryttää. On pakko istuutua alas; aivot säksättävät. Merihaka muuttuu palatsiksi, Kaisaniemen puistossa lintu ryövää hänen lempihattunsa. Kiipeilytelineessä siemailemme viiniä ja toisiamme. Rakastelemme muiden ihmisten asunnoissa, mutta vain Wallininkadulla ukkonen tunkee sisään avoimesta ikkunasta. Yöbussiretket hänen luokseen, seksimatkat lähiöön. Myöhästyn töistä naimiselta tuoksuen. Että tällä tavoin voi hullaantua jostakin toisesta! Myöhemmin tutustun hitaaseen himoon ja jännitteeseen, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. Käsiin, jotka ovat erilaiset kuin kenenkään muun. Opin jotakin pidättäytymisen ja kieltäytymisen ja torjutuksi tulemisen erotiikasta. Opin, että olen <em>hillitön ja liiallinen ja intensiivinen</em>. Kohtuni on lähtenyt vaellukselle.</div>
<br />
<span style="font-size: 85%;">Kuvat: </span><br />
<span style="font-size: 85%;">Attitudes Passionnelles XXIII (1876</span><span style="font-style: italic;">–</span><span style="font-size: 85%;">1880)<br />"Dermographisme – Démence précoce catatonique", Nouvelle Iconographie de la Salpêtrière (1904) </span>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-53519215075402948202010-12-28T23:53:00.018+02:002011-01-03T22:58:18.196+02:00Päiväkirjamerkintöjä Lontoosta<div style="text-align: justify;"><div style="text-align: center;"><span style="font-size:130%;"><span style="font-weight: bold;"><br />I</span></span><br /><br /></div><blockquote><span style="font-style: italic;">Where taxi drivers never stop talking. Under slate grey Victorian sky. Here you'll find my heart and I. And still we say come back. Come back to Camden, and I'll be good.</span></blockquote><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgh3UH-Ox1apWPJrNuDEcAEqDbGBNQPJDNV66f-JAF15HuDahaJoeaDQdAq6Q2c5nJf0_YbK5IslRZXpaT5Tv8YUx8kEmhAzEB0yAVt_Yi974MiVnUOwgFz3Bfwvmd18BzN3xf6B-V1F30/s1600/marcel+dzama.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 253px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgh3UH-Ox1apWPJrNuDEcAEqDbGBNQPJDNV66f-JAF15HuDahaJoeaDQdAq6Q2c5nJf0_YbK5IslRZXpaT5Tv8YUx8kEmhAzEB0yAVt_Yi974MiVnUOwgFz3Bfwvmd18BzN3xf6B-V1F30/s320/marcel+dzama.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5554566184111009554" border="0" /></a>Toinen päivä Lontoossa. Tuntuu kummalliselta (ja vähän paljastavalta) kirjoittaa, kun toinen on samassa huoneessa. Hostellimme on räkäinen läävä, jota ei voi suositella kenellekään. Asumme pienessä huoneessa, jossa on oudonvihreä seinä ja pelkkä parivuode. Vuoteessa on vain yksi valtava täkki, mutta viikon aikana siihen sopeudutaan vaivatta. Pesutilat karmivat selkäpiitä ja suihkun katto tippuu homeista visvaa. Aamiaisella huomaan, että rasvatukkainen, indie-elokuvasta karannut <span style="font-style: italic;">clerk</span> katsoo pornoa.<br /><br />Käymme Tate Modernissa. Sattumusten ja väärinkäsitysten vuoksi emme pääse samaan aikaan Gauguin-näyttelyyn. Minä ajattelen yksin maalauksia ja väenpaljoutta kyntäessäni, kuinka helppoa olisi kadota suureen kaupunkiin, sulautua, tulla hetkeksi aivan nimettömäksi. En ole matkustanut pitkään aikaan ja ajaudun suurkaupunkihurmokseen, jota en osaa kuvailla kuin kulunein sanoin. Suoristan selän ja työnnän rinnat ulos: näin minä osaan olla. Silmäilen vähän miehiä ja otan kohteekseni yhden nörtin näköisen tyypin. Katson häntä suoraan silmiin. Verisuonteni riemukas pauhu vaikenee hetkeksi, kun pysähdyn <span style="font-style: italic;">The Loss of Virginityn</span> äärelle. Teos muistuttaa minua aavemaisesti eräästä <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2010/11/vuotavia-astioita.html">tekstisommitelmasta</a>. Alakerrassa ihastun Marcel Dzaman piirroksiin, jotka on luokiteltu "mustaksi huumoriksi". Jokin mustuus on toden totta läsnä koko päivässä. Sataa, tuulee, pimeä laskeutuu aikaisin. Meillä ei ole mitään sanottavaa. Toinen on jossakin kuoressa, ja sitten toisaalta refleksit valmiina reagoimaan kaikkiin liikahduksiini. Itse olen vähän hysteerinen enkä kovin luonteva. Jostakin syystä korostamme tänään toistemme pahimpia puolia. Ajattelen toista ystävää ja haluaisin hänet tavallaan tänne: haluaisin jonkun, joka kutsuu minua pennuksi. Jonkun, johon nojautua. Ja silti kaikki saattaisi olla vapaampaa, jos olisinkin yksin. Suurkaupungin kokeminen vailla tuttua seuraa voisi tehdä hyvää sosiaalisille jännityksilleni.<br /><br />Yöllä näen unta, jossa Vanha Testamentti on poistettu Raamatusta.<br /><br />(Tässä kohtaa kirjoittamista on hankala jatkaa, koska ystävällä on hikka ja alamme puhua paskajuttuja.)<br /><br /><br /><div style="text-align: center;"><span style="font-size:130%;"><span style="font-weight: bold;">II</span></span><br /></div><br /><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsJ5wqwobxppVESy63IhV1oqkqWwU8fjLoCt7durUpmDCgfNxpBekKgyhdY9mNzfGGQ26XODyajcTAH9LhCLLV2r4mqaqGCn9kqe-IuSGvSEK5UTHVaqcjcOqFF5_KnpVh3yXPvM_3BnQ/s1600/tictac.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 257px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsJ5wqwobxppVESy63IhV1oqkqWwU8fjLoCt7durUpmDCgfNxpBekKgyhdY9mNzfGGQ26XODyajcTAH9LhCLLV2r4mqaqGCn9kqe-IuSGvSEK5UTHVaqcjcOqFF5_KnpVh3yXPvM_3BnQ/s320/tictac.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5545439247712727202" border="0" /></a>Käymme aamiaisella Soho Breakfast Clubissa. Otan itsestäni kuvan pirteänkeltaisessa vessassa ja näytän väsyneeltä, räjähtäneeltä ja kireältä. On aika suunnata omille teilleen, ennen kuin hampaani jauhavat ystävän murskaksi. Unohdun pitkäksi aikaa Foylesiin, josta nappaan mukaani Angela Carterin kokoaman satukirjan. Ystävä on huomannut sattumalta lehdestä näyttelyn, johon kävelen rankkasateessa (ilman sateenvarjoa, tietenkin). <a href="http://www.npg.org.uk:8080/photoprize/site10/index.php"><span style="font-style: italic;">Taylor Wessing Photographic Portrait Prize</span></a> -näyttelyn muotokuvissa on paljon tyttöjä. David Chancellorin voitokkaassa kuvassa suuri valkoinen metsästäjätyttö poseeraa surmaamansa antiloopin kanssa. Hän on matkannut aina Alabamasta Etelä-Afrikkaan asti murhanhimoaan tyydyttämään. Pysäyttävä on myös Jeffrey Stockbridgen valokuva <span style="font-style: italic;">Tic Tac and Tootsie</span>, jossa 19-vuotiaat heroiiniaddiktihuorakaksoset tuijottavat katsojaa passiivisesti, vähän uhmakkaastikin.<br /><br />En ole koskaan aiemmin käynyt Lontoossa, mutta istuessani National Portrait Galleryn kahvilassa aistin, kuinka kaupunki toivottaa minut lepäämään suureen syliinsä. Se saa ruumiinjäseneni rentoutumaan, suorastaan lötkähtämään hervottomiksi. Pidän kaupungin tunnelmasta (josta tosiasiassa pitäisi kirjoittaa monikossa) valtavasti. Brick Lanella ystävä on <span style="font-style: italic;">sir</span>, minä <span style="font-style: italic;">madame</span>. Regents Parkin paksut, telmivät oravat. Clarisse D'Arcimolesin valokuvat Saatchi Galleryssa. Kävelymatka Camdeniin, puistoissa vapaana juoksevat koirat. Toiveikkuus työntää suloiset ruusunpiikkinsä rintani lävitse: "I'll be good."<br /><br /><span style="font-size:85%;"><br />Marcel Dzama: <span style="font-style: italic;">Untitled</span> (2003)<br />Jeffrey Stockbridge: <span style="font-style: italic;">Tic Tac and Tootsie</span> (2010)</span><br /><br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-77754843491788058232010-12-23T11:07:00.006+02:002010-12-23T11:35:00.515+02:00Rakkaudesta, tilasta ja vanhenemisesta<div style="text-align: justify;"><div style="text-align: center; font-weight: bold;"><span style="font-size:130%;"><br />I</span><br /><br /></div><blockquote><span style="font-style: italic;">Vaikka tiedät sinulle säädetyn kohtalon, lankeat omiin kuvitelmiisi ja rakastut. Silloin kidutus alkaa, kärsimys joka ei jalosta vaan latistaa ja kaventaa, pakottaa sielun kietoutumaan itsensä ympäri. Siinä missä ennen näit avarat kunnaat ja metsät, näet enää vain haavasi, olet kuin puu joka on taipunut tuijottamaan omasta kaarnastaan valuvaa pihkaa.<br /><br />(...) Psykhe ruhjoutuu junan alle.</span></blockquote><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEid-R4xo39Z3NQRhFPxIV1cpiSDloz-NWxnYyKTFdGGs3tF9A2pgluidm0WRxBtNPafjdY_j9eAXMupdwhoA1DneeG8m5XDnUaSyxh8eJhqbbehdJmvTr6DVCeRbzrS6FWf1WW6ZHYjuh4/s1600/nan_goldin_shower.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 201px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEid-R4xo39Z3NQRhFPxIV1cpiSDloz-NWxnYyKTFdGGs3tF9A2pgluidm0WRxBtNPafjdY_j9eAXMupdwhoA1DneeG8m5XDnUaSyxh8eJhqbbehdJmvTr6DVCeRbzrS6FWf1WW6ZHYjuh4/s320/nan_goldin_shower.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5553800405834339330" border="0" /></a></div><div style="text-align: justify;">Näin kokee Eeva-Liisa Manner <span style="font-style: italic;">Runoilijan talossa</span> (2004), joskin Helena Sinervon suun ja sormien kautta. En ole koskaan ruhjoutunut sillä tavoin, että olisin mennyt rikki tai kadonnut olemattomiin. Silti rakkaus on ollut minulle supistelevaa ja vähän kivuliasta liikettä, tympeää rimpuilua raskaassa vesikasvirihmastossa. Huumaava tunne on teljennyt minuun outoon saippuakuplaan, josta olen tarkastellut maailmaa itseeni käpertyneenä ja kykenemättömänä riuhtaisemaan itseäni vapauteen. En ole koskaan antanut rakkaudelle tilaa hengittää. Olen tarrannut rakkauteen kiinni vimmaisesti ja epätoivoisesti, varmana siitä, että jokin katoaa, jos jätän sen hetkeksikin rauhaan. Sitten lopulta olen melkein tukehtunut. Olen saanut kyllikseni, mennyt menojani ja tunnistanut taas omat verisuoneni, rinnat ja vatsan, rystysten kuivan ja hilseilevän ihon.<br /><br />En ole tainnut koskaan osata rakastaa tavalla, jota kuvaillaan Anu Jaantilan nuortenromaanissa <span style="font-style: italic;">Dear Sanna</span> (1980):<br /><br /><blockquote><span style="font-style: italic;">Minä olin vapaa näyttämään toiselle kaiken elämästäni, niistä asioista joita minä itse arvostin. Ja halusin avata korvani tajutakseni paremmin. Ei mitään kemiallista yhteensulautumista ja identiteetin hyvästijättöä. Kaikki oli tässä ja nyt, minun tarvitsi vain hengittää.</span></blockquote><br />Lainaus sanallistaa yllättävän tarkasti sen, millä tavoin haluaisin suhtautua rakkauteen, ystävyyteen ja itseeni. Vapaasti hengitellen, tilaa antaen ja saaden, iloiten, antamatta periksi peloille ja epävarmuuksille. Juuri pelko on ajanut minut hirvittävän riippuvaiseksi toisesta ihmisestä, juuri pelko on saanut minut luopumaan itselleni tärkeistä asioista. Ei kukaan ole vaatinut minua latistumaan ja kaventumaan. Tai tarkemmin ajateltuna on, mutta ei minun olisi tarvinnut taipua sellaiseen. Olen ollut aivan liian joustava ja mukautuva, suostunut kärsimykseen, joka ei jalosta. On rakkaus tietysti ollut myös kevyttä ja päihdyttävää, mutta luulen, että minulla on vielä paljon tekemistä kemiallisten reaktioiden ja <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2010/03/tytto-ja-krokotiili.html">sen kaltaisten seikkojen</a> parissa.<br /><br /><br /><span style="font-size:130%;"> </span><div style="text-align: center;"><span style="font-size:130%;"><span style="font-weight: bold;">II</span></span><br /><br /><br /></div><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjUTRSFBWo4p6LptoZS-v5FJeQ35C5x3gL6mV2MIlAoZz9lF3E3pyiCiZAzvNX9uGfhYzPznpA89bplVCs-_rKoE2geDVuegROTPX_602hCBQEd6JiB8XoXiAOQBr4qByHaNgqKHud4fa8/s1600/Clarisse_darcimoles_in-the-bath.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 226px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjUTRSFBWo4p6LptoZS-v5FJeQ35C5x3gL6mV2MIlAoZz9lF3E3pyiCiZAzvNX9uGfhYzPznpA89bplVCs-_rKoE2geDVuegROTPX_602hCBQEd6JiB8XoXiAOQBr4qByHaNgqKHud4fa8/s320/Clarisse_darcimoles_in-the-bath.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5553797700114945634" border="0" /></a>On hauska ajatus, että olen lukenut Jaantilan kirjoja hyvin nuorena. Olen ajatellut viime aikoina paljon vanhenemista, turvallisuuden tunnetta ja itseäni suhteessa muihin. Tämä vuosi on ollut minulle merkityksellinen monellakin tapaa: olen ollut paljon yksin, ja sen myötä olen tehnyt viimeinkin tilaa luovalle työlle. Valmistuin yliopistolta ja annoin itselleni luvan leijua. En ole pakottanut itseäni juuri mihinkään, ollut vain. Kesän aikana villiinnyin: hiukseni kasvoivat raskaaksi intiaanitukaksi, kulmakarvani räjähtivät sankaksi, tummaksi metsiköksi. Olen pitänyt itsestäni tällaisena, menninkäisenä. Ihmissuhteeni ovat olleet spontaaneja ja lämpimiä, vaikka olenkin ollut välillä vähän vetäytyvä. Olen pitänyt kiinni asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti ja kieltäytynyt toisinaan töykeästikin vuorovaikutuksesta, joka ei tunnu hyvältä. Olen <span style="font-style: italic;">vain hengittänyt</span>.<br /><br />Nuorempana sain toistuvasti kuulla olevani varautunut, viileä ja etäinen. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut nähdä itseni laajemmasta perspektiivistä käsin: olen kiivaampi, leikkisämpi, seikkailullisempi, heittäytyväisempi ja fyysisempi, kuin millaiseksi olen itseni kuvitellut. Ainakin uskallan nykyään ilmaista itseäni kokonaisvaltaisemmin ja rohkeammin. Minusta tuntuu siltä, että elämästä tulee vuosi vuodelta vähän miellyttävämpää, yhä selkeämmin omanlaisekseni tunnistettavaa. Kyseessä ei ole tietenkään mikään yksisuuntainen prosessi, mutta osaan koskettaa itseäni yhä lempeämmin, sallivammin ja armollisemmin. Ehkä sen myötä on myös mahdollista oppia rakastamaan vähemmän tukehduttavasti.<br /><br /><br /><span style="font-size:85%;">Nan Goldin: <span style="font-style: italic;">The Ballad of Sexual Dependency / The Shower</span><br />Clarisse D'Arcimoles: <span style="font-style: italic;">In the Bath</span></span><br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-24627433919546360562010-11-26T21:01:00.002+02:002011-01-03T22:59:23.045+02:00Vuotavia astioita<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj26n1DfUzYJoUi2hmzXOPsbGc0SEYmzhgXZzg7P90rLaThawSmpkj58LprRJzf6V0CdNoDo4q6Ve3SyaTd-dCNBS6VAsGImDT27C0S2Q2WhKcQq4IvcwyReNUKtIHY02B1C1-UX8W5itM/s1600/The+Loss+of+Virginity.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 320px; height: 219px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj26n1DfUzYJoUi2hmzXOPsbGc0SEYmzhgXZzg7P90rLaThawSmpkj58LprRJzf6V0CdNoDo4q6Ve3SyaTd-dCNBS6VAsGImDT27C0S2Q2WhKcQq4IvcwyReNUKtIHY02B1C1-UX8W5itM/s320/The+Loss+of+Virginity.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5541616146745209730" border="0" /></a><div style="text-align: justify;">Antti Nylén kirjoittaa <span style="font-style: italic;">Miehen kritiikki </span>-esseessään (2007) tyttöydestä, miehisestä tuhovoimasta, itseinhosta, Jarvis Cockerista ja Lukas Moodyssonista. Essee on tyly ja kirkas, luenta kiinnostavaa. Se pieksee minut ahdistukseen, tuo väkivaltaisesti menneisyyteni kokemukset esiin.<br /><br />Yöllä vuoteessa ajattelen niitä kertoja, kun sisälleni on yritetty väkisin katsoa. Kun tytönlihaani on kajottu; elävä muisto ruumiillisesta häpeästä. Ajattelen sitä, kuinka puhun illanistujaisissa naisruumiiseen kajoajista, kähmijöistä ja halun objektina olemisesta. Minusta tuntuu, että puhun kokemuksistani aivan liian kiihkeästi. Paljastan itsestäni jotakin sellaista, mistä on sopimatonta puhua. Tuntuu kuin syyllistäisin kaikki miehet, kaikki likaista halua tursuavat miesruumiit. Monet seurueessa vain kuuntelevat ja alan pohtia, olenko ottanut itseäni stigmatisoivan askeleen. Ruumiini rajojen ylittäminen herättää minussa sellaista vihaa ja raivoa, mitä ei ole sopivaa esittää julkisesti. On itkettävä yksin vuoteessa niin, ettei kukaan näe. Laitan vuorosanoja kuuntelijoiden suihin: ehkä he nyt patologisoivat persoonaani, tiettyjä tapojani olla. Ehkä minusta tulee heidän silmissään ruumiinaukkojensa kipeitä vuotoja paikkaileva pornotähti. Kenties flirttailuni ja härskit juttuni nähdään nyt uudessa valossa, jossakin levottomassa ja sairaassa ja medikalisoidussa. Tämä äänetön syytösten vyöry on pelkoni puhetta, kauhun monologia. Pelko kysyy, kuinka niistä toisista kokemuksista on mahdollista puhua, jos näistäkin olisi parempi vaieta. Millä tavoin voisin sanallistaa kokemukseni hyönteisenä olosta, dissektoidusta ja osiin pilkotusta naisruumiista? Tyttöhyönteisen sisään yritetään nähdä. Se on pelkkää lihaa. Ja niin kuin Nylén kirjoittaa, ei sisältä paljastu sielu vaan jotakin alati pakenevaa, "pelkkää tyhjää, tai yhä uusia linnoituksia, eikä ainakaan onnea, jota oli luvattu".<br /><br />Neitsyydestä Nylén kirjoittaa myös <span style="font-style: italic;">Vihan ja katkeruuden esseissä</span>. Neitsyys on punnus sydämessä, valtava paino torsossa. Se on revittävä pois omasta kehosta, nyljettävä viimeistä säiettä myöten.<br /><br />Kerran herään siihen, kuinka hän tuijottaa unessa paljastunutta häpyäni ja runkkaa. Aivan kuin olisin tutkimuskohde, avattavaa ja suljettavaa eläimenlihaa. Alusta asti hän haluaisi tutustua pilluuni tunkeilevasti, kartoitettavana Afrikkana. "Kerro minulle kuinka pillu toimii", hän vaatii. Menen välttelevissä toimenpiteissäni niin pitkälle, että kolautan pääni tahallani lattiaan. Ja pilluni ei avaudu, ei kerta kaikkiaan. Se pysyy salaisuutena, jota tarkastelen peilistä inhosta väristen. On otettava itse selvää tuosta saastaisesta lihanpalasta, kauhun ja nautinnon lähteestä. Tutustun häpykieleeni ikään kuin pakon edessä. Sen jälkeen en anna hänen enää juurikaan koskettaa sitä. Sen sijaan käyn taistoon ja otan häneltä hämäyksen vuoksi jatkuvasti suihin. Ehkä hänen kullinsa unohtaa pilluni olemassaolon, jos sitä imetään tarpeeksi kovasti, kyllin usein. Minusta tulee passiivinen munanlutkuttaja, jolle jokainen fellaatio on ruumiistairtautumiskokemus.<br /><br />Ensimmäinen yhdyntäni on banaaliudessaan irvokas. En keksi, millä muullakaan tavoin sitä voisi kuvata. Hän on suihkussa, minä katson lesbopornoa ja runkkaan. Kääntyykö päässäni jokin vipu jo silloin? Ajattelenko, että nyt neitsyydestä on viimeinkin päästävä eroon? Kun hän palaa huoneeseen, käyn hänen kimppuunsa uudenlaista tarmokkuutta puhkuen. Lesbot ovat lähettäneet pilluuni rohkaisevia säteitä: antaa mennä, tyttö! Kerran se vain kirpaisee! Ja niin hän tunkeutuu ensimmäistä kertaa sisääni, ohi kalvon, joka ei taianomaisesti puhkeakaan, kuten saan parin vuoden päästä kuulla gynekologilta. Ihme on tapahtunut! Immenkalvoni suojelee neitsyyttäni tiukasti ja järkähtämättä. Makaan siis vuoteessa, kun hän huhkii päälläni. Itkenkö <span style="font-style: italic;">— </span>se on mahdollista. Jostain syystä kyselen häneltä, laukeaako hän jo pian. Se johtuu tietysti siitä, ettei parittelu tunnu kovin miellyttävältä. Samanaikaisesti olen voitonriemuinen: tässä minua viimeinkin naidaan. Muovinukenvarteni on sittenkin taipunut, mukautunut halun objektiksi. Voisin yhtä hyvin olla kuollut, siksi kiivaasti minua pumpataan. Kun naiminen on vihdoin ohitse, minusta uhkuu vastarakastuneen riemu. Olen niin helpottunut siitä, että paskaneitsyys on poissa. Mutta seuraavalla kerralla kun naimme, tapahtuu jotakin peruuttamatonta: alan itkeä, eikä itkusta tule loppua.<br /><br /><br /><span style="font-size:85%;">(Paul Gauguin: <span style="font-style: italic;">The Loss of Virginity</span>)</span><br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-63411482066037489782010-08-22T09:36:00.001+03:002010-08-22T09:47:37.956+03:00Kärlekskrank<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMbAkW4sSHwGNtG3ltRqEYQb9Gm7kP4CxQZmkK1BLRk2XryHFfE-oGU1_FEIkRE0WL38w-tWXVLNxnOUEsC84hFc-QebXB3JWFHkbJiLXHmBBY1ZxMYNnKOjWBirejxno-GCtMoxzijy4/s1600/a_500.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 320px; height: 199px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMbAkW4sSHwGNtG3ltRqEYQb9Gm7kP4CxQZmkK1BLRk2XryHFfE-oGU1_FEIkRE0WL38w-tWXVLNxnOUEsC84hFc-QebXB3JWFHkbJiLXHmBBY1ZxMYNnKOjWBirejxno-GCtMoxzijy4/s320/a_500.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5494561764448255490" border="0" /></a><div style="text-align: justify;">Ensimmäisellä kerralla se on Leipuri.<br /><br />Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.<br /><br />Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.<br /><br />Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.<br /><br />Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-22287414796442615522010-08-14T22:13:00.003+03:002010-08-14T22:20:24.749+03:00Suolavedestä ja kosketuksesta<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh7M8_U_aqffeg-gE56Ui06AgrXresMeVprHpyBXtwpOoZDGUBX9cn90Y12q4vi5ODI6Whhdkf1HfAWfdEUXgE6m9jgVt_cZup-tCeNxxvdozPdHcvvZHj68c5UAef-7tPcBpYMFwnze20/s1600/sea+serpents.bmp"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 320px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh7M8_U_aqffeg-gE56Ui06AgrXresMeVprHpyBXtwpOoZDGUBX9cn90Y12q4vi5ODI6Whhdkf1HfAWfdEUXgE6m9jgVt_cZup-tCeNxxvdozPdHcvvZHj68c5UAef-7tPcBpYMFwnze20/s320/sea+serpents.bmp" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5505341472792092978" border="0" /></a><div style="text-align: justify;">Koko kesä suolaveden pörröttämiä hiuksia, hikeä, olemista ruumiillisena olentona, halukoneena. Nenänpäähäni on työntynyt pisamia, jotka erottuvat mustapäiden ja ihohuokosten joukosta rusehtavina ja suloisina. Olen kirjoittanut vain ajatuksissani. Kirjoitukseni ovat olleet pitkiä monologeja, kirjeitä itselle. Vanhoja vihkoja selaillessani löydän aivan oikeita kirjeitä, joita nuorempi minä on kirjoittanut jollekulle <span style="font-style: italic;">—</span> ehkä itselleni löydettäväksi, etten unohtaisi. Monet kirjeet ovat öisiä purkauksia, jotka unettomuus on leiskauttanut liikkeelle. "En saa unta, joten on pakko kirjoittaa", toteaa 21-vuotias minä. Minä, jossa on "ihmeellinen kalvo". Muistan kaikenlaista, mitä en ole ajatellut aikoihin. Haluaisin ojentaa käteni, koskettaa tuota paperilla huojuvaa olentoa, akvaarioeläintä. ("<span style="font-style: italic;">[...] I lived in a sort of transparent balloon, drifting over the world [...]</span>") Haluaisin kertoa, ettei kalvo ole murtumaton, että monenlaisia onnenhetkiä on vielä edessä. Että rakastuisin pian, ja sen jälkeen rakastuisin uudelleen. Että olisi erilaisia kosketuksia, erilaisia kehoja. Että tulisi aika, kun yksinkin on hyvä.<br /><br />Tänä kesänä on tuntunut hyvältä olla tässä ruumiissa. Vähitellen keho alkaa unohtaa, millaista on, kun tulee koko ajan kosketetuksi. Se alkaa sopeutua erillisyyteensä, syleillä sitä. Kaipuu on vakaa pohjavire, mutta siinä ei ole hätäistä painavuutta. Kehoni ojentuu uteliaasti ja pakottomasti kohti sähköä ja jännitettä, intuition ja epävarmuuden välissä hapuillen. <span style="font-weight: bold;">A. S. Byattin</span> romaanissa <span style="font-style: italic;">Possession</span> (1991) nuori kirjallisuustieteilijä Roland pohtii samaa kysymystä:<span style="font-style: italic;"> "Did she simply </span>emit<span style="font-style: italic;"> the electric shock, he wondered, or did she also feel it? His body knew perfectly well that she felt it. He did not trust his body."</span> En rynnistä vasten toisten kehojen kutsuja. Tunnustelen vain, itsekseni. Ei tarvitse hengittää raskaasti, ei ole tarpeen riehua, ruumis tunnistaa paljon säntäilemättäkin. Verkkaisesti Byattin teoksen erotiikka hiipii iholleni:<br /><br /><blockquote><span style="font-style: italic;">(...) I thought I might circumvent the whole happening, deny that Magnets rush towards each other, and deny it so steadily, the lie might become a kind of saving fiction that held a kind of truth. But the Laws of Nature deserve as much respect as any other, and there are human laws as strong as the magnetic field of iron and lodestone — if I deviate into lying, to you whom I have never lied — I am lost.</span></blockquote><br /><span style="font-size:85%;">(Gustav Klimt: Sea Serpents)</span><br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-28282494326691765122010-06-15T14:43:00.005+03:002010-06-15T14:50:09.342+03:00Lainausmerkit<span style="font-style: italic;"></span><div style="text-align: justify;"><blockquote><span style="font-style: italic;">What she wants is what Ronette has: the power to give herself up, without reservation and without commentary. It's that languor, that leaning back. Voluptuous mindlessness. Everything Joanna herself does is surrounded by quotation marks.</span></blockquote></div><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEguCNqzckCKALZZtT9VHPuo2TxGlBPuFQZJbNEDxFOAAWGwBgdjW9wQ7hnysLmDYDuuKXaFK1caTONb5E7cKk9u5Ah9p5BClVXbtelpbNrjf-C6gLp9SYUBuS1gTX5BBdIk6kX2MBQi6RY/s1600/Marilyn-Monroe-.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 253px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEguCNqzckCKALZZtT9VHPuo2TxGlBPuFQZJbNEDxFOAAWGwBgdjW9wQ7hnysLmDYDuuKXaFK1caTONb5E7cKk9u5Ah9p5BClVXbtelpbNrjf-C6gLp9SYUBuS1gTX5BBdIk6kX2MBQi6RY/s320/Marilyn-Monroe-.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5482919913110973010" border="0" /></a><div style="text-align: justify;">Olen pohtinut viime aikoina, minkä vuoksi <span style="font-weight: bold;">Margaret Atwoodin</span> tekstit vetoavat minuun niin suuresti. Olen viitannut hänen teoksiinsa <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2009/06/theres-more-to-life-than-books-you-know.html">yhdessä,</a> jos <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2009/07/antikristus.html">toisessakin</a> <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2010/05/nautinnosta-ihosta-hajusta.html">kirjoituksessani</a>. Aloitin juuri <span style="font-style: italic;">Wilderness Tips</span> -novellikokoelman (1991), josta yllä oleva lainaus on leikattu. <span style="font-style: italic;">True Trash</span> -novellin Joannassa kiteytyy atwoodilaisen naispäähenkilön olemus, joka vetää minua puoleensa hengästyttävästi, lähes väistämättä. Kuten <span style="font-style: italic;">Moral Disorderin</span> (2006) Nell, <span style="font-style: italic;">The Handmaid's Talen </span>(1985) Offred ja <span style="font-style: italic;">The Blind Assassinin</span> (2000) Iris, novellin protagonisti on tarkkailija ja uneksija, alati ulkopuolinen ja varautunut. Ei liene yllätys, että nämä naishahmot ovat minulle itsereflektion välineitä. Heissä on jotakin tuttua ja vangitsevaa. He ovat kummallinen peili, josta omat kasvoni heijastuvat hivenen vääristyneinä, mutta sellaisina, kuin ne muistan.<br /><br /><span style="font-style: italic;">True Trash </span>on kertomus halusta, puberteetista ja ajasta ennen seksuaalista vallankumousta. Lainauksessa Joanna tarkastelee Ronettea, jossa ruumiillistuu kaikki se, mitä Joanna itse ei ole. Ronette on kutsuva ja aistillinen. Hänessä ei ole minkäänlaista itseironiaa, eikä hän naura romanttisten kertomusten juonille. Hänen ruumiinsa on koristeltu <span style="font-style: italic;">halvoilla</span> merkeillä, kuten lävistetyillä korvanlehdillä ja vahvan hiuslakan tuoksulla. Suljetussa saaressa Ronette on koko yhteisön halun kohde. Hän ei katso katsojan lävitse, vaan hymyilee. Sovinnaisten perhetyttöjen joukossa juuri hän on se, joka astuu pian murtumassa olevien rajojen ylitse. Hänellä on salaista ja arkaaista tietoa maailmasta, mikä tekee hänestä myös tyttöjen keskuudessa erilaisen, suosikin. Joannalle halu on kyllä läsnä, mutta se pakenee. Halu on preerialla matkustavassa poikaystävässä, jonka kasvonpiirteet liukenevat tyynylle kuulakärkikynällä kirjoitetuista kirjeistä. Halu on Darcessa, joka haluaa Ronettea. Mutta se, mitä Joanna todella haluaa, on <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2010/05/torjunnasta.html">heittäytyminen</a>. Silti<span style="font-style: italic;"> Moral Disorderin</span> Nellin tavoin seksuaalinen vallankumous on Joannalle jotakin vieraannuttavaa. Seksuaalisuus ei enää vaani rantapöheikössä nuoria tarjoilijatyttöjä synkeänä ja kiellettynä, eikä kukaan ole halusta sairas. Kesästä saarella tulee kansantaru, vanhanaikainen artefakti:<br /><br /><blockquote style="font-style: italic;">Sex has been domesticated, stripped of the promised mystery, added to the category of the merely expected. It's just what is done, mundane as hockey. (...) And what has become of Ronette, after all, left behind in the past, dappled by its chiaroscuro, stained and haloed by it, stuck with other people's adjectives? What is she doing, now that everyone else is following in her footsteps?</blockquote><br />Atwood kuvaa teoksissaan paljon irrallisuuden kokemusta, sukupuolta, ruumiillisuutta ja konfliktia. Tuttu tematiikka on läsnä myös <span style="font-style: italic;">Wilderness Tipsin</span> avaavassa novellissa. Luen sitä yöllä vuoteessa ja havahdun flunssan- ja väsymyksensekaisesta horteestani. Valpastun, karvani pörhistyvät. Atwoodin tekstien pistävä lumo on tutunomaisten naishahmojen lisäksi hänen kielessään, jonka nautinnollisuutta en edes yritä kuvailla. Suomenkieliset käännökset eivät nähdäkseni tee oikeutta hänen runolliselle, kirkkaalle ja aistilliselle kirjoitukselleen. Atwoodin teoksista, nälästä sekä feministisestä lukijasubjektista kiinnostuneille voin suositella lämpimästi <span style="font-weight: bold;">Johanna Lahikaisen</span> väitöskirjaa <span style="font-style: italic;">You Look Delicious — Food, Eating, and Hunger in Margaret Atwood's Novels</span> (2007). Lahikaisen luenta on paitsi analyyttista ja tarkkaa, myös hyvää kirjallisuutta.<br /><br />Päätän tekstini erääseen oivallukseen. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt luonnostella kirjallisesti tyttöyden kokemusta. Se on ollut paitsi vaivalloisten asioiden kirjaamista ylös, myös — ymmärrän nyt, keino maalata yhä uudelleen ja uudelleen oma muotokuvansa, ja sitten käydä sitä vastaan. Lainausmerkit eivät ole enää läsnä kaikessa, mitä teen.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-51195927864419868632010-06-13T23:08:00.005+03:002010-06-13T23:24:28.195+03:00He took a drowish mistress<object width="480" height="385"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/9ZK8nmwoVVY&hl=en_US&fs=1&"><param name="allowFullScreen" value="true"><param name="allowscriptaccess" value="always"><embed src="http://www.youtube.com/v/9ZK8nmwoVVY&hl=en_US&fs=1&" type="application/x-shockwave-flash" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="480" height="385"></embed></object><br /><br /><div style="text-align: justify;">Olen päätynyt viime aikoina hätkähdyttävän upeille keikoille. <span style="font-weight: bold;">Owen Pallett/Final Fantasy</span> esiintyi viime viikolla Tavastialla viuluineen ja loop-masiinoineen ja voi, olin yhtä suurta rakkautta! Pallett on huikean lahjakas muusikko ja kaiken lisäksi skarpin oloinen tyyppi. <span style="font-style: italic;">This Lamb Sells Condos</span> on raapaisu D&D-inspiroituneelta levyltä <span style="font-style: italic;">He Poos Clouds</span> (2006).<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-52217527874448976842010-05-28T21:48:00.004+03:002010-05-28T21:53:20.487+03:00Meet me in the garden of Eden<object width="480" height="385"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/Greq05zAS9g&hl=en_US&fs=1&"><param name="allowFullScreen" value="true"><param name="allowscriptaccess" value="always"><embed src="http://www.youtube.com/v/Greq05zAS9g&hl=en_US&fs=1&" type="application/x-shockwave-flash" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="480" height="385"></embed></object><br /><br /><div style="text-align: justify;"><span style="font-weight: bold;">Joanna Newsom</span> konsertoi eilen Kulttuuritalolla ja vei lopullisesti sydämeni. Sen kunniaksi <span style="font-style: italic;">'81</span>. Oiva kuvallistus laulun tunnelmasta ja poetiikasta <a href="http://iohannis.deviantart.com/journal/32136606/">täällä</a>.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-76009750414812948842010-05-27T15:20:00.005+03:002010-05-27T15:25:52.324+03:00Torjunnasta<blockquote><div style="text-align: justify;"><span style="font-style: italic;"><br />Rakkauden kaipuu on lujassa, se työntää juurensa hämmästyttävän syvälle, ja sen lukemattomat hiusjuuret ulottuvat sydänaineeseen asti. (</span>Michel Houellebecq, <span style="font-style: italic;">Halujen taistelukenttä)</span></div></blockquote><br /><div style="text-align: justify;">Harhailen ystäväni kanssa ympäri vuorotellen kylmää ja kuumaa Helsinkiä. Katupöly lempii kenkiämme, istahdamme puistoon. Kaupungin ylle on laskeutunut loma-ajan eksotiikka, vaikka vain sitten tämän yhden päivän ajaksi. Tytöt potkivat palloa, nuoret piukeat miehet vaeltelevat hihattomissa paidoissaan; kesän oras. Keskustelemme torjutuksi tulemisesta, muistelemme niitä vaivalloisia hetkiä, kun jokin jäinen on noussut esiin maan sisältä, kieltäytynyt koskettamasta paljastuneen ihon orvaskettä. Niihin hetkiin liittyy voimakas häpeän tunne, ällistys siitä tylyydestä, jolla avoimuus toisinaan otetaan vastaan. Kuinka on mahdollista, että on lukenut tuon toisen ihmisen aivan väärin? Miksei hän syleile tietoista ponnistustani avata jotakin, heittäytyä, olla kerrankin rohkea? Tuossa aivan silmieni edessä hän sulkeutuu ja sitten minäkin sulkeudun, nieleksin tahmaista nolouttani, vetäydyn korvat luimussa pois. Yritän rauhoittua, hengittää, kertoa itselleni, että näin voi käydä. Ei tarvitse hävetä; hän on vain tehnyt toisenlaisen valinnan kuin minä. Silti häpeä tuntuu sydänaineessa asti. Sen ylitse on käytävä metodisesti, harjoituksenomaisesti.<br /><br />Toisinaan minusta tuntuu siltä, että ihmiset ovat sietämättömän arkoja ja pelokkaita. Olen sellainen usein itsekin, mutta toisaalta olen myös yhdistelmä ujoutta ja suorasukaisuutta. Jotkut kokevat sen puoleensavetäväksi, toiset kavahtavat sitä. Äitini mielestä minun olisi hyvä olla varovaisempi ja suhtautua ihmisiin epäluuloisemmin, vähemmän luottavaisesti. Se tuntuu hassulta, koska olen monella tavoin varautuneisuuden perikuva. Varautuneisuuden vierellä käy kuitenkin myös jokin muu, kenties joku toinen, joka haluaa heittäytyä alttiiksi vaaroille ja kosketuksille. Se haluaa paljastaa itsestään kaiken, riisuutua, maalata epävarmuutensa, halunsa ja tarvitsevuutensa akryyliväreillä. Ehkä äitini näkee minussa tuon tuntemattoman kaksoisolentoni ja pelkää, että se saattaa minut vaikeuksiin. Mutta kaksoisolento ei ole enää vieras. Se on minusta tehty, kylkiluistani rakennettu. "Not all doubles are bad news", todetaan kirjassa, jota parhaillaan luen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen, pyrkiä kömpelösti ja vaivalloisesti kohti metamorfoosia.<br /><br />Olen lukenut viime aikoina paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään torjutuksi tulemisen kokemusta. <span style="font-weight: bold;">Houellebecqin</span> <span style="font-style: italic;">Halujen taistelukentässä</span> (1994) epäonninen Tisserand ei saa koskaan naista. Sitten on myös lihava tyttö, Brigitte Bardot, jota kukaan ei halua. Ihmiset kurottautuvat toisiaan kohti, mutta ei ole ketään, joka haluaisi koskettaa näitä ihoja. <span style="font-weight: bold;">Kreetta Onkelin</span> romaanissa <span style="font-style: italic;">Beige </span>—<span style="font-style: italic;"> Eroottinen kesä Helsingissä</span> (2005) on jotakin hyvin surullista ja tunnistettavaa. En lue teosta tragikomediana, kuten jotkut. Sen sijaan näen Vapussa tytön, joka minusta olisi voinut tulla. Pelko, halu, mukautuvuus, <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2008/12/kertomuksia-puberteetista_4082.html">klaustrofobinen näkymättömyyden tunne</a>. Ja silti kaiken alla kokemus ruumiista, joka on kaikin tavoin sopimaton ja liian näkyvä: "Olin unohtanut vartaloni. Muistin sen taas. Ristin kädet rinnuksille ja kävelin kumarassa saliin. Vartalo oli mahdoton unohtaa, koska se herätti keskustelua. Minun vartaloni. Ei muiden." Lopulta Vappu katoaa ja sulautuu. Hänet nielaistaan ammottavaan, beigeen hirviönsuuhun, joka on hänen omansa.<br /><br />Mutta Sinebrychoffin puistossa minä ja ystäväni emme katoa. Näemme toisemme, tunnistamme toisemme. Iltapäivän syli, turvallinen läheisyys. Tähyilemme kerrostalojen katoille, nauramme homon näköiselle koiralle. On niin hyvä, että itkettää.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-72647778770747847802010-05-11T19:12:00.006+03:002010-05-11T21:17:27.237+03:00Nautinnosta, ihosta, hajusta<div style="text-align: justify;"></div><blockquote style="font-style: italic;"><div style="text-align: justify;">Juuri se on sinussa hämmästyttävää: sinusta on mukava tuottaa nautintoa. Tarjota ruumistasi kuin miellyttävää esinettä, antaa nautintoa pyyteettömästi. Sitä länsimaalaiset eivät enää osaa. He ovat täysin kadottaneet antamisen halun. Heidän on turha yrittää mitään, he eivät enää pysty kokemaan seksiä luonnollisena. He häpeävät omaa vartaloaan, joka ei vastaa pornoteollisuuden standardeja, siksi he eivät myöskään tunne vetoa toisten vartaloita kohtaan. On mahdoton rakastella ikään kuin piittaamattomasti, omaksumatta ainakin väliaikaisesti tietynlaista riippuvuuden ja heikkouden tilaa. Sentimentaalisella hurmiolla ja seksuaalisella intohimolla on sama alkuperä, molemmat syntyvät osittaisesta itsensä unohtamisesta, sillä alueella on mahdoton toteuttaa itseään menettämättä samalla itseään. Me olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, äärimmäisen tietoisiksi omasta yksilöllisestä olemisestamme ja oikeuksistamme, haluamme ennen muuta välttää vieraantumista ja riippuvuutta, olemme sairaalloisen kiinnostuneita terveydestä ja hygieniasta. Se ei ole ihanteellinen tila rakastelulle.</div></blockquote><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRn7S4bxitsyZc2MdcJL8hSwqcKivdvLro0WnSCGAHm7IgbOc4WQKzZvSVDiUT7IMKTI70DfPkXnPCNlTNsAmZM_tLHgykbXuVl8vWdbk_yfjakmjnkDsmGhfA408KOgj1JAXkTU4T8QU/s1600/2007-11-30-2.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 320px; height: 274px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRn7S4bxitsyZc2MdcJL8hSwqcKivdvLro0WnSCGAHm7IgbOc4WQKzZvSVDiUT7IMKTI70DfPkXnPCNlTNsAmZM_tLHgykbXuVl8vWdbk_yfjakmjnkDsmGhfA408KOgj1JAXkTU4T8QU/s320/2007-11-30-2.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5470037833746691698" border="0" /></a><div style="text-align: justify;">Näin lausuu protagonisti Michel <span style="font-weight: bold;">Michel Houellebecqin</span> romaanissa <span style="font-style: italic;">Oikeus nautintoon</span> (2001). Ajattelin aluksi, että teos on tympeä ja hivenen vastenmielinen, mutta se paljastuu lopulta hauskaksi, kärjekkääksi ja tarkaksi aikalaisdiagnoosiksi. Houellebecq on nimetty "ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi", suorastaan Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi. Pohdin aluksi, riittääkö runkkauksesta, vitusta ja hutsuista puhuminen pahennuksen kylvämiseen, mutta pian ymmärsin, mistä on kyse: teosta voidaan pitää paitsi sovinistisena, myös rasistisena. Teoksen taustalla on lähiöiden Pariisi ja sen etniset konfliktit. Valkoiset ranskalaiset työskentelevät lasipurnukassa kaupungin laitamilla ja välttävät ympäristössä pesivää väkivaltaa. Valkoinen nainen joukkoraiskataan junassa. Nuori arabimies surmaa Michelin isän, koska tällä on ollut suhde miehen siskon kanssa. Islamia kuvataan teoksessa mielettömäksi ja idioottimaiseksi. Afrikkalaiset ja aasialaiset ovat teoksessa lähempänä eläintä kuin ruumiistaan vieraantuneet länsimaalaiset. He osaavat vielä naida, eikä heillä ole muuta myytävää kuin ruumiinsa.<br /><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjQZJHO_cNtXcUlbuONnyMdSFKtSJgcw4zPo6h-I7xvOMZkmYwDhTMdL3db8S7cpGU4i9WUovHq10d55RCO0WeNHP95-6F8qiuiQZkK9H7_cWvLCrjQYrZSr79RdQJVAXFbQyRHlLlvEL4/s1600/lucian_freud.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 293px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjQZJHO_cNtXcUlbuONnyMdSFKtSJgcw4zPo6h-I7xvOMZkmYwDhTMdL3db8S7cpGU4i9WUovHq10d55RCO0WeNHP95-6F8qiuiQZkK9H7_cWvLCrjQYrZSr79RdQJVAXFbQyRHlLlvEL4/s320/lucian_freud.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5470034853017744770" border="0" /></a>Ja aivan niin: Houllebecqia syytettiin teoksen tiimoilta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kaunokirjallisuuteen kohdistuvat sensuurivaateet ovat joka tapauksessa pöyristyttäviä, mutta Houellebecqin kohdalla närkästys on sikälikin huvittavaa, että mielettömyys ja abjekti ovat romaanissa elimellisesti osa länsimaalaisuutta. Länsimaalaisen seksiturismin lisäksi teoksessa on läsnä iljettävän ja kuluttavan työelämän kuvaus, joka vie pois himon ja kiiman. Michel ja hänen rakastettunsa Valérie pakenevat pois kuolevalta mantereelta, kohti nautinnosta ja hedelmällisyydestä raskasta orienttia.<br /><br />Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta". Muistan etäisesti, kuinka luin joskus nuorempana <span style="font-weight: bold;">Kauko Röyhkän </span>romaaneja. Röyhkän konstailettomat naimiskohtaukset hätkähdyttivät minua. Luulen, että pidin niitä karkeina, mutta kiinnostavina. Houellebecqin teoksessa on ripauksia samankaltaisesta vapaudesta. Silti oudoksun Houellebecqin yhtyvien elukoiden kepeyttä ja ongelmattomuutta. He jättävät itsetietoisuuden taakseen, kurottautuvat kohti nautintoa, laukeavat pienimmästäkin ärsykkeestä. Vaikka Michel löytää romaanissa suuren seksuaalisen nautinnon, hän on samanaikaisesti itsekin länsimaisten vartaloihanteiden kyllästämä: hän inhoaa erityisesti <span style="font-style: italic;">läskejä</span> ja <span style="font-style: italic;">vanhoja</span> naisvartaloita ja pohtii, kuinka kuubalaiset miesprostituoidut voivat saada seisokin näiden vastenmielisten hylkeiden kanssa. Silti Michel irvailee prostituutiota vastustaville naisille, jotka kutsuvat länsimaisia seksituristeja <span style="font-style: italic;">möhömahaisiksi äijiksi</span>. Länsiafrikkalaiset naiset tuoksuvat seksiltä, länsimaalaiset naiset eivät. Thaimaalaisilla naisilla on notkea ja lämmin vittu, mutta länsimaalaiset naiset löyhkäävät kuolemalta.<br /><br />Entä sitten hygienia? <span style="font-weight: bold;">Charlotte Rochen</span> <span style="font-style: italic;">Kosteikkoja </span>(2008) osuu suoraan hygieniahysterian ja naisruumiillisuuden tabujen hermoon. Romaanin päähenkilö on nuori <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2009/12/luulin-tulleeni-tahan-asuntoon.html">Helen Memel</a>, joka makaa sairaalassa leikattuaan vahingossa partaterällä peräpukamaansa suuren haavan. Helen on eräänlainen mikrobimyrsky, joka levittää bakteerejaan, hajujaan ja eritteitään kaikkialle — tarkoituksella. Vaikka teos on ajoittain puiseva luettelomaisessa häirikköydessään, pidän sen rajanylityksistä. Lähes kaikessa kanssakäymisessämme pyrimme peittämään karvat, karkeudet, hajut. Pyrimme kesyttämään ne harhautusten ja kauneudenhoitomekaniikaan avulla, mutta kaiken alla on silti <span style="font-style: italic;">häiritsevä pohjavirtaus</span>, eläimen mahdollisuus. Pidänkin valtavasti siitä aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta, joka on läsnä <span style="font-weight: bold;">Margaret Atwoodin</span> romaanissa <span style="font-style: italic;">Alias Grace</span> (1996). Lääkäri/psykiatri haistaa naisvangin voimakkaan tuoksun ja tuntee, kuinka hänen kehonsa ojentuu tuota kutsua kohti:<br /><br /><blockquote style="font-style: italic;">But in the closeness of the sewing room, Simon can smell her as well as look at her. He tries to pay no attention, but her scent is a distracting undercurrent. She smells like smoke; smoke, and laundry soap, and the salt from her skin; and she smells of the skin itself, with its undertone of dampness, fullness, ripeness — what? Ferns and mushrooms; fruits crushed and fermenting. He wonders how often the female prisoners are allowed to bathe. Although her hair is braided and coiled up under her cap, it too gives off an odour of scalp. He is in the presence of a female animal; something fox-like and alert. He senses an answering alertness along his own skin, a sensation as if bristles lifting. Sometimes he feels like as if he's walking on quicksand.</blockquote><span style="font-size:85%;"><br />Abelina Galustian: The Veil Series<br />Lucian Freud: Benefits Supervisor Resting</span><br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com9tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-78433959865160902982010-04-11T20:41:00.002+03:002010-10-05T14:33:54.021+03:00Sinusta mä pidän, näytät eläimeltä<div style="text-align: justify;">Kuuraan unessa puhtaaksi punatukkaisen ystäväni valkeaa vatia, hinkkaan ja puunaan irti pinttynyttä likaa. Kuona alkaa elää käsieni alla ja kohoaa kuplivaksi liejuksi. Kiljun inhosta, kun vadin pohjalta mönkii esiin kaksi limaista etanaa. Pienet kiiltävät torahampaat välähdellen etanansuut avautuvat kammottavaan huutoon. Etanat paisuvat suuriksi ja kummallisiksi otuksiksi, jotka jahtaavat toisiaan halki keittiön, yli ikkunalaudan. Sitten outo metamorfoosi: toisen etanan ruumis vääntelehtii rajusti, ja sen kuori paukahtelee. Siitä tulee ihmismies, Jumalan synnyttämä.<br /><br />Tunnistan miehen hartiat. Olen nähnyt ne jossain ennenkin, toisessa ajassa ja paikassa.<br /><br />Otan hänet rakastajakseni, aina ja iankaikkisesti. Valtavassa puutalossa piiloudumme lempimään ullakolle. Pieni etana seuraa miestä kaikkialle kuin sitkeä painajainen, mutta tänne se ei tule. Täällä rakkautemme on koskematon.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-48560692033058951202010-03-30T22:38:00.015+03:002010-05-11T19:37:05.155+03:00Huono (työ)päivä<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglFNDeIS22X_V_Uthm_PbudvKlo5xMZYe5-aAZ6gR2yeTpeAySy_0A6dq_AGIw81bHbTZEWEaBxE4Opr7xt6wL327-xCSZ_CNPPTj2ytdTI5FAujIMRfWNBOpQD8qJGDog8G682QVrxL8/s1600/1.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 320px; height: 240px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglFNDeIS22X_V_Uthm_PbudvKlo5xMZYe5-aAZ6gR2yeTpeAySy_0A6dq_AGIw81bHbTZEWEaBxE4Opr7xt6wL327-xCSZ_CNPPTj2ytdTI5FAujIMRfWNBOpQD8qJGDog8G682QVrxL8/s400/1.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5454528626190865794" border="0" /></a>Tänään on ollut hämmentävä päivä, hirveän jännittynyt mutta tavallaan antoisa. Haluaisin itkeä, mutta olen siihen liian ahdistunut, äreä ja tuskastunut. Kasvoni ovat nykineet jännityksestä kahvilla ja sitten taas kahvilla, kirjoitustyö ei tunnu sujuvan ja ankara itsekritiikki tökkii suolistoa ja täriseviä käsiä: "You think the whip was the worst I can do?" No, eivät käteni kyllä oikeastaan tärise vaan pikemminkin kyseessä on <span style="font-style: italic;">pelko</span> tärinästä. Pelkään, että käteni sanoutuvat irti yhteistyöstä, kun vien tarjotinta pois halki unikahvilan. Lasi tippuu, lautaset hajoavat, pasta lentää ikkunalasiin. Mutta ei, käteni toimivat aivan luotettavasti ja jatkan matkaa kirjastoon. En tiedä, juontaako ahdistus juurensa tekeillä olevaan työhön vai onko kyseessä vain lääkityksen pienentämiseen liittyvä paniikin tunne.<br /><div style="text-align: justify;"><br />Olen pohtinut viime päivinä sitä, millä tavoin haluaisin järjestää elämäni sitten, kun iso työ on tehty. Mietin myös sitä, miksi olen aina ollut niin helvetin arvosanaorientoitunut. Ja kuitenkaan en ole ollut koskaan kovin ahkera tai aikaansaava. Tarmokkaat ihmiset herättävät minussa hämmästystä ja levottomuutta. En ymmärrä, mistä heidän energiansa ja puuhakkuutensa kumpuavat. Tunnistan kyllä itsessäni kunnianhimon ja kaipuun intohimoiseen tekemiseen, mutta tuntuu siltä, että minulla on kovin korkea kynnys saada itseni liikkeeseen. Voisin kirjoittaa sinne ja tänne, mutta sen sijaan ryven oman itsesäälini nihkeässä lätissä ja kirjaan ylös tyytymättömiä tuskanparahduksia verkkopäiväkirjaani.<br /><br />Iso työ tuntuu tänään nolostuttavalta, naiivilta ja puutteelliselta. <span style="font-style: italic;">Minä</span> tunnun tänään nolostuttavalta, naiivilta ja puutteelliselta. Hulluinta on, että olen saanut tänään uutta tekstiä kaikesta huolimatta aikaiseksi, mutta epäonnistumisen pelko lilluu vatsassani anastaen suhteellisuudentajuni ja tehden minut kärttyisäksi. En oikein tiedä, olenko tänään <span style="font-style: italic;">that yellow bastard</span> vai hänen uhrinsa.<br /><br /><span style="font-size:85%;">(Kuva: Frank Miller)</span><br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-21546608936447143952010-03-27T22:38:00.003+02:002010-03-27T23:27:10.683+02:00Erotomechanics, DDR ja naisten kaupunki<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgNg0hCQ3ad0DPxXVSY8BALxcIMd5nZRZwuR3geviJ7gvKCIm1C3Ae1BJ-yZyIQPcESjdzum5v2bTbJjufBQ27i3nOQ8ATFlD3xzkVlqCKd-xurN1MfJF9wLMcXOdLFTgDSsDDsLQIdxGs/s1600-h/16_ALIEN_1978_Version_III__Seitenansicht.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 281px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgNg0hCQ3ad0DPxXVSY8BALxcIMd5nZRZwuR3geviJ7gvKCIm1C3Ae1BJ-yZyIQPcESjdzum5v2bTbJjufBQ27i3nOQ8ATFlD3xzkVlqCKd-xurN1MfJF9wLMcXOdLFTgDSsDDsLQIdxGs/s400/16_ALIEN_1978_Version_III__Seitenansicht.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5451572224335323906" border="0" /></a><br /><br /><div style="text-align: justify;"><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />Suuremmitta lätinöittä ynnä korulauseitta totean, että <span style="font-weight: bold;">H.R. Gigerin</span> näyttely <a href="http://www.tampere.fi/taidemuseo.html">Tampereen taidemuseossa</a> on hieno, mutta pornoa olisi pitänyt olla enemmän. Taiteilijan kiehtova ja runsas <span style="font-style: italic;">erotomekaniikka</span> on hänen töidensä parasta antia. Olisin ollut silkkaa alien-hunajaa, mikäli näyttelyssä olisi ollut esillä useampia <span style="font-style: italic;">Necronomicon-</span>sarjan töitä. Alakerrassa tutustuin transsukupuolisia ja transvestiitteja kuvanneen <a href="http://elinarelander.com/Elina_Relander/Index.html"><span style="font-weight: bold;">Elina Relanderin</span></a> teoksiin. Näyttelyn jälkeen istuimme tovin museota vastapäätä möllöttävässä räkälässä, jossa oli ystävällinen baarimikko ja päiväkänneissä toikkaroiva äijä, joka halusi tarjota seurueellemme valkovenäläisen kolmella pillillä. Myöhemmin illalla tunsin keskustelun tuoksinassa, kuinka jokin pyrkii ulos rintakehästäni. Se on tuo sisääni pesinyt vieras elämänmuoto, ilo, joka syövyttää ja repii kaiken eteensä tulevan vastustamattomasti ja riehakkaasti.<br /><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEidcaDAyERHSgghTCSWYMwZa6tDBlLRz1gdj-1Qfy9mFc0lfv1ioTeYLGOoaJoo-UOP30XFTUvZlfSvTQDUSO-UWitSciT0iXYCYU5cLRmSai0EBaeU0D8SWXMb9UEGGnTZz5NeUCOTx1g/s1600-h/pfingsttreffen01.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 349px; height: 350px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEidcaDAyERHSgghTCSWYMwZa6tDBlLRz1gdj-1Qfy9mFc0lfv1ioTeYLGOoaJoo-UOP30XFTUvZlfSvTQDUSO-UWitSciT0iXYCYU5cLRmSai0EBaeU0D8SWXMb9UEGGnTZz5NeUCOTx1g/s400/pfingsttreffen01.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5451574319626830722" border="0" /></a><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />Seuraavana päivänä kävin pienessä, mutta sympaattisessa ja pieteetillä kootussa <a href="http://www.tyovaenmuseo.fi/?q=node/671">DDR-näyttelyssä</a> Werstaalla. Pidin erityisesti valokuvaaja <span style="font-weight: bold;">Jens Rötzschin</span> värikylläisistä <a href="http://www.jensroetzsch.de/sites/portfolio.html">töistä</a>, joihin hän on ikuistanut DDR:n arkea ja juhlaa. Werstaalla oli esillä myös <a href="http://www.haihatus.net/">Haihatus-verkoston</a> töitä, joista esiin nousi etenkin <span style="font-weight: bold;">Heikki "Morgan" Hämäläisen </span>kädenjälki kirouskoneineen ja maagisine säänennustuslaitteineen.<br /><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIxiGFngMcD_1cTj6KRW_1svr1UxP2JhsPlLD3ETUgJZc1H7Mptif2EoD48m0PgZA9N_IsUaNKrzy6gwJqdO_oF7xhifWvXkLAytRlTgNHKeE9QzVDI8mX-i8gFNI4HQXyh0sbP6I06b8/s1600/l__onerva_hilja_one_293907b.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 400px; height: 225px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIxiGFngMcD_1cTj6KRW_1svr1UxP2JhsPlLD3ETUgJZc1H7Mptif2EoD48m0PgZA9N_IsUaNKrzy6gwJqdO_oF7xhifWvXkLAytRlTgNHKeE9QzVDI8mX-i8gFNI4HQXyh0sbP6I06b8/s400/l__onerva_hilja_one_293907b.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5453391831109096338" border="0" /></a><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />Ateneumin uusi <a href="http://www.ateneum.fi/?showInfo=13626&docId=12302">Onerva-näyttely</a> iskee viehkeydellään romantillis-nostalgiseen valtimooni. Kaprisiöösit taiteilijattaret, niljakkaat kavaljeerit, estyneet liehakoijat ja 1910-luvun Helsinki — ooh, olen niin intresseerattu! Avajaisissa <span style="font-weight: bold;">Anna Kortelainen</span> jutteli telefoonissa <span style="font-weight: bold;">L. Onervan</span> kanssa, ja <span style="font-weight: bold;">Anna-Mari Kähärä </span>lauloi. Pidin ystävättäreni kanssa mitä onnistuneinta naisistuntoa halki ajan ja paikan, tupakinsavun ja sovinnaisuutta uhmaavien salien. Näyttelyn jälkeen oli vuorossa herkkä ja kalmainen dekadenssi Folks-klubilla. Pääsin sisään ravinteliin maisterisherran käsipuolessa, ja ihana <a href="http://www.myspace.com/joosekeskitalo"><span style="font-weight: bold;">Joose Keskitalo</span></a> lauloi tytöistä ja kuolemasta: "Loput kolme kirkkomaalle hautasin kaksin käsin, vaan talteen otin rinnat, jalat ja yhdet lempeät kasvot." Kotimatkalla vältin Kalliota, Punavuorta ja Kaisaniemeä, missä yksinäisen naisen ei tule öiseen aikaan eikä muutenkaan liikkuman.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-61453086873514775172010-03-25T18:26:00.009+02:002010-03-26T01:23:22.517+02:00Eläin riemuitsee<div style="text-align: justify;"><a href="http://di-doo-dah.blogspot.com/2010/02/mahanpohjaiskipristyksia.html">Ystävä </a>kirjoittaa sähköimpulsiivisuudesta ja mahanpohjaiskipristyksistä ja voi, kuinka pidänkään noiden sanallistusten tunnusta. Kirjoitin hiljattain, etten osaa vielä nauttia yksinolosta, mutta aurinkoiset päivät ja yhtäkkiä kaikkialla ilmiintyvä liike ovat sähköistäneet minut, avanneet kuolleen kohdan. Se ei ole kuollut kohta Helsingissä vaan minussa. Luen viimeisimpiä merkintöjäni ja havahdun siihen, kuinka pahoinvoiva minun on pitänyt olla kirjoittaakseni sillä tavoin. Ahdistus tihkuu teksteistä läpi raskaana ja tiheänä massana, kaikennielevänä lihansyöjänä. Jo muutaman viikon ajan olen kuitenkin ollut valoisampi ja energisempi kuin aikoihin. Toisaalla kirjoitan, etten tiedä, teenkö rohkeuden vai tyhmyyden tekoja. Oli miten oli, minussa on uudenlaista päättäväisyyttä ja ajatuksen kirkkautta. En olekaan vaipunut passiivisuuteen ja haluttomuuteen, kuten pelkäsin. Luovuuden ja häpeämättömyyden jano kasvaa. Olen käynyt paljon ulkona, kävellyt, tavannut ystäviä. Satunnaisia itkuja, mutta paljon hymyjä sähdehtivälle auringolle ja tuntemattomille kadulla tai kirjastossa tai missä vain. Kesän vihaisuus on tiessään, lempeyden keväinen tuntu ruumiinjäsenissä ja kehonkielessä.<br /><br />Blogini on näköjään ottanut vaihteeksi päiväkirjamaisemman suunnan. Olkoon sitten niin. Yritän suhtautua kirjoittamiseeni kunnianhimottomammin. Pääasia, että kirjoitan.<br /><br />Ravintelissa ystävä sanoo, että "sinussa on outoa herkkyyttä". Sen rinnalla pyrkii pintaan jotain muutakin, <span style="font-style: italic;">sursursurfacing</span>. Alavatsassani livertää, mutta en aio kajota siihen, en ollenkaan. Kiireettömyys tuntuu hyvältä. Koiranpaska paljastuu sohjolumen alta, talviunesta voi kömpiä valoon nälkäisenä ja himokkaana. Kissanhännällä kaadetaan kukkamaljakkoja kirjahyllyn päältä. Eläin minussa riemuitsee.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-41689905606585104192010-03-16T00:20:00.007+02:002010-03-18T00:07:06.038+02:00Yona & Liikkuvat pilvet 13.3. @ Korjaamo, In the Blue Sky We and a Bee 14.3. @ Musta Kissa<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgSpXnkbvnnsKs4IoZ3wsKMsSBkHCu3R5HRzT54fxUNVUmnlxMW0yUMlHIHrl_QfVRKxE2ZK5REihLGHRfbLoF0HQLYxyKd-qtUv2LvH9uS2_yXuYjxSyjYPjqM8ARiYZSf6yFfOa9Pk-Q/s1600-h/Yona_Arsi+Ik%C3%A4heimo.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 400px; height: 267px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgSpXnkbvnnsKs4IoZ3wsKMsSBkHCu3R5HRzT54fxUNVUmnlxMW0yUMlHIHrl_QfVRKxE2ZK5REihLGHRfbLoF0HQLYxyKd-qtUv2LvH9uS2_yXuYjxSyjYPjqM8ARiYZSf6yFfOa9Pk-Q/s400/Yona_Arsi+Ik%C3%A4heimo.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5448972539671205394" border="0" /></a><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><span style="font-size:85%;"><br /><a href="http://viewmorepics.myspace.com/index.cfm?fuseaction=viewImage&friendID=132174677&albumID=55828&imageID=40081016">(Kuva: Arsi Ikäheimo</a></span>)<br /><br />Pakkanen kiristyy. Liian lyhyt hame, liian kuraiset saapikkaat.<br /><div style="text-align: justify;"><br />Löydän oikean oven, mutta olen sisälläkin vähän eksyksissä. Tuolta saapuu ystävä. Ja sitten "soi sävel ajaton ja uus, ja se sulamaan saa tämän routaisen maan, väistyy toivottomuus". <span style="font-weight: bold;"><a href="http://www.myspace.com/yonalou">Yona</a> </span>orkestereineen on tenhoava ja raikas. Tämän romanssin haluan kantaa syömmeissäin. Unohdan mikseripöydän, kissat ja kaiken. Ihastuttavan elämyksen jälkeen tunnen, kuinka koti kutsuu minua unilaulullaan. Hymyilen ratikkapysäkillä sambaa tanssiville tytöille. Viimeistä yövaunua ei kuitenkaan kuulu, ei näy. Kävellään sitten, ajattelen. Käy jäätävä tuuli ja kiidän läpi kaupungin unissakävelijän jaloin.<br /></div><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg97_R1Gt4b2mCyVauJv4hfGM_Kzls5aS5cKVo2T_4pJ7Y6SoF8whLCoQZn7dy_OehrJVDJqDM4OgHpJ5fu9afZPnuHHgBjXma70s3NZH239sHMfMakUsTR46CMf_TC8HBxUolIGHS2Ebo/s1600-h/In+the+Blue+Sky+We+and+a+Bee.jpg"><img style="float: left; margin: 0pt 10px 10px 0pt; cursor: pointer; width: 400px; height: 396px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg97_R1Gt4b2mCyVauJv4hfGM_Kzls5aS5cKVo2T_4pJ7Y6SoF8whLCoQZn7dy_OehrJVDJqDM4OgHpJ5fu9afZPnuHHgBjXma70s3NZH239sHMfMakUsTR46CMf_TC8HBxUolIGHS2Ebo/s400/In+the+Blue+Sky+We+and+a+Bee.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5448975813956676210" border="0" /></a><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><a href="http://viewmorepics.myspace.com/index.cfm?fuseaction=viewImage&friendID=507094877&albumID=273760&imageID=9383432"><span style="font-size:85%;">(Kuva: Hugo Jouxtel)</span></a><br /><br /><div style="text-align: justify;">On sunnuntai-iltapäivä, mutta Mustassa kissassa on juurikin jotain sellaista, kuin mistä <a href="http://baariblogi.blogspot.com/2009/12/musta-kissa-toinen-linja-15.html">Teologi</a> kirjoittaa. Ujot muusikot mutisevat, tyttö yskähtelee, hermostuneita hymyjä. <a href="http://www.myspace.com/intheblueskyweandabee"><span style="font-weight: bold;">In the Blue Sky We and a Bee</span></a> kumpuaa kohtaamisesta pariisilaisella metroasemalla. On huuliharppua, melodicaa ja hassua rumpukonetta. Elisen herkkää ja <span style="font-style: italic;">quirkya</span> ääntä ei voi olla vertaamatta <span style="font-weight: bold;">Joanna Newsomiin</span> tai <span style="font-weight: bold;">CocoRosien</span> Biancaan ja Sierraan. Mikko lausuu ranskaa niin hiljaa, että ääni pakenee äärimmilleen venyviä korvia. Ikkunalasi huurustuu, rooibos tuoksuu. Harjoituksenomainen tapailu voittaa puolelleen, mutta silti kaksikon haavoittuvuus, hentous ja kömpelyys saavat jonkin minussa kiemurtelemaan. Miksiköhän? Esiintymisen tuskallisuus ja riemu loistavat edessäni tarkkailulle ja perfektionismilleni alttiina.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-91907950322911170972010-03-08T18:22:00.021+02:002010-03-08T18:41:33.816+02:00Alakulon karkottamisesta<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhiRKB8C0zyWQtUd2G4oLA2__Wc1OH-J43zhZfy6p9MSSdxNeRwua87HH3ZCPXN7Gdyspptu6NzDAAc41N8OlMkscA9IVntKwf23-8nc3Pwa9C7a2xP2IjoXR1x9BYDiEeqCEAa31-KZXE/s1600-h/Fwomen10.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 400px; height: 279px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhiRKB8C0zyWQtUd2G4oLA2__Wc1OH-J43zhZfy6p9MSSdxNeRwua87HH3ZCPXN7Gdyspptu6NzDAAc41N8OlMkscA9IVntKwf23-8nc3Pwa9C7a2xP2IjoXR1x9BYDiEeqCEAa31-KZXE/s400/Fwomen10.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5446303391496530706" border="0" /></a><br /><div style="text-align: justify;"><blockquote>Sydney Smithin (1771 - 1845) lohdutuskirjeistä lady Georginalle:<br />Kukaan ei ole potenut niin syvää alakuloisuutta kuin minä - joten minä tunnen todellista myötätuntoa teitä kohtaan. 1. Eläkää niin hyvin kuin uskallatte. 2. Ottakaa suihkuja joiden vesimäärä on pienehkö ja lämpötila niin alhainen että se tuntuu viileältä, noin 15 astetta. 3. Viihdyttäviä kirjoja. 4. Soveltakaa lyhyttä perspektiiviä ihmiselämään - ei pitempää kuin iltapäiväteehen tai päivälliseen asti. 5. Olkaa niin kiireinen kuin kykenette. 6. Seurustelkaa mahdollisimman tiiviisti niiden ystävien kanssa joita kunnioitatte ja jotka pitävät teistä. 7. Ja niiden tuttujen jotka huvittavat teitä. 8. Älkää salatko alakuloisuuttanne ystäviltänne vaan puhukaa siitä avoimesti - salaaminen vain pahentaa synkkyyttä. 9. Kiinnittäkää huomiota siihen, miten kahvi ja tee teihin vaikuttavat. 10. Vertailkaa omaa tilaanne muiden tilaan. 11. Älkää odottako elämältä liikoja - se nyt on parhaimmillaankin murheellinen tarina. 12. Karttakaa runoutta, näytelmiä (paitsi komedioita), musiikkia, vakavia romaaneja, melankoliaa, sentimentaalisia ihmisiä /-/ 13. Tehkää hyvää /-/ 14. Oleskelkaa ulkona niin paljon kuin itseänne uuvuttamatta voitte. 15. Järjestäkää huone, jossa teillä on tapana istua, viihtyisäksi ja iloiseksi. 16. Taistelkaa toimettomuutta vastaan. 17. Älkää olko liian ankara itseänne kohtaan, älkää aliarvioiko itseänne, vaan tehkää itsellenne oikeutta. 18. Pitäkää kunnollista takkatulta.</blockquote></div><div style="text-align: center;"><br /><div style="text-align: center;">Merete Mazzarella: <span style="font-style: italic;">Täti ja krokotiili</span> (1995)</div></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-21382714497152148292010-03-05T12:19:00.020+02:002010-03-08T23:06:32.854+02:00Tyttö ja krokotiili<div style="text-align: justify;">Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.<br /><br />Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.<br /><br />Yhtäkkiä <span style="font-weight: bold;">Merete Mazzarellan</span> tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.<br /><br />Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa <a href="http://sudettulevat.blogspot.com/2007/03/we-see-how-brave-you-are_1381.html">kaltaisiani</a> tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja <span style="font-weight: bold;">Atwoodia</span> ja <span style="font-weight: bold;">Liuliaa</span>, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-8098301065988151499.post-13789373463042084382010-01-27T21:48:00.005+02:002010-01-27T22:15:39.980+02:00Kaikki syleilyt ovat väliaikaisia<div style="text-align: justify;">Että petyn vielä monta kertaa, petyn pettymästä päästyäni. Että kohtaan sylejä, joita kehoni hylkii seuraavana päivänä. Sylejä, jotka sanovat: tästä ei sanaakaan kenellekään. Että on opeteltava olemaan odottamatta mitään, kerta kaikkiaan. Että kaikki syleilyt ovat väliaikaisia. Että on oltava itse oma sylinsä.<br /><br />Tämä kaikki, kun jäiset kasvoni alkavat sulaa metron lämpimässä virtsanhajussa.<br /></div>Sirenhttp://www.blogger.com/profile/11539265887869366298noreply@blogger.com7