lauantai 16. syyskuuta 2006

Sormet pois, Yrjö W. Puska!

Ensimmäiseksi R&A-tuttavuudekseni päätyi tänä vuonna elokuva, jonka tiesin etukäteen sisältävän japanilaista pehmopornoa ja sangen erikoisia juonenkäänteitä. Elokuvaa ennen tissuteltujen mansikkamargaritojen ja sietämättömän vessahädän ohella Meike Mitsurun The Glamorous Life of Sachiko Hanai (2003) paljastui ihan mainioksi perjantai-illan ratoksi, joskin olisin odottanut elokuvalta jopa hieman vinksahtaneempia ja hauskempia edesottamuksia. Jo alusta alkaen on selvää, että leffan pääosassa ovat Sachiko Hanain terhakat rinnat ja pyöreä takamus. Kyltymätön Sachiko viettelee niin isän kuin pojankin, onnettoman runkkarin ja pohjois-korealaisen palkkatappajan. Elokuvan miehet ovat lähinnä kiimaisia kaneja, jotka eivät saa tarpeekseen Sachikon ihanista kummuista ja mättäistä. Osansa tästä riemusta saa myös George W. Bushin kloonattu sormi (!).

On sanomattakin selvää, että elokuva on silkkaa sexploitaatiota ja naisen vartalon esineellistämistä. Toisaalta elokuvassa on myös paljon absurdia huumoria ja itseironiaa: siinä naureskellaan perinteisille pornokliseille eikä edes yritetä esimerkiksi piilottaa vaijereita, jotka kannattelevat Bushin tähtilippuun verhottua sormea. Sachikon erikoisilla seksikokemuksilla ratsastetaan uuvuttavuuksiin asti, tämä kun ei kykene tuntemaan seksuaalista nautintoa itse aktin aikana vaan vasta myöhemmin, yleensä kiemurrellen tällöin orgasmin kourissa eri miesten edessä. Koomisten seksiaktien lisäksi elokuvassa on myös yksi raiskauskohtaus, joka tuntuu perin irralliselta ja hämmentävältä. Irrallisuuden tuntu on kyllä läsnä koko elokuvassa, vaikka siinä jonkinlainen juoni onkin. Pehmopornon lisäksi se tarjoaa jonkinlaista Bush-parodiaa ja -kritiikkiä, järjetöntä länsimaista tiedejargonia ("Ooh! Sano vielä 'Noam Chomsky'!") ja - pehmopornoa. Elokuvassa ei näytetä, kuinka juttu menee toiseen juttuun, mutta alaston naisvartalo on siinä kieltämättä kattavasti edustettuna, vaikka haarojen väliin ei mennäkään. Siveettömimmillään kiihottunut (mies)professori remuaa portaissa pelkät kireät alushousut jalassaan.

Myönnettäköön, että elokuva sai tällaisen ärtyneen feministinkin nauramaan, vaikka välillä oli toki vähän irvisteltävä ja pyöriteltävä silmiä. Absurdin huumorin ja surrealismin ystävälle elokuva voi tarjota ihan hupaisan kokemuksen. Imdb:n katsoja-arvostelussa nimimerkki Dick Steel kuitenkin toteaa: "If you're feeling horny, then this movie might just be your cup of tea." Ehkä, ehkä ei.

keskiviikko 13. syyskuuta 2006

Lightweight lightningseed?

Avaan pukuhuoneen oven ja hujahdan sisään hermostuneesti luimistellen. Sieraimiini tulvahtava tuoksu ei ole suinkaan hikeä vaan kepeää, hentoa tytönhajua. Tiedättehän ne tytöt, joiden jäljiltä vessassa leijailee hento kukkaistuoksu, aivan kuin he eivät olisi olleet lainkaan tekemisissä ruumiinnesteiden kanssa? Nämä tytöt virtsaavat hunajaa ja paskovat perhosia. Ja sitten olen minä. Siltä minusta nyt tuntuu, kun paljastan ajelemattomat sääreni ja kuhmuraisen takamukseni ja puen päälleni kauhtuneet, mustat verryttelyhousut. Onko mitään otollisempaa paikkaa häpeälle ja alemmuudentunteille kuin pukuhuone? Aktiiviset nuoret naiset ja heidän täydelliset reisilihaksensa ja vartalonmyötäisten housujen verhoamat piukeat takamuksensa. Ja sitten olen minä. Tuokin tyttö tuossa mininapatopissaan katsoo minua pitkin nenänvarttaan, aivan varmasti katsoo! Lietson itseni suunnattomaan jännittyneisyyden tilaan ja hoen taukoamatta mielessäni olevani kankea ja kerta kaikkiaan kelvoton ja kyvytön kävelemään liikuntasaliin, jossa on muitakin ihmisiä. Vastoin kaikkia odotuksiani joogaan itseni tähtiin tai vähintäänkin miellyttävämmälle kiertoradalle. Myräkkä ähertää vieressäni ja on selvästi notkeampi kuin minä (kuten tietysti myös se tyttö mininapatopissaan), mutta pikku hiljaa opin keskittymään itseeni. Tämänhän pitäisi olla kaltaiselleni omaan napaan tuijottelijalle yksinkertaista, mutta kun minä vertailen usein itseäni muihin. Ja tokihan silmäni harhailevat silloin tällöin levottomasti kohti tuntemattomia ja sisälläni oleva suorittaja vinkuu ja marisee, mutta siihenkään en kuole. Puolentoista tunnin taivuttelujen, venytysten ja hengitysharjoitusten jälkeen olen rento, puhdistunut ja energinen.

Seuraavana päivänä lähden tanssitunnille ja muistelen kaikkia niitä lukuisia kertoja, kun olen tutustunut toiveikkaana uuteen tanssiin ja lopulta päätynyt tunnille kerran tai kaksi. En ole yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan, koska olen tuntenut itseni niin surkeaksi, kömpelöksi ja huonoksi. Jokainen tanssitunti on hukkunut muiden seuraamiseen ja lopulta siihen, etten ole lainkaan pystynyt keskittymään omaan liikkeeseeni. Suoritan vain hampaat irvessä ja häpeän, häpeän, häpeän. Missä on se tyttö, jonka liike on puhdasta riemua ja iloa? Mihin katoaa se tyttö, jolla on loistava rytmitaju ja kyky heittäytyä musiikkiin? Tanssitunnilla olen loputtomasti hukassa. Kirkkaat valot ja peili ahdistavat: näen itseni, mutta olen joku vieras. En pidä siitä, mitä näen. Pitäisi olla hoikempi kauniimpi notkeampi itsevarmempi osaavampi täydellinen hikoilematon ylemmyydentuntoinen kaikkivoipa. Ja kun minä en ole, en kerta kaikkiaan. Olen varma, että kaikki tuijottavat sekoilevia askeleitani ja kauhusta kuolaavaa turpaani. Tässä on jotakin pahasti vialla. Tällä kertaa joudun varmasti kaikkien aikojen pahimmalle tanssitunnille, mutta vastoin kaikkia odotuksiani minua alkaa naurattaa. Pitäisi pyöriä salamannopeasti lattialla, tehdä spakaateja ja tietää, mitä oudoilla termeillä tarkoitetaan. Ja tämän kun piti muka sopia aloittelijoille! Olenkin joutunut kesäkauden viimeiselle tunnille ja olen pihalla kuin banaani perunamaalla. Onneksi paikalle on saapunut muitakin tomppeleita. Koko episodin kruunaa se, kun lähden kotiin ja mätkähdän mäessä rähmälleni. Polvessani on yhä kissankokoinen mustelma, mutta tanssitautini ei kuitenkaan toivottavasti sammu.

Olen ajatellut nyt kokeilla rohkeasti eri tanssilajeja ja yrittää löytää jonkin, joka tuntuisi hyvältä. On kummallista, kuinka vahvasti liikunta nostaa esiin suunnattoman itsekriittisyyteni, kehokompleksini ja taipumukseni huumorintajuttomaan suorittamiseen. Ja kuitenkin se saa myös aikaan äärettömän hyvän olon tunteen ja miellyttävän tietoisuuden omasta kehosta. Tiedän myös, että liikunta olisi erinomainen lääke paniikkiin ja ahdistukseen: liikunnan avulla jännitystä ja ahdistusta pystyy purkamaan luontevasti. Vaikka viime syksy oli monella tapaa kaoottista aikaa, lenkkeilin kuitenkin monena päivänä viikossa ja nautin kovasti raivokkaan hikilenkin aiheuttamasta euforiasta ja uupumuksesta. Sitten vain jämähdin enkä saanut itseäni enää liikkeelle. Oma jännittämiseni on ollut myös hyvin fyysistä ja olenkin kärsinyt jatkuvista lihaskivuista. Aluksi koko kroppani saattoi olla paniikkikohtauksen jälkeen aivan lukossa monta päivää, koska pelkäsin uusiutuvia kohtauksia ja jännitin ja pingotin koko ruumiillani. Ei olekaan ihme, että viimeisen vuoden aikana olen sairastellut (fyysisesti) mitä moninaisimmilla tavoilla. On totisesti tuntunut siltä, että kaikki paska kaatuu yhtä aikaa niskaan.

Nyt edessäni on uusi syksy ja voin kaikesta huolimatta paljon paremmin kuin vuosi sitten. Olen jaksanut ja uskaltanut tehdä vaikka mitä, ja se tuntuu hienolta. Uusi liikuntainnostukseni on alkanut vasta hiljattain, mutta joogan ja tanssimisen lisäksi olen jo käynyt pelaamassa sulkapalloa ja uskaltautunut jopa kuntosalille. Sulkapallo on hauskaa ja puhdistaa pään tehokkaasti kaikenlaisista ylimääräisistä ajatuksista. Kuntosaliin suhtaudun vielä varsin varauksellisesti, mutta olen päättänyt kuitenkin yrittää. Ja tosiaan, aion yhä metsästää minulle sopivaa tanssilajia, joka ei luisuisi silkaksi suorittamiseksi ja itsen ja muiden kyttäämiseksi. Olen kokeillut aiemminkin afroa ja itämaista tanssia, mutta ne lienevät seuraavaksi listallani. Osaisiko joku suositella aloittelijalle jotakin oivaa lajia? (Ja kiitos Puulle, Myräkälle ja Nonkululekolle seurasta, tuesta ja kannustuksesta liikunnan saralla!)