torstai 27. joulukuuta 2007

Jengipetturibingo

OLETKO SINÄ JENGIPETTURI? Se selviää pelaamalla Tulvan Jengipetturi-bingoa. Pelin kulku: 1. Lue pelilaudan väittämät huolellisesti. 1. Mikäli väittämä pätee sinuun, piirrä ruutuun rasti. 3. Jos rastitetuista ruuduista muodostuu neljän suora vaakasuoraan, pystysuoraan tai vinottain, tartu peiliin, katso siihen, osoita sormella ja huuda kovaa: "Jengipetturi!"

Jouluisessa suklaaähkyssä mikään ei elähdytä pontevammin kuin feministisen aikakauslehti Tulvan (4/07) jengipetturibingo. En tiennyt kuuluvani mihinkään jengiin, mutta petturi olen takuulla ja koko sydämestäni, mikäli feministinä oleminen on hegemoniseen, yksiääniseen joukkoon kuulumista ja solidaarisuuden osoituksia "ryhmälle", joiden "jäsenien" oletetaan olevan kaikesta samaa mieltä. Asiallisten artikkelien lisäksi olen haistavinani lehdestä epäilyttäviä tuoksahduksia oikeanlaisen feministin ja "naisen" rakentamisesta. On petturuutta, synnin tekemistä ja niin edelleen: toimittajat ovat esimerkiksi listanneet "leikillisesti" syntisiä ja hävettäviä, mutta ah, niin maukkaita luurankojaan, joihin kuuluvat muun muassa Milo Manaran sarjakuvat ("Pornoa lähentelevät albumit ovat feministin painajainen - ja samalla niin syntisen kiehtovia!") ja Adrian Lynen Lolita-versiointi: "Tyylikkäästi ja lumoavan kauniisti toteutettu elokuva viehättää valonarasta aiheestaan huolimatta."

En kestä! Mikä teitä vaivaa?!

Nyt täytyy antaa luunappi möksöttäjälle!


1. Olen pitänyt jämäkkää naispomoa takakireänä akkana, kyvytöntä ja lepsua miespomoa rentona tyyppinä.


EI: Pidän jämäkkää naispomoa jämäkkänä, kyvytöntä ja lepsua miespomoa kyvyttömänä ja lepsuna.

2. Olen flirttaillut saadakseni palvelua tai päästäkseni etuilemaan.

JAA: Luullakseni, joskaan en kyllä etuile. Toiset hoitavat tämänkin niin paljon tehokkaammin: kun Maailman Pisin Mies parkkeeraa keikalla sadankuudenkymmenenviiden senttimetrini eteen, ilmestyy jostakin viehkosti hymyilevä räpsyripsi, joka anastaa paikan miekkosen edestä. Syvä huokaus.

3. Olen arvostellut toisen ihmisen äitiysloman pituutta tai imettämistä.

JAA: Olen kyllä kummeksunut sitä, miksi jotkut naiset imettävät lapsiaan kolmivuotiaiksi tai jopa vanhemmaksi asti.

4. Suhtaudun ennakkoluuloisesti minihameisiin talvella pukeutuviin naisiin.

JAA: Siinä mielessä kyllä, etten oikein jaksa ymmärtää, kuka haluaa värjötellä kylmissään minihameessa talvipakkasella.

5. Olen haukkunut toista naista vain siksi, että ihastukseni kohde lähti tämän matkaan.

JAA: Epäilemättä, katkeruuden puuskassa.

6. Joskus tulee hyvä olo, kun mies kantaa tavaroita puolestani tai kohtelee muuten kuin olisin pieni ja heikko.

JAA: Mitä helvettiä?! En todellakaan pane vastaan, mikäli joku haluaa kantaa tavaroitani, vaikka en olekaan välttämättä kovin pieni enkä heikko. Bring it on!

7. Olen jättänyt kehumatta naiskollegaa esimiehelle silloin, kun se käväisi mielessä.

JAA: Olen varmaankin jättänyt kehumatta myös mieskollegaa, mutta tämä johtuu aivan jostakin muusta, kuin kollegan sukupuolesta.

8. Olen käyttänyt naisesta jotain seuraavista nimityksistä: huora, ämmä, typykkä.

JAA: En huorittele, mutta ämmää ja typykkää kyllä käytän. Myös miehet saavat minulta sangollisen sukupuolittunutta paskaa niskaansa, jos niikseen tulee.

9. Pyydän jonkun miehen apuun heti, kun tietokoneelle/autolle/jollekin kodinkoneelle/polkupyörälle pitää tehdä jotain.

JAA/EI: Avunantajan ei toki tarvitse olla mies, mutta olen kyllä kohtuuttoman epäkäytännöllinen ja kädetön, joskaan en välttämättä tietokoneen kanssa.

10. Suhtaudun ennakkoluuloisesti nuoriin ja kauniisiin naisiin, jotka ovat edenneet urallaan nopeasti.

EI: (Tosin ehkä hieman kateellisesti, vaikka itsetuntoni onkin tietysti jättiläismäinen.)

11. Ostan sukulaisten ja tuttavien tyttärille joululahjoiksi vaaleanpunaisia vaatteita ja esineitä.

EI: En osta, mutta voisin ostaakin.

12. Mökkiviikonloppuina löydän itseni tiskaamasta ja kokkaamasta. Sillä aikaa mies/miehet hakkaavat halot ja sytyttävät tulen kiukaan alle.

JAA: Mieluummin tiskit ja kokkaus kuin halkojen hakkaaminen. Kukin halujensa mukaan.

13. Murehdin jatkuvasti pieniä/roikkuvia rintojani/suurta vatsaani/takamustani/selluliittejani.

JAA: En jatkuvasti, mutta usein. Kai minulla saa sentään olla traumaattinen ja neuroottinen suhde ruumiiseeni?!

14. Olen salaa paheksunut pikkujouluissa sekoillutta naiskollegaani, mutta ohittanut olankohautuksella mieskollegojeni mokat.

EI.

15. Joskus on mukavaa, kun kadulla tai baarissa perääni huudellaan ulkonäköäni ylistäviä kommentteja.

JAA: En nauti visvaisista ja tungettelevista kommenteista, mutta ulkonäön kommentointi voi tapahtua myös miellyttävämmässä hengessä. En näe mitään syytä siihen, miksei sellaisesta saisi ilota, oli feministi tai ei.

16. Olen teeskennellyt orgasmia.

EI.

Jengipetturi!

tiistai 25. joulukuuta 2007

Muotokuva

Aatonaattona saan tietää, että sinulla on syöpäsoluja. Olet ollut olemassa aina, kun minä olen ollut olemassa. Tänä syksynä olen nähnyt unia, joissa sinä olet kuollut. Mikään tässä ei ole yllättävää. Käymme luonasi, puhumme; sinä olet niin hauras, kun kosketan taikinaista paperi-ihoasi. Nenäsi valuu, ja olet jo päättänyt, että syöpä on levinnyt kaikkialle. Äiti on kertonut, että olet puhunut kuolemastasi jo keski-ikäisestä lähtien. Niin kauan kuin muistan, olet pohtinut, näetkö seuraavaa kesää tai joulua tai kevättä. Ehkä haponsyömä hahmo lähettää vitsaukseksesi syövän, juuri niin syövän, ja sitten sinua ei enää ole. Väkivaltainen miehesikin lähti sillä tavoin, pökertyi kylpyhuoneeseen ja paskansi verta. Olin kai viiden, kun vastasin puhelimeen vanhassa kodissamme. Pyysit äidin puhelimeen ja äiti alkoi itkeä. Minäkin itkin ja sitten kätkeydyin yläkerran vaatekaappiin. Vuoden päästä lähti poikasi, nautti valkoisia pillereitä ja väkijuomaa, ehkä lempijuomaansa; kenties viskiä tai votkaa. Istuin äidin vieressä hautajaisissa enkä oikein osannut itkeä, vaikka kaikki tädit nyyhkivät ja äidinkin kädet tärisivät.

Outoja muistoja Kerinkalliosta: olemme kävelyllä ja minä pakenen erityisiä lapsia erityisen koulun pihamaalla, koska sinä olet kertonut, että erityisyys voi tarttua. Sitten nakkeja ja ranskalaisia, pappa pitää minua sylissä ja minä leikin ison gorillan kanssa. Eläinrakas pappa, juoppo-pappa. En ikinä oppinut tuntemaan miestä, joka tanssi savupiippujen kanssa ja jonka nyrkki kohosi valtavaan erektioon, kun viina poltteli suloisesti kurkkua. Talviöinä pakenitte papan nyrkkiä hankeen, sinäkin. Lapsia tupsahteli ulos kohdustasi yksi toisensa jälkeen. Et ole ikinä pitänyt lapsista; ne mellastavat ja reuhuavat ja ovat silkkaa kaaosta. Et pidä myöskään kissoista tai koirista. Kerran pappa toi tupaanne pässin, jonka yksi tädeistä syötti hengiltä. Sinä valmistit siitä aterian.

Silloin, kun vieraillessamme mieluummin luin kuin puhuin, rakastuit. Vaivuit ovensuussa suloisiin suukkoihin, ja talon ämmät kyttäsivät teitä, kun istuitte rinta rinnan pihakeinussa. Sitten mies muuttui tomuksi ja sinä muutit lähemmäksi meitä.

Äiti kihartaa saunan jälkeen valkoiset hapsesi. Hymyilet minulle ja minä hymyilen takaisin.

perjantai 14. joulukuuta 2007

Kovaa karkkia

People always end up the way they started out. No one ever changes. They think they do but they don't. If you're the depressed type now that's the way you'll always be. If you're the mindless happy type now, that's the way you'll be when you grow up. You might lose some weight, your face may clear up, get a body tan, breast enlargement, a sex change, it makes no difference. Essentially, from in front, from behind. Whether you're 13 or 50, you will always be the same.

Näin lausuu pedofiliasta epäilty Mark Wiener Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004). Mustasta huumoristaan ja erilaisten tabujen käsittelemisestä tuttu ohjaaja lihallistaa essentialistisen identiteetin ajatusta käyttämällä useita eri ikäisiä, värisiä ja kokoisia näyttelijöitä elokuvan päähenkilönä. 13-vuotias Aviva haluaa tulla raskaaksi, jotta hänellä olisi aina joku, jota rakastaa. Aviva lähtee oudolle matkalle, jolla hän tapaa nopeasti laukeavia teinipoikia, pedofiilirekkakuskeja, fundamentalistikristittyjä ja vammaisia lapsia. Solondzin varhaisemman mestariteoksen Happinessin tavoin katsoja joutuu kohtaamaan pedofiilin, joka on samaan aikaan sympaattinen, hauras ja inhottava. Ovatkohan elokuvan pääparin nimet (Aviva ja Bob) viittauksia valkokankaan toiseen palindromipariskuntaan, Julio Medemin Napapiirin rakastavaisten Ottoon ja Anaan?

Olen katsonut jostakin syystä viime aikoina elokuvia, joissa käsitellään tavalla tai toisella pedofiliaa. Tänään saaliikseni päätyivät Little Children (2006) ja Hard Candy (2005), kummatkin tahoillaan kehuttuja ja ansioituneita elokuvia. Little Childrenissä kuvataan useita rinnakkaisia tarinoita keskiluokkaisessa amerikkalaisessa lähiössä, jossa koko yhteisön inhon, avuttomuuden ja vihan tunteet projisoituvat vankilasta vapautuvaan itsensäpaljastaja-Ronnieen. Kullakin henkilöllä on omat, tahmaiset salaisuutensa nettipornoriippuvuudesta aviorikokseen. Lähes kaikkien elokuvan henkilöiden täydellistä kommunikointikyvyttömyyttä ja avoimuuden puutetta seurataan lähes uuvuttavuuksiin asti. Elokuvan lähtöasetelma voisi olla kiinnostava, mutta lopputulos on lähinnä jonkinlainen köyhän miehen American Beauty. Elokuvassa haetaan satiirista otetta, joka lässähtää lopulta omaan outoon konservatiivisuuteensa. Elokuvan loppuratkaisu on suorastaan tympeä ja oman luentani mukaan vailla ironian häivähdystäkään: paluu runkkariaviomiehen huomaan on sittenkin parempi ratkaisu kuin irtiotto uuteen elämään. Toisaalta loppuratkaisua voisi tulkita myös enemmän tai vähemmän symbolisena kastraationa, jonka kaikki päähenkilöt käyvät lävitse. Heistä revitään irti vähintäänkin unelma, fantastinen.

Jos Little Children on tympeä, Hard Candy on sitä vieläkin enemmän. Elokuvaa on kuvattu "häiritseväksi" ja "shokeeraavaksi", mutta itse pidän sitä lähinnä sensaationhakuisena ja moralistisena väkivaltafantasiana, jossa 14-vuotias teinityttö verhoutuu Tuomion Enkelin viittaan ja rankaisee teineistä ja lapsipornosta kiinnostunutta valokuvaajaa niin, että pallit ovat irrota silkan katseen voimasta. Kikkailujuonen ja trillerikäänteiden sijaan elokuvan tekijät olisivat voineet hätkähdyttää katsojia aivan muunlaisin keinoin. Suosittelen lämpimästi vähäeleistä ja pohdiskelevaa The Woodsmania, mikäli jotakuta kiinnostaa elokuvataiteessa esitetty pedofilia.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Yksi nurin, yksi oikein

Lapsena uneksuin vuoteesta, joka sinkosi silmieni ummistuessa katon läpi öiselle taivaalle. En tuntenut pakkasta enkä viimaa; matka peiton alla tähtikirkkaan taivaan sylissä kohti kuunsirppiä. Tänä yönä boheemikaupunginosassa nukutaan sikeästi, mutta minä en saa unta. Kadulta kuuluu liikenteen etäinen humu. Humalaiset ovat kömpineet suojaan yön kirpeydeltä. Mitä teen aamulla, kun kello soi ja haluan vain hibernoida ja kätkeytyä vuoteen alle? Torkunko jälleen tunnin, puolitoista ja nousen lopulta nuhruisena ja tuhruisena ylös? Vellon passiivisuuden ja ja siitä irti pyristelemisen välillä. Olen pyristellyt tietoisemmin ja tarkemmin kuin aikoihin, se on myönnettävä. Olen käynyt taidenäyttelyissä ja löytänyt uudelleen leikkimisen riemun: sankariantropologi on ihastuttavan kinesteettinen ja inspiroiva, enkä ole koskaan tavannut ketään suorempaa ja rehellisempää. Oudoksutan itseäni tekemällä asioita, joiden pariin en ole luullut palaavani. Ensisilmukat aiheuttavat päänvaivaa ja turhautumista, mutta kädet löytävät yllättävän nopeasti rytmin ja liikkeen, joka on ollut viimeksi läsnä joskus lapsena. Puikot tervehtivät minua ilkurisesti, ja tällä kertaa voin tehdä tämän kaiken juuri niin kuin itse haluan.

Luistimet puristavat jalkojani kipeästi, mutta pian niiden ärähdykset hiljenevät. Punahilkka punaposki jääkenttien kuningatar, ennen luokan huonoin luistimilla. Perjantaina käyn ystäväni kanssa kylpemässä Yrjönkadulla. Joka paikassa tissejä ja tussuja, minunkin. Tämä on ollut minulle monen vuoden ajan sula mahdottomuus. Höyrysaunassa höyrytämme ulos häpeää ja kuollutta ihosolukkoa. Allas on liian täynnä pitkille, sulaville vedoille, mutta olkoon - minä olen nyt tässä ja minä kykenen tähän, eikä millään muulla ole väliä.

Joskus tavallisten asioiden toimimattomuus ja hoitamattomuus rassaavat: laskut myöhästelevät, hiukset rasvoittuvat ja opintoviikot odotuttavat itseään. Lauantai on niin ahdistava ja klaustrofobinen, että on kysyttävä itseltään, oppiiko ikinä pääsemään tästä lian ja paskan suosta ylös. Missä vaiheessa aloin pelätä yksinoloa? Silloinko, kun rintakehää ympäröi näkymätön koura ja ruumiinjäsenet alkoivat puutua ja pistellä? Enkä minä enää pelkää, minä vain ahdistun. Olen piiloillut kauan selkien takana, jotka ovat olleet leveämpiä kuin omani. Yritän piiloutua työskentelyltä ja taiteen tekemiseltä ja kehon liikuttamiselta. Olen kaivannut turvallisuutta niin epätoivoisesti, että olen jättänyt tekemättä monia sellaisia asioita, jotka ovat minulle tärkeitä.

Emmin yhä kirjoittamista ja tilan ottamista. En ole jaksanut olla kiinnostunut oikein mistään. Terät ja piikit ovat kaikonneet johonkin, mutta ne yrittävät taas puskea esiin ihoni alta.

maanantai 3. joulukuuta 2007

New Movements in Fashion


















Vaikka Kiasman pohjoismaisen nykytaiteen näyttely Carnegie Art Award (26.10. - 6.1.) ei tarjoaisikaan suurta elämystä, kannattaa se käydä katsomassa ainakin Nathalie Djurbergin voittoisan New Movements in Fashion (2006) -savianimaation vuoksi. Djurbergin feministinen työ penetroituu konttaavan mallinaisen lihaan hilpeällä ja kepeällä voimalla Hans Bergin loistavan musiikin säestämänä.

Pieni maistiainen teoksesta löytyy täältä.

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Threads that are golden don't break easily


















Haluan leikkiä enkä käydä lyijynraskaaksi.

(Sally Mann: Three Graces)

perjantai 2. marraskuuta 2007

Suffer Little Children





































































Kävin tänään Sally Mannin upeassa ja kiehtovassa taidenäyttelyssä Tennispalatsin taidemuseossa. Mannin kuvat herättivät suurta kohua 1990-luvun Yhdysvalloissa, jossa varsinkin konservatiiviset kristityt leimasivat hänen Immediate Family -valokuvasarjansa (1985 - 1994) lapsipornoksi. Mann kuvasi alastomien lastensa ruumiita tavalla, joka tulkittiin hyvin provokatiiviseksi. Näyttelyssä on esillä myös unenomaisen kaunis maisemakuvasarja Deep South (1997). Mannin uusimmassa teossarjassa What Remains (2005) on puolestaan läsnä lahoavan ihmisruumiin estetiikka.

Mannin kuvat herättivät minussa hämmennystä, riemua, ihmetystä ja hermostuneisuutta. Millainen on se katse, jolla tarkastelen näitä kuvia? Mitä minä näen? Mitä viisivuotiaan Jessien asento ja puku viestittävät? Entä Candy Cigarette? Young Venus after School?

(Sally Mann: Immediate Family)

lauantai 20. lokakuuta 2007

Porno Academy

Pornoakatemia järjesti 18.-19.10. kansainvälisen symposiumin Porno Academy - International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire. Suomalaisten tutkijoiden lisäksi symposiumissa luennoivat kulttuurikriitikko Laura Kipnis, homopornoa tutkiva Tim Dean, performanssitaiteilija Tim Stüttgen ja sukupuolten sekä seksuaalisuuksien rajoja häivyttävä taiteilija Del LaGrace Volcano.

Symposiumin kiinnostavinta antia olivat paitsi tietyt luennot, myös niiden tiimoilta käydyt keskustelut. Antu Soraisen ansiokas ja kriittinen analyysi suomalaisesta pedofiliadiskurssista kirvoitti yleisöstä kommentteja, jotka havainnollistivat oivallisesti teeman kiihdyttävyyttä ja räjähdysherkkyyttä: jotkut kokivat Soraisen analyyttisen lähestymistavan "kylmäksi" ja "etäiseksi", olihan hänen esityksensä "all facts and figures". Omasta mielestäni hänen luentonsa oli paitsi asiallinen ja kiihkoton analyysi, myös tärkeä ja kiinnostava kontribuutio pedofiliasta ja lastensuojelusta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Seminaari oli opettavainen myös erilaisten pornotrendien suhteen. Harri Kalha luennoi yhdysvaltalaisessa homopornossa jalansijaa saaneesta esinahkafetisismistä. Kymmenen vuotta sitten yli kahdeksankymmentä prosenttia valkoisista yhdysvaltaisista miehistä oli ympärileikattuja, ja esinahka onkin saanut monenlaisia merkityksiä aina likaisesta, smegmaisesta (blue cheese) anomaliasta aidon, luonnollisen maskuliinisuuden kiihottavaan symboliin. Esinahan kaipuu on kaupallistettu pornoteollisuudessa elokuviksi kuten Foreskin Frenzy, Foreskin Fiesta ja Foreskin Gump (!). Tim Dean luennoi puolestaan niin sanotusta bareback-pornosta, jossa homomiehet harrastavat suojaamatonta seksiä. Bareback-porno on herättänyt vastustusta homopiireissä, joissa kondomin käyttämistä pornoelokuvissa on pidetty tärkeänä roolimallina HIV:in ja sukupuolitautien leviämisen estämiseksi. Se ei kuitenkaan estä pornoelokuvan korskean orhen vaatimusta: "Another load, Jesse!"

Jenny Kangasvuo käsitteli japanilaista naisille suunnattua yaoi-homopornoa. Livia Hekanahon tutkimuskohde on puolestaan fem dom, jossa hän lähestyy sadomasokismia maskuliinisen masokistisen halun kautta. Luennon visuaalinen anti käsitti muun muassa stilettikorkoisia naisia seisomassa possunpunaisten miestenvatsojen päällä sekä peribrittiläistä elämää farmilla. Keskustelussa nousi esiin hämmentäviä kommentteja maskuliinisesta halusta sadomasokistisen seksin (ainoana?) subjektina ja keskipisteenä. Millainen on sadistinen (nais)subjekti? Onko dominatrix vain masokistisen miehen fantasioiden toteuttaja? Millainen on hänen nautintonsa? Millä tavoin sadistista halua on teoretisoitu? Esittämäni kysymykset ovat tietenkin heteroseksuaalisessa kontekstissa.

Sanna Härmän luento afroamerikkalaisesta rap-pornosta hämmensi varsinkin luentoa seuraavassa keskustelussa tai pikemminkin "keskustelussa", jossa Härmä ei kyennyt vastaamaan kysymyksiin rap-pornon tuotannosta tai siitä, millaiselle yleisölle se on suunnattu tai millainen on sen kuluttajayleisö. Lisäksi Härmä ilmoitti eksplisiittisesti, ettei hän ole kiinnostunut tutkimuksen kohteidensa intentioista ja käsityksistä. Hän väitti esittäneensä luennossaan ainoastaan ehdotuksia rap-pornon katsominen tavoiksi, mutta esitti kuitenkin selväsanaisia tulkintoja esimerkiksi naispuolisten rap-tähtien pukeutumisesta ja liikkeestä "voimauttavina" ja "stereotypioilla leikkivinä". Herää kysymys, mistä Härmä oikeastaan tekee tutkimusta. Millä tavoin hän perustelee tutkimuksensa? Myös Tulta syöksevä lintu jupisee aiheesta kommenttilaatikossaan.

Pornosymposiumin ehdoton kohokohta oli Del LaGrace Volcano, jonka persoona, taide ja poliittinen projekti koskettivat minua syvällä henkilökohtaisella tasolla. Kävin tänään hänen luennollaan Corpus Queer - Bodies of Resistance, joka ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa. Tilan ottamisen problematiikka oli monella tapaa läsnä hänen puheessaan ja se on jotakin, joka on tällä hetkellä hyvin keskeistä myös omassa elämässäni: kuinka ottaa tilaa ihmissuhteissa, taiteen tekemisessä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa - jopa omassa blogissa! Olen ollut kirjoittamatta monista syistä, joita ehkä käsittelen täällä, tai sitten en. Avaus metodiselle kirjoittamisen harjoittelulle on tässä.

(Del LaGrace Volcano: Hermaphrodite Torso, 1999)

sunnuntai 19. elokuuta 2007

Terrible Angels

Pieni, valkoinen koira nuuskii bussissa varpaitani. Tuoksuukohan niissäkin kuukautisveri ja kohtuuttomasti valuva hiki? Haistaako koira minusta paniikkikohtauksen jäljet? Jään pois Hakaniemessä, jossa mies karjuu kadulla eläimentuskaansa: "Mun äiti on kuollu! Tekee pahaa!" Samaan aikaan toisaalla mies sulkee silmänsä lasisessa kopissa, antaa pehmeän ihmiskudoksen taipua kiskojen alle. Veri ja sisäelimet muuttuvat pumpuliksi. Yhdeksän lempeää hymyä, yhdeksän kauhistunutta henkäisyä.

Night and day I dream of making love to you now baby.

Flow-festivaaleilla CocoRosie ja yötaivas. K-Hole, Beautiful Boyz ja Werewolf; liekehtivä rytmi ja savupiippujen okra tähtiä vasten. Vieressä himoittava keho laulaa suloista tanssiinkutsua.

(Dave McKean: Moon)

tiistai 7. elokuuta 2007

Sudenlauluja

Carterin novellissa väkevä susi löytää Punahilkasta vertaisensa, kuten niiden laumassa voimakkaalla parilla on fyysinen suhde. Tekee mieleni väittää, että ainoa uhkaava kuolema on petite.

Tulta syöksevä lintu reflektoi blogissaan kauniisti luomiskertomustani.

Elokuva-arkistossa pyöri pari vuotta sitten brittikauhuun keskittyvä English Gothic -sarja. Wicker Manien ja Hellraiserien joukosta poimin Neil Jordanin lumoavan teoksen The Company of Wolves (1984). Elokuva pohjautuu Angela Carterin novelliin Sudet tulevat (1975), jossa kirjailija kujeilee kiehtovasti Punahilkka-sadun seksuaalisilla konnotaatioilla. Nukkuva tyttö piehtaroi levottomana vuoteessaan; punainen hilkka ja maalatut huulet viettelevät aistimaan kuukautisveren tuoreen tuoksun ja supussa olevan hävyn aukeamisen. Katso minua sutena, kivimäessä, kuuta päin. Elokuvan Rosaleen on rohkea ja voimakas, eikä hän kavahda metsän Liebestodia.

Poiketaan polulta, astutaan kylän räkänokkien ja sudenkammoisten metsästäjien sijaan suden suuhun. Äiti hyvästelee Rosaleenin omalla tavallaan, eikä susien vyörymistä nukkuvan tytön huoneeseen voi estää. Vaietaanko aidan yli karanneista iäksi, kuten Lucile Hadzihalilovicin upeassa feminiinisen klaustrofobian ja seksuaalisuuden kuvauksessa Innocence?

Taidenautintoni jälkeen en ole voinut olla unelmoimatta olennoista, joiden kulmakarvat ovat kasvaneet yhteen.

maanantai 6. elokuuta 2007

"Oh, ils sont en train de me toucher..."

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)

keskiviikko 25. heinäkuuta 2007

Nach mir die Flut nach mir Tornados

Juuri terapiakesälomalla kaikki tuttuudet ja tottumukset räjähtävät kappaleiksi: "rohkea ja kova teko", sanoo isä. Erotaan, pakataan oma tila rönsyilevään matka-arkkuun ja lähdetään pois juuri sen ihmisen luota, joka on ollut niin rakas ja hyvä. Ja kuitenkin minun on hyvä jossakin muualla. Lähtemällä luotasi altistan itseni kaipuulle, mutta jäämällä olisin alkanut kaivata itseäni. Synkistellään, nahistellaan, törmätään penseyteen ja yllättyneisiin kulmakarvainkohotuksiin. Makustellaan lääkeannoksen pienentämistä, pohditaan omistetuksi tulemista ja omistamista. Olen huomannut, että kadotan itseni rakkaudessa tukahduttavalla tavalla. Millainen on minun haluni? Onko se, mitä olen kuvitellut rakkaudeksi rakkautta ensinkään? Eikö rakkaus voisi olla suurta vapautta?

On lopetettava yletön hyväksynnän etsiminen. Nautin öisistä hetkistä kiipeilytelineessä, aistin yllättävän vapauden tunteen. Silti minussa on vielä paljon surua ja ahdistusta: olen ymmärtänyt olevani yksin. Näen omat esteeni niin selvästi, että heikottaa. Olen väsynyt ja kääntynyt sisäänpäin. Entä, kun on levittänyt itsensä ja elämänsä ja reitensä toisen eteen, mutta ei ole sittenkään tullut nähdyksi? Huomaan, etten ole kuunnellut. Valppauteni katosi uneliaaseen uiskenteluun turvallisissa, rajatuissa altaissa.

She's been everybody else's girl ja niin edelleen. Mieluiten en olisi kenenkään tyttö.

lauantai 23. kesäkuuta 2007

Sukellus pöljyyteen

Vesikuperkeikkojen ja paarmanpuremien lomassa tulee kova tarve kirjoittaa. En kaipaa tietokonetta, mutta isoan tyhjän paperin lumousta. Voitteko kuvitella, mihin kesälomani on kadonnut? En minäkään, se on liian noloa. Mutta juuri tällä hetkellä minä olen tässä ja nyt. Olen lukenut Ralf Königin riemukasta (ja seksististä) Lysistrate-versiointia ja uppoutunut Anthony de Mellon Havahtumiseen. Kaikki ovat lukeneet de Melloa; nyt viimein minäkin, hidas ja vastahakoinen kun olen. Olen niin vastaanottavainen nyt, niin hereillä. Vastaanottavaisuuteni on valikoivaa, mutta teen sijaa avoimuudelle ja pelottomuudelle - oikeasti. De Mello on vielä kesken, mutta joistakin vastalauseistani huolimatta koen hänen ajatuksensa hyvin inspiroiviksi ja eläväisiksi juuri tässä hetkessä. Ystäväni suositteli minulle de Melloa, sukellusta yhteiseen pöljyyteemme. Minä olen pöljä ja sinä olet pöljä, kuinka vapauttavaa!

On hetkiä, kun ymmärtää onnekkuutensa ja iloisuutensa ja sen, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa herkkyytensä ilman, että on pelättävä pistoja ja nokkaisuja. Minä ja eräs ystäväni olemme syyllisyyden mestareita, mutta voimme laskea siitä makaaberia leikkiä. Tuon toisen kanssa riitelemme aina, jos olemme eksyneet sisään Tuomiokirkkoon, mutta muuten käymme niin hyvin yksiin. Eivätkä nämä ystävyydet ole sitä hymistelyä, johon olen joskus tottunut. Alkuviikosta toinen ystäväni puhuu varjon kanssa flirttailusta, tietynlaisista hypyistä omiin pimeyksiin. Hän puhuu omista riippuvaiksuuksistaan, jotka ovat joskus olleet, mutta menneet pois tietyn pisteen jälkeen. Hän on vapautunut näistä riippuvuuksistaan. Kun on vieraillut varjossa tarpeeksi kauan, tulee oivallus, jonka jälkeen ei enää halua eikä kaipaa. Onko elämä näin yksinkertaista? Onko luopuminen lopulta helppoa? Onko minut ohjelmoitu, kuten de Mello asian ilmaisee?

Olen pohtinut omia riippuvuuksiani ja niiden aiheuttamaa itseinhoa. Minä ja ruoka, me olemme ongelmainen pariskunta. Tiedättekö sen tunteen, kun on vain pakonomaisesti syötävä, vaikka ei ole nälkä tai on jo huono olo? Syöminen on yhtäaikaa tuttu ja kummallinen pakokeino ahdistuksesta: se on lohtu, joka muuttuu lopulta vain kierteeksi ja tympeäksi pyörremyrskyksi. Ja minä raukka ajattelen, etten voi päästää siitä irti. Totta kai minä voin! Olen myös riippuvainen imarteluista ja haluttavuuden tunteesta samalla tavoin, kuin en voi antaa loukkauksienkaan mennä koskemattomina lävitseni. Miellyttämisentarpeeni on ollut yksi suurimmista riippuvuuksistani, josta olen alkanut opetella pois vasta häviävän pienen ajan suhteutettuna omaan historiaani. Olen siis toisinaan töksäyttelevänkin rehellinen ja voi luoja, reflektoin niin kovasti, että menen vesikelloille. On kuitenkin ihmisiä, joita minä pelkään niin paljon, että muutun hiirulaiseksi. Miksi?

Kielteiset tuntemukset ja loukkaantumiset ovat aina sinussa, sanoo de Mello. En voi olla ajattelematta keväistä terapiaistuntoa, jolloin olin ensi kertaa VUOSIIN tuntematta vihaa. Kaiken vihan ja suojautumisen vuoksi olin ja en ollut unohtanut oman vastuuni, ja se kuristi minua. On kammottavaa kohdata omat vinoon menneet ajatuksensa ja kaiken sen naurettavuuden, jolta on yrittänyt parhaansa mukaan välttyä. Ne ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne on todella tiedostettava kipeimmänkin kautta. (Olen hirvittävä terapiakirjoittaja, mutta sallittakoon se nyt minulle.) Sinä teit väärin hölmöyttäsi ja nuoruuttasi ja kokeaksesi vallan tunnetta, mutta minä olin a traitor of kind. Sinusta tuli kaikkien epävarmuuksieni ja kipujeni ruumiillistuma, vaikka ne ovat kaikki minussa. Ja vain häviävän pieniä hetkiä sitten minä kohtaan sinut kaupan karamelliosastolla ja ymmärrän, että sinussakin on yhä jotakin kaunista. On itse otettava vastuu itsestään, on havahduttava.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2007

Walk into the jaws of Hell

Jossakin on a woman in trouble, lupaa David Lynchin uutukainen Inland Empire (2006). Joudun kolmeksi tunniksi suttuiseen ja rakeiseen painajaiseen, joka on kuvattu v a l l a n k u m o u k s e l l i s e l l a digikameralla, joka on Lynchin mukaan ainoa tapa, jolla hän aikoo tehdä tulevaisuudessa elokuvaa. Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) olivat painajaismaisia mysteerejä, joiden jalanjäljillä myös Inland Empire jatkaa. Se on jo osoittautunut kriitikoiden lempilapseksi, avantgardistiseksi helmeksi kaupallisen Hollywood-kuonan seassa. Minulla on kuitenkin epämiellyttävä tunne siitä, että Lynch pissii tällä kertaa yleisöään ikävästi silmään.

Ylipitkä elokuva on uuvuttava ja surrealistinen jättiläinen, jossa Laura Dern esittää painajaiseen ajautuvaa näyttelijätärtä. Puolalainen huora seuraa itkien hotellihuoneessa televisiosta Dernin roolihahmo(je)n edesottamuksia sekä kaurismäkeläisen harvasanaista pupujen sitcomia. Eksentrinen naapuri varoittaa näyttelijätärtä tämän saamasta roolihahmosta: "Brutal fucking murder!" Identiteetit sekoittuvat, ajan ja tilan rajoitukset katoavat. Näyttelijätär matkustaa nenäliinaan poltetun reiän läpi nuorien prostituoitujen kanssa Los Angelesin huorakaduille. Julia Ormond iskee itseään ruuvimeisselillä vatsaan. Jossakin tehdään kirottua, puolalaista elokuvaa. Välillä tanssitaan Locomotionin tahtiin ja nähdään hirvittäviin irvistyksiin vääntyviä kasvoja.

Ainekset mestarilliseen Lynch-elokuvaan olisivat valmiit, mutta eheän taideteoksen sijaan näemme käsittämätöntä, ilman käsikirjoitusta kuvattua tajunnanvirtaa, joka jättää katsojan turraksi ja välinpitämättömäksi. Hetkittäisissä kohtauksissa on imua, eikä kukaan taida Lynchiä paremmin unen absurdia logiikkaa. Mulholland Driven aiheuttamaan haltioitumiseen verrattuna Inland Empire on kuitenkin yhdentekevä, tylsistyttävä tapahtumien kimppu, joka ei innosta juurikaan edes tulkitsemaan itseään. Lynchin elokuville pakolliseen toiseen katsomiskertaan en aio ruoskia itseäni pitkään aikaan, jos koskaan.

Ytimekkäämmän arvostelun löydätte täältä.

torstai 19. huhtikuuta 2007

But momma, it wasn't my bullet

Olen metsästäjän tytär.

Kaikki suvun miehet jahtasivat hirviä ja jäniksiä ja sorsia pienestä pitäen, aivan kuten isänikin. Muistan yhä, miltä mestsästysmajan hirvenruhot haisivat, kun olin pieni. Tuijotin riippuvia, elottomia sarvipäitä lumoutuneena; aistien tuoreen veren löyhkän. Jossakin vaiheessa hirvi muuttui pakastepusseihin survotuksi lihaksi, josta äiti valmisti lihapullia. Syystalvella remuttiin hirvipeijaisissa, joissa vaari oli kännissä ja mummo hapan uuvuttavan leipomisrallin ja mesoavan miehensä vuoksi. Minä jahtasin kellohameessani poikia ja hihittelin serkkuni kanssa vessassa, kun kuulimme hienojen naisten piereksivän ovien takana. Olimme joutuneet outoon, mutta puoleensavetävään aikuisten maailmaan. Meidän suvussamme aseet ja metsäneläimet kuuluivat miehille, enkä minä päässyt koskaan käsiksi kumpaankaan. En edes ajatellut, että se olisi mahdollista. Toisinaan isä lupasi opettaa minut ampumaan, mutta niin ei lopulta koskaan käynyt. Aseet olivat kummallisia, kiehtovia ja pelottavia kapistuksia, jotka lepäsivät mummolan lukittavassa, metallisessa kaapissa. Niillä otettiin henki myös halvaantuneesta koirasta ja minun kissastani.

Ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradalla (juuri siellä, missä tapahtui pahoja asioita) uhmaten itsesuojeluvaistoani ja pelkoani räjähtäviä kuolemankoneita kohtaan. Ja silti olen lapsenomaisen innostunut ja toivon, että olisin puhdas luonnonlahjakkuus. Haluan päihittää viereisten ratojen ensikertalaiset, nuo irlantilaiset pölkkypäät! Lahjakkuuteni tuntuu kuitenkin uinuvan syvässä talvihorroksessa. Sitä mieltä ovat ainakin käteni, jotka värisevät, kuten neitsyen kätöset ainakin. Pienoispistooli laukeaa sulavassa käsittelyssäni kuin unelma, mutta huomaan kuitenkin, etten olekaan kyennyt viemään nautintoa aivan viimeiseen maaliin saakka. Kaiken lisäksi minussa on kirous: joudun käymään läpi pikasuhteen ainakin kolmen eri aseen kanssa, koska ne menevät jatkuvasti jumiin. Poltergeistini saa kouluttajankin huudahtamaan epäuskoisena ja epäilemään, että olen tehnyt edellisessä elämässäni ilkitöitä, joista minua nyt rangaistaan. Lopuksi saan käteeni ysimillisen, jonka potkaisu saa hengitykseni katkeamaan hetkeksi.

Ampumisen aiheuttaman adrenaliinivyöryn ja euforian ohella tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen tarttunut aseeseen.

perjantai 23. maaliskuuta 2007

We'll see how brave you are

Keskinkertaiset tyttöhumanistit istuvat ringissä ja tuijottavat tyttöhumanistikenkiään, jotka ovat vähän erikoisia, niin kuin humanistien kengät ovat. Tyttöhumanistit ovat ihan hiljaa, kunnes ne sanovat "ihan kiva" tai "hyvää kieltä" ja sitten "ei mulla oo nyt mitään sanottavaa". "Mä en tiedä tästä mitään." Minua ne kehuvat asiantuntevaksi, tyttöhumanistit. Vähän niin kuin silloin, kun olin nuorempi ja ammatiltani tyttöjen äänitorvi, hikari, mutta sittenkin kelvollinen puhumaan. Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Luin Anna Rotkirchin blogia ja tunsin piston rinnassani:

UPJ-keväästä 05 minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa. Toinen on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.

Been there, done that.

Päästessäni sisään yliopistoon olen niin innostunut ja ylpeä laadukkaista akateemisista aivoistani, että olen haljeta. Kun uutuudenviehätys lopulta katoaa (ja se katoaa nopeasti), näen ympärilläni vain pätemisen tarvetta ja kaikkea muuta ahdistavaa, ja olen täydellisen kyvytön tutustumaan keneenkään (paitsi tietenkin Myräkkään, josta on tuleva läheistäkin läheisempi ystävä). Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan. Poljen itseäni maahan kipeillä koroilla ja asetan itseni alastomana tarjottimelle, kunnes ruumiini katoaa yhä kauemmas minusta. En tunne enää itseäni, mutta niitän suosiota kaikkialla, missä kuljen. Ystäväni on huolissaan minusta, mutta minä en halua kuunnella häntä. Putoan lasin läpi yhä uudelleen ja uudelleen: katsokaa, kuinka minusta on tullut paha tyttö! Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ystäväni luokse, mutta aamulla tulee ensimmäinen horkka. Itken ja vapisen, mutta saan lopulta pakotettua itseni junaan. Kun palaan sunnuntai-iltana kotiin, saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen kello kymmenen illalla. Olen varma, että kuolen. Ajattelen äitiä ja sitä, kuinka minut löydetään kuolleena asunnostani. Soitan ystävälleni, joka puhuu kanssani koko matkan puhelimessa, kun menen yöpäivystykseen. Ihmiset tuijottavat minua aulassa, kun itken ja tärisen ja soperran. Onko mulla paniikkikohtaus vai kuolenko mä. Ystävällinen hoitaja puhuu minulle rauhoittavasti, kun hengitän paperipussiin. Kasvoni ovat puutuneet kauttaaltaan, ja sormia pistelee. Ystävä hakee minut kotiin ja nukkuu vieressäni koko yön.

Minä olen juuri sellainen Rotkirchin eksynyt, romahtanut opiskelija, josta hän kirjoittaa heittäessään jäähyväisiä yliopistolle. Epämotivoitunut opiskelija, joka tuijottaa seinää, kun pitäisi keskustella. Opiskelija, joka ymmärtää neljännen opiskeluvuotensa keväänä, ettei opiskele oppiakseen vaan saadakseen hyviä suorituksia. Olen ymmärtänyt, että minun opiskelustani puuttuu ilo ja letkeys. Minä valitan ja lusmuilen ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi laittaa itseäni likoon. Ymmärrän nyt ensi kertaa eläessäni, että monet valintani ovat perustuneet silkkaan miellyttämisenhaluun. Kyseenalaistan ensi kertaa tämän kaiken mielekkyyden. Miksi minä opiskelen? Kenen vuoksi? Ketä varten? Kun matkasin muutama vuosi sitten pääaineeni pääsykokeisiin vieraaseen kaupunkiin, keskustelin junassa pitkään lievästi päihtyneen miehen kanssa, joka oli nelissäkymmenissä ja jo katkeroitunut elämäänsä, joka ei ollutkaan johtanut teatterilavoille tai mihinkään, mitä hän olisi halunnut. Hän sanoi minulle, että minä en ole tosissani. Vaihdoin junaa, nukuin ystäväni luona ja aamulla suoritin pääsykokeen, niin kuin vain suorittaja osaa. Mies junassa oli oikeassa.

Minun ei tarvitse vielä tietää, mitä haluan tehdä. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse miellyttää. Itsetutkiskeluni on paljastanut minusta puolia, joista en pidä. Tänä keväänä olen kuitenkin löytänyt itsestäni sen tiedonhalun ja luovuuden, joka on aina lymyillyt minussa. On minun valintani, haluanko pitää itseäni yhä lieassa. Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa silkalla asenteella, kuten jotkut väittävät, tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tällaista. Minä voin vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan olen vihainen ja katkera. On myös mahdollista antaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet minua. On mahdollista olla lempeämpi itselleen, kuten olen jo huomannut. Näiden pienien satorien myötä olen ymmärtänyt, että F41.9 ei ole minun viholliseni. Se purkautui minusta esiin silloin, kun olin luisumassa kauas itsestäni: "saan sairastaa itseni terveeksi".

Lopuksi vielä se häiritsevä huomio, joka kirvoitti minusta tämän tekstin johdannon: istumme seminaariryhmässämme kuin peruskoulussa. Tytöt katsovat vierestä, kun pojat tekevät. Miksi?

maanantai 19. maaliskuuta 2007

Irtiottoja

Kuinka paljon minussa vielä onkaan sitä pientä tyttöä, joka haluaa kirmata äidin ja isin luokse. Näyttää heille hyvän todistuksen; katsokaa, kuinka kiltti ja pätevä ja hyvä minä olen! Tämä on se sama tyttö, joka suhtautuu kuolemanvakavasti seurapeleihin ja tuntee kohisevan värin kasvoillaan, kun on käveltävä ruokalan lävitse. Katse harhailee pitkin pöytiä ja tuoleja etsien tuttuja kasvoja. Minä olen niin paljas. Pelko runtelee ruumistani, kun kuljen kohti työpaikkaa, jossa toimin järjestelmän kunnollisena raajana. Leimataan ääni, voitte sulkea sen kuoreen. Kuinka paljon voi ihminen pelätä? Jännitys on ollut aina hallinnassa, kunnes vuoden kaksituhattaviisi syyskuussa se purskahtaa ulos verenkierrostani puhtaana kauhuna. Nyt kauhu on kesytetty hampaattomaksi pikku lurjukseksi, kohta jo puolentoista vuoden verran.

Voinko elää koskaan ilman lääkkeitä? Työnnän ensimmäisen pillerin suuhuni ja ajattelen ottavani askeleen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Kai sinä lääkitsisit itseäsi, jos sinulla olisi syöpä tai hiv tai kuppa, minä toitotan yhä uudelleen ja uudelleen heille, jotka kohentavat häiriöitään pilvellä ja viinalla. Mutta ei, lääkkeidenkään tie ei ole helppo. Saan todeta sen eräänä talvisena päivänä, kun lääke on yhtäkkiä loppunut ja minua huimaa ja hikoiluttaa. Ajatella! Kärsin vieroitusoireista, minä! Kävelen levottomana lumisessa Töölössä, ja vastaanottohuoneessa pillahdan suureen itkuun. Onneksi on Joanna Newsom Pikku-Myyn äänineen: Enough of this terror! We deserve to know light.

Olen ollut ihan hiljakseen. Hiljaisuudesta on noussut ajatus: minun ei ole pakko enää rypeä tässä kaikessa.

torstai 1. helmikuuta 2007

Ja anna meille meidän epätäydellisyytemme anteeksi

Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittama artikkelikokoelma Seksuaalinen ruumis - kulttuuritieteelliset lähestymistavat (2006) on viihtynyt jo hyvän aikaa hyppysissäni, siksi kiinnostavia teemoja teoksessa käsitellään. Kirjasta olisi ammennettevaa useammaksikin blogikirjoitukseksi ja olinkin ajatellut horista täällä Kinnusen plastiikkakirurgiaa käsittelevästä artikkelista Silikoni-implantit omaksi iloksi?. Tursuavia selluliittireisiäni hölskytellen päädyin kuitenkin ensin Pauliinan blogin kautta Nyt-liitteen kauneuskilpailujen näkymättömäksi osanottajaksi. Selkäni jaksoi tuskin kannatella tonnin painoisia rintojani, kun tavasin suu vaahdossa, mikä on kaunista ja mikä ei. Harottava tonnikeijun katseeni hyväili toinen toistaan kauniimpia naisvartaloita (luojan kiitos Nyt-liitteen toimitus oli valinnut ehdolle vain hoikkia ja normaalivartaloisia naisia), joilla oli liian suuret rinnat, selluliittia, liian pienet rinnat, löysiä mandariiniperseitä jne. jne. Pienirintaiset naiset julistivat yhteen ääneen "tissitelineiden" äärellä, kuinka heillä ei onneksi ole isoja roikkurintoja. Vastaavasti povekkaammat naiset moittivat kilvan pienirintaisia ehdokkaita, joista ei osannut sanoa, ovatko he miehiä vai naisia. Ja herran tähden, kaikilla pienirintaisilla on oltava anoreksia, eiväthän he olisi muuten niin luonnottoman näköisiä! Minulle selvisi palstalta myös se, että raskaana olevat naiset ovatkin oikeasti vain epämuodostuneita ihmisiä. Muutamat laupiaat samarialaiset määkivät palstalla lammasmaisesti jotakin kaikkien vartaloiden kauneudesta, mutta moisille hipeille laitettiin nopeasti luu kurkkuun. Jaettiin muun muassa hyviä neuvoja siitä, kuinka kiinteyttää vartaloa, välttää roskaruokaa ja näyttää kirurgin veistä liian isoille rinnoille, jotka totisesti häpäisevät roikkumisellaan koko ihmiskunnan, naissukupuolesta nyt puhumattakaan.

En voinut olla lopulta ajattelematta Taina Kinnusen artikkelia, jossa hän spekuloi sitä, mitä naisten tai tyttöjen paitain alta odotetaan paljastuvan, kun mediakuvissa rinnat ovat yhä useammin suuria, kiinteitä palloja, jotka osoittavat terhakasti taivaalle keholle vieraiden aineiden voimin. Onko tämä oleva normaaliuden standardi? Keskustelupalstan diskurssissa käy nimittäin harvinaisen selväksi, että normaalit ja kauniit rinnat eivät roiku, eivätkä ne ole myöskään liian pieniä. Nyt-liitteen kilpailussa etsitään toki nimenomaan ihannevartaloa, jotakin haluttua ja tavoiteltua. Siitä huolimatta minua ihmetyttää (joskaan ei yllätä) palstan raaka arvostelukulttuuri, joka näkyy myös vartaloiden pisteytyksessä (asteikko 1 - 10): paras naisvartalo on saanut 6,25 pistettä ja vastaavasti miesvartalo 6,33. Suurin osa kommenteista on myös hyvin kärkeviä ja tiukkoja ihannestandardeissaan. Moninaisuus ei todellakaan ole lahja.

Taina Kinnunen haastatteli tutkimuksessaan sekä plastiikkakirurgeja että naisia, jotka ovat hankkineet silikoni-implantit. Rintojen suurennuksesta puhuttiin kohentavana ja parantavana operaationa, ikään kuin lääkkeenä, jonka tarkoitus on palauttaa pienet rinnat normaaliin tilaan. Kyseessä ei ole ainoastaan fyysinen muutos vaan pyrkimyksenä on myös lääkitä kärsivän naisen sielua. Eräs lääkäri vertasi feminiinistä kauneuskirurgiaa maskuliiniseen autokulttuuriin, jossa kallis urheilukaara on peniksen jatke: loppujen lopuksi on kyse oman statuksen parantamisesta, eikä materian keräämisestä olekaan kovin pitkä matka kehon muotoilemiseen veitsellä. Naiset puolestaan perustelivat implanttien lisäämistä seksualisen ja ruumiillisen itsetuntonsa parantajana. Kaikkia heitä yhdisti perfektionistinen ihannevartalon tavoittelu ja toisaalta jatkuva riittämättömyyden tunne. Muutamat myönsivät avoimesti murtuvansa muiden kauniiden naisten katselemisesta. Kyseessä on siis jonkinlainen kilpavarustelu ja oman markkina-arvon kohottaminen. Estetisoituneessa kulttuurissa visuaalisella mielihyvällä on tärkeä sija: vaikka eräältä haastateltavalta oli kadonnut osittain tunto toisesta rinnasta, hän koki saavansa enemmän seksuaalista mielihyvää katsotuksi tulemisesta kuin kosketuksesta. Toisten naisten kriittiset kommentit kauneuskirurgiasta tulkittiin yleensä kateudeksi.

Kummassakin haastatteluryhmässä suhtauduttiin kauneuskirurgiaan myös (näennäisen?) kriittisesti, mutta nähdäkseni eräs tärkeä seikka oli unohtunut. Kun naiset kokivat itsensä enemmän tai vähemmän kauneusihanteiden uhreiksi (vaikka myös täysjärkisiksi toimijoiksi), kirurgit kokivat lähinnä vastaavansa "kentän" toiveisiin. Kumpikaan osapuoli ei siis pitänyt itseään kauneusteollisuuden aktiivisena uusintajana. Eräs Kinnusen artikkelin kiinnostavimmista pointeista oli kuitenkin kauneuskirurgian sukupuolittuminen. Kun hän kysyi kirurgeilta, mitä nämä tekisivät miehille, jotka haluaisivat implantit vaikkapa pakaroihin tai rintalihaksiin, useat kirurgit olivat pöyristyneitä ja pitivät tällaisia miehiä infantiileina, teini-ikäisen tasolle jääneinä tapauksina, joiden itsetunnossa olisi rutkasti parantamisen varaa. Vaikka kyseessä olisikin hyvin samantyyppinen operaatio kuin rintaimplanttien istutus, korostivat kirurgit kuitenkin miesten kohdalla implanttien terveydellisiä riskejä, joita puolestaan häivytettiin, kun puhuttiin nimenomaan rintaimplanteista. Yhdysvalloissa tehdään jo paljon miesten kauneusleikkauksia, mutta Suomessa vastaava toiminta on vasta lapsenkengissä. Ovatko rintaimplantit hankkivat naiset siis luonnostaan infantiileja, teini-ikäisen tasolle jääneitä surkimuksia? Eiväthän toki. He ovat rohkeita ja ennakkoluulottomia toimijoita, jotka tahtovat leikkaukseen omasta halustaan. Totta puhuen heillä on jopa syytä suurennuttaa rintojaan, kuten eräskin kirurgi vihjaisi vastatessaan Kinnusen kysymykseen siitä, mitä parannettavaa hänessä mahdollisesti olisi.

lauantai 13. tammikuuta 2007

God sometimes you just don't come through

Olen kirjoittanut täällä läheisteni kuolemista. Sinä vuonna minusta tuntui siltä, että kaikki ympärilläni kuolevat. Etkö voi jo lakata suremasta, minulle sanottiin. Entä, kun on liian paljon syyllisyyttä? Silloin kätkeydytään suruun ja vihaan, eikä siinä ole mitään kaunista tai ylevää. Puhutaan arvokkaasta suremisesta, enkä minä tiedä, mitä sellainen on. Voiko sellaista vaatia keneltäkään? Juha Itkonen käsittelee kiehtovasti syyllisyyden, kuoleman ja uskon teemoja Finlandia-ehdokkaana olleessa esikoisteoksessaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003).

David ja Mark ovat pyhiä amerikkalaispoikia, jotka tekevät lähetystyötä piskuisessa suomalaiskaupungissa, jossa ovet eivät avaudu ja pikkulapsetkin tuijottavat sanantuojia kummissaan. Salt Lake City on toisessa maailmankaikkeudessa eikä kukaan tiedä mitään Joseph Smithistä, Nefistä tai Lehistä. Täällä ei kilvoitella Jumalan suosiosta, täällä taivaaseen päästään uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Olisiko sellainen usko armollisempaa Davidille, joka epäilee ja lankeaa haureuden syntiin? Onko olemassa hyvä ja paha Jumala? Paha Jumala on surmannut Davidin perheen ja vie kaiken hyvän hänen ympäriltään. Ja totisesti, kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi?

Parasta Itkosen teoksessa on ehdottomasti juuri Davidin moniulotteinen hahmo ja hänen tunteidensa laaja skaala; hänen kauhunsa, kateutensa, kaipuunsa ja loputon syyllisyytensä. David on sulkeutunut klaustrofobiseen kammioon, jossa vain hänen teoillaan ja ajatuksillaan on merkitystä. David on Job, David on Kain. David on pahan Jumalan valittu ja kadotuksen poika. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onko mahdollista tehdä rauha ylivoimaisen kanssa? Voiko olla lihallinen kokematta syyllisyyttä? Kuinka on mahdollista päästää irti surusta, jos ei saa surra? Itkosen romaani ei ole täydellinen tai aukoton eikä ehkä autenttinenkaan kuvaus mormoniyhteisöstä, mutta hän on mielestäni tavoittanut teoksessaan jotakin olennaisen inhimillistä ja haurasta. Hän kirjoittaa taidokkaasti asioista, jotka ovat pyhiä.

Itkosen mormonipojat ovat jääneet kaihertamaan mieltäni, kun kävelen pitkästä aikaa pakkasessa. Kaupassa teititellään ja limainen tuote-esittelijä saa minut ostamaan tavaroita, joita en tarvitse. Kaksi yhden hinnalla! Miesten ja naisten pussit erikseen hehe, naisille kevyttuotteita tietenkin! Työnnän kiltisti pussit ostoskoriini ja jatkan korvat punaisina kassalle. Kuka on tehnyt minusta niin pehmon, että jopa puhelinmyyjille on vaikea sanoa ei? Yhtäkkiä mieleeni palaa muisto kouluvuosilta: ystäväni on löytänyt jostakin laatan, jossa lukee VANHIN MILNE. Hän teeskentelee koko päivän kääntyneensä mormoniksi ja meillä on hauskaa. Minä istun ruotsin tunnilla helluntailaistytön vieressä ja lipsautan vahingossa joka välissä "herranjumala" ja "voi jeesus". On niin mukavaa pilkata sitä, mikä on toiselle pyhää. Kuinka kauan uskoin Jeesukseen ja parrakkaaseen Jumala-mieheen? Neitseelliset sikiämiset ja huoramadonnat, oi Jeesus. Rippikoulussa unelmoidaan isosista ja hihitellään luterilaiselle seksivalistukselle. Olen hippigootti, joka kuuntelee Beatlesia ja Type O Negativea. Vaikka kaulassa riippuu Ankh ja lähetystyöntekijät inhottavat, tulee kirkossa silti rauhallinen olo. Silloin, ja yhä vieläkin.