tiistai 8. syyskuuta 2009

Paska kaupunki

Helsinki on minulle ikuisesti rakas ja arvoituksellinen, mutta totta puhuen Helsinki on myös eritteiden, kusen ja paskan luvattu kaupunki. Helsingin valituskuorokin laulaa, että "kolmosen ratikassa haisee kusi". Pinttynyt virtsan haju leijailee metrovaunuissa ja Itä-Helsingin asemilla. Se on tehnyt pesän Hakaniemeen, Kallioon ja Kurviin, ja toisinaan se istahtaa viereesi lähijunassa.

Helsingissä paska tekee itseään tykö mitä erilaisimmissa paikoissa: Stockalla haisee kroonisesti paska, ja Fazerilla voi unelmoida jo etukäteen nenään tulvahtavasta paskaparfyymista, kun piikkikorko tai töppönen laskeutuu Kluuvikadun kiveykselle. Syksyllä Savelan nurmikentät päällystetään kanadanhanhien paskalla, kun taas Herttoniemessä voi ihastella modernilla riukupaskalla istuvia hörhöjä ruokakaupan edessä. Paskan magneettinen tuoksu tarttuu lenkkitossuihin ja rasvaiseen tukkaan; paska haluaa olla kaikkien ystävä. Eritteiden löyhkä on kuin vastentahtoisesti saatu hyväily, pakaroita kohti kurottava hikisten kätten armeija, jota pääsee pakoon vain paikkaa vaihtamalla, jos sittenkään.

Pohjois-Helsingissä asuessani oli aivan tavallista (tai vähintäänkin toistuvaa), että joku teki junavaunusta yksityisen kuningaskuntansa oksentamalla lattialle. Eräänä iltana käytävälle yökkivä spurgu kutsui paikkaa vaihtavaa nuorta naista "vitun nössöksi", Helsingissä kun eivät hienohelmat pärjää. Kerran junavaunu kietoutui makeaan huntuun, kun joku tuprutteli vaunun toisessa päässä pilveä. Sitten hyppäys kylmään talvi-ilmaan, kunnes kusenhajuinen alikulkutunneli imaisee matkaajan ahnaaseen kitaansa. Ostarilla Vanhan messipojan juopot ja asfalttiin jäätynyt oksennus. Tätä kaupunkia minä rakastan!