Kirjoitelma väsymyksestä

Vanha toveri lähestyy minua kirjeitse ja kertoo, että hänelle on tehty Diagnoosi. Nyt hän kaipaisi tukea ja turvaa, lohdun sanoja minulta, joka on kokenut omakohtaisesti saman. Menee päivä jos toinenkin, enkä tiedä mitä vastata. Kuluu useampi viikko, mutta en saa kirjoitetuksi mitään. Aluksi pelkään sanovani hänelle jotakin masentavaa, koska syksy on ollut rankka ja olen ollut surullinen ja ahdistunut. Lopulta pelko taittuu kalvavaksi äkeydeksi: en jaksa tukea enkä jaksa auttaa, olen aivan puhki ja kulunut ja loppuunjäystetty. Kaikki virkkeeni ovat silkkaa kieltosanojen kudelmaa. Vastaukseni kaikkeen on ei, ei ja ei. Olen unohtanut, kuinka sanotaan kyllä. ("Ich möchte bei jedem Schritt oder Windstoss 'Jetzt', und... 'Jetzt' und 'Jetzt' sagen können und nicht wie immer 'seit je' und 'in Ewigkeit'.")

Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.

Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.

Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.

Porno Academy

Pornoakatemia järjesti 18.-19.10. kansainvälisen symposiumin Porno Academy - International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire. Suomalaisten tutkijoiden lisäksi symposiumissa luennoivat kulttuurikriitikko Laura Kipnis, homopornoa tutkiva Tim Dean, performanssitaiteilija Tim Stüttgen ja sukupuolten sekä seksuaalisuuksien rajoja häivyttävä taiteilija Del LaGrace Volcano.

Symposiumin kiinnostavinta antia olivat paitsi tietyt luennot, myös niiden tiimoilta käydyt keskustelut. Antu Soraisen ansiokas ja kriittinen analyysi suomalaisesta pedofiliadiskurssista kirvoitti yleisöstä kommentteja, jotka havainnollistivat oivallisesti teeman kiihdyttävyyttä ja räjähdysherkkyyttä: jotkut kokivat Soraisen analyyttisen lähestymistavan "kylmäksi" ja "etäiseksi", olihan hänen esityksensä "all facts and figures". Omasta mielestäni hänen luentonsa oli paitsi asiallinen ja kiihkoton analyysi, myös tärkeä ja kiinnostava kontribuutio pedofiliasta ja lastensuojelusta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Seminaari oli opettavainen myös erilaisten pornotrendien suhteen. Harri Kalha luennoi yhdysvaltalaisessa homopornossa jalansijaa saaneesta esinahkafetisismistä. Kymmenen vuotta sitten yli kahdeksankymmentä prosenttia valkoisista yhdysvaltaisista miehistä oli ympärileikattuja, ja esinahka onkin saanut monenlaisia merkityksiä aina likaisesta, smegmaisesta (blue cheese) anomaliasta aidon, luonnollisen maskuliinisuuden kiihottavaan symboliin. Esinahan kaipuu on kaupallistettu pornoteollisuudessa elokuviksi kuten Foreskin Frenzy, Foreskin Fiesta ja Foreskin Gump (!). Tim Dean luennoi puolestaan niin sanotusta bareback-pornosta, jossa homomiehet harrastavat suojaamatonta seksiä. Bareback-porno on herättänyt vastustusta homopiireissä, joissa kondomin käyttämistä pornoelokuvissa on pidetty tärkeänä roolimallina HIV:in ja sukupuolitautien leviämisen estämiseksi. Se ei kuitenkaan estä pornoelokuvan korskean orhen vaatimusta: "Another load, Jesse!"

Jenny Kangasvuo käsitteli japanilaista naisille suunnattua yaoi-homopornoa. Livia Hekanahon tutkimuskohde on puolestaan fem dom, jossa hän lähestyy sadomasokismia maskuliinisen masokistisen halun kautta. Luennon visuaalinen anti käsitti muun muassa stilettikorkoisia naisia seisomassa possunpunaisten miestenvatsojen päällä sekä peribrittiläistä elämää farmilla. Keskustelussa nousi esiin hämmentäviä kommentteja maskuliinisesta halusta sadomasokistisen seksin (ainoana?) subjektina ja keskipisteenä. Millainen on sadistinen (nais)subjekti? Onko dominatrix vain masokistisen miehen fantasioiden toteuttaja? Millainen on hänen nautintonsa? Millä tavoin sadistista halua on teoretisoitu? Esittämäni kysymykset ovat tietenkin heteroseksuaalisessa kontekstissa.

Sanna Härmän luento afroamerikkalaisesta rap-pornosta hämmensi varsinkin luentoa seuraavassa keskustelussa tai pikemminkin "keskustelussa", jossa Härmä ei kyennyt vastaamaan kysymyksiin rap-pornon tuotannosta tai siitä, millaiselle yleisölle se on suunnattu tai millainen on sen kuluttajayleisö. Lisäksi Härmä ilmoitti eksplisiittisesti, ettei hän ole kiinnostunut tutkimuksen kohteidensa intentioista ja käsityksistä. Hän väitti esittäneensä luennossaan ainoastaan ehdotuksia rap-pornon katsominen tavoiksi, mutta esitti kuitenkin selväsanaisia tulkintoja esimerkiksi naispuolisten rap-tähtien pukeutumisesta ja liikkeestä "voimauttavina" ja "stereotypioilla leikkivinä". Herää kysymys, mistä Härmä oikeastaan tekee tutkimusta. Millä tavoin hän perustelee tutkimuksensa? Myös Tulta syöksevä lintu jupisee aiheesta kommenttilaatikossaan.

Pornosymposiumin ehdoton kohokohta oli Del LaGrace Volcano, jonka persoona, taide ja poliittinen projekti koskettivat minua syvällä henkilökohtaisella tasolla. Kävin tänään hänen luennollaan Corpus Queer - Bodies of Resistance, joka ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa. Tilan ottamisen problematiikka oli monella tapaa läsnä hänen puheessaan ja se on jotakin, joka on tällä hetkellä hyvin keskeistä myös omassa elämässäni: kuinka ottaa tilaa ihmissuhteissa, taiteen tekemisessä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa - jopa omassa blogissa! Olen ollut kirjoittamatta monista syistä, joita ehkä käsittelen täällä, tai sitten en. Avaus metodiselle kirjoittamisen harjoittelulle on tässä.

(Del LaGrace Volcano: Hermaphrodite Torso, 1999)

Akateemista pornoa ja lepakkoleidejä

DTM:n punahehkuinen valaistus loi sopivan synnillistä tunnelmaa eilisessä Vinokinon keskustelutilaisuudessa, jossa Pornoakatemian tutkijat rupattelivat lesbopornosta ja provosoivat yleisön käymään keskustelua, joka ei liittynyt mitenkään aiheeseen. Tilaisuuden avasi saksalaisen Manuela Kayn lesbopornofilkka Airport (1994), joka oli lesboilta lesboille suunnatun pornon pioneeriteoksia. Olimme herättäneet ystäväni kanssa runsaasti pahennusta lähipiireissämme osallistumalla moisiin seksikekkereihin ja katsoimmekin parhaaksi ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen kuin antautuisimme kollektiiviselle pornon katselulle. Mieliämme varjostivat ajatukset 1970-luvun hikisistä pornoteattereista, joissa vierustoverin käsi saattaisi löytyä sopimattomista paikoista heti, kun silmä välttäisi. Päätimme kuitenkin uhrautua jalosti tieteen alttarilla ja astuimme sisään.

Puolituntinen Airport jätti jälkeensä mielikuvia vessoihin viehtyneistä lentoemännistä, S/M-nahkalesboista ja omituisista vaateviritelmistä. Elokuva oli tehty puolittain kieli poskessa eikä se herättänyt ainakaan minussa juurikaan kiihottuneisuutta: pikemminkin oli kiinnostavaa katsoa naiselta naiselle tehtyä pornoa, jonka naiskuvat olivat hyvin erilaisia kuin mainstream-heteropornon. Toki elokuvassa kierrätettiin tyypillisiä pornokliseitä anaalidildoista ryhmäseksiin ja purukumin jauhamiseen (!), eikä se sinänsä poikennut pornon klassisista konventioista. (Olen ilmeisesti jäänyt jostakin paitsi, koska en ole aikaisemmin tiennyt, että saksalaisten pornoelokuvien karva-Horstilla on taipumus mässyttää purkkaa aktin aikana.) Kirjoitin joskus aikaisemmin omasta suhteestani pornoon enkä ole sittemmin tullut hullua hurskaammaksi aiheen suhteen. Miksi lesbopornon on oltava poliittista? Voiko se tähdätä silkkaan nautintoon? Onko mainstream-pornosta poikkeaminen väistämättä poliittista? Manuela Kay ei käsittääkseni pyrkinyt tekemään poliittista pornoa, mutta silti lesbopornon katsominen on kuin tekisi päivän hyvän työn, niin kuin Jatulintarhan Jenny Kangasvuo totesi puheenvuorossaan.

Oli erinomaisen kiinnostavaa tutustua akateemiseen pornotutkimukseen ja -diskurssiin, vaikka Antu Soraisen johtama keskustelu jäikin hieman lyhykäiseksi ja suppeaksi. Paikalla olivat lesbotutkija Tuula Juvonen, pornotutkija Susanna Paasonen ja jo mainitsemani Kangasvuo. Erityisen harmillista oli, että yleisökeskustelulle jäi hyvin vähän aikaa ja senkin valtasivat pääosaksi äänekkäät häiriköt. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, miksi joka paikassa on oltava taho, joka kysyy, miksi nuoret tytöt "kääntyvät" tai "joutuvat" lesboiksi. Tämänkin kysymyksen esittäjä oli saapunut paikalle ensimmäisten joukossa reilusti etuajassa ilmeisesti tirkistelemään lesbopornoa ja paheksumaan erilaisia seksuaalisuuksia. Voi hyvää päivää, sanon minä. Kun odottelimme ystäväni kanssa ratikkaa pakkasesta paukkuvalla kadulla, totesimme keskustelutilaisuuden olleen jopa jollakin tapaa terapeuttinen. Tutkijat käsittelivät pornoa monipuolisesti ja kriittisesti, mutta eivät sillä tavoin, että se olisi väistämättä jotakin likaista ja pahaa. Oli vapauttavaa seurata keskustelua, jossa porno oli suorasukaisesti esillä ilman mystistä kielletyn huntua.

Lopuksi vielä Vinokino-mainos: kaikki lesbo- ja homoelokuvista kiinnostuneet, mars mars Ateneumiin ja Andorraan! Omassa ohjelmassani ovat ainakin Naiskooste ja edellisen polkkaukseni opettajateemaa jatkava Loving Annabelle.

Pervoja mediatäkyjä

Kahden viikon hiljaisuuden jälkeen lienee paikallaan tarjota hieman maistiaisia pervoista riennoistani. Kävin nimittäin Suomen queer-tutkimuksen seuran järjestämässä Yöpervonen-seminaarissa, jonka teemana oli tänä vuonna queer ja media. Paneelikeskustelun "provokaattoreina" toimivat Nelosen vastaava tuottaja Mikko Silvennoinen, Salkkari-käsikirjoittajat Tatiana Elf ja Teemu Salonen, Z-lehden päätoimittaja Sari Virtanen sekä Outi Heiskanen Suomen elokuva-arkistosta. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta seminaarista jäi suuhun sangen turhauttava maku: akateeminen diskurssi loisti poissaolollaan ja queer-teema typistyi yllättäen silkkaan homo- ja lesbopuheeseen. Lisäksi seminaarin osanottajat ja Sari Virtanen äityivät rasittavan pitkään kädenvääntöön Z-lehden laadusta ja tarkoituksesta. Virtasen puolustuspuheet olivat laveita, mutta hän jaaritteli lähinnä aiheen vierestä. Paneelin puheenjohtaja Annamari Vänskä olisikin saanut minun puolestani ohjata keskustelua suorastaan diktaattorimaisesti olennaisemmille urille. Seuraavaksi kuitenkin otteita alustuksista ja seminaarissa käydyistä keskusteluista.

Seminaarin kantaviksi teemoiksi nousivat median homobuumin laimeneminen ja toisaalta lesbojen näkymättömyys mediassa. Mikko Silvennoinen ennusti, että homoseksuaalisuuden shokkiarvo on jo kulutettu televisiossa loppuun. Seuraava hitti onkin kuulemma Big Love -tyyppinen rajojen rikkominen, jossa pyhää, monogaamista heteroavioliittoa ravistellaan oikein olan takaa. Silvennoinen kartoitti televisiosarjojen homomiesten historiaa aina Melroce Placen "kiintiöhomo" Mattista Queer Eye for the Straight Guy -formaattiin asti. Puheenvuoroissa tuli vahvasti esiin ristiriitaiset tunteet homojen näkyvyydestä mediassa: yhtäältä näkyvyyttä pidettiin positiivisena, toisaalta taas median tarjoamat homorepresentaatiot rajoittuvat usein stereotypioihin, joista on lopulta riisuttu sekä seksi että politiikka.

Fiksusti ja kiinnostavasti argumentoinut Outi Heiskanen puolestaan totesi, että naisten Brokeback Mountainia tai laadukkaita lesboindiepätkiä on turha odottaa valkokankaalle, koska Hollywoodissa ei juurikaan oteta riskejä ja indie-elokuva on jonkinlaisessa kriisissä. Ja niin - raha on maskuliinista. Mainstream-elokuvien ja tv-sarjojen kuva lesbosta on hyvin yksiääninen: hän on nuori, kaunis, feminiininen nainen à la L-koodi - keski-ikäinen nainenhan ei ole kovin mediaseksikäs puhumattakaan ulkonäöltään maskuliinisesta naisesta. Käsittämätöntä on sekin, että lesbosuhteet ovat vaiettuja jopa elokuva- ja kirja-arvosteluissa: niissä puhutaan usein naisten välisestä ystävyydestä, kun kyse on aivan jostakin muusta. Silvennoinen horisi naisten näkymättömyydestä keskusteltaessa jälleen "shokkiarvosta", jota toisiaan suutelevassa naisparissa ei kuulemma ole. Yeah, right. Lisäksi hän väitti, että (hetero)naisia kiinnostavat pikemminkin somat ja karskit homocowboyt kuin naisten välinen rakkaus. Hetkinen! Nelosen tuottajana Silvennoisen pitäisi olla tietoinen siitä, että esimerkiksi L-koodi on kerännyt laajan naisyleisön. Ei siis voida väittää, että ohjelmatarjonta korreloisi suoraan kuluttajien tarpeisiin, kuten Silvennoinen tuntui väittävän. Keskustelussa unohdettiin sitä paitsi tyystin muuan teollisuus, jossa lesbinen rakkaus on suorastaan kiitettävän hyvin esillä.

Tatiana Elf ja Teemu Salonen turinoivat lesbohahmon rakentamisesta Salkkareihin kansanvalistuksellisesta näkökulmasta, joka tahtoo sanoa, että lesbot ovat ihan tavallisia ihmisiä siinä missä muutkin. Toisenlaisten seksuaalisuuksien ja sukupuolten (tässä tapauksessa transvestiittimiehen) näkymisen televisiossa Salonen tyrmäsi täysin: hänen intelligenssiä puhkuva väitteensä oli, että "tavallinen" kansa ei a) ymmärrä "transuilua", b) halua ymmärtää sitä tai c) vaikka ymmärtäisi, ei siltikään ymmärrä. Salosen edesottamuksissa saattaa toki olla perääkin, mutta kuinka typerinä mediaihmiset todella pitävät yleisöään? Viimeinen väite on niin ylimielinen, etten tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Käsikirjoittajien näkemykset siitä, mitä televisiossa voi näyttää, olivat hyvin selkeästi rajattuja ja jättivät ulkopuolelleen paljon.

Lopuksi on todettava, että myös seminaarin yleisö (joka vaikutti aika sisäpiirimäiseltä) sai niskaansa kylmän suihkun: queer-yleisö on huonoa ja epäaktiivista. Se haluaa ainoastaan positiivisia representaatioita eikä kestä pervouteen liittyviä kärsimysteemoja. Se ei mene katsomaan SEA:n lesbo- ja homoelokuvasarjoja. Se valittaa ja mouruaa loputtomasti, eikä mikään ole koskaan hyvin. Tässä yhteydessä allekirjoittanut jatkaa mouruamista (vaikka onkin kaikenlaisten sisäpiirien ulkopuolella) ja perää ensi vuoden Yöpervoseen taitavampaa puheenjohtajaa, tutkijoiden puheenvuoroja ja huolellisesti valmisteltuja alustuksia, ettei kenenkään tarvitsisi puolustella puhettaan sillä varjolla, että tämä nyt oli hieman juosten kustu. Paremman organisoinnin avulla tämän vuoden Yöpervonenkin olisi voinut palvella monipuolisemmin ja täsmällisemmin sinänsä kiinnostavaa aihettaan.