keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Poikani Kevin ja ajatuksia äitiydestä

...minusta tuntui edelleen, että kaikki meni alusta lähtien vikaan, etten tehnyt niin kuin olisi pitänyt, että olin tuottanut katkeran pettymyksen niin itsellemme kuin vastasyntyneelle vauvallemmekin. Että olin suoraan sanoen poikkeava. Kun repeytymääni kursittiin kokoon, sinä tarjouduit ottamaan Kevinin uudelleen, ja tiesin, että minun olisi pitänyt vastustella. En vastustellut. Olin pelkästään kiitollinen, kun otit hänet minulta. (...) Maatessani siinä jalat levälläni vannoin, että vaikka olin saattanut oppia näyttämään alapääni koko maailmalle, en paljastaisi ikinä yhdellekään elävälle sielulle, ettei synnytys ollut liikuttanut minua.

Ajatus äitiydestä ja vanhemmuudesta on aina ahdistanut minua. Ystävättäreni ryhtyivät puhumaan vauvakuumeestaan jo ammoisista ajoista alkaen, mutta minä olin aina ulkopuolinen ja kykenemätön ymmärtämään heidän vimmaista haluaan. Nyt he ovat tulleet tiineiksi tai ainakin yrittävät sitä; joillakin heistä on jo lapsia. Minä puolestaan tunnen oloni aivan yhtä vieraaksi kuin ennenkin.

Näitä tuntemuksiani reflektoin, kun luin Lionel Shriverin romaanin Poikani Kevin (2003). Teoksen minäkertoja Eva päättää haluta lapsen, mutta ajatus alkaa ahdistaa häntä jo raskauden aikana. Kun Kevin syntyy, Eva ei tunne mitään. Kuka on tuo nyrpeä ja katala lapsi, joka on lymyillyt hänen kohdussaan? Kevin rääkyy Evan mielestä silkkaa vittumaisuuttaan, ei luovu vaipoista vielä viisivuotiaanakaan ja saa muut lapset vahingoittamaan itseään. Evan mies Franklin ei kuitenkaan näe koskaan Kevinissä mitään vikaa, ja hiljalleen pariskunnan rakkaus alkaa sortua ja kuihtua. Ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä Kevin marssii kouluun ja surmaa opettajansa, joukon koulutovereitaan sekä koulun kahvilatyöntekijän.

Romaani on huikean taitavasti rakennettu. Se koostuu Evan kirjeistä Franklinille, ja alusta alkaen on selvää, että kyseessä on yhden (kenties epäluotettavan) henkilön rekonstruktio kammottavista tapahtumista. Eva pohtii, onko arvoituksellinen Kevin ollut paha jo kehdossa vai onko rakkauden ja aidon hoivan puute saanut lapsen kasvamaan kieroon. En halua kirjoittaa romaanin juonta auki tai analysoida teosta tässä kovinkaan tarkasti, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen ja sai aikaan monisyisen ajatusprosessin. Pidän lisäksi tavasta, jolla teoksessa vältellään leimaavia psykopatologioita: Keviniä ei kutsuta psykopaatiksi ja Eva irvailee diagnoosilleen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

En oikein tiedä, miksi ajatus lasten hankkimisesta on minulle niin vaikea. Tai vaikea ja vaikea, mutta ainakin vastenmielinen. Painajaisissani olen raskaana, synnytän hirviövauvoja enkä kykene rakastamaan jälkeläisiäni. Ehkä juuri rakkaudettomuuden teema on niissä kaikkein kirkkain ja painostavin; juuri se sama, josta Shriverin Eva kirjoittaa. Entä, jos saisin joskus lapsen, mutta en kykenisi kiintymään siihen? Sitten olisin suoraan sanoen poikkeava, kammottava ja iljettävä naishirviö. Jostakin syystä minun ei ole myöskään vaikea kuvitella, että olisin otollista maaperää synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Voin nähdä itseni vatvomassa ja venkuloimassa, teinkö sittenkään oikean päätöksen. Ja entä, jos oma lapseni olisikin voittopuoleisesti vastenmielinen mulkero? Metsänpennusta ei tarvitsisi tulla koulusurmaajaa, kun jo sekin riittää, että se olisi tyhmä ja tylsämielinen, tai en yksinkertaisesti pitäisi siitä. Karmiva on ajatus lapsiin liittyvästä vastuustakin: sellaista taakkaa tuskin voisin kestää vielä moneen vuoteen, jos koskaan.

Pienet lapset ovat outoja ja vieraita otuksia, joiden kanssa en oikein osaa keskustella tai olla teeskentelemättä. Ajattelen, että lapsiin pitäisi osata suhtautua. Ehkä juuri sen vuoksi tunnen oloni heidän seurassaan niin tukalaksi. Silti lapset ja heihin kohdistuvat intohimot kiehtovat minua. Myönnän, että minulla on ennakkoluuloja lapsia halajavia ihmisiä kohtaan, mikä tuntuu tavallaan mielettömältä, koska sellaisiahan suurin osa ihmisistä on. (Enhän voi olla itsekään liikuttumatta hieman, kun näen karhupukuun puetun vauvan.) Yritän kuitenkin taltuttaa näitä pelkojani ja nyrpeyksiäni, ja minusta on kiinnostavaa lukea esimerkiksi Lupiinin kirjoituksia äitiydestä, kulkea Eileithyian matkassa ja käydä toisinaan myös adoptiomatkailemassa.

Jouluna sukeltelin lapsuusaikani kuva-albumeissa, joiden satoa tässä kuvituksena käyttämäni otoskin on.

maanantai 28. joulukuuta 2009

A ton étoile avec Yann et Bertrand

Darker days

Luulin tulleeni tähän asuntoon nauttimaan yksinolosta, mutta olenkin tullut suremaan. Yöllä parun ja nytkyn ja hampaani kalisevat raastavasti yhteen. Harmaa kissa tuijottaa minua matkan päästä ja antautuu välillä tärisevien käsieni silitettäväksi. Melttoamisestani päätellen suren nyt kaikkia pienimpiäkin haavoja, jotka on milloinkaan minuun leikattu. On kuitenkin myös yksi hivenen suurempi verenpurkauma, ja se on tämä vuosi. Itken koko vuoden pettymyksiä, rakkaudettomuuttani ja ahdistusoireideni karvasta paluuta. Eritteistä ja itkusta märät nenäliinat lentävät lattialle. Yskin niin kovasti, että tästä pienestä asunnosta tulee kaikkien mahdollisten bakteerieni pesä. En kuitenkaan ole mikään Helen Memel, joten noukin nenäliinat kuuliaisesti roskakoriin ja ajattelen, että huomenna olisi varmaankin aika peseytyä.

Olen niin surkea ja tautinen, että aamulla minua jo vähän hymyilyttää tämä alennustilani. Jossakin lemahtaa kissankusi, mutta olen liian tukkoinen paikallistaakseni hajun lähdettä. Haisen siis täällä yhdessä kissojen kanssa ja pohdin, että surun päästäminen valloilleen voi olla hyväkin asia. Olen ollut koko vuoden niin vihainen ja pingottunut, että tässä möyrimisessä on lopulta jotakin lohdullista. Voin vain heittäytyä ja kenties pian jo leijun talvisella taivaalla vähän kevyempänä. Ja aivan niin: ainakin nyt kalvava ahdistus ja koko kehoa viikkoja jäytänyt hätä alkavat menettää teräänsä. En uskalla vielä ajatella kävelyjä tai tanssitunteja, mutta ainakin tiedän, että haluaisin kovasti tanssia. Tiedän myös, että yllättävä liike sattuu aluksi, mutta aristavissa lihaksissa on oma lumouksensa. En haluaisi enää hetkeäkään kantaa näitä kiveksi muuttuneita hartioitani tai raskasta hengitystäni.

Vaikka nyt kovasti parjaan tätä vuotta, on siinä ollut paljon hyvääkin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lähentynyt puolituttuja; ehkäpä olen lähestynyt myös niitä, jotka ovat olleet jo muutenkin lähelläni. Syksyllä tein jotakin, joka tuntui oikeasti merkitykselliseltä ja kohtasin siinä sivussa monia ihania naisia. Tämän vuoden jälkeen tiedän myös vähän enemmän siitä, mitä en halua. Oppisinpa lisää siitäkin, mitä haluan. Sitä en oikein tiedä, mutta nyt voin lukea lisää Eva Khatchadourianista, juoda Finnrexiniä ja silittää kissoja. Jos oikein ponnistelen, voisin houkutella itseni syömään.

Vain muutama ilta taaksepäin viereisessä korttelissa on käyty ravistavia keskusteluja aamuyön tunteina. Oikea aika, oikea paikka, oikea ääni. Niiden keskustelujen jälkimainingeissa nyt itkeskelen, lötkähdän kissojen viereen sänkyyn nuhaisena taikinana. Pian on hiippailtava alakertaan avaamaan ovi ja päästämään vihreä enkeli sisään.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Kirjoitelma väsymyksestä

Vanha toveri lähestyy minua kirjeitse ja kertoo, että hänelle on tehty Diagnoosi. Nyt hän kaipaisi tukea ja turvaa, lohdun sanoja minulta, joka on kokenut omakohtaisesti saman. Menee päivä jos toinenkin, enkä tiedä mitä vastata. Kuluu useampi viikko, mutta en saa kirjoitetuksi mitään. Aluksi pelkään sanovani hänelle jotakin masentavaa, koska syksy on ollut rankka ja olen ollut surullinen ja ahdistunut. Lopulta pelko taittuu kalvavaksi äkeydeksi: en jaksa tukea enkä jaksa auttaa, olen aivan puhki ja kulunut ja loppuunjäystetty. Kaikki virkkeeni ovat silkkaa kieltosanojen kudelmaa. Vastaukseni kaikkeen on ei, ei ja ei. Olen unohtanut, kuinka sanotaan kyllä. ("Ich möchte bei jedem Schritt oder Windstoss 'Jetzt', und... 'Jetzt' und 'Jetzt' sagen können und nicht wie immer 'seit je' und 'in Ewigkeit'.")

Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.

Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.

Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Kuolleiden sarja


Suru tulee pitkin päivää ripotellen, paikantuu vatsaan ja rintakehään.

Kun kuulen katoamisestasi ensi kerran, uskon jo tietäväni, mitä on tapahtunut. Et ole lähtenyt matkalle, et ole ystävien luona, et ole löytänyt itsellesi kaunista lumikkomaista tyttöä. Ja niin tapahtuu, toden totta juuri niin. Mutta tässä ei ole kaikki: muistan vuosien takaisen kauhun ja lohduttomuuden, ja pelko tunkeutuu läpi pehmeän naisenkudokseni, kaivaa reitin unohdettuun paikkaan tylsällä ruokailuveitsellä. I hurt myself today to find a JELLY BEAN, laulaa röyhkeä veitsi. Sinussa on paljon, mistä leikata. Pelkään joutuvani yhdellä hirviönhaukkauksella kadotukseen, mutta olenkin valmistanut vuosien saatossa itsestäni aterian, jota ei voi ahmia sellaisenaan. Hirviö valittaa, etteivät munuaiseni ole enää yhtä herkulliset kuin ennen. Vedän tyynesti veitsen ulos ja pesen sen, kuivaan lempeästi astiapyyhkeeseen ja annan sen maata kaltaistensa kanssa vihreässä lokerikossa. Lokerikkoon on tarttunut epäilyttävä meriveden väri; kenties joku on huuhtoutunut rantaan sielläkin.

Pohdin, onko minulla oikeus surra tällä tavoin (aivan kuin suremista varten pitäisi allekirjoittaa sitoumus jossakin kuolleiden virastossa). Enhän edes tuntenut sinua kovin hyvin, en sillä tai tällä enkä oikeastaan tuollakaan tavalla. Ja entä, jos suruni on merkki taantumuksesta ja hysteriasta? Pelätäänkö minun (kuka pelkää?) järkyttyvän niin pahasti, että menen pois tolaltani samalla tavalla kuin yhdeksän vuotta sitten? Eikä tässä ole kyse minusta, senkin paskiainen, torun itseäni. Ei, vaikka kuinka lentäisin tinatölkissä ympäri omaa kiertorataani. Töissä puren hampaitani yhteen, kun empaattinen mies kysyy, mitä minulle kuuluu. Se on aivan neutraali kysymys, koska eihän hän tiedä mitään tästä. Höpötän jotakin babble babble babble muuten alkaisin itkeä itkeminen täällä olisi sopimattominta mitä voi tehdä. Kyyneleeni voivat viedä pörssiyhtiön kuin pörssiyhtiön konkurssiin, muistutan itseäni. Olenkohan aivan epäkoherentti? Epäkoherentti entti. Hartiani ovat ankaraa puuta ja meinaan ratketa siihen paikkaan. Tirautan itkun työpaikan vessassa ja keskityn vanhaan turvahokemaani: oranssi kukka oranssikukkaoranssikukkaoranssikukka. Voi vittu, mutisen itsekseni ja nieleksin nielemästä päästyäni. On kuitenkin parempi itkeä kuin ajatella oranssia kukkaa.

Sitten unessa loittoneva haamuselkäsi Kaisaniemen metroaseman edessä. Huudan perääsi, mutta kutsun sinua väärällä nimellä, isoveljesi nimellä. Pysähdyt vasta, kun löydän oikeat sanat. Uniruumiisi on hennompi ja lapsenomaisempi; vähän kuin sen pojan, jonka tapasin ensi kerran vuosia sitten. Tunsin oloni vanhaksi ja vähän höpsöksi, kun suutelimme kännissä veljesi bileissä, vaikka en tietenkään ollut vanha, höpsö vain. Käperryit yöksi viereeni kuin eläimenpentu ja hapuilit minua käsilläsi, kömpelösti ja tunkeilevasti ja kiimaisesti. En voinut nukkua vieressäsi. Mutta Kaisaniemen metroasemalla sinä et havittele minua ollenkaan, pysähdyt vain ja käännyt. Kuin polkisi pianon kaikupedaalia, ajattelen unessa. Suutelen sinua ihan kevyesti, ja sitten katoat.

Kuinka osaankaan nähdä tällaisen unen, ajattelen aamulla herättyäni.

(Kuva: Jakob Rueff)

tiistai 8. syyskuuta 2009

Paska kaupunki

Helsinki on minulle ikuisesti rakas ja arvoituksellinen, mutta totta puhuen Helsinki on myös eritteiden, kusen ja paskan luvattu kaupunki. Helsingin valituskuorokin laulaa, että "kolmosen ratikassa haisee kusi". Pinttynyt virtsan haju leijailee metrovaunuissa ja Itä-Helsingin asemilla. Se on tehnyt pesän Hakaniemeen, Kallioon ja Kurviin, ja toisinaan se istahtaa viereesi lähijunassa.

Helsingissä paska tekee itseään tykö mitä erilaisimmissa paikoissa: Stockalla haisee kroonisesti paska, ja Fazerilla voi unelmoida jo etukäteen nenään tulvahtavasta paskaparfyymista, kun piikkikorko tai töppönen laskeutuu Kluuvikadun kiveykselle. Syksyllä Savelan nurmikentät päällystetään kanadanhanhien paskalla, kun taas Herttoniemessä voi ihastella modernilla riukupaskalla istuvia hörhöjä ruokakaupan edessä. Paskan magneettinen tuoksu tarttuu lenkkitossuihin ja rasvaiseen tukkaan; paska haluaa olla kaikkien ystävä. Eritteiden löyhkä on kuin vastentahtoisesti saatu hyväily, pakaroita kohti kurottava hikisten kätten armeija, jota pääsee pakoon vain paikkaa vaihtamalla, jos sittenkään.

Pohjois-Helsingissä asuessani oli aivan tavallista (tai vähintäänkin toistuvaa), että joku teki junavaunusta yksityisen kuningaskuntansa oksentamalla lattialle. Eräänä iltana käytävälle yökkivä spurgu kutsui paikkaa vaihtavaa nuorta naista "vitun nössöksi", Helsingissä kun eivät hienohelmat pärjää. Kerran junavaunu kietoutui makeaan huntuun, kun joku tuprutteli vaunun toisessa päässä pilveä. Sitten hyppäys kylmään talvi-ilmaan, kunnes kusenhajuinen alikulkutunneli imaisee matkaajan ahnaaseen kitaansa. Ostarilla Vanhan messipojan juopot ja asfalttiin jäätynyt oksennus. Tätä kaupunkia minä rakastan!

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Antikristus

Lars von Trierin Antichristia (2009) on solvattu arvosteluissa provokatiiviseksi (ja epäilemättä löyhkääväksi) taidepieruksi, misogynian epäpyhätöksi ja lähes käsittämättömäksi, merkityksettömäksi. Olen lukenut arvosteluita ja tulkintoja hämmentyneenä ja kiihtyneenäkin, koska teosta luetaan mielestäni kummallisesti. En tiedä, voinko kirjoittaa elokuvasta mitään koherenttia tai kovin analyyttista, mutta minua Antichrist kouraisee niin monella tapaa, etten malta olla kirjoittamatta siitä jotakin. Se käy kanssani dialogia psykoterapiasta, ahdistuksesta ja sukupuolesta - monista sellaisista asioista, jotka ovat minulle voimallisesti läsnä. Välillä ajatukseni muljahtavat käsite- ja tajunnanvirraksi, jota en osaa koodata kirjoittamisen kielelle. Elokuva on kuitenkin saanut minut otteeseensa usean päivän ajaksi; olen saanut tartunnan sen kiihkosta. Jokin elokuvan herättämässä levottomuudessa muistuttaa minua Margaret Atwoodin Surfacing-romaanista. Yhteys on hämärä, mutta tunnistettava.

Charlotte Gainsbourg
on nainen ja Willem Dafoe mies, kummatkin nimettömiä ja yhteisen lapsensa menettäneitä. Miehestä tulee vaimonsa rakastaja-terapeutti, naisesta hysteerikko-potilas. Nainen on kirjoittanut väitöskirjaa noidista ja naisenmurhista metsän keskellä paikassa nimeltä Eeden. Sinne mies ja nainen lopulta vetäytyvät, ja "kaaos hallitsee". Seuraa kauniita ja väkivaltaisia kuvia, mielikuvaharjoituksia ja unia. Anomalioita, eläimenpentuja, kuolemaa ja pelottavia ääniä. Antichristin alkupuolella kuvataan naisen ahdistusoireita, joita seuraan levollisena ja tarkkaavaisena peilaten tämän hyperventilointia, itkua ja ruumiillista ahdistusta kaikkeen siihen, mikä on ollut omassa elämässäni läsnä. Tuollaistako se oli? Nainen hakkaa päätään vessanpöntön reunaan. (Itse en koskaan satuttanut itseäni, paitsi ehkä kerran oikein mustana hetkenä, kun yritin tukahduttaa pahoinvointiani raapimalla itseäni. Sekin oli jo tarpeeksi pelottavaa.) Miehen mielestä naisen on altistuttava peloilleen, koska pelko on luonnollinen reaktio, josta ei seuraa mitään pahaa. Ruumiillisten kokeiden ja mielikuvaharjoitusten avulla kaikkitietävä terapeutti/mies yrittää ohjata potilas/naista johonkin: sulautumaan vihreään, hoipertelemaan kannolta kannolle. Antautumaan.

Mutta nainen ei antaudu. Nainen tietää, että naisissa on pahuutta ja että "luonto on Saatanan kirkko". Miehen löytämissä valokuvissa nainen on pukenut lapselle kengät väärinpäin jalkaan. Terapiassa on hetkittäin jonkinlainen leikin tuntu: miehen terapiapuhe on naiselle läpeensä tuttua ja aina ironisoitavissa. Terapeutti yhtyy potilaaseen vastahakoisesti, mutta aina valmiina kuin partiopoika. Nainen hyökyy miehen päälle väkivaltaisin purkauksin ja lopulta kohtaamme kastroivan naisen, kirjaimellisesti. Veriset kivekset, verinen klitoris. Länsimainen psykohistoria, kaikki pimeä siinä lattialla, nesteisenä ja vuotavana. Sukupuolten sota. Mies (vai sittenkin Antikristus?) lähtee ja jättää taakseen taas yhden väkivallan jatkumon, gynociden.

Mies syö kedolla marjoja, ja kasvottomien naisten armeija kapuaa ylös mäkeä.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Amor kuuntelee tarkkaan

Olenko koskaan kertonut teille ensisuudelmastani? Anna Kontulan pamfletin innoittamana kerron tarinan suukosta, maalaiskylästä ja seksuaalisesta kontrollista, jota sain maistaa karvaasti sinä talvena, kun olin yhdentoista. (Olen ollut huono tyttö tietysti myöhemminkin, mutta tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun minut sujautettiin siihen lokeroon.) Elettiin sitä aikaa, kun koulukiusaus oli pahimmillaan: tyttökumpujani tuijotettiin ja kähmittiin, enkä saanut hetkenkään rauhaa lällätykseltä, kotkotukselta ja huutelulta. Olin käymässä sukulaistyttöni kanssa erään pojan luona, joka oli minuun suorastaan pakkomielteisen ihastunut. Kuuntelimme Banglesin Eternal Flamea, keinahtelimme ja tanssimme. Ensisuukko toimitettiin lumisella syrjätiellä pikkuserkkuni todistamana: minun ja pojan huulet painuivat toviksi yhteen, kuivasti ja liikkumatta. En oikein muista, mitä ajattelin tai koin. Olihan se jännittävää. Suukkoa lienee seurannut hilpeä kotimatka jäisiä teitä pitkin liukastellen.

Pian tämän jälkeen koulun kentällä järjestettiin rusettiluistelut, johon saavuimme pikkuserkkuni isän kyydillä. Muistan, että minua kiusattiin taas, ja sain pikku paskiaisista kyllikseni siinä määrin, että päätin kävellä kotiin. Poika lähti mukaani ja saattoi minut kyläkaupalle asti. Ehkä pitelimme toisiamme kädestä, ehkä emme. Hyvästeiksi vaihdettiin taas samanlainen kuiva suudelma ja minä ajattelin, että tämä ei oikeastaan tunnu miltään. Ilta oli jo pimennyt ja lyhtypylväät paljastivat kävelevän hahmoni ohi matelevalle autolle. Sukulaismies komensi minut sisään navetanhajuiseen, mutta lämpimään nelipyöräiseensä ja läksytti minua jo siinä lyhyen ajomatkan aikana. Saarna liittyi jotenkin siihen, että olin lähtenyt pojan matkaan. Poika (ehkä kahdentoista vanha) oli kenties päiväsaikaan aivan turvallinen, mutta rusettiluistelut, pimeys ja lumi tekivät hänestä jollain tapaa vaarallisen ja arvaamattoman. Vai olinko se sittenkin minä, se vaarallinen ja arvaamaton? Sukulaismies sanoi isälleni minusta ja puuhistani jotakin kitkerää, kun jäin kyydistä.

Holtittomuuteni seurauksiin en olisi millään osannut varautua. Se, mikä oli minulle hitusen hämmentävä, mutta kiehtova kokemus, oli jotakin, josta tuli lopulta koko kylän yhteinen päivittelyn aihe. Ensirakastajani oli näet juorunnut suudelmastamme koulutovereillemme, ja koulutoverit kuuliaisesti vanhemmilleen. Koulussa minua ei kiusattu enää vain ison perseen ja heiluvien tissien vuoksi, vaan myös siksi, että olin pussaillut pojan kanssa. Myöhemmin sain tietää, että pahoista teoistani juoruttiin kyläkaupalla asti. Juorut ja vihjailut kantoivat tietenkin myös vanhempieni korviin, ja muutaman päivän ajaksi isäni lakkasi puhumasta minulle. Ensin en yhtään arvannut, mistä hänen hiljaisuutensa johtui ja yritin kysellä sitä häneltä vastausta saamatta. En ollut tietenkään tyhmä ja keksin syyn suuremmitta ponnistuksitta. Vaikka minua ei sentään kutsuttu koulussa huoraksi, jollakin ylimaallisella tavalla osasin liittää tämän kaiken huoruuteen. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että olen joku huora, kirjoitin päiväkirjaani. Ehkä myös vanhempani ajattelivat minusta niin, tai ainakin isä. Olin raivoissani ja loukattu ja ihmettelin, miksi yksin minä sain kantaa tuon pakkasenpureman paskasuudelman seuraukset. Minut oli merkitty pojan huulilla, mutta minun huulistani ei jäänyt häneen minkäänlaista tahraa.

Isäni tuli tietysti aikanaan kuorestaan, eikä ensisuudelmani ollut ikuisesti kylän suurin uutinen. Sinä talvena minä kuitenkin opin jotakin tyttöydestä.

torstai 11. kesäkuuta 2009

There's more to life than books you know, but not much more

Ensimmäisen kerran elämässäni minulle silloin valkeni, että äitini saattoi pelätä minua. En voinut edes rauhoitella häntä, sillä ymmärsin vain hyvin hämärästi hänen ahdinkonsa laatua, mutta minussa oli varmaan tapahtumassa jotakin hänelle tuiki käsittämätöntä: saatoin milloin tahansa avata suuni ja ulos tuli kieltä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Minusta oli tullut ulkoavaruuden vieras, tulevaisuudesta palannut aikamatkalainen, jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta.
Näin Margaret Atwood kuvaa aikuistumista, kuilua vanhemman ja lapsen välillä novellikokoelmassaan Siniparran muna (1988). Olen pohtinut viime päivinä paljon suhdettani kirjallisuuteen ja kirjastoihin, toisaalta myös vanhempiini. Olen muistellut paikkoja ja tiloja, niin oikeita kuin kuvitteellisiakin, joita kolusin ollessani lapsi. Olen haistellut kirjastoauton pölyä ja paennut kikattavia tyttöjä kaupunginkirjaston hiljaisiin soppiin. Tietysti olen matkustanut myös Klydoriin ja jahdannut Venetsian kummitusta, heittäytynyt mustarastaan aikaan ja hiihtänyt Stuorraskaidilla.

Lukihäiriöinen isäni opetti minut lukemaan, kun olin viiden vanha tai jotakin niillä main. Lapsena viikon kohokohta oli aina perjantai, kun kirjastoauto kaartoi maalaiskoulumme pihaan. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani mahtipontisesti, kuinka minulla olisi aina kirjat, vaikka ystäviä ei olisikaan. Neiti Etsivistä siirryin pian suomalaisen nuortenkirjallisuuden pariin. Luin sellaisia kirjoja kuin Myrtti, yhden talven tyttö ja Ikkunaprinsessa. Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti. Liittyikö kirjan nimi jotenkin siniseen enkeliin vai kuvittelenko vain? Etsin teosta Fennicasta, mutta löydän vain harlekiineja ja kaiken maailman taivaan enkeleitä, särkyneitä enkeleitä ja mustia enkeleitä. Turkoosinpunainen enkeli? Kuulostaa lupaavalta: nuorten kirjoittamia novelleja vuodelta 1988!

Luin Anja Kaurasen Sonja O.:ta, kai myös Rosa Liksomia; varmaan yhtä Yhden yön pysäkin novelleista, jossa pikkupojat työntyvät jättömaalla lihavan, visvaisen naisen sisään. Tästä isä ja äiti eivät pitäneet. He ajattelivat, että olin liian nuori ja hauras lukemaan seksistä, päihteistä ja väkivallasta. Ehkä he uumoilivat pirun pääsevän irti, jos altistuisin liian varhain sopimattomille ajatuksille. Äitini kysyi, miksi en voisi lukea vaikka Jack Londonia tai jotain muuta, joka sopisi paremmin ikäiselleni. Jatkoin tietenkin paheellista lukemisharrastustani salassa. Upposin Stallion, hevosvoimien kuninkaaseen, jossa harrastettiin kevyttä S/M-seksiä ja otettiin suihin niin tiuhaan, että suut olivat tippua. Kirjan taiteelliset ansiot olivat mielestäni kehnot, ja seksikin lähinnä huvittavaa. Luin Lady Chatterleyn rakastajaa (tosin vain seksikohtauksia) ja herkuttelin Angelica-sarjan kepeällä erotiikalla. Leena Landerin Tummien perhosten koti sai minut epäilemättä värisemään kiihkosta. Äidin ja isän ukaasit saivat minut niin neuroottiseksi, että piilottelin jopa SinäMinä ja MeKaks-lehtiä tyynyni alla, saattoivathan lehtien novellit olla toisinaan jopa hivenen tuhmia ja eroottissävyisiä.

En ollut vanhempieni kanssa lukemisen rajoittamisesta samaa mieltä silloin, enkä ole nytkään. Uskon, että arvostelukykyni ja itsesuojeluvaistoni olivat olemassa lapsenakin ja ajattelen, etten ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Millä tavoin kirjat olisivat muka voineet minua vahingoittaa? Nehän olivat minulle rakkainta maailmassa! Tuskinpa olisin lukenut rietasta kirjallisuutta, mikäli se olisi herättänyt minussa ylitsekäymätöntä ahdistusta. Ikävämpää oli se, että jos kirjoissa olisi ollut jotakin häiritsevää, en olisi uskaltanut kirjastokortin takavarikoinnin tai intensiivisen valvonnan pelossa ottaa asiaa puheeksi. Itsesuojeluvaistoni päti myös pelottaviin elokuviin. Katsoin lapsena salaa vanhemmiltani pari kauhuelokuvaa, minkä totesin aivan oma-aloitteisesti olevan liikaa vilkkaalle mielikuvitukselleni: pelkäsin monena yönä sekä Nakertajien että Uinu, uinu lemmikkini -kissan öistä hyökkäystä. Näiden kokemusten jälkeen kieltäydyin esimerkiksi katsomasta Uhrilampaita riiviötovereideni kanssa ja jäin leikkimään toiseen huoneeseen kissan kanssa.

Luulen, että vanhempani ovat yhä tyytyväisiä näihin kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, joita kuitenkin itsepintaisesti lapsena uhmasin. Olen kiistellyt heidän kanssaan paljon vapaudesta, elokuvista, kasvatuksesta ja herra ties mistä. Silloin, kun aloin oireilla psyykkisesti, he pohtivat, olivatko antaneet minulle liiaksi vapauksia ollessani nuorempi. He puhuivat ohitseni ja ylitseni niin kuin en olisi ollut läsnä, piehtaroivat varovaisessa syyllisyydentunnossaan ja miettivät, mikä oli mennyt vikaan. Tyttärestä oli tullut heille yhtäkkiä outo ja vieras, joku, "jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta". Minä tietysti tappelin kynsin hampain vastaan ja vaadin, että omia tulkintojani kuunneltaisiin. Ei suinkaan vapaus ollut minun riippani, eihän toki vapaus minua painanut. En ollut vieras ulkoavaruudesta enkä aikamatkalainen tulevaisuudesta, vaan makasin rähmälläni liejussa, joka sitoi jalkani maahan, puri ja poltti ja pisteli.

Nyt suuri tuho pöllyää jo jossakin kaukana, ja me suhtaudumme toisiimme rauhallisemmin ja kunnioittavammin.


(Kuva: Milo Manara)

torstai 4. kesäkuuta 2009

Anorexia sancta

Anoreksialla on yli satavuotinen historia länsimaisessa lääketieteessä. Ensimmäisen anoreksiaan viittaavan diagnoosin (apepsia hysterica) teki nälkäisiä, mutta syömästä kieltäytyviä nuoria naisia hoitanut William W. Gull vuonna 1868. Kuusi vuotta myöhemmin Gull diagnosoi varsinaisen anorexia nervosan, jonka taudinkuvaan kuuluivat syömästä kieltäytyminen, äärimmäinen painon lasku, amenorrea eli kuukautisten poisjääminen, hidas pulssi, hyperaktiivisuus, kiintymys fyysiseen rasitukseen sekä varsinaisen somaattisen sairauden poissaolo. Samankaltaisiin tuloksiin tuli myös Charles E. Lasèque, jonka mukaan anoréxie hystérique viittasi emotionaalisen trauman vuoksi sairastuneisiin nuoriin naisiin. He vaikuttivat nauttivan laihuudesta ja kamppailivat itsenäisyydestä ja autonomiasta perheen tukahduttavassa ilmapiirissä.

Viittasin joskus kiehtovaan ajatusleikkiin: entä, jos "anorektinen (vasta)reaktio on ajaton"? Näin väittää Rudolph M. Bell hörhössä, mutta kutkuttavassa tutkimuksessaan Holy Anorexia (1985). Myös historioitsija Caroline Walker Bynum on pohtinut tätä kysymystä omassa tutkimukseen. Bell tarkastelee teoksessaan keskiaikaisia, italialaisia naispyhimyksiä ja väittää, että 170:n tutkimuksessa tarkastellun pyhimyksen joukosta yli puolella on oireita, jotka viittaavat vahvasti moderniin anorexia nervosaan. Hän luonnostelee nykyaikaisen anoreksian rinnalle käsitteen "pyhä anoreksia", jonka hän katsoo kuvaavan paastoavien naispyhimysten kokemusta syömisestä, itsekontrollista ja ruumiillisuudesta. Bell ei sentään mene niin pitkälle, että väittäisi näiden kahden ilmiön olevan keskenään samanlaisia, vaan esittää, että kyseessä on kaksi historiallisilta ja kulttuurisilta konteksteiltaan eroavaa ilmiötä, joilla on kuitenkin merkittäviä, yhdistäviä tekijöitä.

Katariina Sienalaisen (1347 - 1380) ruokavalioon kuului 16-vuotiaasta lähtien ainoastaan leipää, raakoja vihanneksia ja vettä. Viisi vuotta myöhemmin hän kadotti ruokahalunsa vavahduttavan ilmestyksen jälkeen ja jätti dieetistään pois leivän. 25-vuotiaana hän söi tuskin mitään ja koki olevansa terveempi ja voimakkaampi kieltäytyessään ruoasta: hän nautti päivittäin vain vähän vettä ja pureskeli pois sylkäistäviä yrttejä. Noituusepäilyjen myötä hän alkoi syödä kerran päivässä, mutta oksensi ruoan pois. Bell kuvaa Katariinan anoreksiaan viittaavia oireita, joita olivat muun muassa hyperaktiivisuus, unettomuus ja raju laihtuminen lyhyessä ajassa. Lopulta pyhimyksen kerrotaan jättäneen kuukauden ajaksi veden pois, minkä jälkeen hän kuoli nestehukkaan ja nälkiintymiseen.

Veronica Giuliani (1660 - 1727) harjoitti ankaraa paastoa ja itseruoskintaa luostarissa, ja kidutti itseään lukuisin eri tavoin: hänen kerrotaan syöneen kissan oksennusta, pitäneen kieltään painavan kiven alla ja nuolleen hämähäkinseittejä pois seiniltä. Nunnat kuiskuttelivat luostarissa tapahtuvista diabolisista ilmestyksistä, joissa päivisin syömästä kieltäytyvä Veronica nähtiin ahmimassa salaa herkkuja luostarin keittiössä. Nunnat tulkitsivat näyt Saatanan lähettämiksi, mutta Bell epäilee ilmestysten kertovan Veronican bulimiakäyttäytymisestä. Toisin kuin Katariina Sienalainen, Veronica lopulta "parantui" Bellin mukaan pyhästä anoreksiasta.

Bell väittää, että useat naispyhimykset kärsivät varhaislapsuudessa syntyneestä pakkomielteestä ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Heidän anoreksiaoireilunsa taustalla on Bellin mukaan patriarkaalinen kulttuuri, jota vastaan naiset kapinoivat harjoittamalla äärimmäistä itsekontrollia. Pakkomielteen taustalla ovat kuitenkin hänen mukaansa myös ambivalentit kokemukset imettämisestä (!). Bell tulkitsee, että eräs keskeisimmistä syistä Katariina Sienalaisen pyhään anoreksiaan oli tämän kokema tiedostamaton syyllisyys perheen ainoana rintaruokittuna lapsena olemisesta. Lisäksi Bell epäilee, ettei Katariinan äiti osannut vieroittaa tätä rinnasta oikealla tavalla vähäisen imettämiskokemuksensa vuoksi. Veronica Giulianin puolestaan kerrotaan kieltäytyneen jo vauvana maidosta kristillisinä paastopäivinä, mutta Bell spekuloi, että tosiasiassa Veronican äiti kielsi lapseltaan rintaruokinnan ja projisoi oman käyttäytymisensä merkiksi lapsen pyhyydestä.

Caroline Walker Bynum on tutkinut keskiaikaisia naispyhimyksiä ja heidän suhdettaan kärsimykseen, ruokaan ja ruumiillisuuteen. Teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987) hän väittää kärsimyksen ja paastoamisen olleen keskeisiä tekijöitä erityisesti naispyhimysten kanonisoimisessa. Hän lähestyy paastoamista kärsimyksen tematiikan kautta ja toteaa, että "monet pyhät naiset janosivat sairauksia" ja kieltäytyivät usein myös ruoasta. Keskiaikaisten naisten paastoaminen sijoittuu hänen mukaansa historialliseen ajankohtaan, jolloin erilaiset ihmeet, kuten stigmojen saaminen ja syömättömyys osana imitatio Christiä, liittyivät merkittävällä tavalla hurskaiden naisten uskonnollisuuden ilmaisuihin. On kuitenkin tärkeää panna merkille, ettei syömättömyyttä pidetty suinkaan silkkana ihmeenä vaan se voitiin tulkita myös sairaudeksi, itsepetokseksi tai huijaukseksi. Lienee todennäköistä, että ruoasta kieltäytymällä saattoi saada sosiaalisesti arvostetun aseman, mikäli ei tullut leimatuksi noidaksi tai huijariksi.

Bynum toteaa, että mikäli anorexia nervosa määritellään ainoastaan tietynlaisen kauneusihanteen tavoitteluksi, käsitettä ei voida soveltaa keskiaikaisessa kontekstissa. Bellin tavoin Bynum viittaa kuitenkin psykiatri Hilde Bruchiin, jonka mukaan anoreksiassa on kyse itseaiheutetusta nälkiintymisestä vailla somaattista sairautta ympäristössä, jossa ruokaa on saatavilla. Psykodynaamisissa tulkinnoissa anoreksiaoireilu ja syömättömyys liitetään keskeisesti abjektin ruumiin kontrollointiin ja perhepiirissiä syntyvään miellyttämisentarpeeseen. Bynumin mukaan näitä tulkintoja voidaan periaatteessa soveltaa joihinkin pyhimyksiin, kuten Katariina Sienalaiseen. Katariina vuorotellen paastosi ja oksensi, ei tunnistanut lämpötilanvaihteluita, kärsi unettomuudesta, oli euforinen ja hyperaktiivinen ja menehtyi lopulta kärsimyksiinsä.

Bynumin mielestä on mahdollista, että keskiaikaisten naipyhimysten ylenpalttinen paastoaminen voitaisiin diagnosoida modernissa psykiatrissa anoreksiaksi tai bulimiaksi. Tällaisessa lähestymistavassa on kuitenkin ongelmansa, kuten Bynum huomauttaa: diagnooseja ei ensinnäkään voida tehdä vuosisatoja vanhan, fragmentaarisen tekstiaineiston pohjalta. On lisäksi pohdittava, voivatko anoreksiaan viittaavat "oireet" olla sittenkin vain itse valitun paastoamisen seurausta. Paastoaminen itsessään voi aiheuttaa unettomuutta, euforiaa, paranoiaa ja kykenemättömyyttä tunnistaa lämpötilanvaihteluita. Bynumin mukaan huomio on kiinnitettävä laajempaan kontekstiin, siihen, millainen merkitys ruoalla ja ruumiillisuudella sekä niiden suhteella sukupuoleen on kussakin historiallisessa kontekstissa. Hän toteaa, että naisilla, ruoalla ja lihallisella ruumiilla on yhteinen, monisyinen ja pitkäaikainen historia, jota on tarkasteltava huolellisesti vastausten saamiseksi. On kysyttävä, miksi ruoka ja ruumiin muokkaaminen ovat niin keskeisesti läsnä juuri naisten elämässä.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Throwing Like a Girl

There is a specific positive style of feminine body comportment and movement, which is learned as the girl comes to understand that she is a girl. The young girl acquires many subtle habits of feminine body comportment - walking like a girl, tilting her head like a girl, standing and sitting like a girl, gesturing like a girl, and so on. The girl learns actively to hamper her movements. Thus she develops a bodily timidity that increases with age. In assuming herself to be a girl, she takes herself to be fragile.

(...) She often lives her body as a burden, which must be dragged and prodded along and at the same time protected.
"Sähän heität kuin tyttö!", minulle huudetaan (tosin osana ironista leikinlaskua), kun pelaamme pesäpalloa lahtelaisessa lähiössä. Ja totta tosiaan! Heitän palloa heikosti ja varoen, enkä käytä ruumistani kokonaisvaltaisesti. Pallon lento on lyhyt ja sattumanvarainen, ja häpeän jo etukäteen kehnouttani. Olenko heittänyt aina yhtä huonosti vai onko kyseessä vain harjoituksen puute? Pari vuotta sitten edesmenneen Iris Marion Youngin klassikkoessee Throwing Like a Girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment, Motility, and Spatiality (1980) tavoittelee kokemuksiani epämääräisellä tavalla, jota yritän nyt sanallistaa. Luulen, että Youngin ajatukset herättävät runsaasti vastalauseita 2000-luvun "nomadisissa naisfeministisubjekteissa", enkä itsekään suhtaudu hänen muotoiluihinsa varauksetta. Young kuitenkin kuvaa mielestäni jotakin tunnistettavaa ilmiötä. Tiedättehän tytöt, jotka ilmaisevat kaikin tavoin, etteivät osaa eivätkä kykene?

Young viittaa esseessään neurologi Erwin Strausiin, joka tarkasteli 1960-luvun puolivälissä viisivuotiaiden lasten sukupuolittuneita tapoja heittää palloa. Poikien käyttäessä ponnistukseen koko ruumiillista voima-arsenaaliaan, tytöt eivät hyödyntäneet lainkaan koko ruumiin liikkuvuutta ja itseään ympäröivää tilaa. Niinpä he sinkosivat pallon lentoon vailla voimaa, nopeutta ja kunnollista tähtäystä. Young tarkastelee tekstissään tyttöjen ja naisten suhtautumista tilaan, fyysisiin toimintoihin ja omaan ruumiiseensa. Hän tarkentaa, ettei puhu kaikista naisista ja tytöistä, mutta väittää tietynlaisen ruumiillisen arkuuden yleensä kuvaavan urbaanin, länsimaisen naisen tapaa suhtautua voimaa tai liikunnallisuutta vaativiin askareisiin. Young väittää, että tytöt ja naiset epäilevät usein ruumiillista kyvykkyyttään kyseenalaistaen esimerkiksi kykynsä kantaa painavia taakkoja. He juoksevat, lyövät ja kiipeävät kuin "tytöt".

Omat kokemukseni tyttöydestä ja ruumiillisuudesta ovat hankalia ja ristiriitaisia ja luulen, että nämä adjektiivit kuvaavat myös olemistani esimerkiksi koulun liikuntatunneilla. Olin koko ala-asteen pienessä koulussa, jossa tytöillä ja pojilla oli yhteiset liikuntatunnit. Kaikkia kyllä kannustettiin liikkumaan ja varsinkin kilpailemaan erityisesti yksilölajeissa, mutta pojat olivat lähes poikkeuksetta joukkuelajien herroja. He komentelivat, ilmeilivät turhautuneesti itseään kömpelömmille ja olivat tavattoman röyhkeitä. He löivät jääkiekkomailalla näköni sumeaksi ja kyynerpäähermoni tainnoksiin; he suistivat minut hiihtokilpailussa ladulta. He olivat pieniä kuninkaita, vittumaisia pikku keisareita. Tyttöjen pukuhuoneessa minut tuijotettiin näkymättömäksi. Jossakin siellä heidän silmissään oli sama verenhimo. Yläasteella kehitin valtavan vastenmielisyyden melkeinpä kaikkea liikkumista kohtaan, vaikka en ole koskaan ollut (tai välttämättä edes kokenut olevani) liikunnallisesti täysin lahjaton. Lukion liikuntakurssin alkaessa esittelin itseni uhmakkaasti ja muka välinpitämättömästi "laiskuriksi". Päätin, että tämä paska saa nyt riittää, kerta kaikkiaan.

Näitä kysymyksiä mietin nytkin, kun olemme taas alkaneet pelata viikoittain jalkapalloa. Tunnistan itsestäni sekä oman ruumiini tuntuun että ulkonäköön liittyvän arkuuden. Toisaalta ujostelu vähenee kerta kerran jälkeen. En tiedä, mihin kaikkeen ruumiini kykenee. Se, että juoksen hitaasti, ei välttämättä tarkoita sitä, ettenkö jaksaisi liitää nopeammin. Sen sijaan pelkään näyttäväni naurettavalta, kelvottomalta ja kykenemättömältä. Pelkään olevani kaikkia näitä määreitä. Kentällä miehet pelaavat rajumpaa ja kovempaa peliä kuin naiset. He juoksevat vikkelämmin, taklaavat ja törmäilevät. Itse suhtaudun rajumpiin otteisiin ambivalentisti: toisaalta röyhkeässä pelissä on miellyttävä fyysisyyden ja hien tuntu, toisaalta pelkään, ettei se ole oikein sopivaa. Tyttöjä varon enemmän kuin poikia, eikä kyse ole vain jostakin naiskehojen oletetusta hauraudesta. Pelkään, että naiset paheksuvat sitä, jos olen jyräävä, dominoiva ja päällekäyvä. Kentällä suhtaudun kontaktileikkeihin humoristisen äreästi. Karjahtelen, örähtelen, kiroilen, nauran ja sätin: "Senkin paskiaiset!"

Koen myös kilpailunhaluni jollakin tavoin hävettäväksi. Vaikka kilpailuun liittyy mielestäni monenlaisia vastenmielisiä seikkoja, olen kuitenkin hirvittävän kilpailunhaluinen, eikä mittelemisenkaipuuni jää ainoastaan jalkapallokentälle. Minä haluan olla paras, minä haluan loistaa. Haluan, että ruumiini lakkaa olemasta taakka!

(Max Ernst: La Pubérté proche)

lauantai 23. toukokuuta 2009

Huoli itsestä

Yöllä näen unta, jossa tuntematon mies leikkaa saksilla häpykarvojaan alastoman ruumiini päälle. Makaan apaattisena vuoteella enkä osaa huolehtia hänen murrosikäisestä tyttärestään. Joskus näin toistuvasti unia kissoista, joita laiminlöin tahtomattani. En muistanut ruokkia niitä, en sammuttaa niiden janoa. Surkeina ne naukuivat jaloissani, nuo nälkiintyneet, kuolemaa odottavat kissat. Sitten uneksin viimein kerrossängystä, jossa makasin kissojen keskellä alasti raukeana ja tyytyväisenä, vähän kuin Young Venus after School. Kissojen turkit huokuvat unessa lämpöä, niin kuin minäkin. Turvallinen kehräys täyttää asunnon. Sen jälkeen kissat eivät ole palanneet uniini.

Kissojen tilalle on tullut painajaismaisia ihmisvauvoja. Yksi niistä on kuin Eraserheadin outo mutanttivauva; toiset aivan tavallisia, mutta eivät koskaan haluttuja, eivät ikinä rakastettuja. Joissakin unissa olen raskaana tai ainakin luulen niin. Vatsan kasvun mukana kasvaa myös ahdistus. En kykene rakastamaan noita pieniä vampyyreja, jotka versovat minusta ulos. Nappaan pakokauhuisena vauvan mukaani lähikaupan hedelmätiskiltä kuin omenan tai appelsiinin. Tiedän, että minun on huolehdittava siitä, vaikka en yhtään haluaisi. Lopulta ymmärrän, miksi kaikki ovat minulle vihaisia: vauvaa ei ole koskaan ollutkaan ja se hajoaa käsiini, murenee maahan kuin kuivunut savi.

Vaihtuvan todellisuuden kerho

Kun vihdoin nukahdin uudelleen Vaihtuvan todellisuuden kerhon ensimmäisen kokouksen jälkeisenä yönä, palasin tähän perustilaan vain havaitakseni, että minulla oli ranteissa ja käsivarsissa paha ihottuma, aina kyynärpäihin saakka. Se näytti myrkylliseltä ja parantumattomalta, pelkäsin, että se tappaa minut. Mutta kuollut äitini kehotti minua katsomaan sitä tarkemmin. Silloin huomasin, että ihottuma olikin eräänlaista kirjoitusta. Jokainen näppylä oli kuin hieroglyfi, pieni kultainen kuva. Näin pelikaanin, näin kissan, näin Goethen pään.

Sudet tulevat ei ole minulle enää sama, kuin mitä se joskus oli. Jatkan kirjoittamista uudessa osoitteessa, uudessa pesässä. Vanha blogini on minulle rakas, mutta myös raskas. Jätän sairaskertomuksen (ja nuoren naisen kehityskertomuksen) taakseni ja yritän tehdä itselleni lystikkäämmän tilan, jossa jatkaa taiteellis-poliittista projektiani raikkaammin. Nappasin mukaan sekä uudempia tekstejäni että joitakin vanhempia kirjoituksia, jotka ovat minulle tavalla tai toisella merkityksellisiä. Vanha blogi jääköön elämään sudenpennunelämäänsä entiseen osoitteeseensa.

Toivotan tervetulleeksi pelikaanin, kissan ja Goethen pään.

(Leena Krohn: Vaihtuvan todellisuuden kerho)

lauantai 16. toukokuuta 2009

Rrrrriot! Feministinen manifesti!

Valtavirtafeministit seisovat kuitenkin muiden konservatiivisten liikkeiden rinnalla vaatimassa yhteiskuntaa, jossa seksi on aikuisten asia. He profiloituvat pornoistuvan median ja muodin vastaisissa kampanjoissa, järjestävät nuorille itsepuolustuskursseja, paheksuvat normista poikkeavia seksin muotoja, rakentavat tytöille poikavapaita nuorisotiloja ja kieltävät johdonmukaisesti lapsilla (tytöillä) voivan olla mitään tervettä seksuaalista toimijuutta. (...) Valtavirtafeminismi kannattaa kyllä itsemääräämisoikeutta, mutta vain sellaisille aikuisille naisille, jotka käyttävät sitä asianmukaisesti. Väärien ihmisten poliittisesti epäkorrekti seksi on sille jo määritelmällisesti patologia.

Anna Kontula kritisoi suomalaista valtavirtafeminismiä erinomaisen terävässä pamfletissaan Tästä äiti varoitti (2009). Kontula kuvailee itseään kumoukselliseksi seksiradikaaliksi ja analysoi seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, joiden avoimeen käsittelemiseen valtavirtafeminismi ei ole hänen mukaansa kyennyt. Hän tarkastelee seksuaalisen halun, prostituution, siirtolaisuuden ja seksuaalisen väkivallan teemoja tavalla, joka resonoi vahvasti sen kanssa, minkä miellän omaksi feministiseksi asennokseni (ks. kuva). Mahdanko sitten olla kumouksellinen seksiradikaali? Siltä on tuntunut ainakin eräässä naistutkimuksen seminaarissa, jossa nuoret feministinaiset ovat paheksuneet prostituutiota, Britney Spearsia, Pessiä ja Illusiaa, miesasiamiehiä ja ei-monogaamisia suhteita: "Ajatella! Koulutettuja naisia, mutta suostuvat silti tuollaiseen alistamiseen!" (Sitaatti ei ole parodiaa.) Seminaarissa on kysytty, voiko miehillä oikeasti olla kokemuksia sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä ja sitäkin on pohdittu, onko "kaikkien vatipäiden" mielipidekirjoitukset otettava huomioon transsukupuolisuuskeskustelua käsittelevässä opinnäytetyössä. Hämmentävällä tavalla tieteellisen tekstin tuottamiseen pyrkivä piiri on toisinaan kutistunut samanmielisten selkääntaputteluringiksi, jossa kriittinen ja keskustelu on uhrattu sellaisen poliittisen tiedostuksen alttarilla, joka kaikkien ryhmässä oletetaan itsestäänselvästi jakavan.

Takaisin Kontulaan. Hän toteaa haluavansa sekä krumeluurit että tasa-arvon. Hän vaatii, että feministien on keskusteltava seksistä muulloinkin kuin silloin, kun kyse on "muiden" seksuaalisuudesta. Hän vaatii pääsyä eroon "hyvän" ja "pahan" seksin kategorioista ja kritisoi sellaista feminismiä, jonka seksuaalinormisto on monille naisille poissulkeva, ahdas ja raskas kulkea. Kontula kritisoi toisin sanoen feministejä, jotka kertovat muille naisille, miltä heidän tulisi näyttää, millaisesta seksistä he saisivat nauttia ja millä tavoin heidän tulisi emansipoitua. Hän penää niin seksityöntekijöiden kuin nuorten tyttöjenkin näkemistä toimijoina, seksuaalisina subjekteina ja ihmisinä. Silti Kontula ei julista mustavalkoisesti, vaan kulkee seksuaalisuuden rajapinnoilla, harmailla vyöhykkeillä ja halua valuvilla alueilla: hän kiinnittää huomiota sekä vapaaseen valintaan että rakenteellisiin ongelmiin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kontulan pamfletin sanoma uhkaa kuitenkin jäädä teoksen herättämän raiskauskohun alle, onhan Kontula tullut vastuuttomasti "leimanneeksi koko mieskansanedustajien joukon" kirjoittamalla teoksessaan poliitikon tekemästä raiskauksesta. Koska Kontula ei ole paljastanut miehen nimeä (saati sitten uhrin), "poliittisesti ja ennen kaikkea inhimillisesti tilanne on (...) hankala ja raskas", kirjoittaa Savon Sanomat. Kuulin lisäksi työtoveriltani, että muuan vasemmistolaiskonkari oli kertonut hänelle olevansa sitä mieltä, että Kontula on tehnyt valtavan virheen julkaisemalla ylipäätään koko teoksen. Mielestäni Kontulalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta vuotaa julkisuuteen kenenkään nimeä, todetaanhan pamfletissakin, että raiskaus käsiteltiin "sukupuoliyhteyteen pakottamisena" eli asianomistajarikoksena, joka ei lopulta edennyt syytteen nostamiseen. Leimaava taho on iltapäivälehdistö ja nimeä esiin vaativat, ei Kontula. On pöyristyttävää, ettei seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauslainsäädännön ongelmista voida keskustella julkisuudessa ilman, että "leimataan" kaikki miehet, olivat he sitten putkimiehiä tai kansanedustajia.

Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että Kontula kirjoittaa raiskauksesta myös valtavirtafeminismin kritiikin näkökulmasta: "Ennen kaikkea, olisiko vihdoin aika puhua ääneen siitä feminismin synnyttämästä uudesta sukupuolijärjestyksestä, jonka paperinukeille flirtti on syntiä, kaunis halpaa, hauskanpito huoraamista ja toisten naisten raiskaaminen vähemmän tuomittavaa kuin toisten?" Tällä hän viittaa muiden naisten ja feministien asenteisiin, joihin raiskauskertomuksen nainen törmää kertoessaan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Ensinnäkin raiskauksen kokeneen naisen tulisi traumatisoitua tapahtuneesta niin, ettei entiseen elämään ole koskaan paluuta. Entä, jos näin ei käykään? Naisen ympäristö tulkitsee tietynlaisten reaktioiden ja merkkien puuttumisen siten, että kyseessä on oltava "korkeintaan raiskauksen puolikas". Nainen ei lopulta nosta syytettä, koska pelkää ennen kaikkea naispuolisten puoluetovereidensa tuomiota:

Kaikki yhteisössäni tiesivät, että olen seksuaalisesti aktiivinen - siis "maineeltani kyseenalainen", kuten eräs naispuolinen puoluetoverini totesi. Tällainen nainen tuomitaan toisten naisten keskuudessa kärkkäästi hutsuksi, reittä pitkin kiipijäksi, pyrkyriksi, halvaksi, tyrkyksi ja tyhmäksi. Jos hän sitten joutuu patriarkaatin raiskaamaksi, se on hänelle ihan oikein. Kukaan ei tietenkään sano sitä suoraan, naiset eivät koskaan sano suoraan. Sisarten suhtautumisen huomaa siitä, miten he katsovat ohi, miten yksikään ei nouse rinnalle tai kuule avunpyytöä.

On kiinnostavaa (ja surullista), etten ole juurikaan törmännyt julkisuudessa kirjoituksiin, joissa kompattaisiin Kontulan feminististä asennetta. Lisäksi Kontulaa luetaan hyvin ansiokkaasti viistoon. Valtio-opin professori Tuija Parvikko kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussa, että "trendikkäät uranaiset" pyrkivät pamfletissa ulos "heteronormin pakkopaidasta", eikä heille kelpaa "tasa-arvoinen pohjoismainen mies". "Sitten on tämä tapaus" Anne Moilanen, joka osoittaa Tulvituttaa-blogissaan, ettei ole ymmärtänyt mitään siitä, mistä Kontula puhuu: "Mistä Kontula ylipäätään päättelee, että häntä vanhemmat naiset - ja vieläpä feministit - olisivat jotenkin erityisen estyneitä?" Kontula ei arvostele pamfletissaan feministien harjoittamia seksuaalikäytänteitä, vaan perää moninaisuutta ja vapautta ilmaista erilaisia haluja. Tämän on ymmärtänyt myös Henry Laasanen. Toivottavasti Tästä äiti varoitti herättää vielä jossakin vaiheessa pohdiskelevaa, itsereflektiivistä feminististä keskustelua, jonka se mielestäni vailla epäilystäkään ansaitsee.

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Rokataan hieman, tanssitaan hieman

Kävin tänään osoittamassa mieltäni uutta yliopistolakia vastaan. Mielenosoituksen osallistujamäärä vaikutti ilahduttavan suurelta, mutta itse marssin järjestämisessä oli mielestäni puutteita. Eduskuntatalon edessä vallitsi hämmennys siitä, mihin seuraavaksi mennään ja mitä oikeastaan pitäisi tapahtua. En oikein ymmärrä, miksi eduskuntatalon eteen ei voitu jäädä pitämään poliittisia puheita, vaan joku tapahtuman järjestäjistä jopa sanoi megafoniin, että nyt voidaan jo lähteä, koska "kyllä ne kuitenkin tietävät, mitä me tästä ajatellaan". Palopuheiden sijaan marssilla kuultiin rasittavaa jumpsutusmusiikkia, ja samoja iskulauseita huudettiin kyllästymiseen saakka. En ymmärrä, miksi mielenosoituksesta on tehtävä jammailubileet, kun kerrankin olisi mahdollisuus saada oikeasti äänensä kuuluviin. Yliopistolain vastustamisen ei pitäisi myöskään leimautua silkaksi vasemmistolaismeiningiksi, vaan kyseessä pitäisi olla poliittiset rajat ylittävä, yhteinen kamppailu.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Mielenterveyspotilaana YTHS:llä

Miten tässä taas kävi näin? Olen jälleen kerran itkevä, tärisevä mytty asioituani YTHS:n mielenterveyspalveluissa. Pohdin, onko minulla ollut vain huono tuuri vai ovatko kokemukseni osa jotakin laajempaa ilmiötä, johon muutkin mielenterveyspotilaat törmäävät ryhtyessään "hankaliksi asiakkaiksi". Asiointi psykiatrin vastaanotolla on sujunut yleensä suopeasti tai ainakin neutraalisti. Ongelmat alkavat kuitenkin siinä vaiheessa, jos on jotakin kysyttävää tai kritisoitavaa. Jaan nyt uuvuttavan sairaskertomukseni YTHS-byrokratian hetteikössä.

Kelan tukema kolmen vuoden kuntoutusterapiani loppuu tänä keväänä. Sekä minä että psykoterapeuttini olemme sitä mieltä, että terapiaa olisi hyvä jatkaa vielä noin vuoden verran, koska en ole vieläkään elämäni kunnossa eikä terapiaprosessia olisi hyvä jättää "kesken". Asiaan liittyy vain yksi ongelma: raha. Kelalta ei voi saada lisätukea eikä minulla ole varaa kustantaa terapiaa. Lääkehoidostani vastaava YTHS:n psykiatri kuitenkin ehdotti, että voisin hakea tukea YTHS:ltä. Tukea haettiin minulle myös viime vuonna toiseen terapiakertaan viikossa, mutta en saanut sitä. Kokemuksesta viisastuneena yritin kysellä psykiatriltani tarkemmin kriteereistä, joiden perusteella tukea voi saada. Vastaus oli kuitenkin ympäripyöreä: "Tukea jaetaan niin kauan kuin sitä riittää." Hän kehotti minua ottamaan tammikuussa yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluihin ja kysymään, olenko saanut tukea. Sain lopulta YTHS:stä vastauksen, jossa kerrottiin, etten ole onnekkaiden joukossa.

Päätin kuitenkin ryhtyä selvittämään asiaa tarkemmin, koska koko hakuprosessi on ollut hyvin epäselvä eikä minulla ole ollut tietoa esimerkiksi tuen saamisen kriteereistä. Pyysin psykiatriltani kopion hänen antamastaan lausunnosta. Lausunto oli sekä minun että terapeuttini mielestäni kehnosti laadittu ja se antaa liian optimistisen kuvan voinnistani. Lausunnossa korostetaan yhä kokemieni vaikeuksien sijaan pikemminkin kohentunutta toimintakykyäni ja se jopa alkaa siten, että "potilas kertoo voineensa hyvin". "Hyvin" on kovin suhteellinen käsite: aikaisempaan verrattuna voin toki paremmin, mutta rajansa kaikella. Päätimme, että otan yhteyttä YTHS:n ja yritän selvittää, voidaanko tapaukseni ottaa uudelleen harkintaan. Jahkaamisen, jännittämisen ja aiheen välttelyn jälkeen soitin lopulta mielenterveyspalveluihin ja sain yhteyden henkilöön, jonka kanssa keskustella aiheesta. Puhelu oli uskomaton.

Esitin asiani rauhallisesti ja asiallisesti. Kerroin, että olen terapeuttini kanssa eri mieltä psykiatrin kirjoittaman lausunnon kanssa ja että haluaisin tietää, voidaanko tukea hakea uudelleen. Henkilö linjan toisessa päässä vastasi, ettei psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ole mitään väliä tuen saamisen kannalta (!) eikä väliä ole myöskään potilaan huonolla voinnilla. Kysyin, millaiset kriteerit tuen saamiseen sitten ovat, mikäli näillä seikoilla ei tosiaan ole väliä. En saanut tähän vastausta vaan sen sijaan keskustelutoverini sanoi näin: "Ymmärräthän, ettemme me ole täällä mitään jumalia. Emme me voi vertailla potilaiden vointia keskenään ja päättää, kenellä on suurin hätä." Vastasin, että minulle jää edelleen epäselväksi, millä perusteella päätöksiä sitten tehdään. "Olen todella pahoillani, että sinulle on tullut paha mieli. Hakemuksia on kuitenkin paljon ja vain harvat voivat saada tukea", jatkoi rouva, "mutta kun me emme ole jumalia." Minun oli lopulta pakko sanoa, etten ole tässä syyttämässä ketään. Keskustelutoverini toisti jälleen itseään ja totesi lopuksi olevansa "hyvin vaikeasti tavoitettava henkilö" ja että hän on nyt menossa kokoukseen. Ennen kuin hän katkaisi päättäväisesti puhelun, hän kuitenkin lupasi minulle armollisesti, että voisin varata hänelle ajan, mikäli haluaisin jatkaa keskustelua.

Olen pöyristynyt ja typertynyt. Sen sijaan, että olisin saanut tietoa hakuprosessista, sain kuulla paljon jumalasta ja siitä, kuinka "paha mieli" minulla nyt mahtaa olla. Keskustelukumppanini oli tyly, alentuva ja kiireinen. On käsittämätöntä, ettei YTHS:n apurahan haussa ole minkäänlaista läpinäkyvyyttä. Millä perustein päätöksiä tehdään, jos esimerkiksi psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ei ole hakuprosessissa minkäänlaista painoarvoa, kuten kanssani keskustellut psykologi väitti? Tiedän olevani herkkä ja reagoivani voimakkaasti, mutta on tämä kyllä aikamoista hevonpaskaa. Valitettavasti tämä kiihtymystä herättävä tapaus ei ole ainoa laatuaan.

Minulla ja psykiatrillani oli joitakin vuosia sitten vaikeuksia päästä yksimielisyyteen lääkityksestäni. Voin todella huonosti enkä kokenut, että silloisesta lääkeannoksestani oli apua. Sen sijaan, että annosta olisi kohotettu (se oli tuolloin varsin pieni), psykiatri kehotti minua luopumaan kokonaan lääkityksestä. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Ensinnäkään lääkitystä ei pitäisi koskaan lopettaa kuin seinään, vaan lääkkeestä tulisi luopua vähitellen. Minun kuitenkin käskettiin lopettaa lääkitys saman tien. Soitin lopulta YTHS:lle ja sain puhelinajan toiselle psykiatrille, jonka kanssa oli tarkoitus pohtia psykiatrin vaihtamista tai muuta ratkaisua tilanteeseeni. Sen sijaan, että itse ongelmaani olisi kuunneltu, psykiatri kuitenkin kertoi minulle, että "sinun psykiatrisi on hyvä ihminen ja hän haluaa vain sinun parastasi". Hän jatkoi: "Ethän sinä varmastikaan halua toimia tällä tavoin hänen selkänsä takana. Se ei ole reilua ketään kohtaan." Itkuhan siitä taas tuli.

Voin sanoa ihan vilpittömästi, etten ole koskaan kokenut tulleeni kohdelluksi mielenterveyspotilaana yhtä vahvasti, kuin YTHS:n mielenterveyspalveluissa (!). Olen oppinut, että mielenterveyspalveluiden asiakas on henkilö, joka ei oikein ymmärrä omaa tilaansa saati sitten omaa parastaan. Mielenterveyspotilaan kanssa ei tarvitse keskustella asiallisesti eivätkä hänen kysymyksensä ole valideja, koska hänellä viiraa päässä. Toisaalta mielenterveyspotilasta kannattaa vähän syyllistää ja häntä kohtaan on suotavaa olla mahdollisimman tyly, ettei hänen olonsa vain kohentuisi. "Pahan mielen" kanssa kun on syytä oppia elämään.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Hekumallisia naisia (ja mies)

En malta olla jatkamatta elokuvaihastuslistaani naisilla, jotka olivat ensimmäisessä kirjoituksessani vähemmistössä. On kiinnostavaa huomata ihastuslistani sukupuolittuneisuus: naislistani on harkitumpi ja minulle monella tavoin merkityksellisempi kuin mieslistani. Se on myös jollakin epämääräisellä tavalla eri tavoin esineellistävä kuin ensimmäinen tekeleeni.

On ollut ilo lukea haasteeseen tarttuneiden vastauksia: haasteen ovat ottaneet tähän mennessä vastaan ainakin Veloena kahdesti, Lupiini, Pinkki Baretti, Arawn, Syksyinen, Marginaali, Kesäminkki ja Tulta syöksevä lintu. Villitsen yhä muitakin liittymään heitukkojen joukkoon!


1. Mimi (Bitter Moon)
















Emmanuelle Seignerin
Mimi kuuluu sellaisten seksikkäiden nuorten naisten klaaniin, joiden kohtaamisen kokisin tosielämässä ehkä vieläkin uhkaavaksi ja uhkaavuudessaan raivostuttavaksi. Mimi on nimittäin ylitsevuotavan aistillinen ja seksuaalisuudessaan eläimellisen kutsuva. Mimi on juuri sellainen nainen, jota kutsutaan lutkaksi. Kuvittelen Mimin miehisen halun melkeinpä liioitelluksi kohteeksi; kuvittelen halveksunnansekaisen himon, tuskallisen ejakulaation, intohimosurman. Mikä minun haluni sitten on? Tunnistan itsessänikin näiden kuvitteellisten miesten janoavan ylenkatseen. Luulen kuitenkin, että pelkoni mimejä kohtaan hälvenee, mitä kypsemmäksi käyn. Itsereflektio sikseen: Mimin vuode kutsuu seireenin lailla!


2. Erika Kohut (La Pianiste)













Isabelle Huppertin
huikeasti tulkitsema Erika on samanaikaisesti inhottava ja eroottisesti puoleensavetävä. Erikan tukahtuneisuus ja tuska tarttuvat kuumeen lailla ja vievät mukanaan likaisiin pornoluoliin, drive in -teattereihin ja konservatorion kolkkoihin käytäviin.


3. Lucy Harmon (Stealing Beauty)















"Lucy, Lucy, Lucy". Bertoluccin Koskematon kauneus sai minut haukkomaan henkeäni teini-iässä, ja elokuvan lumous kantaa yhä. Koko teos toscanalaisine maaseutuineen ja taiteilijayhteisöineen oli mielestäni pohjattoman aistikas, ja sitä oli myös Lucy. Halusin olla kuin Lucy, halusin olla Lucy.


4. Audrey Horne (Twin Peaks)






















Vastustamattoman ihana bitch! Audrey on sinnikäs, rohkea, päämäärätietoinen ja haavoittuva - toisinaan muulloinkin, kuin manipulointitarkoituksessa. Ja tietysti Audrey on myös pirun seksikäs.


5. Katherine Clifton (The English Patient)

















Kristin Scott Thomasin
Katherine on henkeäsalpaavan hehkuva ja lumoava!


6. Vesper Lynd (Casino Royale)






















Casino Royale
on ensimmäinen Bond-elokuva, josta todella pidin. Ja kyllä, Vesper Lynd on Bond-tytöistä häikäisevin: älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis tavalla, joka on kaukana geneerisestä.


7. Joy Jordan (Happiness)













En oikein tiedä, miksi valitsin listalleni Joy Jordanin, joka on hyväuskoisuudessaan ja sinisilmäisyydessään jopa tuskastuttavan riipaiseva. Häntä ympäröi Todd Solondzin mustaa huumoria tursuavassa elokuvassa oikea paskiaisten lauma. Kaikki käyttävät Joyn kiltteyttä hyväkseen: sisaret, tuntemattomat, miehet. Vastoinkäymisistään huolimatta Joyssa on yhä avoimuutta, herkkyyttä ja kyky luottaa. Luulen, että pitäisin hänestä kovasti, jos joskus tapaisin hänet.


8. Ivy Walker (The Village)

















Ihana Ivy matkaa läpi synkän metsän pelastaakseen rakkaansa hengen. Miksi sokeat roolihahmot ovat aina niin ihastuttavia?


9. Camille (Un Coeur en hiver)






















Emmanuelle Béartin
lihallistaman Camillen traagisuudessa on jotakin, joka vetoaa minuun syvästi. Béartin rooleissa on melkeinpä aina jotakin aistillista ja surumielistä, eikä Camille ole poikkeus. Kuinka julma Daniel Auteuilin Stéphane elokuvassa onkaan!


10. Rosaleen (The Company of Wolves)














Ihastuttava punahilkka-Rosaleen on ollut blogissani läsnä sen syntymästä lähtien. Hänen hahmonsa on ollut minulle itsereflektion ja inspiraation kanava, kiistattoman voimakas ja lumovoimainen muusa.


11. Marty (Beautiful Girls)













On ärsyttävää, etten voi välttyä ajattelemasta, pidetäänkö Beautiful Girls -elokuvaa jotenkin pedofiilisena. Nuoren Martyn ja kolmekymppisen Willien välille syntyy elokuvassa hyvin erityinen yhteys ja ystävyys, jonka koin nuorempana vailla epäilystäkään hyvin romanttisena. Minua viehätti se, ettei Marty ole tyypillinen elokuvien varhaisteinilolita vaan moniulotteinen, älykäs hahmo. Toivoin aina, että Marty ja Willie tapaisivat vielä jonakin päivänä uudelleen.


12. Vicki (The Woodsman)

















Kyra Sedgwickin näyttelemän Vickin rohkeudessa ja vahvuudessa on jotakin todella eroottista. Hänen osittain butchahtava, toisaalta hyvin naisellinen habituksensa on hyvin viehättävä.


13. Jane Eyre (Jane Eyre)


















Ruth Wilson
on ihanin Jane Eyre ikinä!


14. Draculan morsian (Bram Stoker's Dracula)














Monica Belluccin
rooli Draculassa ei ole varsinaisesti mikään luonnerooli, mutta... Lääh, lääh!


BONUS:

Cahit Tomruk (Gegen die Wand)





















En ymmärrä, kuinka saatoin unohtaa edellisestä listastani Birol Ünelin Cahitin! Cahit on itsetuhoinen, juopporetku tuittupää, mutta hänen suoruutensa on hyvin viehättävää. Lisäksi Cahit kuuntelee The Sisters of Mercya ja on hyvä sängyssä. Ja voi luoja kun se on hyvännäköinen!