Elämän bakteerit

"Elämän bakteerit rehottavat limakalvollasi", kirjoittaa Edith. Limakalvokirjoittaja valuttaa ydinnestettään koneiden niveliin; ensimmäinen lanka hänen punaiseen pukuunsa on löytynyt jo ajat sitten. Kuka on verhoutunut haarniskaan? Pelkojen toteutumisen myötä rintakehän ympärille kiertyneet metallisäikeet karisevat maahan. Romun alta rönsyää kummallisia kaloja ja outoja kukkia, tulevia seikkailuja – "mikä on tapahtunut sadussa, tapahtuu minullekin"!

Vietän joitakin aikoja Niki Jumpein kanssa hiekkakuopassa. Tiedättehän tuon kiivaan hyönteistutkijan: hän solvaa naista typeräksi, eikä pidä tämän tavasta esitellä hymykuoppiaan niin kuin mikäkin heitukka. Niki sairastaa henkistä sukupuolitautia, mutta sukuvietin edessä vapisevat jäätiköt, dinosaurusten hampaat ja virkamiehet. Himo tunkee jokaiseen koloon ja onteloon; kostealta hiekalta eivät säästy limakalvot, häpyhuulet tai kainalokuopat. Niki laukeaa tähtisateeksi, emäksiseksi kuoroksi. Eräänä aamuna tikkaat on jätetty kuopan juurelle, ja minä kapuan ylös.

Sulakoon metalli, mädäntyköön hiekka. Antaa rehottaa.

Afrikan löytäjät

Ystävälläni on hätkähdyttävät kasvot. Mittailen häntä syrjäkarein, kujeen ja vakavuuden rajamailla käyskennellen. Punainen kesämekko, kirpputoripussista pelastettu, saa kelvata tänään nahakseni. Taisit joskus pukeutua ruskeaan ja vihreään, ystävä sanoo. Niin, silloin kun aloitin. Aloitit pukeutumisen? Silloin, kun tapasin sinut.

Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitymme toisiimme kuin parittelevat hyönteiset. Jännitys syöksähtelee meissä samassa tahdissa, syöpyy punaiseksi naamioksi kummankin kasvoille. Metsätalossa pohdin, minkä vuoksi hän ei istu viereeni. Sen jälkeen olemme kaikkialla yhdessä: nuuskimme toisiamme kuin laihat, nääntyneet elukat. Tällaista on vetää sisäänsä toisen ihmisen hajua, hänen kummallisia tapojaan. Muistan, kuinka hänen jääräpäisyytensä ja kaikkeen tarttumisensa järkyttävät minua. Hän on opetellut metodisesti vastarannankiiskiksi, jotta hänellä olisi mielipiteitä. Torailemme ja kärhämöimme, mutta samanaikaisesti lumoudumme toisistamme.

Kesäkuussa kutsun hänet ensimmäiseen Helsingin-asuntooni, joka sijaitsee hautausmaan ja linja-autovarikon vieressä. Näen usein unia, joissa tuntemattomat miehet pääsevät sisään lukitusta ovesta, täyttävät kutsumatta tuon tilan. Tunkeilijoiden lisäksi uneksin toisenlaisista tunkeutumisista, väkisinmakaamisista, jotka tapahtuvat ikään kuin vahingossa. On siis ensimmäinen ilta asunnossa, jonka ovet aukeavat tahdostani riippumatta. Tänään olen kuitenkin avannut oven myötämielisesti, toivottanut ystävän tervetulleeksi. Ystävä vastaa suudelmaani karkeasti ja kiihkeästi, mutta minulla on oikukas ja pakeneva halu, josta hän ei vielä tiedä mitään. Lempimisen mahdollisuudesta ei ole pitkä matka lamaantumiseen. Makaan koko yön hänen vieressään puolialastomana ja jäykkänä, enkä voi tai osaa selittää, miksi ruumiini toimii niin kuin se toimii. Kauhuni on valtava, koluamaton manner, jonka lainalaisuudet ovat tuolloin yhä kartoittamatta. Myöhemmin kudon hänelle keittiön pöydän ääressä maailmanselitystä, raotan Pandoran lipasta, sano minulle emmekö / suudelleet pimeän sisässä / kuin Afrikan löytäjät.

Meistä ei tule rakastavaisia, mutta kirjoitamme toisistamme ja toisillemme. Kuvittelen, että hän näkee minun sisääni ja tekee minusta karttaa, mutta minä en halua olla hänen kirjoitusalustansa. Hänellä on moralistin kynnet, minä raatelen häntä terävin ja julmin pennunhampain. Tulee muita miehiä, uusia miehiä, kusipäämiehiä, ihania miehiä. Sulautumamme alkaa rakoilla. Tulee muita naisia, uusia naisia, kusipäänaisia, ihania naisia. Jälkiä, hajuja, haluja, suita, käsiä. Ja meistä tulee toisillemme taas ihmisen kokoisia.

Hysteriakuvastoja

Tämän kirjoituksen kuvituksessa tapaamme Augustinen. Hän on valokuvassa niin sanotussa intohimoisten asentojen ekstaasivaiheessa. Augustine oli esimerkillisesti sairastava hysteerikkopotilas Salpêtrièren mielisairaalassa. Hän tiesi, kuinka poseerata ja tulla länsimaisen lääketieteen lemmikiksi. Hänen jälkeensä on jäänyt värikäs, erilaisia tunneskaaloja ja kaipuita esittelevä hysteriakuvasto. Kuvat ovat aistillisia, jopa pornografisia. Levoton Augustine lienee suoltanut suustaan rivouksia ja rukouksia, pyytänyt lääkäriä naimaan itseään ja väännellyt vartaloaan kummallisille, jännittyneille kiemuroille. Hysteerikko on voinut olla frigidi tai seksuaalisesti kyltymätön, kenties liian äänekäs, näkyvä ja ruumiinnesteiltään runsas nainen. Miksei myös nainen, joka on niin lukossa että kuinka voi ihminen ollakaan. Isoava nainen, karvainen nainen, eläinten ääniä matkiva nainen. Nainen, jonka kohtu on suuri, limainen matkantekijä. Jollakin tavoin hysteria liittyy aina seksiin ja sukuelimiin. Kohdennettuihin vesisuihkuihin, vaginan hierontaan, dildoihin, klitoriksenpoistoleikkauksiin.

Suosittelen lämpimästi Anna Kortelaisen teosta Levoton nainen – hysterian kulttuurihistoriaa (2005). Se on taidokas ja erinomaisesti kirjoitettu johdatus erityisesti 1800-luvun lääketieteen kuriositeetteihin ja naisruumiin kolonialisointiin. Kortelainen johdattaa lukijan Albert Edelfeltin matkassa sankarilääkäri Jean-Martin Charcotin hysteriaspektaakkeleihin, joissa innokas miesyleisö pääsi tirkistelemään, kannattelemaan ja jopa koskettelemaan hermostuneiden naisten vapisevia varsia. Hysteriahoidoissa on jotakin samanaikaisesti kammottavaa ja kiihdyttävää. Lääkärien kuvauksissa naisten sukuelinten koskettelu ja manipulointi on esitetty inhottavana ja vastenmielisenä toimenpiteenä, johon ei liity halua tai seksuaalista kiihottumista. Mikä kiehtovan jännitteinen piirileikki! Seksuaalisesti turhautuneet naiset, vastahakoiset mieslääkärit! Kertomukset seksuaalisen halun tukahduttamisesta, medikalisaatiosta ja pidättyväisyydestä ovat aina kiihottaneet minua. Erityisen kiinnostavia ne ovat uskonnollisessa, etenkin kristillisessä kontekstissa. Kunnon fetisistin tavoin olen käsitellyt aihetta jopa gradussani, vaikka sitten sivujuonteenomaisesti: piehtaroin vuosi sitten kristillisissä kokemuskertomuksissa, joissa halun, kieltäymyksen ja lankeemuksen kolminaisuus oli jatkuvasti läsnä. Tuo tutkimusaineisto tuli mieleeni, kun sain ystävältäni linkin Feminist Mormon Housewives -blogiin, jossa nimimerkki BC kuvailee kokemustaan seksuaalisesta halusta ja syyllisyydestä näin:

I’m in my mid-twenties, un-endowed, and engaged to be married in the temple soon. Most of the men that I previously dated were men with whom I had no particular chemistry, which meant that I always felt chaste even situations that I consider (in hindsight) to have been somewhat compromising. However, I find my fiance very attractive. Often when we simply kiss, cuddle or touch I get quickly turned on and sometimes I have sexual thoughts and feelings with no warm up or warning at all. Over the past few months even ordinary physical contact has become unexpectedly arousing. I’m committed to living chastely because I believe it brings personal blessings and pleases my Father in Heaven. There’s not really any likelihood that I’m going to have premarital intercourse or purposefully fool around, but I do feel guilty for the way my body reacts at times to otherwise fairly innocent-looking situations.

Ruumis tekee, ruumis reagoi. BC pelkää, että hänen halussaan ja kiihottumisessaan on jotakin luonnotonta ja epänormaalia. Vastauksissa feministimormonit kehottavat naista nauttimaan voimakkaasta vetovoimasta ja antautumaan halulle sitten, kun sen aika on.

Ahdistuneisiin, hysteerisiin ja haluaviin naisiin on helppo samaistua. Olen kokenut monenlaista seksuaalista halua: uteliasta, pelokasta, välttelevää, epätoivoista ja tarvitsevaa. Viallisuuden ja seksuaalisen invalidiuden kokemuksista on kuitenkin ollut mahdollista käydä ylitse: ihmisten kanssa voi kokea iloa, riemua ja luottamusta. Sinä kesänä kun rakastun kettupaitaiseen poikaan, halu räiskähtää pidäkkeettömästi ja mutkattomasti. Se tulee lihaksi hänen pikkuveljensä vuodesohvalla, se kohoaa punaksi poskilleni, kun hän tulee tervehtimään minua työpaikalleni. Hänellä on veikeät pisamat ja hymykuopat. Hänen koskettamisensa saa minut sillä tavoin tolaltani, että minua alkaa pyörryttää ja pökerryttää. On pakko istuutua alas; aivot säksättävät. Merihaka muuttuu palatsiksi, Kaisaniemen puistossa lintu ryövää hänen lempihattunsa. Kiipeilytelineessä siemailemme viiniä ja toisiamme. Rakastelemme muiden ihmisten asunnoissa, mutta vain Wallininkadulla ukkonen tunkee sisään avoimesta ikkunasta. Yöbussiretket hänen luokseen, seksimatkat lähiöön. Myöhästyn töistä naimiselta tuoksuen. Että tällä tavoin voi hullaantua jostakin toisesta! Myöhemmin tutustun hitaaseen himoon ja jännitteeseen, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. Käsiin, jotka ovat erilaiset kuin kenenkään muun. Opin jotakin pidättäytymisen ja kieltäytymisen ja torjutuksi tulemisen erotiikasta. Opin, että olen hillitön ja liiallinen ja intensiivinen. Kohtuni on lähtenyt vaellukselle.

Kuvat:
Attitudes Passionnelles XXIII (1876–1880)
"Dermographisme – Démence précoce catatonique", Nouvelle Iconographie de la Salpêtrière (1904)

Vuotavia astioita

Antti Nylén kirjoittaa Miehen kritiikki -esseessään (2007) tyttöydestä, miehisestä tuhovoimasta, itseinhosta, Jarvis Cockerista ja Lukas Moodyssonista. Essee on tyly ja kirkas, luenta kiinnostavaa. Se pieksee minut ahdistukseen, tuo väkivaltaisesti menneisyyteni kokemukset esiin.

Yöllä vuoteessa ajattelen niitä kertoja, kun sisälleni on yritetty väkisin katsoa. Kun tytönlihaani on kajottu; elävä muisto ruumiillisesta häpeästä. Ajattelen sitä, kuinka puhun illanistujaisissa naisruumiiseen kajoajista, kähmijöistä ja halun objektina olemisesta. Minusta tuntuu, että puhun kokemuksistani aivan liian kiihkeästi. Paljastan itsestäni jotakin sellaista, mistä on sopimatonta puhua. Tuntuu kuin syyllistäisin kaikki miehet, kaikki likaista halua tursuavat miesruumiit. Monet seurueessa vain kuuntelevat ja alan pohtia, olenko ottanut itseäni stigmatisoivan askeleen. Ruumiini rajojen ylittäminen herättää minussa sellaista vihaa ja raivoa, mitä ei ole sopivaa esittää julkisesti. On itkettävä yksin vuoteessa niin, ettei kukaan näe. Laitan vuorosanoja kuuntelijoiden suihin: ehkä he nyt patologisoivat persoonaani, tiettyjä tapojani olla. Ehkä minusta tulee heidän silmissään ruumiinaukkojensa kipeitä vuotoja paikkaileva pornotähti. Kenties flirttailuni ja härskit juttuni nähdään nyt uudessa valossa, jossakin levottomassa ja sairaassa ja medikalisoidussa. Tämä äänetön syytösten vyöry on pelkoni puhetta, kauhun monologia. Pelko kysyy, kuinka niistä toisista kokemuksista on mahdollista puhua, jos näistäkin olisi parempi vaieta. Millä tavoin voisin sanallistaa kokemukseni hyönteisenä olosta, dissektoidusta ja osiin pilkotusta naisruumiista? Tyttöhyönteisen sisään yritetään nähdä. Se on pelkkää lihaa. Ja niin kuin Nylén kirjoittaa, ei sisältä paljastu sielu vaan jotakin alati pakenevaa, "pelkkää tyhjää, tai yhä uusia linnoituksia, eikä ainakaan onnea, jota oli luvattu".

Neitsyydestä Nylén kirjoittaa myös Vihan ja katkeruuden esseissä. Neitsyys on punnus sydämessä, valtava paino torsossa. Se on revittävä pois omasta kehosta, nyljettävä viimeistä säiettä myöten.

Kerran herään siihen, kuinka hän tuijottaa unessa paljastunutta häpyäni ja runkkaa. Aivan kuin olisin tutkimuskohde, avattavaa ja suljettavaa eläimenlihaa. Alusta asti hän haluaisi tutustua pilluuni tunkeilevasti, kartoitettavana Afrikkana. "Kerro minulle kuinka pillu toimii", hän vaatii. Menen välttelevissä toimenpiteissäni niin pitkälle, että kolautan pääni tahallani lattiaan. Ja pilluni ei avaudu, ei kerta kaikkiaan. Se pysyy salaisuutena, jota tarkastelen peilistä inhosta väristen. On otettava itse selvää tuosta saastaisesta lihanpalasta, kauhun ja nautinnon lähteestä. Tutustun häpykieleeni ikään kuin pakon edessä. Sen jälkeen en anna hänen enää juurikaan koskettaa sitä. Sen sijaan käyn taistoon ja otan häneltä hämäyksen vuoksi jatkuvasti suihin. Ehkä hänen kullinsa unohtaa pilluni olemassaolon, jos sitä imetään tarpeeksi kovasti, kyllin usein. Minusta tulee passiivinen munanlutkuttaja, jolle jokainen fellaatio on ruumiistairtautumiskokemus.

Ensimmäinen yhdyntäni on banaaliudessaan irvokas. En keksi, millä muullakaan tavoin sitä voisi kuvata. Hän on suihkussa, minä katson lesbopornoa ja runkkaan. Kääntyykö päässäni jokin vipu jo silloin? Ajattelenko, että nyt neitsyydestä on viimeinkin päästävä eroon? Kun hän palaa huoneeseen, käyn hänen kimppuunsa uudenlaista tarmokkuutta puhkuen. Lesbot ovat lähettäneet pilluuni rohkaisevia säteitä: antaa mennä, tyttö! Kerran se vain kirpaisee! Ja niin hän tunkeutuu ensimmäistä kertaa sisääni, ohi kalvon, joka ei taianomaisesti puhkeakaan, kuten saan parin vuoden päästä kuulla gynekologilta. Ihme on tapahtunut! Immenkalvoni suojelee neitsyyttäni tiukasti ja järkähtämättä. Makaan siis vuoteessa, kun hän huhkii päälläni. Itkenkö — se on mahdollista. Jostain syystä kyselen häneltä, laukeaako hän jo pian. Se johtuu tietysti siitä, ettei parittelu tunnu kovin miellyttävältä. Samanaikaisesti olen voitonriemuinen: tässä minua viimeinkin naidaan. Muovinukenvarteni on sittenkin taipunut, mukautunut halun objektiksi. Voisin yhtä hyvin olla kuollut, siksi kiivaasti minua pumpataan. Kun naiminen on vihdoin ohitse, minusta uhkuu vastarakastuneen riemu. Olen niin helpottunut siitä, että paskaneitsyys on poissa. Mutta seuraavalla kerralla kun naimme, tapahtuu jotakin peruuttamatonta: alan itkeä, eikä itkusta tule loppua.


(Paul Gauguin: The Loss of Virginity)

Suolavedestä ja kosketuksesta

Koko kesä suolaveden pörröttämiä hiuksia, hikeä, olemista ruumiillisena olentona, halukoneena. Nenänpäähäni on työntynyt pisamia, jotka erottuvat mustapäiden ja ihohuokosten joukosta rusehtavina ja suloisina. Olen kirjoittanut vain ajatuksissani. Kirjoitukseni ovat olleet pitkiä monologeja, kirjeitä itselle. Vanhoja vihkoja selaillessani löydän aivan oikeita kirjeitä, joita nuorempi minä on kirjoittanut jollekulle — ehkä itselleni löydettäväksi, etten unohtaisi. Monet kirjeet ovat öisiä purkauksia, jotka unettomuus on leiskauttanut liikkeelle. "En saa unta, joten on pakko kirjoittaa", toteaa 21-vuotias minä. Minä, jossa on "ihmeellinen kalvo". Muistan kaikenlaista, mitä en ole ajatellut aikoihin. Haluaisin ojentaa käteni, koskettaa tuota paperilla huojuvaa olentoa, akvaarioeläintä. ("[...] I lived in a sort of transparent balloon, drifting over the world [...]") Haluaisin kertoa, ettei kalvo ole murtumaton, että monenlaisia onnenhetkiä on vielä edessä. Että rakastuisin pian, ja sen jälkeen rakastuisin uudelleen. Että olisi erilaisia kosketuksia, erilaisia kehoja. Että tulisi aika, kun yksinkin on hyvä.

Tänä kesänä on tuntunut hyvältä olla tässä ruumiissa. Vähitellen keho alkaa unohtaa, millaista on, kun tulee koko ajan kosketetuksi. Se alkaa sopeutua erillisyyteensä, syleillä sitä. Kaipuu on vakaa pohjavire, mutta siinä ei ole hätäistä painavuutta. Kehoni ojentuu uteliaasti ja pakottomasti kohti sähköä ja jännitettä, intuition ja epävarmuuden välissä hapuillen. A. S. Byattin romaanissa Possession (1991) nuori kirjallisuustieteilijä Roland pohtii samaa kysymystä: "Did she simply emit the electric shock, he wondered, or did she also feel it? His body knew perfectly well that she felt it. He did not trust his body." En rynnistä vasten toisten kehojen kutsuja. Tunnustelen vain, itsekseni. Ei tarvitse hengittää raskaasti, ei ole tarpeen riehua, ruumis tunnistaa paljon säntäilemättäkin. Verkkaisesti Byattin teoksen erotiikka hiipii iholleni:

(...) I thought I might circumvent the whole happening, deny that Magnets rush towards each other, and deny it so steadily, the lie might become a kind of saving fiction that held a kind of truth. But the Laws of Nature deserve as much respect as any other, and there are human laws as strong as the magnetic field of iron and lodestone — if I deviate into lying, to you whom I have never lied — I am lost.

(Gustav Klimt: Sea Serpents)

Torjunnasta

Rakkauden kaipuu on lujassa, se työntää juurensa hämmästyttävän syvälle, ja sen lukemattomat hiusjuuret ulottuvat sydänaineeseen asti. (Michel Houellebecq, Halujen taistelukenttä)

Harhailen ystäväni kanssa ympäri vuorotellen kylmää ja kuumaa Helsinkiä. Katupöly lempii kenkiämme, istahdamme puistoon. Kaupungin ylle on laskeutunut loma-ajan eksotiikka, vaikka vain sitten tämän yhden päivän ajaksi. Tytöt potkivat palloa, nuoret piukeat miehet vaeltelevat hihattomissa paidoissaan; kesän oras. Keskustelemme torjutuksi tulemisesta, muistelemme niitä vaivalloisia hetkiä, kun jokin jäinen on noussut esiin maan sisältä, kieltäytynyt koskettamasta paljastuneen ihon orvaskettä. Niihin hetkiin liittyy voimakas häpeän tunne, ällistys siitä tylyydestä, jolla avoimuus toisinaan otetaan vastaan. Kuinka on mahdollista, että on lukenut tuon toisen ihmisen aivan väärin? Miksei hän syleile tietoista ponnistustani avata jotakin, heittäytyä, olla kerrankin rohkea? Tuossa aivan silmieni edessä hän sulkeutuu ja sitten minäkin sulkeudun, nieleksin tahmaista nolouttani, vetäydyn korvat luimussa pois. Yritän rauhoittua, hengittää, kertoa itselleni, että näin voi käydä. Ei tarvitse hävetä; hän on vain tehnyt toisenlaisen valinnan kuin minä. Silti häpeä tuntuu sydänaineessa asti. Sen ylitse on käytävä metodisesti, harjoituksenomaisesti.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että ihmiset ovat sietämättömän arkoja ja pelokkaita. Olen sellainen usein itsekin, mutta toisaalta olen myös yhdistelmä ujoutta ja suorasukaisuutta. Jotkut kokevat sen puoleensavetäväksi, toiset kavahtavat sitä. Äitini mielestä minun olisi hyvä olla varovaisempi ja suhtautua ihmisiin epäluuloisemmin, vähemmän luottavaisesti. Se tuntuu hassulta, koska olen monella tavoin varautuneisuuden perikuva. Varautuneisuuden vierellä käy kuitenkin myös jokin muu, kenties joku toinen, joka haluaa heittäytyä alttiiksi vaaroille ja kosketuksille. Se haluaa paljastaa itsestään kaiken, riisuutua, maalata epävarmuutensa, halunsa ja tarvitsevuutensa akryyliväreillä. Ehkä äitini näkee minussa tuon tuntemattoman kaksoisolentoni ja pelkää, että se saattaa minut vaikeuksiin. Mutta kaksoisolento ei ole enää vieras. Se on minusta tehty, kylkiluistani rakennettu. "Not all doubles are bad news", todetaan kirjassa, jota parhaillaan luen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen, pyrkiä kömpelösti ja vaivalloisesti kohti metamorfoosia.

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään torjutuksi tulemisen kokemusta. Houellebecqin Halujen taistelukentässä (1994) epäonninen Tisserand ei saa koskaan naista. Sitten on myös lihava tyttö, Brigitte Bardot, jota kukaan ei halua. Ihmiset kurottautuvat toisiaan kohti, mutta ei ole ketään, joka haluaisi koskettaa näitä ihoja. Kreetta Onkelin romaanissa Beige — Eroottinen kesä Helsingissä (2005) on jotakin hyvin surullista ja tunnistettavaa. En lue teosta tragikomediana, kuten jotkut. Sen sijaan näen Vapussa tytön, joka minusta olisi voinut tulla. Pelko, halu, mukautuvuus, klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Ja silti kaiken alla kokemus ruumiista, joka on kaikin tavoin sopimaton ja liian näkyvä: "Olin unohtanut vartaloni. Muistin sen taas. Ristin kädet rinnuksille ja kävelin kumarassa saliin. Vartalo oli mahdoton unohtaa, koska se herätti keskustelua. Minun vartaloni. Ei muiden." Lopulta Vappu katoaa ja sulautuu. Hänet nielaistaan ammottavaan, beigeen hirviönsuuhun, joka on hänen omansa.

Mutta Sinebrychoffin puistossa minä ja ystäväni emme katoa. Näemme toisemme, tunnistamme toisemme. Iltapäivän syli, turvallinen läheisyys. Tähyilemme kerrostalojen katoille, nauramme homon näköiselle koiralle. On niin hyvä, että itkettää.

Nautinnosta, ihosta, hajusta

Juuri se on sinussa hämmästyttävää: sinusta on mukava tuottaa nautintoa. Tarjota ruumistasi kuin miellyttävää esinettä, antaa nautintoa pyyteettömästi. Sitä länsimaalaiset eivät enää osaa. He ovat täysin kadottaneet antamisen halun. Heidän on turha yrittää mitään, he eivät enää pysty kokemaan seksiä luonnollisena. He häpeävät omaa vartaloaan, joka ei vastaa pornoteollisuuden standardeja, siksi he eivät myöskään tunne vetoa toisten vartaloita kohtaan. On mahdoton rakastella ikään kuin piittaamattomasti, omaksumatta ainakin väliaikaisesti tietynlaista riippuvuuden ja heikkouden tilaa. Sentimentaalisella hurmiolla ja seksuaalisella intohimolla on sama alkuperä, molemmat syntyvät osittaisesta itsensä unohtamisesta, sillä alueella on mahdoton toteuttaa itseään menettämättä samalla itseään. Me olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, äärimmäisen tietoisiksi omasta yksilöllisestä olemisestamme ja oikeuksistamme, haluamme ennen muuta välttää vieraantumista ja riippuvuutta, olemme sairaalloisen kiinnostuneita terveydestä ja hygieniasta. Se ei ole ihanteellinen tila rakastelulle.

Näin lausuu protagonisti Michel Michel Houellebecqin romaanissa Oikeus nautintoon (2001). Ajattelin aluksi, että teos on tympeä ja hivenen vastenmielinen, mutta se paljastuu lopulta hauskaksi, kärjekkääksi ja tarkaksi aikalaisdiagnoosiksi. Houellebecq on nimetty "ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi", suorastaan Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi. Pohdin aluksi, riittääkö runkkauksesta, vitusta ja hutsuista puhuminen pahennuksen kylvämiseen, mutta pian ymmärsin, mistä on kyse: teosta voidaan pitää paitsi sovinistisena, myös rasistisena. Teoksen taustalla on lähiöiden Pariisi ja sen etniset konfliktit. Valkoiset ranskalaiset työskentelevät lasipurnukassa kaupungin laitamilla ja välttävät ympäristössä pesivää väkivaltaa. Valkoinen nainen joukkoraiskataan junassa. Nuori arabimies surmaa Michelin isän, koska tällä on ollut suhde miehen siskon kanssa. Islamia kuvataan teoksessa mielettömäksi ja idioottimaiseksi. Afrikkalaiset ja aasialaiset ovat teoksessa lähempänä eläintä kuin ruumiistaan vieraantuneet länsimaalaiset. He osaavat vielä naida, eikä heillä ole muuta myytävää kuin ruumiinsa.


Ja aivan niin: Houllebecqia syytettiin teoksen tiimoilta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kaunokirjallisuuteen kohdistuvat sensuurivaateet ovat joka tapauksessa pöyristyttäviä, mutta Houellebecqin kohdalla närkästys on sikälikin huvittavaa, että mielettömyys ja abjekti ovat romaanissa elimellisesti osa länsimaalaisuutta. Länsimaalaisen seksiturismin lisäksi teoksessa on läsnä iljettävän ja kuluttavan työelämän kuvaus, joka vie pois himon ja kiiman. Michel ja hänen rakastettunsa Valérie pakenevat pois kuolevalta mantereelta, kohti nautinnosta ja hedelmällisyydestä raskasta orienttia.

Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta". Muistan etäisesti, kuinka luin joskus nuorempana Kauko Röyhkän romaaneja. Röyhkän konstailettomat naimiskohtaukset hätkähdyttivät minua. Luulen, että pidin niitä karkeina, mutta kiinnostavina. Houellebecqin teoksessa on ripauksia samankaltaisesta vapaudesta. Silti oudoksun Houellebecqin yhtyvien elukoiden kepeyttä ja ongelmattomuutta. He jättävät itsetietoisuuden taakseen, kurottautuvat kohti nautintoa, laukeavat pienimmästäkin ärsykkeestä. Vaikka Michel löytää romaanissa suuren seksuaalisen nautinnon, hän on samanaikaisesti itsekin länsimaisten vartaloihanteiden kyllästämä: hän inhoaa erityisesti läskejä ja vanhoja naisvartaloita ja pohtii, kuinka kuubalaiset miesprostituoidut voivat saada seisokin näiden vastenmielisten hylkeiden kanssa. Silti Michel irvailee prostituutiota vastustaville naisille, jotka kutsuvat länsimaisia seksituristeja möhömahaisiksi äijiksi. Länsiafrikkalaiset naiset tuoksuvat seksiltä, länsimaalaiset naiset eivät. Thaimaalaisilla naisilla on notkea ja lämmin vittu, mutta länsimaalaiset naiset löyhkäävät kuolemalta.

Entä sitten hygienia? Charlotte Rochen Kosteikkoja (2008) osuu suoraan hygieniahysterian ja naisruumiillisuuden tabujen hermoon. Romaanin päähenkilö on nuori Helen Memel, joka makaa sairaalassa leikattuaan vahingossa partaterällä peräpukamaansa suuren haavan. Helen on eräänlainen mikrobimyrsky, joka levittää bakteerejaan, hajujaan ja eritteitään kaikkialle — tarkoituksella. Vaikka teos on ajoittain puiseva luettelomaisessa häirikköydessään, pidän sen rajanylityksistä. Lähes kaikessa kanssakäymisessämme pyrimme peittämään karvat, karkeudet, hajut. Pyrimme kesyttämään ne harhautusten ja kauneudenhoitomekaniikaan avulla, mutta kaiken alla on silti häiritsevä pohjavirtaus, eläimen mahdollisuus. Pidänkin valtavasti siitä aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta, joka on läsnä Margaret Atwoodin romaanissa Alias Grace (1996). Lääkäri/psykiatri haistaa naisvangin voimakkaan tuoksun ja tuntee, kuinka hänen kehonsa ojentuu tuota kutsua kohti:

But in the closeness of the sewing room, Simon can smell her as well as look at her. He tries to pay no attention, but her scent is a distracting undercurrent. She smells like smoke; smoke, and laundry soap, and the salt from her skin; and she smells of the skin itself, with its undertone of dampness, fullness, ripeness — what? Ferns and mushrooms; fruits crushed and fermenting. He wonders how often the female prisoners are allowed to bathe. Although her hair is braided and coiled up under her cap, it too gives off an odour of scalp. He is in the presence of a female animal; something fox-like and alert. He senses an answering alertness along his own skin, a sensation as if bristles lifting. Sometimes he feels like as if he's walking on quicksand.

Abelina Galustian: The Veil Series
Lucian Freud: Benefits Supervisor Resting

Sinusta mä pidän, näytät eläimeltä

Kuuraan unessa puhtaaksi punatukkaisen ystäväni valkeaa vatia, hinkkaan ja puunaan irti pinttynyttä likaa. Kuona alkaa elää käsieni alla ja kohoaa kuplivaksi liejuksi. Kiljun inhosta, kun vadin pohjalta mönkii esiin kaksi limaista etanaa. Pienet kiiltävät torahampaat välähdellen etanansuut avautuvat kammottavaan huutoon. Etanat paisuvat suuriksi ja kummallisiksi otuksiksi, jotka jahtaavat toisiaan halki keittiön, yli ikkunalaudan. Sitten outo metamorfoosi: toisen etanan ruumis vääntelehtii rajusti, ja sen kuori paukahtelee. Siitä tulee ihmismies, Jumalan synnyttämä.

Tunnistan miehen hartiat. Olen nähnyt ne jossain ennenkin, toisessa ajassa ja paikassa.

Otan hänet rakastajakseni, aina ja iankaikkisesti. Valtavassa puutalossa piiloudumme lempimään ullakolle. Pieni etana seuraa miestä kaikkialle kuin sitkeä painajainen, mutta tänne se ei tule. Täällä rakkautemme on koskematon.

Eläin riemuitsee

Ystävä kirjoittaa sähköimpulsiivisuudesta ja mahanpohjaiskipristyksistä ja voi, kuinka pidänkään noiden sanallistusten tunnusta. Kirjoitin hiljattain, etten osaa vielä nauttia yksinolosta, mutta aurinkoiset päivät ja yhtäkkiä kaikkialla ilmiintyvä liike ovat sähköistäneet minut, avanneet kuolleen kohdan. Se ei ole kuollut kohta Helsingissä vaan minussa. Luen viimeisimpiä merkintöjäni ja havahdun siihen, kuinka pahoinvoiva minun on pitänyt olla kirjoittaakseni sillä tavoin. Ahdistus tihkuu teksteistä läpi raskaana ja tiheänä massana, kaikennielevänä lihansyöjänä. Jo muutaman viikon ajan olen kuitenkin ollut valoisampi ja energisempi kuin aikoihin. Toisaalla kirjoitan, etten tiedä, teenkö rohkeuden vai tyhmyyden tekoja. Oli miten oli, minussa on uudenlaista päättäväisyyttä ja ajatuksen kirkkautta. En olekaan vaipunut passiivisuuteen ja haluttomuuteen, kuten pelkäsin. Luovuuden ja häpeämättömyyden jano kasvaa. Olen käynyt paljon ulkona, kävellyt, tavannut ystäviä. Satunnaisia itkuja, mutta paljon hymyjä sähdehtivälle auringolle ja tuntemattomille kadulla tai kirjastossa tai missä vain. Kesän vihaisuus on tiessään, lempeyden keväinen tuntu ruumiinjäsenissä ja kehonkielessä.

Blogini on näköjään ottanut vaihteeksi päiväkirjamaisemman suunnan. Olkoon sitten niin. Yritän suhtautua kirjoittamiseeni kunnianhimottomammin. Pääasia, että kirjoitan.

Ravintelissa ystävä sanoo, että "sinussa on outoa herkkyyttä". Sen rinnalla pyrkii pintaan jotain muutakin, sursursurfacing. Alavatsassani livertää, mutta en aio kajota siihen, en ollenkaan. Kiireettömyys tuntuu hyvältä. Koiranpaska paljastuu sohjolumen alta, talviunesta voi kömpiä valoon nälkäisenä ja himokkaana. Kissanhännällä kaadetaan kukkamaljakkoja kirjahyllyn päältä. Eläin minussa riemuitsee.

Tyttö ja krokotiili

Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.

Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.

Yhtäkkiä Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.

Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja Atwoodia ja Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.

Darker days

Luulin tulleeni tähän asuntoon nauttimaan yksinolosta, mutta olenkin tullut suremaan. Yöllä parun ja nytkyn ja hampaani kalisevat raastavasti yhteen. Harmaa kissa tuijottaa minua matkan päästä ja antautuu välillä tärisevien käsieni silitettäväksi. Melttoamisestani päätellen suren nyt kaikkia pienimpiäkin haavoja, jotka on milloinkaan minuun leikattu. On kuitenkin myös yksi hivenen suurempi verenpurkauma, ja se on tämä vuosi. Itken koko vuoden pettymyksiä, rakkaudettomuuttani ja ahdistusoireideni karvasta paluuta. Eritteistä ja itkusta märät nenäliinat lentävät lattialle. Yskin niin kovasti, että tästä pienestä asunnosta tulee kaikkien mahdollisten bakteerieni pesä. En kuitenkaan ole mikään Helen Memel, joten noukin nenäliinat kuuliaisesti roskakoriin ja ajattelen, että huomenna olisi varmaankin aika peseytyä.

Olen niin surkea ja tautinen, että aamulla minua jo vähän hymyilyttää tämä alennustilani. Jossakin lemahtaa kissankusi, mutta olen liian tukkoinen paikallistaakseni hajun lähdettä. Haisen siis täällä yhdessä kissojen kanssa ja pohdin, että surun päästäminen valloilleen voi olla hyväkin asia. Olen ollut koko vuoden niin vihainen ja pingottunut, että tässä möyrimisessä on lopulta jotakin lohdullista. Voin vain heittäytyä ja kenties pian jo leijun talvisella taivaalla vähän kevyempänä. Ja aivan niin: ainakin nyt kalvava ahdistus ja koko kehoa viikkoja jäytänyt hätä alkavat menettää teräänsä. En uskalla vielä ajatella kävelyjä tai tanssitunteja, mutta ainakin tiedän, että haluaisin kovasti tanssia. Tiedän myös, että yllättävä liike sattuu aluksi, mutta aristavissa lihaksissa on oma lumouksensa. En haluaisi enää hetkeäkään kantaa näitä kiveksi muuttuneita hartioitani tai raskasta hengitystäni.

Vaikka nyt kovasti parjaan tätä vuotta, on siinä ollut paljon hyvääkin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lähentynyt puolituttuja; ehkäpä olen lähestynyt myös niitä, jotka ovat olleet jo muutenkin lähelläni. Syksyllä tein jotakin, joka tuntui oikeasti merkitykselliseltä ja kohtasin siinä sivussa monia ihania naisia. Tämän vuoden jälkeen tiedän myös vähän enemmän siitä, mitä en halua. Oppisinpa lisää siitäkin, mitä haluan. Sitä en oikein tiedä, mutta nyt voin lukea lisää Eva Khatchadourianista, juoda Finnrexiniä ja silittää kissoja. Jos oikein ponnistelen, voisin houkutella itseni syömään.

Vain muutama ilta taaksepäin viereisessä korttelissa on käyty ravistavia keskusteluja aamuyön tunteina. Oikea aika, oikea paikka, oikea ääni. Niiden keskustelujen jälkimainingeissa nyt itkeskelen, lötkähdän kissojen viereen sänkyyn nuhaisena taikinana. Pian on hiippailtava alakertaan avaamaan ovi ja päästämään vihreä enkeli sisään.

Anorexia sancta

Anoreksialla on yli satavuotinen historia länsimaisessa lääketieteessä. Ensimmäisen anoreksiaan viittaavan diagnoosin (apepsia hysterica) teki nälkäisiä, mutta syömästä kieltäytyviä nuoria naisia hoitanut William W. Gull vuonna 1868. Kuusi vuotta myöhemmin Gull diagnosoi varsinaisen anorexia nervosan, jonka taudinkuvaan kuuluivat syömästä kieltäytyminen, äärimmäinen painon lasku, amenorrea eli kuukautisten poisjääminen, hidas pulssi, hyperaktiivisuus, kiintymys fyysiseen rasitukseen sekä varsinaisen somaattisen sairauden poissaolo. Samankaltaisiin tuloksiin tuli myös Charles E. Lasèque, jonka mukaan anoréxie hystérique viittasi emotionaalisen trauman vuoksi sairastuneisiin nuoriin naisiin. He vaikuttivat nauttivan laihuudesta ja kamppailivat itsenäisyydestä ja autonomiasta perheen tukahduttavassa ilmapiirissä.

Viittasin joskus kiehtovaan ajatusleikkiin: entä, jos "anorektinen (vasta)reaktio on ajaton"? Näin väittää Rudolph M. Bell hörhössä, mutta kutkuttavassa tutkimuksessaan Holy Anorexia (1985). Myös historioitsija Caroline Walker Bynum on pohtinut tätä kysymystä omassa tutkimukseen. Bell tarkastelee teoksessaan keskiaikaisia, italialaisia naispyhimyksiä ja väittää, että 170:n tutkimuksessa tarkastellun pyhimyksen joukosta yli puolella on oireita, jotka viittaavat vahvasti moderniin anorexia nervosaan. Hän luonnostelee nykyaikaisen anoreksian rinnalle käsitteen "pyhä anoreksia", jonka hän katsoo kuvaavan paastoavien naispyhimysten kokemusta syömisestä, itsekontrollista ja ruumiillisuudesta. Bell ei sentään mene niin pitkälle, että väittäisi näiden kahden ilmiön olevan keskenään samanlaisia, vaan esittää, että kyseessä on kaksi historiallisilta ja kulttuurisilta konteksteiltaan eroavaa ilmiötä, joilla on kuitenkin merkittäviä, yhdistäviä tekijöitä.

Katariina Sienalaisen (1347 - 1380) ruokavalioon kuului 16-vuotiaasta lähtien ainoastaan leipää, raakoja vihanneksia ja vettä. Viisi vuotta myöhemmin hän kadotti ruokahalunsa vavahduttavan ilmestyksen jälkeen ja jätti dieetistään pois leivän. 25-vuotiaana hän söi tuskin mitään ja koki olevansa terveempi ja voimakkaampi kieltäytyessään ruoasta: hän nautti päivittäin vain vähän vettä ja pureskeli pois sylkäistäviä yrttejä. Noituusepäilyjen myötä hän alkoi syödä kerran päivässä, mutta oksensi ruoan pois. Bell kuvaa Katariinan anoreksiaan viittaavia oireita, joita olivat muun muassa hyperaktiivisuus, unettomuus ja raju laihtuminen lyhyessä ajassa. Lopulta pyhimyksen kerrotaan jättäneen kuukauden ajaksi veden pois, minkä jälkeen hän kuoli nestehukkaan ja nälkiintymiseen.

Veronica Giuliani (1660 - 1727) harjoitti ankaraa paastoa ja itseruoskintaa luostarissa, ja kidutti itseään lukuisin eri tavoin: hänen kerrotaan syöneen kissan oksennusta, pitäneen kieltään painavan kiven alla ja nuolleen hämähäkinseittejä pois seiniltä. Nunnat kuiskuttelivat luostarissa tapahtuvista diabolisista ilmestyksistä, joissa päivisin syömästä kieltäytyvä Veronica nähtiin ahmimassa salaa herkkuja luostarin keittiössä. Nunnat tulkitsivat näyt Saatanan lähettämiksi, mutta Bell epäilee ilmestysten kertovan Veronican bulimiakäyttäytymisestä. Toisin kuin Katariina Sienalainen, Veronica lopulta "parantui" Bellin mukaan pyhästä anoreksiasta.

Bell väittää, että useat naispyhimykset kärsivät varhaislapsuudessa syntyneestä pakkomielteestä ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Heidän anoreksiaoireilunsa taustalla on Bellin mukaan patriarkaalinen kulttuuri, jota vastaan naiset kapinoivat harjoittamalla äärimmäistä itsekontrollia. Pakkomielteen taustalla ovat kuitenkin hänen mukaansa myös ambivalentit kokemukset imettämisestä (!). Bell tulkitsee, että eräs keskeisimmistä syistä Katariina Sienalaisen pyhään anoreksiaan oli tämän kokema tiedostamaton syyllisyys perheen ainoana rintaruokittuna lapsena olemisesta. Lisäksi Bell epäilee, ettei Katariinan äiti osannut vieroittaa tätä rinnasta oikealla tavalla vähäisen imettämiskokemuksensa vuoksi. Veronica Giulianin puolestaan kerrotaan kieltäytyneen jo vauvana maidosta kristillisinä paastopäivinä, mutta Bell spekuloi, että tosiasiassa Veronican äiti kielsi lapseltaan rintaruokinnan ja projisoi oman käyttäytymisensä merkiksi lapsen pyhyydestä.

Caroline Walker Bynum on tutkinut keskiaikaisia naispyhimyksiä ja heidän suhdettaan kärsimykseen, ruokaan ja ruumiillisuuteen. Teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987) hän väittää kärsimyksen ja paastoamisen olleen keskeisiä tekijöitä erityisesti naispyhimysten kanonisoimisessa. Hän lähestyy paastoamista kärsimyksen tematiikan kautta ja toteaa, että "monet pyhät naiset janosivat sairauksia" ja kieltäytyivät usein myös ruoasta. Keskiaikaisten naisten paastoaminen sijoittuu hänen mukaansa historialliseen ajankohtaan, jolloin erilaiset ihmeet, kuten stigmojen saaminen ja syömättömyys osana imitatio Christiä, liittyivät merkittävällä tavalla hurskaiden naisten uskonnollisuuden ilmaisuihin. On kuitenkin tärkeää panna merkille, ettei syömättömyyttä pidetty suinkaan silkkana ihmeenä vaan se voitiin tulkita myös sairaudeksi, itsepetokseksi tai huijaukseksi. Lienee todennäköistä, että ruoasta kieltäytymällä saattoi saada sosiaalisesti arvostetun aseman, mikäli ei tullut leimatuksi noidaksi tai huijariksi.

Bynum toteaa, että mikäli anorexia nervosa määritellään ainoastaan tietynlaisen kauneusihanteen tavoitteluksi, käsitettä ei voida soveltaa keskiaikaisessa kontekstissa. Bellin tavoin Bynum viittaa kuitenkin psykiatri Hilde Bruchiin, jonka mukaan anoreksiassa on kyse itseaiheutetusta nälkiintymisestä vailla somaattista sairautta ympäristössä, jossa ruokaa on saatavilla. Psykodynaamisissa tulkinnoissa anoreksiaoireilu ja syömättömyys liitetään keskeisesti abjektin ruumiin kontrollointiin ja perhepiirissiä syntyvään miellyttämisentarpeeseen. Bynumin mukaan näitä tulkintoja voidaan periaatteessa soveltaa joihinkin pyhimyksiin, kuten Katariina Sienalaiseen. Katariina vuorotellen paastosi ja oksensi, ei tunnistanut lämpötilanvaihteluita, kärsi unettomuudesta, oli euforinen ja hyperaktiivinen ja menehtyi lopulta kärsimyksiinsä.

Bynumin mielestä on mahdollista, että keskiaikaisten naipyhimysten ylenpalttinen paastoaminen voitaisiin diagnosoida modernissa psykiatrissa anoreksiaksi tai bulimiaksi. Tällaisessa lähestymistavassa on kuitenkin ongelmansa, kuten Bynum huomauttaa: diagnooseja ei ensinnäkään voida tehdä vuosisatoja vanhan, fragmentaarisen tekstiaineiston pohjalta. On lisäksi pohdittava, voivatko anoreksiaan viittaavat "oireet" olla sittenkin vain itse valitun paastoamisen seurausta. Paastoaminen itsessään voi aiheuttaa unettomuutta, euforiaa, paranoiaa ja kykenemättömyyttä tunnistaa lämpötilanvaihteluita. Bynumin mukaan huomio on kiinnitettävä laajempaan kontekstiin, siihen, millainen merkitys ruoalla ja ruumiillisuudella sekä niiden suhteella sukupuoleen on kussakin historiallisessa kontekstissa. Hän toteaa, että naisilla, ruoalla ja lihallisella ruumiilla on yhteinen, monisyinen ja pitkäaikainen historia, jota on tarkasteltava huolellisesti vastausten saamiseksi. On kysyttävä, miksi ruoka ja ruumiin muokkaaminen ovat niin keskeisesti läsnä juuri naisten elämässä.

Throwing Like a Girl

There is a specific positive style of feminine body comportment and movement, which is learned as the girl comes to understand that she is a girl. The young girl acquires many subtle habits of feminine body comportment - walking like a girl, tilting her head like a girl, standing and sitting like a girl, gesturing like a girl, and so on. The girl learns actively to hamper her movements. Thus she develops a bodily timidity that increases with age. In assuming herself to be a girl, she takes herself to be fragile.

(...) She often lives her body as a burden, which must be dragged and prodded along and at the same time protected.

"Sähän heität kuin tyttö!", minulle huudetaan (tosin osana ironista leikinlaskua), kun pelaamme pesäpalloa lahtelaisessa lähiössä. Ja totta tosiaan! Heitän palloa heikosti ja varoen, enkä käytä ruumistani kokonaisvaltaisesti. Pallon lento on lyhyt ja sattumanvarainen, ja häpeän jo etukäteen kehnouttani. Olenko heittänyt aina yhtä huonosti vai onko kyseessä vain harjoituksen puute? Pari vuotta sitten edesmenneen Iris Marion Youngin klassikkoessee Throwing Like a Girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment, Motility, and Spatiality (1980) tavoittelee kokemuksiani epämääräisellä tavalla, jota yritän nyt sanallistaa. Luulen, että Youngin ajatukset herättävät runsaasti vastalauseita 2000-luvun "nomadisissa naisfeministisubjekteissa", enkä itsekään suhtaudu hänen muotoiluihinsa varauksetta. Young kuitenkin kuvaa mielestäni jotakin tunnistettavaa ilmiötä. Tiedättehän tytöt, jotka ilmaisevat kaikin tavoin, etteivät osaa eivätkä kykene?

Young viittaa esseessään neurologi Erwin Strausiin, joka tarkasteli 1960-luvun puolivälissä viisivuotiaiden lasten sukupuolittuneita tapoja heittää palloa. Poikien käyttäessä ponnistukseen koko ruumiillista voima-arsenaaliaan, tytöt eivät hyödyntäneet lainkaan koko ruumiin liikkuvuutta ja itseään ympäröivää tilaa. Niinpä he sinkosivat pallon lentoon vailla voimaa, nopeutta ja kunnollista tähtäystä. Young tarkastelee tekstissään tyttöjen ja naisten suhtautumista tilaan, fyysisiin toimintoihin ja omaan ruumiiseensa. Hän tarkentaa, ettei puhu kaikista naisista ja tytöistä, mutta väittää tietynlaisen ruumiillisen arkuuden yleensä kuvaavan urbaanin, länsimaisen naisen tapaa suhtautua voimaa tai liikunnallisuutta vaativiin askareisiin. Young väittää, että tytöt ja naiset epäilevät usein ruumiillista kyvykkyyttään kyseenalaistaen esimerkiksi kykynsä kantaa painavia taakkoja. He juoksevat, lyövät ja kiipeävät kuin "tytöt".

Omat kokemukseni tyttöydestä ja ruumiillisuudesta ovat hankalia ja ristiriitaisia ja luulen, että nämä adjektiivit kuvaavat myös olemistani esimerkiksi koulun liikuntatunneilla. Olin koko ala-asteen pienessä koulussa, jossa tytöillä ja pojilla oli yhteiset liikuntatunnit. Kaikkia kyllä kannustettiin liikkumaan ja varsinkin kilpailemaan erityisesti yksilölajeissa, mutta pojat olivat lähes poikkeuksetta joukkuelajien herroja. He komentelivat, ilmeilivät turhautuneesti itseään kömpelömmille ja olivat tavattoman röyhkeitä. He löivät jääkiekkomailalla näköni sumeaksi ja kyynerpäähermoni tainnoksiin; he suistivat minut hiihtokilpailussa ladulta. He olivat pieniä kuninkaita, vittumaisia pikku keisareita. Tyttöjen pukuhuoneessa minut tuijotettiin näkymättömäksi. Jossakin siellä heidän silmissään oli sama verenhimo. Yläasteella kehitin valtavan vastenmielisyyden melkeinpä kaikkea liikkumista kohtaan, vaikka en ole koskaan ollut (tai välttämättä edes kokenut olevani) liikunnallisesti täysin lahjaton. Lukion liikuntakurssin alkaessa esittelin itseni uhmakkaasti ja muka välinpitämättömästi "laiskuriksi". Päätin, että tämä paska saa nyt riittää, kerta kaikkiaan.

Näitä kysymyksiä mietin nytkin, kun olemme taas alkaneet pelata viikoittain jalkapalloa. Tunnistan itsestäni sekä oman ruumiini tuntuun että ulkonäköön liittyvän arkuuden. Toisaalta ujostelu vähenee kerta kerran jälkeen. En tiedä, mihin kaikkeen ruumiini kykenee. Se, että juoksen hitaasti, ei välttämättä tarkoita sitä, ettenkö jaksaisi liitää nopeammin. Sen sijaan pelkään näyttäväni naurettavalta, kelvottomalta ja kykenemättömältä. Pelkään olevani kaikkia näitä määreitä. Kentällä miehet pelaavat rajumpaa ja kovempaa peliä kuin naiset. He juoksevat vikkelämmin, taklaavat ja törmäilevät. Itse suhtaudun rajumpiin otteisiin ambivalentisti: toisaalta röyhkeässä pelissä on miellyttävä fyysisyyden ja hien tuntu, toisaalta pelkään, ettei se ole oikein sopivaa. Tyttöjä varon enemmän kuin poikia, eikä kyse ole vain jostakin naiskehojen oletetusta hauraudesta. Pelkään, että naiset paheksuvat sitä, jos olen jyräävä, dominoiva ja päällekäyvä. Kentällä suhtaudun kontaktileikkeihin humoristisen äreästi. Karjahtelen, örähtelen, kiroilen, nauran ja sätin: "Senkin paskiaiset!"

Koen myös kilpailunhaluni jollakin tavoin hävettäväksi. Vaikka kilpailuun liittyy mielestäni monenlaisia vastenmielisiä seikkoja, olen kuitenkin hirvittävän kilpailunhaluinen, eikä mittelemisenkaipuuni jää ainoastaan jalkapallokentälle. Minä haluan olla paras, minä haluan loistaa. Haluan, että ruumiini lakkaa olemasta taakka!

(Max Ernst: La Pubérté proche)

Huoli itsestä

Yöllä näen unta, jossa tuntematon mies leikkaa saksilla häpykarvojaan alastoman ruumiini päälle. Makaan apaattisena vuoteella enkä osaa huolehtia hänen murrosikäisestä tyttärestään. Joskus näin toistuvasti unia kissoista, joita laiminlöin tahtomattani. En muistanut ruokkia niitä, en sammuttaa niiden janoa. Surkeina ne naukuivat jaloissani, nuo nälkiintyneet, kuolemaa odottavat kissat. Sitten uneksin viimein kerrossängystä, jossa makasin kissojen keskellä alasti raukeana ja tyytyväisenä, vähän kuin Young Venus after School. Kissojen turkit huokuvat unessa lämpöä, niin kuin minäkin. Turvallinen kehräys täyttää asunnon. Sen jälkeen kissat eivät ole palanneet uniini.

Kissojen tilalle on tullut painajaismaisia ihmisvauvoja. Yksi niistä on kuin Eraserheadin outo mutanttivauva; toiset aivan tavallisia, mutta eivät koskaan haluttuja, eivät ikinä rakastettuja. Joissakin unissa olen raskaana tai ainakin luulen niin. Vatsan kasvun mukana kasvaa myös ahdistus. En kykene rakastamaan noita pieniä vampyyreja, jotka versovat minusta ulos. Nappaan pakokauhuisena vauvan mukaani lähikaupan hedelmätiskiltä kuin omenan tai appelsiinin. Tiedän, että minun on huolehdittava siitä, vaikka en yhtään haluaisi. Lopulta ymmärrän, miksi kaikki ovat minulle vihaisia: vauvaa ei ole koskaan ollutkaan ja se hajoaa käsiini, murenee maahan kuin kuivunut savi.

Kertomuksia puberteetista

It was one of those days when it's a minute away from snowing and there's this electricity in the air, you can almost hear it. And this bag was, like, dancing with me. Like a little kid begging me to play with it. For fifteen minutes. And that's the day I knew there was this entire life behind things, and... this incredibly benevolent force, that wanted me to know there was no reason to be afraid, ever. Video's a poor excuse, I know. But it helps me remember... and I need to remember... Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in.

Katsomme jouluaattona sadannen kerran American Beautyn (1999), jota seuralaiseni kommentoi osuvasti elokuvaksi, joka muistuttaa jostakin tärkeästä, sellaisesta, jonka haluaisi olevan jatkuvasti läsnä omassa elämässä. Ja sitten sen kuitenkin unohtaa, toisinaan pitkäksikin aikaa. American Beauty on ollut pitkään eräs lempielokuvistani. Muistan vieläkin, kuinka kävin katsomassa sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten kotikaupunkini elokuvateatterissa äitini kanssa. Elokuvan alkaessa katsoimme epäuskoisen merkitsevästi toisiamme: Kevin Spaceyn suihkussa runkkaava roolihahmo muistutti ulkonäöllisesti kovasti isääni. Muistan yhä puhtaan lumoutumisen tunteen, jonka elokuva minussa herätti. Lester Burnhamin heräämistä on riipivän riemukasta seurata, ja Ricky Fittsin kauneus saa veren virtaamaan vailla esteitä. Tällä kertaa kiinnitän kuitenkin enemmän huomiota Thora Birchin esittämään Janeen, jonka tyttöys muistuttaa minua jostakin, jota en enää aktiivisesti ajattele. Janessa ruumiillistuu koko teini-ikäni klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Epätoivoinen nähdyksi tulemisen halu, joka manifestoituu lauluina akvaarioista, kaksikymmentäyksi sekuntia kestävistä puhelinkeskusteluista, ihmisjoukoista, raivosta kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. Kuudentoista ikäisenä puberteetti rantautuu minuun uudelleen ja olen koko ajan vihainen. Olen tuskallisen tietoinen seksuaalisesta epäkelpoudestani, tahrasta, jota en näe, mutta joka minussa on pakko olla.

Elokuvassa Ricky Fitts kuitenkin näkee Janen. Jane riisuu ikkunassa paitansa ja paljastaa rintansa Rickyn videokameralle. Nähdyksi tuleminen vaatii todisteen, jota ajattelen tarvitsevani, mutta jota en dramaattisesti usko koskaan saavani. Elokuvan ruusuveden valelema enkeli-Angela on nemesikseni: inhoan kauniita, kepeitä vaaleahiuksisia tyttöjä, jotka nostattavat esiin halun silkalla olemassaolollaan. Minunkin ympäristössäni on sellainen tyttö. Hän on minun ystäväni, mutta vihaan häntä salaa. Kadehdin, myrkytyn, tulehdun. En ajattele olevani toivottoman ruma, mutta ruma kuitenkin. Joskus, kun olen kihartanut hiukseni, pidän itseäni hetken aikaa kauniina. Fantasiamaailmassani olen kätketty kukka, salattu elokuun kruunu. Unelmissani tapaan jonkun sellaisen kuin Ricky Fitts; jonkun, jonka katse ulottuu lian, rääsyjen ja pelon tuolle puolen. Sitten tapaan pikkukaupungin Kravitzin, mutta pikkukaupungin Kravitz ei ole mikään Ricky Fitts eikä minun epäkelpouden tunteeni katoa alkuunkaan.

Luulen, että olisin ilahtunut teini-iässä myös Edward Cullenin tapaamisesta. Edward on älykäs, taiteellinen ja fyysisiltä ja henkisiltä kyvyiltään ylivoimainen. Hänkin näkee tytön, jota muut eivät ole huomanneet. Luin koko syksyn lähinnä feminististä filosofiaa ja pakkomielteisesti Luupäitä, mutta joulun alla tartuin Stephenie Meyerin hehkutettuun teinikirjasarjaan, jonka pauloihin jouduin ensi silmäyksellä. Olen salaa fiksoitunut sekä vampyyreihin että amerikkalaiseen high school -maailmaan, joten uhriutumiseni ei ollut mikään yllätys. Meyerin hengentuotteet vetoavat muihinkin. Lueksin hiljattain keskustelua, jossa haltioituneet tytöt ja nuoret naiset ylistävät sarjan loistokkuutta. Keskustelussa on kuitenkin mukana myös riitasointuja: kolmekymppiseksi kirjallisuustieteilijäksi itseään tituuleeraava nimimerkki on tuohtunut siitä, että teinitytöille suolletaan yhä sarjan kaltaista "höttöä". Muissakin kriittisissä kommenteissa kiinnitetään huomiota nimenomaan sarjan päähenkilön, teini-ikäisen Bellan, toimijuuteen. Bella on a damsel in distress, ja häntä komentelee ja kontrolloi todellista ulkonäköään rutkasti vanhempi vampyyripoika. Kirjoittajien kritiikillä on luonnollisesti yhtymäkohtia tietynlaiseen feministiseen diskurssiin. Itse olen kuitenkin nauttinut häpeilemättömän röyhkeästi paitsi Meyerin kädenjäljestä ja hänen taidostaan käyttää kliseisiä(kin) populaarikuvastoja, myös tavasta, jolla hän kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta. Ulkopuolisuuden tunne, tavanomaisuuden pelko ja epävarmuus omasta ruumiista ovat Bellassa läsnä tavalla, joka on hyvin tunnistettava.

Hymyilyttää, tekee hieman kipeääkin.

(Theodor Kittelsen: Nokken)

Kirkollinen iltapala

Seurasin taannoisena iltana Akateemisessa kirjakaupassa Johannes Ojansuun ja isä Mitron keskustelua lankeemuksesta. Itse keskustelu oli melkoisen mielenkiinnotonta pölvästeilyä, mutta minun on nyt paljastettava sen huippukohta. Keskustelun tiimellyksessä Ojansuu syleili vitutusta positiivisena, ihmisen liikkeelle panevana voimana ja ehdotti, että kirkkokin omaksuisi "vitutuksen" käsitteen omakseen. Tähän isä Mitro, tuo nokkela törkimys, vastasi: "Kohtahan se tulee ihan kirurgin veitsellä."

You're only popular with anorexia

Nuorten naisten ja tyttöjen pahoinvointi lisääntyy kaiken aikaa. Masennus, bulimia, anoreksia ja muut itseinhon muodot eivät verso tyhjiöstä. Internetin, musiikkivideoiden ja viikkolehtien luista ja silikonista kootut kiiltokuvanaiset tarjoavat ahdistavan mahdotonta samastumismalliaan kasvaville tytöille. Ei ole yhtäkään syytä, miksi näiden kuvien pitää täyttää myös katuvarret. Kieltoa vastustavat vetoavat yleensä ilmaisunvapauteen, mutta tämä peruste ontuu, sillä emmehän me muutoinkaan salli julkisessa tilassa mitä vain.

Naisasialiitto Unionin ideologisestakin työstä vastaava pääsihteeri Elina Hatakka kirjoittaa Unionin jäsentiedotteessa seksistisestä katumainonnasta ja sen vahingollisista vaikutuksista nuoriin naisiin ja tyttöihin. Hän perää kirjoituksessaan tarkempaa rajanvetoa "sopivan" ja "ei-sopivan" välille ja väittää, että sopivaisuuden rajaa on hivutettu vuosien varrella manipulatiivisesti yhä "tötteröhuulisempaan, raukeasilmäisempään ja paljaampaan suuntaan". Hän kritisoi voimakkaasti tietynlaisen naisenruumiin näkyvyyttä katukuvassa ja esittää, että vastakkaisten näkemysten logiikka on seuraava: "kuva ei häiritse minua, ja sen vuoksi se ei häiritse muitakaan". Hän vie ajatuksensa yhä pidemmälle pohtien, voisiko kyse olla sittenkin siitä, että kuvat vetoavat kontrollilakien vastustajiin, jotka haluavat nauttia "ei-sopivasta" kuvastosta vastaisuudessakin.

Hatakan näkemykset ja perustelut ovat mielestäni monella tapaa ongelmallisia. Ensinnäkään hänen logiikkansa ei juurikaan eroa siitä, jota hän kritisoi, voidaanhan se kääntää seuraavasti: "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi sen pitäisi häiritä muitakin" tai "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi se pitäisi kieltää". Hatakka on toki ottanut oman närkästyksensä lisäksi mukaan perusteluihinsa myös epämääräisen nuorten naisten joukon, jota on suojeltava "sairastumiselta". Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä kaikki kuvastot ovat kirjoittajan mukaan vahingollisia: olisiko kaikki alusvaatemainokset kiellettävä, "tarjoavathan" mallit niissä itseään "lähes alasti"? Vai onko pannaan tuomittava nimenomaan sellaiset alusvaatemainokset, joissa malli kutsuu katsojan kiimaiseen tyynysotaan ja himokkaaseen telmintään? Vahingoittaako nuoria naisia ja tyttöjä eksplisiittisen seksuaalisuuden esittäminen vai yhdenmukaiset kauneusihanteet? Onko Hatakka tullut ajatelleeksi, että kaikki, ehkäpä jopa suurin osa nuorista naisista, ei välttämättä pidä kuvia vahingollisina tai häiritsevinä; ehkäpä ne jopa miellyttävät heitä ja tuottavat heille nautintoa. Onko tämä luonnotonta ja sopimatonta? Lisäksi kuvia voidaan myös parodioida ja kyseenalaistaa, kuten esimerkiksi Tarja Tolonen on osoittanut koulua, sukupuolta ja ruumiillisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan.

Minäkin näkisin mielelläni mediassa ja katukuvassa erilaisia ja toisistaan poikkeavia naisen- ja miehenruumiita, joiden ei tarvitsisi taipua yksiäänisiin normeihin. Kannatan myös lämpimästi keskustelua, kritiikkiä, polemiikkia ja debattia. Sensurointi on kuitenkin mielestäni tavattoman huonoa keskustelua ja on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että mediassa voidaan esittää myös kontroversiaalia materiaalia. On myös pidettävä mielessä, että Hatakkakin tuottaa kirjoituksessaan ruumiillisuusnormeja, joihin ei sovi esimerkiksi laihuus, isorintaisuus, eksplisiittinen seksuaalisuuden esittäminen ja turpeat huulet. Ystäväni esitti tärkeän huomion: olisiko syytä etsiä keinoja, joiden avulla "seksistisiä" kuvastoja voitaisiin pitää vähemmän haavoittavina? Tuon lisäksi esiin kysymyksen, jota voidaan pitää jopa tympeänä ja itsestäänselvänä: mitä Hatakka ajattelee mainoksista, joissa hikipisarat nuolevat nuoren miehen lihaksikasta ruumista, jonka keskipisteessä on alushousujen sisällä sykkivä penis?

Lopuksi vielä sananen anoreksiasta: vaikka esimerkiksi historioitsija Caroline Walker Bynum on huomauttanut, että 1900-lukulaisella anorexia nervosalla on epäilemättä myös "kulttuurinen" kontekstinsa, kyseessä on kuitenkin ilmiö, jolle on löydetty tutkimuksessa niin fysiologisia, geneettisiä, neurobiologisia kuin ravinnollisiakin selityksiä. Lisäksi Bynum toteaa, että on tärkeää kuunnella yksilön selityksiä omasta käyttäytymisestään: on syytä kysyä, onko yksilön oma kokemus väistämättä patologisoitavissa ja medikalisoitavissa. On myös kiehtovaa pohtia Rudolph M. Bellin tutkimusta Holy Anorexia (1985), jossa Bell väittää, että "anorexic response is timeless". Bell vertaa keskiaikaisten naispyhimysten paastoamista moderniin anorexia nervosaan ja väittää, että näiden kahden historiallisen ilmiön välillä on yhtäläisyyksiä. Hänen tutkimuksessaan on todella paljon kritisoitavaa, mutta väite siitä, että anoreksiassa ei olisikaan kyse täysin uudesta ilmiöstä, on joka tapauksessa kutkuttava.

(Kuva 1: kollaasi Emmanuelle Béartista H&M:n alusvaatekampanjassa
Kuva 2: Doven mainoskampanja)

Yksi nurin, yksi oikein

Lapsena uneksuin vuoteesta, joka sinkosi silmieni ummistuessa katon läpi öiselle taivaalle. En tuntenut pakkasta enkä viimaa; matka peiton alla tähtikirkkaan taivaan sylissä kohti kuunsirppiä. Tänä yönä boheemikaupunginosassa nukutaan sikeästi, mutta minä en saa unta. Kadulta kuuluu liikenteen etäinen humu. Humalaiset ovat kömpineet suojaan yön kirpeydeltä. Mitä teen aamulla, kun kello soi ja haluan vain hibernoida ja kätkeytyä vuoteen alle? Torkunko jälleen tunnin, puolitoista ja nousen lopulta nuhruisena ja tuhruisena ylös? Vellon passiivisuuden ja ja siitä irti pyristelemisen välillä. Olen pyristellyt tietoisemmin ja tarkemmin kuin aikoihin, se on myönnettävä. Olen käynyt taidenäyttelyissä ja löytänyt uudelleen leikkimisen riemun: sankariantropologi on ihastuttavan kinesteettinen ja inspiroiva, enkä ole koskaan tavannut ketään suorempaa ja rehellisempää. Oudoksutan itseäni tekemällä asioita, joiden pariin en ole luullut palaavani. Ensisilmukat aiheuttavat päänvaivaa ja turhautumista, mutta kädet löytävät yllättävän nopeasti rytmin ja liikkeen, joka on ollut viimeksi läsnä joskus lapsena. Puikot tervehtivät minua ilkurisesti, ja tällä kertaa voin tehdä tämän kaiken juuri niin kuin itse haluan.

Luistimet puristavat jalkojani kipeästi, mutta pian niiden ärähdykset hiljenevät. Punahilkka punaposki jääkenttien kuningatar, ennen luokan huonoin luistimilla. Perjantaina käyn ystäväni kanssa kylpemässä Yrjönkadulla. Joka paikassa tissejä ja tussuja, minunkin. Tämä on ollut minulle monen vuoden ajan sula mahdottomuus. Höyrysaunassa höyrytämme ulos häpeää ja kuollutta ihosolukkoa. Allas on liian täynnä pitkille, sulaville vedoille, mutta olkoon - minä olen nyt tässä ja minä kykenen tähän, eikä millään muulla ole väliä.

Joskus tavallisten asioiden toimimattomuus ja hoitamattomuus rassaavat: laskut myöhästelevät, hiukset rasvoittuvat ja opintoviikot odotuttavat itseään. Lauantai on niin ahdistava ja klaustrofobinen, että on kysyttävä itseltään, oppiiko ikinä pääsemään tästä lian ja paskan suosta ylös. Missä vaiheessa aloin pelätä yksinoloa? Silloinko, kun rintakehää ympäröi näkymätön koura ja ruumiinjäsenet alkoivat puutua ja pistellä? Enkä minä enää pelkää, minä vain ahdistun. Olen piiloillut kauan selkien takana, jotka ovat olleet leveämpiä kuin omani. Yritän piiloutua työskentelyltä ja taiteen tekemiseltä ja kehon liikuttamiselta. Olen kaivannut turvallisuutta niin epätoivoisesti, että olen jättänyt tekemättä monia sellaisia asioita, jotka ovat minulle tärkeitä.

Emmin yhä kirjoittamista ja tilan ottamista. En ole jaksanut olla kiinnostunut oikein mistään. Terät ja piikit ovat kaikonneet johonkin, mutta ne yrittävät taas puskea esiin ihoni alta.

Terrible Angels

Pieni, valkoinen koira nuuskii bussissa varpaitani. Tuoksuukohan niissäkin kuukautisveri ja kohtuuttomasti valuva hiki? Haistaako koira minusta paniikkikohtauksen jäljet? Jään pois Hakaniemessä, jossa mies karjuu kadulla eläimentuskaansa: "Mun äiti on kuollu! Tekee pahaa!" Samaan aikaan toisaalla mies sulkee silmänsä lasisessa kopissa, antaa pehmeän ihmiskudoksen taipua kiskojen alle. Veri ja sisäelimet muuttuvat pumpuliksi. Yhdeksän lempeää hymyä, yhdeksän kauhistunutta henkäisyä.

Night and day I dream of making love to you now baby.

Flow-festivaaleilla CocoRosie ja yötaivas. K-Hole, Beautiful Boyz ja Werewolf; liekehtivä rytmi ja savupiippujen okra tähtiä vasten. Vieressä himoittava keho laulaa suloista tanssiinkutsua.

(Dave McKean: Moon)

"Oh, ils sont en train de me toucher..."

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)