Afrikan löytäjät

Ystävälläni on hätkähdyttävät kasvot. Mittailen häntä syrjäkarein, kujeen ja vakavuuden rajamailla käyskennellen. Punainen kesämekko, kirpputoripussista pelastettu, saa kelvata tänään nahakseni. Taisit joskus pukeutua ruskeaan ja vihreään, ystävä sanoo. Niin, silloin kun aloitin. Aloitit pukeutumisen? Silloin, kun tapasin sinut.

Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitymme toisiimme kuin parittelevat hyönteiset. Jännitys syöksähtelee meissä samassa tahdissa, syöpyy punaiseksi naamioksi kummankin kasvoille. Metsätalossa pohdin, minkä vuoksi hän ei istu viereeni. Sen jälkeen olemme kaikkialla yhdessä: nuuskimme toisiamme kuin laihat, nääntyneet elukat. Tällaista on vetää sisäänsä toisen ihmisen hajua, hänen kummallisia tapojaan. Muistan, kuinka hänen jääräpäisyytensä ja kaikkeen tarttumisensa järkyttävät minua. Hän on opetellut metodisesti vastarannankiiskiksi, jotta hänellä olisi mielipiteitä. Torailemme ja kärhämöimme, mutta samanaikaisesti lumoudumme toisistamme.

Kesäkuussa kutsun hänet ensimmäiseen Helsingin-asuntooni, joka sijaitsee hautausmaan ja linja-autovarikon vieressä. Näen usein unia, joissa tuntemattomat miehet pääsevät sisään lukitusta ovesta, täyttävät kutsumatta tuon tilan. Tunkeilijoiden lisäksi uneksin toisenlaisista tunkeutumisista, väkisinmakaamisista, jotka tapahtuvat ikään kuin vahingossa. On siis ensimmäinen ilta asunnossa, jonka ovet aukeavat tahdostani riippumatta. Tänään olen kuitenkin avannut oven myötämielisesti, toivottanut ystävän tervetulleeksi. Ystävä vastaa suudelmaani karkeasti ja kiihkeästi, mutta minulla on oikukas ja pakeneva halu, josta hän ei vielä tiedä mitään. Lempimisen mahdollisuudesta ei ole pitkä matka lamaantumiseen. Makaan koko yön hänen vieressään puolialastomana ja jäykkänä, enkä voi tai osaa selittää, miksi ruumiini toimii niin kuin se toimii. Kauhuni on valtava, koluamaton manner, jonka lainalaisuudet ovat tuolloin yhä kartoittamatta. Myöhemmin kudon hänelle keittiön pöydän ääressä maailmanselitystä, raotan Pandoran lipasta, sano minulle emmekö / suudelleet pimeän sisässä / kuin Afrikan löytäjät.

Meistä ei tule rakastavaisia, mutta kirjoitamme toisistamme ja toisillemme. Kuvittelen, että hän näkee minun sisääni ja tekee minusta karttaa, mutta minä en halua olla hänen kirjoitusalustansa. Hänellä on moralistin kynnet, minä raatelen häntä terävin ja julmin pennunhampain. Tulee muita miehiä, uusia miehiä, kusipäämiehiä, ihania miehiä. Sulautumamme alkaa rakoilla. Tulee muita naisia, uusia naisia, kusipäänaisia, ihania naisia. Jälkiä, hajuja, haluja, suita, käsiä. Ja meistä tulee toisillemme taas ihmisen kokoisia.

What's eating, Joyce Carol Oates?

Minkähän vuoksi Joyce Carol Oates ei aivan sytytä minua kirjallisesti? Oates kirjoittaa hengästyttävää proosaa ja hänellä on paljon kiehtovia teemoja, kuten seksuaalinen väkivalta, teini-ikä, ambivalentti halu ja white trash -Amerikka, mutta silti hänen tekstinsä eivät ole saaneet minua haltioitumaan. En voi olla vertaamatta Oatesia Atwoodiin, ja tässä vertailussa Oatesille käy armottomasti kalpaten: hänen kädenjälkensä vaikuttaa suorastaan karkealta, yksinkertaiselta ja pursuilevan melodramaattiselta. Oates ei myöskään saa kaikkea irti niistä seksuaalisista latauksista ja jännitteistä, joita hänen teoksissaan viljellään tuhlailevasti.

Olen tutustunut vasta pieneen suupalaan kirjailijan valtavasta tuotannosta, mutta väkivaltaisesti purkautuvien jännitteiden syklit vaikuttavat toistuvan teoksesta toiseen. Kosto: rakkaustarina (2010) on tiheä pieni romaani, jonka ansiot ovat pikemminkin poliittiset kuin kirjalliset. Voiko näin sanoa? Ehkä ei, ei aivan. Koston kieli on raakaa sarjatulta raiskauksesta, huoruudesta ja naisruumiin merkitsemisestä. Silti en pidä teoksesta niin paljon kuin haluaisin. Oatesin tekstien hengästyneisyydessä on kuitenkin jotakin, joka vetää minua puoleensa. Hän kirjoittaa pakahduttavassa tahdissa vieteistä, nuorista tytöistä ja yhteiskuntaluokasta. Seksuaalinen himo, mielen sairaus, kuolema ja väkivalta ovat Oatesille kohtalonomaisia ja väistämättömiä. Hänen teostensa subjektit itkevät kadotettujen ja surmattujen isiensä ja äitiensä perään. Rakkaus ja seksi ovat helvetillistä kaipuuta, riippuvuutta ja kauhua. Lauren Kelly -pseudonyymillä kirjoitetussa Take Me, Take Me With You -romaanissa (2003) Lara Quade ei halua rakastaa ketään miestä (rakastelemisesta puhumattakaan), mutta silti Zedrickin (mies, jonka nimi ei tarkoita mitään) sormet saavat vastahakoisen naisnuken laukeamaan ja itkemään "as if my heart were broken". Little Bird of Heavenissa (2009) Oates kuvaa kiinnostavasti seksiin liittyvää identiteetin menettämisen pelkoa:

What sprang out of Krull, out of his cock, something like hot mucus. He guessed was his soul. Weeks later his hands, his hair still smelled of the beet-dyed hair.

Nuoren miehen sielu katoaa siemennesteen mukana naisen sisään. Kiima ja jännite eivät katoa viikkojen, edes vuosienkaan päästä. Oatesin kirjallisessa maailmassa seksi on aina vaarallista ja tuhoavaa. Kenties sen vuoksi kaipaan atwoodilaisia sävyjä ja hienovaraisia kerrostumia, sitä, kuinka ruumista ei tarvitse repiä ja ratkoa auki: "(...) underneath that is another feeling still, a feeling like being torn open; not like a body of flesh, it is not painful as such, but like a peach; and not even torn open, but too ripe and splitting open of its own accord."

Hysteriakuvastoja

Tämän kirjoituksen kuvituksessa tapaamme Augustinen. Hän on valokuvassa niin sanotussa intohimoisten asentojen ekstaasivaiheessa. Augustine oli esimerkillisesti sairastava hysteerikkopotilas Salpêtrièren mielisairaalassa. Hän tiesi, kuinka poseerata ja tulla länsimaisen lääketieteen lemmikiksi. Hänen jälkeensä on jäänyt värikäs, erilaisia tunneskaaloja ja kaipuita esittelevä hysteriakuvasto. Kuvat ovat aistillisia, jopa pornografisia. Levoton Augustine lienee suoltanut suustaan rivouksia ja rukouksia, pyytänyt lääkäriä naimaan itseään ja väännellyt vartaloaan kummallisille, jännittyneille kiemuroille. Hysteerikko on voinut olla frigidi tai seksuaalisesti kyltymätön, kenties liian äänekäs, näkyvä ja ruumiinnesteiltään runsas nainen. Miksei myös nainen, joka on niin lukossa että kuinka voi ihminen ollakaan. Isoava nainen, karvainen nainen, eläinten ääniä matkiva nainen. Nainen, jonka kohtu on suuri, limainen matkantekijä. Jollakin tavoin hysteria liittyy aina seksiin ja sukuelimiin. Kohdennettuihin vesisuihkuihin, vaginan hierontaan, dildoihin, klitoriksenpoistoleikkauksiin.

Suosittelen lämpimästi Anna Kortelaisen teosta Levoton nainen – hysterian kulttuurihistoriaa (2005). Se on taidokas ja erinomaisesti kirjoitettu johdatus erityisesti 1800-luvun lääketieteen kuriositeetteihin ja naisruumiin kolonialisointiin. Kortelainen johdattaa lukijan Albert Edelfeltin matkassa sankarilääkäri Jean-Martin Charcotin hysteriaspektaakkeleihin, joissa innokas miesyleisö pääsi tirkistelemään, kannattelemaan ja jopa koskettelemaan hermostuneiden naisten vapisevia varsia. Hysteriahoidoissa on jotakin samanaikaisesti kammottavaa ja kiihdyttävää. Lääkärien kuvauksissa naisten sukuelinten koskettelu ja manipulointi on esitetty inhottavana ja vastenmielisenä toimenpiteenä, johon ei liity halua tai seksuaalista kiihottumista. Mikä kiehtovan jännitteinen piirileikki! Seksuaalisesti turhautuneet naiset, vastahakoiset mieslääkärit! Kertomukset seksuaalisen halun tukahduttamisesta, medikalisaatiosta ja pidättyväisyydestä ovat aina kiihottaneet minua. Erityisen kiinnostavia ne ovat uskonnollisessa, etenkin kristillisessä kontekstissa. Kunnon fetisistin tavoin olen käsitellyt aihetta jopa gradussani, vaikka sitten sivujuonteenomaisesti: piehtaroin vuosi sitten kristillisissä kokemuskertomuksissa, joissa halun, kieltäymyksen ja lankeemuksen kolminaisuus oli jatkuvasti läsnä. Tuo tutkimusaineisto tuli mieleeni, kun sain ystävältäni linkin Feminist Mormon Housewives -blogiin, jossa nimimerkki BC kuvailee kokemustaan seksuaalisesta halusta ja syyllisyydestä näin:

I’m in my mid-twenties, un-endowed, and engaged to be married in the temple soon. Most of the men that I previously dated were men with whom I had no particular chemistry, which meant that I always felt chaste even situations that I consider (in hindsight) to have been somewhat compromising. However, I find my fiance very attractive. Often when we simply kiss, cuddle or touch I get quickly turned on and sometimes I have sexual thoughts and feelings with no warm up or warning at all. Over the past few months even ordinary physical contact has become unexpectedly arousing. I’m committed to living chastely because I believe it brings personal blessings and pleases my Father in Heaven. There’s not really any likelihood that I’m going to have premarital intercourse or purposefully fool around, but I do feel guilty for the way my body reacts at times to otherwise fairly innocent-looking situations.

Ruumis tekee, ruumis reagoi. BC pelkää, että hänen halussaan ja kiihottumisessaan on jotakin luonnotonta ja epänormaalia. Vastauksissa feministimormonit kehottavat naista nauttimaan voimakkaasta vetovoimasta ja antautumaan halulle sitten, kun sen aika on.

Ahdistuneisiin, hysteerisiin ja haluaviin naisiin on helppo samaistua. Olen kokenut monenlaista seksuaalista halua: uteliasta, pelokasta, välttelevää, epätoivoista ja tarvitsevaa. Viallisuuden ja seksuaalisen invalidiuden kokemuksista on kuitenkin ollut mahdollista käydä ylitse: ihmisten kanssa voi kokea iloa, riemua ja luottamusta. Sinä kesänä kun rakastun kettupaitaiseen poikaan, halu räiskähtää pidäkkeettömästi ja mutkattomasti. Se tulee lihaksi hänen pikkuveljensä vuodesohvalla, se kohoaa punaksi poskilleni, kun hän tulee tervehtimään minua työpaikalleni. Hänellä on veikeät pisamat ja hymykuopat. Hänen koskettamisensa saa minut sillä tavoin tolaltani, että minua alkaa pyörryttää ja pökerryttää. On pakko istuutua alas; aivot säksättävät. Merihaka muuttuu palatsiksi, Kaisaniemen puistossa lintu ryövää hänen lempihattunsa. Kiipeilytelineessä siemailemme viiniä ja toisiamme. Rakastelemme muiden ihmisten asunnoissa, mutta vain Wallininkadulla ukkonen tunkee sisään avoimesta ikkunasta. Yöbussiretket hänen luokseen, seksimatkat lähiöön. Myöhästyn töistä naimiselta tuoksuen. Että tällä tavoin voi hullaantua jostakin toisesta! Myöhemmin tutustun hitaaseen himoon ja jännitteeseen, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. Käsiin, jotka ovat erilaiset kuin kenenkään muun. Opin jotakin pidättäytymisen ja kieltäytymisen ja torjutuksi tulemisen erotiikasta. Opin, että olen hillitön ja liiallinen ja intensiivinen. Kohtuni on lähtenyt vaellukselle.

Kuvat:
Attitudes Passionnelles XXIII (1876–1880)
"Dermographisme – Démence précoce catatonique", Nouvelle Iconographie de la Salpêtrière (1904)

Vuotavia astioita

Antti Nylén kirjoittaa Miehen kritiikki -esseessään (2007) tyttöydestä, miehisestä tuhovoimasta, itseinhosta, Jarvis Cockerista ja Lukas Moodyssonista. Essee on tyly ja kirkas, luenta kiinnostavaa. Se pieksee minut ahdistukseen, tuo väkivaltaisesti menneisyyteni kokemukset esiin.

Yöllä vuoteessa ajattelen niitä kertoja, kun sisälleni on yritetty väkisin katsoa. Kun tytönlihaani on kajottu; elävä muisto ruumiillisesta häpeästä. Ajattelen sitä, kuinka puhun illanistujaisissa naisruumiiseen kajoajista, kähmijöistä ja halun objektina olemisesta. Minusta tuntuu, että puhun kokemuksistani aivan liian kiihkeästi. Paljastan itsestäni jotakin sellaista, mistä on sopimatonta puhua. Tuntuu kuin syyllistäisin kaikki miehet, kaikki likaista halua tursuavat miesruumiit. Monet seurueessa vain kuuntelevat ja alan pohtia, olenko ottanut itseäni stigmatisoivan askeleen. Ruumiini rajojen ylittäminen herättää minussa sellaista vihaa ja raivoa, mitä ei ole sopivaa esittää julkisesti. On itkettävä yksin vuoteessa niin, ettei kukaan näe. Laitan vuorosanoja kuuntelijoiden suihin: ehkä he nyt patologisoivat persoonaani, tiettyjä tapojani olla. Ehkä minusta tulee heidän silmissään ruumiinaukkojensa kipeitä vuotoja paikkaileva pornotähti. Kenties flirttailuni ja härskit juttuni nähdään nyt uudessa valossa, jossakin levottomassa ja sairaassa ja medikalisoidussa. Tämä äänetön syytösten vyöry on pelkoni puhetta, kauhun monologia. Pelko kysyy, kuinka niistä toisista kokemuksista on mahdollista puhua, jos näistäkin olisi parempi vaieta. Millä tavoin voisin sanallistaa kokemukseni hyönteisenä olosta, dissektoidusta ja osiin pilkotusta naisruumiista? Tyttöhyönteisen sisään yritetään nähdä. Se on pelkkää lihaa. Ja niin kuin Nylén kirjoittaa, ei sisältä paljastu sielu vaan jotakin alati pakenevaa, "pelkkää tyhjää, tai yhä uusia linnoituksia, eikä ainakaan onnea, jota oli luvattu".

Neitsyydestä Nylén kirjoittaa myös Vihan ja katkeruuden esseissä. Neitsyys on punnus sydämessä, valtava paino torsossa. Se on revittävä pois omasta kehosta, nyljettävä viimeistä säiettä myöten.

Kerran herään siihen, kuinka hän tuijottaa unessa paljastunutta häpyäni ja runkkaa. Aivan kuin olisin tutkimuskohde, avattavaa ja suljettavaa eläimenlihaa. Alusta asti hän haluaisi tutustua pilluuni tunkeilevasti, kartoitettavana Afrikkana. "Kerro minulle kuinka pillu toimii", hän vaatii. Menen välttelevissä toimenpiteissäni niin pitkälle, että kolautan pääni tahallani lattiaan. Ja pilluni ei avaudu, ei kerta kaikkiaan. Se pysyy salaisuutena, jota tarkastelen peilistä inhosta väristen. On otettava itse selvää tuosta saastaisesta lihanpalasta, kauhun ja nautinnon lähteestä. Tutustun häpykieleeni ikään kuin pakon edessä. Sen jälkeen en anna hänen enää juurikaan koskettaa sitä. Sen sijaan käyn taistoon ja otan häneltä hämäyksen vuoksi jatkuvasti suihin. Ehkä hänen kullinsa unohtaa pilluni olemassaolon, jos sitä imetään tarpeeksi kovasti, kyllin usein. Minusta tulee passiivinen munanlutkuttaja, jolle jokainen fellaatio on ruumiistairtautumiskokemus.

Ensimmäinen yhdyntäni on banaaliudessaan irvokas. En keksi, millä muullakaan tavoin sitä voisi kuvata. Hän on suihkussa, minä katson lesbopornoa ja runkkaan. Kääntyykö päässäni jokin vipu jo silloin? Ajattelenko, että nyt neitsyydestä on viimeinkin päästävä eroon? Kun hän palaa huoneeseen, käyn hänen kimppuunsa uudenlaista tarmokkuutta puhkuen. Lesbot ovat lähettäneet pilluuni rohkaisevia säteitä: antaa mennä, tyttö! Kerran se vain kirpaisee! Ja niin hän tunkeutuu ensimmäistä kertaa sisääni, ohi kalvon, joka ei taianomaisesti puhkeakaan, kuten saan parin vuoden päästä kuulla gynekologilta. Ihme on tapahtunut! Immenkalvoni suojelee neitsyyttäni tiukasti ja järkähtämättä. Makaan siis vuoteessa, kun hän huhkii päälläni. Itkenkö — se on mahdollista. Jostain syystä kyselen häneltä, laukeaako hän jo pian. Se johtuu tietysti siitä, ettei parittelu tunnu kovin miellyttävältä. Samanaikaisesti olen voitonriemuinen: tässä minua viimeinkin naidaan. Muovinukenvarteni on sittenkin taipunut, mukautunut halun objektiksi. Voisin yhtä hyvin olla kuollut, siksi kiivaasti minua pumpataan. Kun naiminen on vihdoin ohitse, minusta uhkuu vastarakastuneen riemu. Olen niin helpottunut siitä, että paskaneitsyys on poissa. Mutta seuraavalla kerralla kun naimme, tapahtuu jotakin peruuttamatonta: alan itkeä, eikä itkusta tule loppua.


(Paul Gauguin: The Loss of Virginity)

Kärlekskrank

Ensimmäisellä kerralla se on Leipuri.

Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.

Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.

Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.

Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.

Lainausmerkit

What she wants is what Ronette has: the power to give herself up, without reservation and without commentary. It's that languor, that leaning back. Voluptuous mindlessness. Everything Joanna herself does is surrounded by quotation marks.

Olen pohtinut viime aikoina, minkä vuoksi Margaret Atwoodin tekstit vetoavat minuun niin suuresti. Olen viitannut hänen teoksiinsa yhdessä, jos toisessakin kirjoituksessani. Aloitin juuri Wilderness Tips -novellikokoelman (1991), josta yllä oleva lainaus on leikattu. True Trash -novellin Joannassa kiteytyy atwoodilaisen naispäähenkilön olemus, joka vetää minua puoleensa hengästyttävästi, lähes väistämättä. Kuten Moral Disorderin (2006) Nell, The Handmaid's Talen (1985) Offred ja The Blind Assassinin (2000) Iris, novellin protagonisti on tarkkailija ja uneksija, alati ulkopuolinen ja varautunut. Ei liene yllätys, että nämä naishahmot ovat minulle itsereflektion välineitä. Heissä on jotakin tuttua ja vangitsevaa. He ovat kummallinen peili, josta omat kasvoni heijastuvat hivenen vääristyneinä, mutta sellaisina, kuin ne muistan.

True Trash on kertomus halusta, puberteetista ja ajasta ennen seksuaalista vallankumousta. Lainauksessa Joanna tarkastelee Ronettea, jossa ruumiillistuu kaikki se, mitä Joanna itse ei ole. Ronette on kutsuva ja aistillinen. Hänessä ei ole minkäänlaista itseironiaa, eikä hän naura romanttisten kertomusten juonille. Hänen ruumiinsa on koristeltu halvoilla merkeillä, kuten lävistetyillä korvanlehdillä ja vahvan hiuslakan tuoksulla. Suljetussa saaressa Ronette on koko yhteisön halun kohde. Hän ei katso katsojan lävitse, vaan hymyilee. Sovinnaisten perhetyttöjen joukossa juuri hän on se, joka astuu pian murtumassa olevien rajojen ylitse. Hänellä on salaista ja arkaaista tietoa maailmasta, mikä tekee hänestä myös tyttöjen keskuudessa erilaisen, suosikin. Joannalle halu on kyllä läsnä, mutta se pakenee. Halu on preerialla matkustavassa poikaystävässä, jonka kasvonpiirteet liukenevat tyynylle kuulakärkikynällä kirjoitetuista kirjeistä. Halu on Darcessa, joka haluaa Ronettea. Mutta se, mitä Joanna todella haluaa, on heittäytyminen. Silti Moral Disorderin Nellin tavoin seksuaalinen vallankumous on Joannalle jotakin vieraannuttavaa. Seksuaalisuus ei enää vaani rantapöheikössä nuoria tarjoilijatyttöjä synkeänä ja kiellettynä, eikä kukaan ole halusta sairas. Kesästä saarella tulee kansantaru, vanhanaikainen artefakti:

Sex has been domesticated, stripped of the promised mystery, added to the category of the merely expected. It's just what is done, mundane as hockey. (...) And what has become of Ronette, after all, left behind in the past, dappled by its chiaroscuro, stained and haloed by it, stuck with other people's adjectives? What is she doing, now that everyone else is following in her footsteps?

Atwood kuvaa teoksissaan paljon irrallisuuden kokemusta, sukupuolta, ruumiillisuutta ja konfliktia. Tuttu tematiikka on läsnä myös Wilderness Tipsin avaavassa novellissa. Luen sitä yöllä vuoteessa ja havahdun flunssan- ja väsymyksensekaisesta horteestani. Valpastun, karvani pörhistyvät. Atwoodin tekstien pistävä lumo on tutunomaisten naishahmojen lisäksi hänen kielessään, jonka nautinnollisuutta en edes yritä kuvailla. Suomenkieliset käännökset eivät nähdäkseni tee oikeutta hänen runolliselle, kirkkaalle ja aistilliselle kirjoitukselleen. Atwoodin teoksista, nälästä sekä feministisestä lukijasubjektista kiinnostuneille voin suositella lämpimästi Johanna Lahikaisen väitöskirjaa You Look Delicious — Food, Eating, and Hunger in Margaret Atwood's Novels (2007). Lahikaisen luenta on paitsi analyyttista ja tarkkaa, myös hyvää kirjallisuutta.

Päätän tekstini erääseen oivallukseen. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt luonnostella kirjallisesti tyttöyden kokemusta. Se on ollut paitsi vaivalloisten asioiden kirjaamista ylös, myös — ymmärrän nyt, keino maalata yhä uudelleen ja uudelleen oma muotokuvansa, ja sitten käydä sitä vastaan. Lainausmerkit eivät ole enää läsnä kaikessa, mitä teen.

Nautinnosta, ihosta, hajusta

Juuri se on sinussa hämmästyttävää: sinusta on mukava tuottaa nautintoa. Tarjota ruumistasi kuin miellyttävää esinettä, antaa nautintoa pyyteettömästi. Sitä länsimaalaiset eivät enää osaa. He ovat täysin kadottaneet antamisen halun. Heidän on turha yrittää mitään, he eivät enää pysty kokemaan seksiä luonnollisena. He häpeävät omaa vartaloaan, joka ei vastaa pornoteollisuuden standardeja, siksi he eivät myöskään tunne vetoa toisten vartaloita kohtaan. On mahdoton rakastella ikään kuin piittaamattomasti, omaksumatta ainakin väliaikaisesti tietynlaista riippuvuuden ja heikkouden tilaa. Sentimentaalisella hurmiolla ja seksuaalisella intohimolla on sama alkuperä, molemmat syntyvät osittaisesta itsensä unohtamisesta, sillä alueella on mahdoton toteuttaa itseään menettämättä samalla itseään. Me olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, äärimmäisen tietoisiksi omasta yksilöllisestä olemisestamme ja oikeuksistamme, haluamme ennen muuta välttää vieraantumista ja riippuvuutta, olemme sairaalloisen kiinnostuneita terveydestä ja hygieniasta. Se ei ole ihanteellinen tila rakastelulle.

Näin lausuu protagonisti Michel Michel Houellebecqin romaanissa Oikeus nautintoon (2001). Ajattelin aluksi, että teos on tympeä ja hivenen vastenmielinen, mutta se paljastuu lopulta hauskaksi, kärjekkääksi ja tarkaksi aikalaisdiagnoosiksi. Houellebecq on nimetty "ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi", suorastaan Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi. Pohdin aluksi, riittääkö runkkauksesta, vitusta ja hutsuista puhuminen pahennuksen kylvämiseen, mutta pian ymmärsin, mistä on kyse: teosta voidaan pitää paitsi sovinistisena, myös rasistisena. Teoksen taustalla on lähiöiden Pariisi ja sen etniset konfliktit. Valkoiset ranskalaiset työskentelevät lasipurnukassa kaupungin laitamilla ja välttävät ympäristössä pesivää väkivaltaa. Valkoinen nainen joukkoraiskataan junassa. Nuori arabimies surmaa Michelin isän, koska tällä on ollut suhde miehen siskon kanssa. Islamia kuvataan teoksessa mielettömäksi ja idioottimaiseksi. Afrikkalaiset ja aasialaiset ovat teoksessa lähempänä eläintä kuin ruumiistaan vieraantuneet länsimaalaiset. He osaavat vielä naida, eikä heillä ole muuta myytävää kuin ruumiinsa.


Ja aivan niin: Houllebecqia syytettiin teoksen tiimoilta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kaunokirjallisuuteen kohdistuvat sensuurivaateet ovat joka tapauksessa pöyristyttäviä, mutta Houellebecqin kohdalla närkästys on sikälikin huvittavaa, että mielettömyys ja abjekti ovat romaanissa elimellisesti osa länsimaalaisuutta. Länsimaalaisen seksiturismin lisäksi teoksessa on läsnä iljettävän ja kuluttavan työelämän kuvaus, joka vie pois himon ja kiiman. Michel ja hänen rakastettunsa Valérie pakenevat pois kuolevalta mantereelta, kohti nautinnosta ja hedelmällisyydestä raskasta orienttia.

Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta". Muistan etäisesti, kuinka luin joskus nuorempana Kauko Röyhkän romaaneja. Röyhkän konstailettomat naimiskohtaukset hätkähdyttivät minua. Luulen, että pidin niitä karkeina, mutta kiinnostavina. Houellebecqin teoksessa on ripauksia samankaltaisesta vapaudesta. Silti oudoksun Houellebecqin yhtyvien elukoiden kepeyttä ja ongelmattomuutta. He jättävät itsetietoisuuden taakseen, kurottautuvat kohti nautintoa, laukeavat pienimmästäkin ärsykkeestä. Vaikka Michel löytää romaanissa suuren seksuaalisen nautinnon, hän on samanaikaisesti itsekin länsimaisten vartaloihanteiden kyllästämä: hän inhoaa erityisesti läskejä ja vanhoja naisvartaloita ja pohtii, kuinka kuubalaiset miesprostituoidut voivat saada seisokin näiden vastenmielisten hylkeiden kanssa. Silti Michel irvailee prostituutiota vastustaville naisille, jotka kutsuvat länsimaisia seksituristeja möhömahaisiksi äijiksi. Länsiafrikkalaiset naiset tuoksuvat seksiltä, länsimaalaiset naiset eivät. Thaimaalaisilla naisilla on notkea ja lämmin vittu, mutta länsimaalaiset naiset löyhkäävät kuolemalta.

Entä sitten hygienia? Charlotte Rochen Kosteikkoja (2008) osuu suoraan hygieniahysterian ja naisruumiillisuuden tabujen hermoon. Romaanin päähenkilö on nuori Helen Memel, joka makaa sairaalassa leikattuaan vahingossa partaterällä peräpukamaansa suuren haavan. Helen on eräänlainen mikrobimyrsky, joka levittää bakteerejaan, hajujaan ja eritteitään kaikkialle — tarkoituksella. Vaikka teos on ajoittain puiseva luettelomaisessa häirikköydessään, pidän sen rajanylityksistä. Lähes kaikessa kanssakäymisessämme pyrimme peittämään karvat, karkeudet, hajut. Pyrimme kesyttämään ne harhautusten ja kauneudenhoitomekaniikaan avulla, mutta kaiken alla on silti häiritsevä pohjavirtaus, eläimen mahdollisuus. Pidänkin valtavasti siitä aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta, joka on läsnä Margaret Atwoodin romaanissa Alias Grace (1996). Lääkäri/psykiatri haistaa naisvangin voimakkaan tuoksun ja tuntee, kuinka hänen kehonsa ojentuu tuota kutsua kohti:

But in the closeness of the sewing room, Simon can smell her as well as look at her. He tries to pay no attention, but her scent is a distracting undercurrent. She smells like smoke; smoke, and laundry soap, and the salt from her skin; and she smells of the skin itself, with its undertone of dampness, fullness, ripeness — what? Ferns and mushrooms; fruits crushed and fermenting. He wonders how often the female prisoners are allowed to bathe. Although her hair is braided and coiled up under her cap, it too gives off an odour of scalp. He is in the presence of a female animal; something fox-like and alert. He senses an answering alertness along his own skin, a sensation as if bristles lifting. Sometimes he feels like as if he's walking on quicksand.

Abelina Galustian: The Veil Series
Lucian Freud: Benefits Supervisor Resting

Amor kuuntelee tarkkaan

Olenko koskaan kertonut teille ensisuudelmastani? Anna Kontulan pamfletin innoittamana kerron tarinan suukosta, maalaiskylästä ja seksuaalisesta kontrollista, jota sain maistaa karvaasti sinä talvena, kun olin yhdentoista. (Olen ollut huono tyttö tietysti myöhemminkin, mutta tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun minut sujautettiin siihen lokeroon.) Elettiin sitä aikaa, kun koulukiusaus oli pahimmillaan: tyttökumpujani tuijotettiin ja kähmittiin, enkä saanut hetkenkään rauhaa lällätykseltä, kotkotukselta ja huutelulta. Olin käymässä sukulaistyttöni kanssa erään pojan luona, joka oli minuun suorastaan pakkomielteisen ihastunut. Kuuntelimme Banglesin Eternal Flamea, keinahtelimme ja tanssimme. Ensisuukko toimitettiin lumisella syrjätiellä pikkuserkkuni todistamana: minun ja pojan huulet painuivat toviksi yhteen, kuivasti ja liikkumatta. En oikein muista, mitä ajattelin tai koin. Olihan se jännittävää. Suukkoa lienee seurannut hilpeä kotimatka jäisiä teitä pitkin liukastellen.

Pian tämän jälkeen koulun kentällä järjestettiin rusettiluistelut, johon saavuimme pikkuserkkuni isän kyydillä. Muistan, että minua kiusattiin taas, ja sain pikku paskiaisista kyllikseni siinä määrin, että päätin kävellä kotiin. Poika lähti mukaani ja saattoi minut kyläkaupalle asti. Ehkä pitelimme toisiamme kädestä, ehkä emme. Hyvästeiksi vaihdettiin taas samanlainen kuiva suudelma ja minä ajattelin, että tämä ei oikeastaan tunnu miltään. Ilta oli jo pimennyt ja lyhtypylväät paljastivat kävelevän hahmoni ohi matelevalle autolle. Sukulaismies komensi minut sisään navetanhajuiseen, mutta lämpimään nelipyöräiseensä ja läksytti minua jo siinä lyhyen ajomatkan aikana. Saarna liittyi jotenkin siihen, että olin lähtenyt pojan matkaan. Poika (ehkä kahdentoista vanha) oli kenties päiväsaikaan aivan turvallinen, mutta rusettiluistelut, pimeys ja lumi tekivät hänestä jollain tapaa vaarallisen ja arvaamattoman. Vai olinko se sittenkin minä, se vaarallinen ja arvaamaton? Sukulaismies sanoi isälleni minusta ja puuhistani jotakin kitkerää, kun jäin kyydistä.

Holtittomuuteni seurauksiin en olisi millään osannut varautua. Se, mikä oli minulle hitusen hämmentävä, mutta kiehtova kokemus, oli jotakin, josta tuli lopulta koko kylän yhteinen päivittelyn aihe. Ensirakastajani oli näet juorunnut suudelmastamme koulutovereillemme, ja koulutoverit kuuliaisesti vanhemmilleen. Koulussa minua ei kiusattu enää vain ison perseen ja heiluvien tissien vuoksi, vaan myös siksi, että olin pussaillut pojan kanssa. Myöhemmin sain tietää, että pahoista teoistani juoruttiin kyläkaupalla asti. Juorut ja vihjailut kantoivat tietenkin myös vanhempieni korviin, ja muutaman päivän ajaksi isäni lakkasi puhumasta minulle. Ensin en yhtään arvannut, mistä hänen hiljaisuutensa johtui ja yritin kysellä sitä häneltä vastausta saamatta. En ollut tietenkään tyhmä ja keksin syyn suuremmitta ponnistuksitta. Vaikka minua ei sentään kutsuttu koulussa huoraksi, jollakin ylimaallisella tavalla osasin liittää tämän kaiken huoruuteen. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että olen joku huora, kirjoitin päiväkirjaani. Ehkä myös vanhempani ajattelivat minusta niin, tai ainakin isä. Olin raivoissani ja loukattu ja ihmettelin, miksi yksin minä sain kantaa tuon pakkasenpureman paskasuudelman seuraukset. Minut oli merkitty pojan huulilla, mutta minun huulistani ei jäänyt häneen minkäänlaista tahraa.

Isäni tuli tietysti aikanaan kuorestaan, eikä ensisuudelmani ollut ikuisesti kylän suurin uutinen. Sinä talvena minä kuitenkin opin jotakin tyttöydestä.

There's more to life than books you know, but not much more

Ensimmäisen kerran elämässäni minulle silloin valkeni, että äitini saattoi pelätä minua. En voinut edes rauhoitella häntä, sillä ymmärsin vain hyvin hämärästi hänen ahdinkonsa laatua, mutta minussa oli varmaan tapahtumassa jotakin hänelle tuiki käsittämätöntä: saatoin milloin tahansa avata suuni ja ulos tuli kieltä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Minusta oli tullut ulkoavaruuden vieras, tulevaisuudesta palannut aikamatkalainen, jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta.

Näin Margaret Atwood kuvaa aikuistumista, kuilua vanhemman ja lapsen välillä novellikokoelmassaan Siniparran muna (1988). Olen pohtinut viime päivinä paljon suhdettani kirjallisuuteen ja kirjastoihin, toisaalta myös vanhempiini. Olen muistellut paikkoja ja tiloja, niin oikeita kuin kuvitteellisiakin, joita kolusin ollessani lapsi. Olen haistellut kirjastoauton pölyä ja paennut kikattavia tyttöjä kaupunginkirjaston hiljaisiin soppiin. Tietysti olen matkustanut myös Klydoriin ja jahdannut Venetsian kummitusta, heittäytynyt mustarastaan aikaan ja hiihtänyt Stuorraskaidilla.

Lukihäiriöinen isäni opetti minut lukemaan, kun olin viiden vanha tai jotakin niillä main. Lapsena viikon kohokohta oli aina perjantai, kun kirjastoauto kaartoi maalaiskoulumme pihaan. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani mahtipontisesti, kuinka minulla olisi aina kirjat, vaikka ystäviä ei olisikaan. Neiti Etsivistä siirryin pian suomalaisen nuortenkirjallisuuden pariin. Luin sellaisia kirjoja kuin Myrtti, yhden talven tyttö ja Ikkunaprinsessa. Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti. Liittyikö kirjan nimi jotenkin siniseen enkeliin vai kuvittelenko vain? Etsin teosta Fennicasta, mutta löydän vain harlekiineja ja kaiken maailman taivaan enkeleitä, särkyneitä enkeleitä ja mustia enkeleitä. Turkoosinpunainen enkeli? Kuulostaa lupaavalta: nuorten kirjoittamia novelleja vuodelta 1988!

Luin Anja Kaurasen Sonja O.:ta, kai myös Rosa Liksomia; varmaan yhtä Yhden yön pysäkin novelleista, jossa pikkupojat työntyvät jättömaalla lihavan, visvaisen naisen sisään. Tästä isä ja äiti eivät pitäneet. He ajattelivat, että olin liian nuori ja hauras lukemaan seksistä, päihteistä ja väkivallasta. Ehkä he uumoilivat pirun pääsevän irti, jos altistuisin liian varhain sopimattomille ajatuksille. Äitini kysyi, miksi en voisi lukea vaikka Jack Londonia tai jotain muuta, joka sopisi paremmin ikäiselleni. Jatkoin tietenkin paheellista lukemisharrastustani salassa. Upposin Stallion, hevosvoimien kuninkaaseen, jossa harrastettiin kevyttä S/M-seksiä ja otettiin suihin niin tiuhaan, että suut olivat tippua. Kirjan taiteelliset ansiot olivat mielestäni kehnot, ja seksikin lähinnä huvittavaa. Luin Lady Chatterleyn rakastajaa (tosin vain seksikohtauksia) ja herkuttelin Angelica-sarjan kepeällä erotiikalla. Leena Landerin Tummien perhosten koti sai minut epäilemättä värisemään kiihkosta. Äidin ja isän ukaasit saivat minut niin neuroottiseksi, että piilottelin jopa SinäMinä ja MeKaks-lehtiä tyynyni alla, saattoivathan lehtien novellit olla toisinaan jopa hivenen tuhmia ja eroottissävyisiä.

En ollut vanhempieni kanssa lukemisen rajoittamisesta samaa mieltä silloin, enkä ole nytkään. Uskon, että arvostelukykyni ja itsesuojeluvaistoni olivat olemassa lapsenakin ja ajattelen, etten ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Millä tavoin kirjat olisivat muka voineet minua vahingoittaa? Nehän olivat minulle rakkainta maailmassa! Tuskinpa olisin lukenut rietasta kirjallisuutta, mikäli se olisi herättänyt minussa ylitsekäymätöntä ahdistusta. Ikävämpää oli se, että jos kirjoissa olisi ollut jotakin häiritsevää, en olisi uskaltanut kirjastokortin takavarikoinnin tai intensiivisen valvonnan pelossa ottaa asiaa puheeksi. Itsesuojeluvaistoni päti myös pelottaviin elokuviin. Katsoin lapsena salaa vanhemmiltani pari kauhuelokuvaa, minkä totesin aivan oma-aloitteisesti olevan liikaa vilkkaalle mielikuvitukselleni: pelkäsin monena yönä sekä Nakertajien että Uinu, uinu lemmikkini -kissan öistä hyökkäystä. Näiden kokemusten jälkeen kieltäydyin esimerkiksi katsomasta Uhrilampaita riiviötovereideni kanssa ja jäin leikkimään toiseen huoneeseen kissan kanssa.

Luulen, että vanhempani ovat yhä tyytyväisiä näihin kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, joita kuitenkin itsepintaisesti lapsena uhmasin. Olen kiistellyt heidän kanssaan paljon vapaudesta, elokuvista, kasvatuksesta ja herra ties mistä. Silloin, kun aloin oireilla psyykkisesti, he pohtivat, olivatko antaneet minulle liiaksi vapauksia ollessani nuorempi. He puhuivat ohitseni ja ylitseni niin kuin en olisi ollut läsnä, piehtaroivat varovaisessa syyllisyydentunnossaan ja miettivät, mikä oli mennyt vikaan. Tyttärestä oli tullut heille yhtäkkiä outo ja vieras, joku, "jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta". Minä tietysti tappelin kynsin hampain vastaan ja vaadin, että omia tulkintojani kuunneltaisiin. Ei suinkaan vapaus ollut minun riippani, eihän toki vapaus minua painanut. En ollut vieras ulkoavaruudesta enkä aikamatkalainen tulevaisuudesta, vaan makasin rähmälläni liejussa, joka sitoi jalkani maahan, puri ja poltti ja pisteli.

Nyt suuri tuho pöllyää jo jossakin kaukana, ja me suhtaudumme toisiimme rauhallisemmin ja kunnioittavammin.


(Kuva: Milo Manara)

Rrrrriot! Feministinen manifesti!

Valtavirtafeministit seisovat kuitenkin muiden konservatiivisten liikkeiden rinnalla vaatimassa yhteiskuntaa, jossa seksi on aikuisten asia. He profiloituvat pornoistuvan median ja muodin vastaisissa kampanjoissa, järjestävät nuorille itsepuolustuskursseja, paheksuvat normista poikkeavia seksin muotoja, rakentavat tytöille poikavapaita nuorisotiloja ja kieltävät johdonmukaisesti lapsilla (tytöillä) voivan olla mitään tervettä seksuaalista toimijuutta. (...) Valtavirtafeminismi kannattaa kyllä itsemääräämisoikeutta, mutta vain sellaisille aikuisille naisille, jotka käyttävät sitä asianmukaisesti. Väärien ihmisten poliittisesti epäkorrekti seksi on sille jo määritelmällisesti patologia.

Anna Kontula kritisoi suomalaista valtavirtafeminismiä erinomaisen terävässä pamfletissaan Tästä äiti varoitti (2009). Kontula kuvailee itseään kumoukselliseksi seksiradikaaliksi ja analysoi seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, joiden avoimeen käsittelemiseen valtavirtafeminismi ei ole hänen mukaansa kyennyt. Hän tarkastelee seksuaalisen halun, prostituution, siirtolaisuuden ja seksuaalisen väkivallan teemoja tavalla, joka resonoi vahvasti sen kanssa, minkä miellän omaksi feministiseksi asennokseni (ks. kuva). Mahdanko sitten olla kumouksellinen seksiradikaali? Siltä on tuntunut ainakin eräässä naistutkimuksen seminaarissa, jossa nuoret feministinaiset ovat paheksuneet prostituutiota, Britney Spearsia, Pessiä ja Illusiaa, miesasiamiehiä ja ei-monogaamisia suhteita: "Ajatella! Koulutettuja naisia, mutta suostuvat silti tuollaiseen alistamiseen!" (Sitaatti ei ole parodiaa.) Seminaarissa on kysytty, voiko miehillä oikeasti olla kokemuksia sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä ja sitäkin on pohdittu, onko "kaikkien vatipäiden" mielipidekirjoitukset otettava huomioon transsukupuolisuuskeskustelua käsittelevässä opinnäytetyössä. Hämmentävällä tavalla tieteellisen tekstin tuottamiseen pyrkivä piiri on toisinaan kutistunut samanmielisten selkääntaputteluringiksi, jossa kriittinen ja keskustelu on uhrattu sellaisen poliittisen tiedostuksen alttarilla, joka kaikkien ryhmässä oletetaan itsestäänselvästi jakavan.

Takaisin Kontulaan. Hän toteaa haluavansa sekä krumeluurit että tasa-arvon. Hän vaatii, että feministien on keskusteltava seksistä muulloinkin kuin silloin, kun kyse on "muiden" seksuaalisuudesta. Hän vaatii pääsyä eroon "hyvän" ja "pahan" seksin kategorioista ja kritisoi sellaista feminismiä, jonka seksuaalinormisto on monille naisille poissulkeva, ahdas ja raskas kulkea. Kontula kritisoi toisin sanoen feministejä, jotka kertovat muille naisille, miltä heidän tulisi näyttää, millaisesta seksistä he saisivat nauttia ja millä tavoin heidän tulisi emansipoitua. Hän penää niin seksityöntekijöiden kuin nuorten tyttöjenkin näkemistä toimijoina, seksuaalisina subjekteina ja ihmisinä. Silti Kontula ei julista mustavalkoisesti, vaan kulkee seksuaalisuuden rajapinnoilla, harmailla vyöhykkeillä ja halua valuvilla alueilla: hän kiinnittää huomiota sekä vapaaseen valintaan että rakenteellisiin ongelmiin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kontulan pamfletin sanoma uhkaa kuitenkin jäädä teoksen herättämän raiskauskohun alle, onhan Kontula tullut vastuuttomasti "leimanneeksi koko mieskansanedustajien joukon" kirjoittamalla teoksessaan poliitikon tekemästä raiskauksesta. Koska Kontula ei ole paljastanut miehen nimeä (saati sitten uhrin), "poliittisesti ja ennen kaikkea inhimillisesti tilanne on (...) hankala ja raskas", kirjoittaa Savon Sanomat. Kuulin lisäksi työtoveriltani, että muuan vasemmistolaiskonkari oli kertonut hänelle olevansa sitä mieltä, että Kontula on tehnyt valtavan virheen julkaisemalla ylipäätään koko teoksen. Mielestäni Kontulalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta vuotaa julkisuuteen kenenkään nimeä, todetaanhan pamfletissakin, että raiskaus käsiteltiin "sukupuoliyhteyteen pakottamisena" eli asianomistajarikoksena, joka ei lopulta edennyt syytteen nostamiseen. Leimaava taho on iltapäivälehdistö ja nimeä esiin vaativat, ei Kontula. On pöyristyttävää, ettei seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauslainsäädännön ongelmista voida keskustella julkisuudessa ilman, että "leimataan" kaikki miehet, olivat he sitten putkimiehiä tai kansanedustajia.

Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että Kontula kirjoittaa raiskauksesta myös valtavirtafeminismin kritiikin näkökulmasta: "Ennen kaikkea, olisiko vihdoin aika puhua ääneen siitä feminismin synnyttämästä uudesta sukupuolijärjestyksestä, jonka paperinukeille flirtti on syntiä, kaunis halpaa, hauskanpito huoraamista ja toisten naisten raiskaaminen vähemmän tuomittavaa kuin toisten?" Tällä hän viittaa muiden naisten ja feministien asenteisiin, joihin raiskauskertomuksen nainen törmää kertoessaan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Ensinnäkin raiskauksen kokeneen naisen tulisi traumatisoitua tapahtuneesta niin, ettei entiseen elämään ole koskaan paluuta. Entä, jos näin ei käykään? Naisen ympäristö tulkitsee tietynlaisten reaktioiden ja merkkien puuttumisen siten, että kyseessä on oltava "korkeintaan raiskauksen puolikas". Nainen ei lopulta nosta syytettä, koska pelkää ennen kaikkea naispuolisten puoluetovereidensa tuomiota:

Kaikki yhteisössäni tiesivät, että olen seksuaalisesti aktiivinen - siis "maineeltani kyseenalainen", kuten eräs naispuolinen puoluetoverini totesi. Tällainen nainen tuomitaan toisten naisten keskuudessa kärkkäästi hutsuksi, reittä pitkin kiipijäksi, pyrkyriksi, halvaksi, tyrkyksi ja tyhmäksi. Jos hän sitten joutuu patriarkaatin raiskaamaksi, se on hänelle ihan oikein. Kukaan ei tietenkään sano sitä suoraan, naiset eivät koskaan sano suoraan. Sisarten suhtautumisen huomaa siitä, miten he katsovat ohi, miten yksikään ei nouse rinnalle tai kuule avunpyytöä.

On kiinnostavaa (ja surullista), etten ole juurikaan törmännyt julkisuudessa kirjoituksiin, joissa kompattaisiin Kontulan feminististä asennetta. Lisäksi Kontulaa luetaan hyvin ansiokkaasti viistoon. Valtio-opin professori Tuija Parvikko kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussa, että "trendikkäät uranaiset" pyrkivät pamfletissa ulos "heteronormin pakkopaidasta", eikä heille kelpaa "tasa-arvoinen pohjoismainen mies". "Sitten on tämä tapaus" Anne Moilanen, joka osoittaa Tulvituttaa-blogissaan, ettei ole ymmärtänyt mitään siitä, mistä Kontula puhuu: "Mistä Kontula ylipäätään päättelee, että häntä vanhemmat naiset - ja vieläpä feministit - olisivat jotenkin erityisen estyneitä?" Kontula ei arvostele pamfletissaan feministien harjoittamia seksuaalikäytänteitä, vaan perää moninaisuutta ja vapautta ilmaista erilaisia haluja. Tämän on ymmärtänyt myös Henry Laasanen. Toivottavasti Tästä äiti varoitti herättää vielä jossakin vaiheessa pohdiskelevaa, itsereflektiivistä feminististä keskustelua, jonka se mielestäni vailla epäilystäkään ansaitsee.

Tapaus Laasanen

Siitä kirjoitetaan Hesarissa. Se esiintyy Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -sarjassa. Sitä osoitellaan pyssyllä Tulva-lehden kansikuvassa ja sen edesottamuksia analysoi Tieteessä tapahtuu. Mikä se on? Se on tietenkin tapaus Laasanen! Lueskelin viime keväänä Henry Laasasen kohuteosta Naisten seksuaalinen valta (2008) ja harkitsin tuolloin kirjoittavani jotakin aiheesta. Homma jäi lopulta sikseen, kuten kirjoittamisen kanssa on "viime aikoina" usein käynyt. Laasasta tursuaa kuitenkin yhä niin monesta tuutista, että päätin tarrata uudelleen aiheeseen kiinni punaisin kynsin ja keltaisin hampain. Lähestymistapani on kuitenkin hitusen erilainen, kuin mitä aluksi suunnittelin: laajan analyyttisen kritiikin sijaan pohdin tiettyjä Laasasen teesejä lähinnä omasta, subjektiivisesta kokemuksestani käsin.

Ennen henkilökohtaisten kokemusteni reflektointia katson kuitenkin tarpeelliseksi määritellä, missä itse seison. Ensinnäkään Laasanen ei ansaitse mielestäni henkilöön menevää loanheittoa vaan hänen kirjoituksiaan on syytä tarkastella asiallisesti, vaikka sitten kriittisesti. (Poleemisesta sävystäni huolimatta myös oma pyrkimykseni on olla asiallinen.) Toisekseen on otettava vakavasti se, että "alemman tason miehiksi" identifioituvia on todella olemassa. En myöskään epäile, etteikö Laasanen kuvaisi jotakin olemassa olevaa ilmiötä, onhan kiistaton fakta, että ökymiehet saavat paljon kuumaa pesää. Myötämielisyyteni loppuu kuitenkin lyhyeen, siksi runsaasti ongelmia Naisten seksuaalisessa vallassa on aina tutkijasubjektin paikantamisesta väitteiden empiiriseen todentamiseen. Laasanen esimerkiksi väittää, ettei tee normatiivisia tai eettisiä kannanottoja, mikä on sangen kummallinen väite ottaen huomioon, että koko teos on poliittinen pamfletti.

Mikä minua sitten Laasasen teoksessa henkilökohtaisesti häiritsee? Koen Laasasen "naiset" ja "miehet" hyvin kaukaisiksi paitsi omasta kokemusmaailmastani, myös siitä maailmasta, jossa vaikkapa lähipiirini elää. Missä on kaikki ne varakkaat miehet, joita minun pitäisi jahdata ja joiden kikkeliä minun pitäisi kiusata kiristääkseni itselleni (ja tulevalle kakkakäärölleni) taloudellista hyvinvointia? Missä on ne taivaalliset raha- ja koruvirrat, jotka kaltaiselleni nuorelle naiselle itsestään selvästi kuuluvat? (Lounasseurani epäili osuvasti Henryn vastaavan, että olen liian ruma.) Miksi elän ihmissuhteessa, jossa olen (ainakin toistaiseksi) se enemmän ansaitseva osapuoli? Missä on naisen halu, missä seksuaalinen nautinto? Laasasen naisille pimppi on vain vaihdon väline, tavara, jota vaihdetaan toiseen tavaraan. Miehille pimpero on puolestaan pakonomaisen purkautumisen kohde, astia, johon tyhjentää ikävä, orjuuttava kiima. Oma kokemukseni ihmisistä ja maailmasta poikkeaa niin vahvasti laasaslaisesta markkina-arvon maailmankaikkeudesta, että minulla on vaikeuksia ymmärtää, mistä Laasasen käsitykset nousevat. Pelkät viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan naiset arvostavat kumppanissaan taloudellista tai sosiaalista asemaa miesten keskittyessä tisseihin ja perseisiin, eivät riitä. Minä haluan tietää, missä Laasasen kuvaamaa maailmaa eletään.

Ai niin. Vaikka olenkin ollut "viime aikoina" suorastaan pöyristyttävän laiska keskustelija omassa blogissani, olen yhä aidosti kiinnostunut myös lukijoideni kokemuksista ja mielipiteistä. Pyrin olemaan jatkossa aktiivisempi, vaikka en maailman nopein vastaaja olisikaan.


(John William Waterhouse: The Siren)

Sudet tulevat

"Sä olet jotenkin muuttunut", sanoo ystävä, jota olen nähnyt viimeisen vuoden aikana vähän. "Sä oot noin iloinen, vaikka et olekaan kännissä", hän jatkaa häkeltyneenä. En voi olla nauramatta hänen hämmennykselleen ja sille, että tänä aamuna minua kuvaillaan "mongoloidisen iloiseksi". Ystäväni on oikeassa: olen muuttunut. Helsingissä viettämieni vuosien aikana en ole ollut koskaan yhtä onnellinen ja hyvinvoiva kuin nyt. Syön yhä lääkkeitä, käyn terapiassa ja ahdistun säännöllisesti, mutta voin sittenkin paremmin kuin aikoihin. Olen alkanut lukea uudelleen kaunokirjallisuutta. Olen rohkeampi, suorempi ja sosiaalisempi. Jännitän yhä monenlaista sosiaalista kanssakäymistä ja esiintymistilanteita helvetisti, mutta toisinaan voin jo sanoa entä sitten. Joudun mitä todennäköisemmin tuskailemaan näiden samojen kysymysten kanssa enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan, mutta kenties asian avoin myöntäminen ja hyväksyminen onkin helpottavaa. Uskon siihen, että kykenen luopumaan jossakin vaiheessa lääkityksestä. On kummallista ajatella, miltä elämä tuntuu ilman kemiallista turvaverkkoa.

Olen lueksinut viime päivinä omaelämäkerrallisia tekstejä, joiden selkeys ja suoraviivaisuus hämmentävät minua loputtomasti. Anne ja John Paulk kirjoittavat kilvoittelustaan kristittyinä homoseksuaaleina kirjassaan Love Won Out (1999). He kutovat kertomusta "rikkonaiseen" seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin kasvamisesta ja niistä elämässään tapahtuneista interventioista, jotka ovat saaneet aikaan kristillis-psykoanalyyttisen eheytysliikkeen piirissä homoseksuaalisuudeksi kutsutun kehityshäiriön. Kausaalisuhde seksuaalisen hyväksikäytön kokemisen ja homoseksuaalisuuden välillä on yksinkertainen ja kyseenalaistamaton. Aikuisen seksuaalisuuden näkeminen ja varhainen pornoon tutustuminen ovat estäneet Paulkeja kasvamasta eheään, heteroseksuaaliseen seksuaali-identiteettiin. Kathryn Harrison puolestaan kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Suudelma (1997) seksuaalis-romanttista suhdetta isäänsä, jonka hän kohtaa kolmannen kerran elämässään nuorena aikuisena. Millaista omaelämäkertaa olen rakentanut (ja rakennan) omissa, julkisissa teksteissäni, joita olen lähettänyt bittiavaruuteen pian kolmen vuoden ajan? Ajattelenko omaa elämääni samanlaisena kausaalisuhteiden ketjuna, kuin vaikkapa Paulkin pariskunta ja Harrison, joka kirjoittaa anoreksiastaan ja hyväksynnän hakemisestaan? Heidän tekstiensä epäsuorasti innoittamana muistan yhtäkkiä erään kokemusten sarjan vuosien takaa.

Kun olen viidentoista, käyn katsomassa teatterisovituksen Vigdís Grímsdóttirin romaanista Nimeni on Isbjörg: olen leijona. Lavalla tuttuja näyttelijöitä intensiivisinä ja uhkaavina. Näytelmästä tarttuu minuun outo pelko, jota yritän parsia umpeen käymällä katsomassa sen toistamiseen. Pelko tuntuu vatsassa ja kosketuksen välttämisenä. Jollakin kummallisella tavalla tämä taide-elämys lihallistaa pelkoni ruumistani ja seksuaalisuuttani kohtaan. Näytelmä kummittelee mielessäni kuukausien ajan. Kokemus on ahdistava. Teatteripiireissä teinityttöys on haluttua kamaa: "Mä haluan kusta sun suuhun", ilmoittaa känninen, paksu näyttelijä ystävättärelleni teatteriväen pikkujouluissa. Samaan aikaan ravintolan vessassa saippuoidaan komean näyttelijän penistä. En muista, mitä ajattelen näistä aikuisten leikeistä. Olen kenties hämmentynyt, mutta haluan pysyä itsepintaisesti tässä, imeä nämä boheemit ihmiset itseeni. Teatteriharjoituksissa tumma, vanhempi näyttelijä iskee minulle silmää ja nostelee kulmakarvojaan merkitsevästi. Luovun projektista ja lopulta teatteristakin. Minulla on hoitamaton masennus. Vuosia myöhemmin alan voida huonosti. Mikä on johtanut mihinkin?

Vanilla jihad

Olen lueksinut viime päivinä naistutkimuksen ainejärjestö Vastakarvan sähköpostilistalla käytävää keskustelua ns. mustapinkistä blokista, joka osallistui lauantaiselle Pride-marssille. En ollut itse marssimassa, joten tietoni marssin tapahtumista rajoittuvat lähinnä uutisiin. Tänä vuonna blokki kehotti joka tapauksessa ottamaan marssille polttopullot mukaan, ja sen iskulauseita olivat viha, kuolema (heterokulttuurille) ja trans-gressio. Polttopullojen sijaan blokkilaiset räjäyttelivät kuitenkin valoraketteja, eikä SETA:n pelkäämiä väkivallantekoja tapahtunut. Listakeskustelussa mustapinkki diskurssi on tulkittu ironiseksi vihapuheeksi, ja sillä lienee yhteyksiä myös Vastakarvan Facebook-ryhmässä käytyyn keskusteluun queer-politiikasta. Vastakarvan järjestämä baarikierros, jossa oli tarkoitus sonnustautua tekopartoihin ja huulipunaan, herätti keskustelijoissa kuohuntaa liittyen heteromatriisin järkyttämiseen, transgender-butchien kokeman paskan kunnioittamiseen (tai kunnioittamatta jättämiseen) ja vaniljaheteroihin.

Naistutkimuksen opinnoistani huolimatta olen ollut auvoisan tietämätön keskustelusta, jota ainejärjestössä käydään. Keskustelu herättää minussa kuitenkin kysymyksiä identiteeteistä ja identiteettipolitiikasta, siitä, mihin minä naistutkimuksen opiskelijana paikannun. Aloittaessani naistutkimuksen opinnot, tunsin viettäväni kuherruskuukautta: tässä on jotakin, jota minä olen etsinyt. Nykyään en ole enää aivan yhtä varma siitä, mitä ajattelen. Minua pohdituttaa tutkimuksen tekemisen poliittisuus ja se, millaista naistutkimusta Suomessa ylipäätään tehdään. Vaikuttaa siltä, että tutkimuksella on yllättävän paljon yhteyksiä yhdysvaltalaiseen, kulttuurikriittiseen cultural studies -perinteeseen, jota edustavat esimerkiksi bell hooks ja Laura Kipnis. Voidaan siis puhua kriittisestä kulttuurintutkimuksesta, jolla on jokin poliittinen agenda, usein feministinen, uusvasemmistolainen ja kulttuuristen marginaaliryhmien voimauttamiseen pyrkivä. Kriittisen kulttuurintutkimuksen keskiössä vaikuttavat olevan juuri identiteetit, joiden luonne ei ole essentiaalinen vaan pikemminkin alati muuttuva, konstruoitu. Mielestäni on kuitenkin perusteltua kysyä, korvataanko esimerkiksi "rotu" postkolonialistisessa, kriittisessä diskurssissa "identiteetin" ja "kulttuurin" kaltaisilla käsitteillä, joissa on ehkä sittenkin jonkinlainen essentia. Mulla on nyt tää mun kulttuurinen identiteetti ja sulla on sun. Luin syksyllä erään cultural studies -paradigmaan liittyvän tekstin, jossa Kathryn Woodward tarkastelee identiteettejä historiallisesti spesifeinä, rakennettuina konstruktioina, jotka tuotetaan eron (difference) ja toiseuden (Other) kautta: minä olen jotakin, jota tuo toinen ei ole. Hän esittää, että on olemassa jokin identiteettikriisi, joka on läsnä paitsi globaalilla, myös paikallisella ja henkilökohtaisella tasolla. Mielestäni Woodwardin artikkelissa tiivistyy ongelma, joka piinaa akateemista identiteettipuhetta: missä on empiirinen todistusaineisto?

Queer-teorian tuntemukseni on varsin kehno, mutta sen parissa korostetaan joka tapauksessa identiteettien keinotekoista ja rakennettua luonnetta. Vastakarvan keskusteluja seuratessani en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että myös queer on normatiivinen identiteetti, tai ainakin siitä luodaan sellaista. Sekä parta & puna -keskustelussa että mustapinkin blokin manifestissa puhutaan halusta, vaaditaan sitä. On kuitenkin selvää, että kaikkien halut eivät ole yhtä hyviä, ja siitäkin voidaan taistella, kuka on eniten queer. Queer ei ole ainakaan lähetyssaarnaaja-asentoa haluava "vaniljahetero", jonka viikonloppuharrastuksiin eivät kuulu fisting by the pool tai muut marginaaliset seksuaalikäytännöt. Onkin syytä kysyä, kenen halusta on kyse ja millainen halu on tarpeeksi hyvä ollakseen queer. Onko heteroilla halua laisinkaan? Muistelen erästä naistutkimuksen kurssin pienryhmää, jolla usea kurssilainen julistautui joksikin seksuaaliksi. Minä ja muutama muu pysyimme vaiti, ja tilanne tuntui vähintäänkin painostavalta. Kyse voi toki olla omasta virheellisestä tulkinnastani, mutta vaikenijat tulkittiin todennäköisesti tylsiksi vaniljahetskuiksi. Omalla kohdallani tulkintaan riittänee myös feminiininen pukeutuminen ja se, että seurustelen miehen kanssa. Tulvan päätoimittajaa Anne Moilasta kutsuttiin naistutkimuksen laitoksella rusinat pullasta -feministiksi, koska hän pukeutui väärällä tavalla ja käytti huulipunaa.

Se, mitä olen yrittänyt rönsyilevässä kirjoituksessani sanoa on se, että minua ahdistaa ajatus siitä, että olisi omaksuttava jokin identiteettikategoria. Legitiimiin identiteettiin kuuluvat vähintäänkin quuer jihad ja tietynlaiset poliittiset ja seksuaaliset mieltymykset. En identifioi itseäni biseksuaaliksi, vaikka pidän sekä naisia että miehiä viehättävinä. En pidä siitä, että minun tulisi julistautua minkäänlaiseksi identiteetiksi, ellen itse niin halua. Olen tutustunut naistutkimuksen laitoksella monenlaiseen kriittiseen keskusteluun, mutta silti minua huolestuttaa se, että tutkimuksen tekemisen taustalla pitäisi olla jokin poliittinen agenda. En jaksa enää uskoa siihenkään, että riittää, kun avaa oman positionsa ja kertoo eksplisiittisesti, missä seisoo. Ollaanko tällaisessa tutkimuksen teossa todella avoimia oman poliittisen agendan vastaisille äänille? Kuvataanko tällöin todella tutkimuskohdetta vai lähinnä omia prosesseja, mitä ne ikinä ovatkaan?


(valokuva: unkultur)

2000-luvun erotiikka

Reiska on tylsä rakastaja, joulukuusen alla on hässittävä vaikka ei haluaisi, lapsi askartelee pornonukkeja ja Malmin munasta tarttuu sukupuolitauti. Suomalaisten naistaiteilijoiden kirjoittamassa novellikokoelmassa 2000-luvun Decamerone (2007) lutkutetaan taukoamatta kikkeliä ja sukelletaan elähtäneen avioseksin kuivahtaneisiin onkaloihin. Kirjaa on mainostettu kansitekstejä myöten eroottisena teoksena ja "rakkauden, intohimon ja eroottisen kaipuun runsaudensarvena", mutta 2000-luvun naiserotiikka ei valitettavasti saa ainakaan minua kostumaan. Arkirealismilla haluttomuuksineen, väsymyksineen ja tuttuuksineen suorastaan mässäillään uuvuttavuuksiin asti. Uskalletaan melkein, mutta ei aivan. Työnnetään, lykitään ja puuskutetaan, mutta ei kuitenkaan. Novelleissa käsitellään toki seksuaalisuutta, mutta en parhaan tahtonikaan mukaan kykene pitämään suurinta osaa kirjoituksista eroottisina. Olen pettynyt tarinoiden ennalta-arvattavuuteen ja tavanomaisuuteen: onko tässä todella kaikki, mitä taiteilijanaisilla on sanottavanaan himosta?

Miksei kukaan taiteilija lähesty halua vaikkapa fantasian tai tieteiskirjallisuuden keinoin? Miksi ihmisnaisen halun objekti on aina ihmismies? Kirjan radikaaleinta antia tässä suhteessa lienee Minna Koskelan novelli Muutos, jossa mies saa yllättäen kulkustensa tilalle häpyhuulet: humorisesti, totta kai. Teoksessa on laajasti edustettuna suomalaisen kirjallisuuden kentän nuori naissukupolvi, jolta olisin odottanut vähintäänkin kiehtovasti tihkuvaa lemmen nektariinia. Vaan kuinka kävikään? Sofi Oksanen viittaa omalle hahmolleen tyypillisesti kevytfetisismiin, kun taas Neiti Narunakin tunnettu, SM-piireissä vaikuttanut Outi Alanne kirjoittaa rakastelun epämukavuudesta metsän vuoteessa ja auton konepellillä. Insestiä vavahduttavasti On rakkautes ääretön (2001) -romaanissaan kuvannut Maria Peura akrobatisoi vähemmän vaikuttavasti arki- ja orgiamaailman rajalla. Riikka Pulkkisen teksti alkaa lupaavasti viisivuotiaan ensimmäisestä masturbointikokemuksesta, mutta päätyy uuvuttavaan parikymppisen tanssijattaren vatvomiseen siitä, kuinka tuo tuossa on minä, mutta myös jokin muu. Häpeä on vahvasti läsnä pikkuvanhan viisivuotiaan ajatuksissa, ajatteleehan hän tekevänsä jotakin, mitä viisivuotiaan ei vielä pitäisi tehdä. Nousin heti vastalauseeseen: onko lapsella pakko olla tällainen tietoisuus? Tai jos on, niin miksi?

Lempinovellikseni nousi lopulta Tuuve Aron kuvaus 13-vuotiaan tytön aistikkaasta kokemuksesta kolmikymppisen naisen kanssa. Myös Katja Kettu hätkähdyttää tekstillään torahampaisesta erektioassistentista, jonka tehtävänä on saattaa pornoelokuvan miespääosan esittäjän nahkea jöllikkä juhlakuntoon. Pelkään kuitenkin, että eroottisen luettavan puutteessa kannattaa tarttua pikemminkin jopa Regina-lehden naisten unelmiin kuin 2000-luvun Decameroneen. Miksi kummassa novellikokoelman nimessä ylipäätään viitataan Boccaccioon?

"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."

Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)

Suffer Little Children

Kävin tänään Sally Mannin upeassa ja kiehtovassa taidenäyttelyssä Tennispalatsin taidemuseossa. Mannin kuvat herättivät suurta kohua 1990-luvun Yhdysvalloissa, jossa varsinkin konservatiiviset kristityt leimasivat hänen Immediate Family -valokuvasarjansa (1985 - 1994) lapsipornoksi. Mann kuvasi alastomien lastensa ruumiita tavalla, joka tulkittiin hyvin provokatiiviseksi. Näyttelyssä on esillä myös unenomaisen kaunis maisemakuvasarja Deep South (1997). Mannin uusimmassa teossarjassa What Remains (2005) on puolestaan läsnä lahoavan ihmisruumiin estetiikka.

Mannin kuvat herättivät minussa hämmennystä, riemua, ihmetystä ja hermostuneisuutta. Millainen on se katse, jolla tarkastelen näitä kuvia? Mitä minä näen? Mitä viisivuotiaan Jessien asento ja puku viestittävät? Entä Candy Cigarette? Young Venus after School?

(Sally Mann: Immediate Family)

Porno Academy

Pornoakatemia järjesti 18.-19.10. kansainvälisen symposiumin Porno Academy - International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire. Suomalaisten tutkijoiden lisäksi symposiumissa luennoivat kulttuurikriitikko Laura Kipnis, homopornoa tutkiva Tim Dean, performanssitaiteilija Tim Stüttgen ja sukupuolten sekä seksuaalisuuksien rajoja häivyttävä taiteilija Del LaGrace Volcano.

Symposiumin kiinnostavinta antia olivat paitsi tietyt luennot, myös niiden tiimoilta käydyt keskustelut. Antu Soraisen ansiokas ja kriittinen analyysi suomalaisesta pedofiliadiskurssista kirvoitti yleisöstä kommentteja, jotka havainnollistivat oivallisesti teeman kiihdyttävyyttä ja räjähdysherkkyyttä: jotkut kokivat Soraisen analyyttisen lähestymistavan "kylmäksi" ja "etäiseksi", olihan hänen esityksensä "all facts and figures". Omasta mielestäni hänen luentonsa oli paitsi asiallinen ja kiihkoton analyysi, myös tärkeä ja kiinnostava kontribuutio pedofiliasta ja lastensuojelusta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Seminaari oli opettavainen myös erilaisten pornotrendien suhteen. Harri Kalha luennoi yhdysvaltalaisessa homopornossa jalansijaa saaneesta esinahkafetisismistä. Kymmenen vuotta sitten yli kahdeksankymmentä prosenttia valkoisista yhdysvaltaisista miehistä oli ympärileikattuja, ja esinahka onkin saanut monenlaisia merkityksiä aina likaisesta, smegmaisesta (blue cheese) anomaliasta aidon, luonnollisen maskuliinisuuden kiihottavaan symboliin. Esinahan kaipuu on kaupallistettu pornoteollisuudessa elokuviksi kuten Foreskin Frenzy, Foreskin Fiesta ja Foreskin Gump (!). Tim Dean luennoi puolestaan niin sanotusta bareback-pornosta, jossa homomiehet harrastavat suojaamatonta seksiä. Bareback-porno on herättänyt vastustusta homopiireissä, joissa kondomin käyttämistä pornoelokuvissa on pidetty tärkeänä roolimallina HIV:in ja sukupuolitautien leviämisen estämiseksi. Se ei kuitenkaan estä pornoelokuvan korskean orhen vaatimusta: "Another load, Jesse!"

Jenny Kangasvuo käsitteli japanilaista naisille suunnattua yaoi-homopornoa. Livia Hekanahon tutkimuskohde on puolestaan fem dom, jossa hän lähestyy sadomasokismia maskuliinisen masokistisen halun kautta. Luennon visuaalinen anti käsitti muun muassa stilettikorkoisia naisia seisomassa possunpunaisten miestenvatsojen päällä sekä peribrittiläistä elämää farmilla. Keskustelussa nousi esiin hämmentäviä kommentteja maskuliinisesta halusta sadomasokistisen seksin (ainoana?) subjektina ja keskipisteenä. Millainen on sadistinen (nais)subjekti? Onko dominatrix vain masokistisen miehen fantasioiden toteuttaja? Millainen on hänen nautintonsa? Millä tavoin sadistista halua on teoretisoitu? Esittämäni kysymykset ovat tietenkin heteroseksuaalisessa kontekstissa.

Sanna Härmän luento afroamerikkalaisesta rap-pornosta hämmensi varsinkin luentoa seuraavassa keskustelussa tai pikemminkin "keskustelussa", jossa Härmä ei kyennyt vastaamaan kysymyksiin rap-pornon tuotannosta tai siitä, millaiselle yleisölle se on suunnattu tai millainen on sen kuluttajayleisö. Lisäksi Härmä ilmoitti eksplisiittisesti, ettei hän ole kiinnostunut tutkimuksen kohteidensa intentioista ja käsityksistä. Hän väitti esittäneensä luennossaan ainoastaan ehdotuksia rap-pornon katsominen tavoiksi, mutta esitti kuitenkin selväsanaisia tulkintoja esimerkiksi naispuolisten rap-tähtien pukeutumisesta ja liikkeestä "voimauttavina" ja "stereotypioilla leikkivinä". Herää kysymys, mistä Härmä oikeastaan tekee tutkimusta. Millä tavoin hän perustelee tutkimuksensa? Myös Tulta syöksevä lintu jupisee aiheesta kommenttilaatikossaan.

Pornosymposiumin ehdoton kohokohta oli Del LaGrace Volcano, jonka persoona, taide ja poliittinen projekti koskettivat minua syvällä henkilökohtaisella tasolla. Kävin tänään hänen luennollaan Corpus Queer - Bodies of Resistance, joka ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa. Tilan ottamisen problematiikka oli monella tapaa läsnä hänen puheessaan ja se on jotakin, joka on tällä hetkellä hyvin keskeistä myös omassa elämässäni: kuinka ottaa tilaa ihmissuhteissa, taiteen tekemisessä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa - jopa omassa blogissa! Olen ollut kirjoittamatta monista syistä, joita ehkä käsittelen täällä, tai sitten en. Avaus metodiselle kirjoittamisen harjoittelulle on tässä.

(Del LaGrace Volcano: Hermaphrodite Torso, 1999)

Akateemista pornoa ja lepakkoleidejä

DTM:n punahehkuinen valaistus loi sopivan synnillistä tunnelmaa eilisessä Vinokinon keskustelutilaisuudessa, jossa Pornoakatemian tutkijat rupattelivat lesbopornosta ja provosoivat yleisön käymään keskustelua, joka ei liittynyt mitenkään aiheeseen. Tilaisuuden avasi saksalaisen Manuela Kayn lesbopornofilkka Airport (1994), joka oli lesboilta lesboille suunnatun pornon pioneeriteoksia. Olimme herättäneet ystäväni kanssa runsaasti pahennusta lähipiireissämme osallistumalla moisiin seksikekkereihin ja katsoimmekin parhaaksi ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen kuin antautuisimme kollektiiviselle pornon katselulle. Mieliämme varjostivat ajatukset 1970-luvun hikisistä pornoteattereista, joissa vierustoverin käsi saattaisi löytyä sopimattomista paikoista heti, kun silmä välttäisi. Päätimme kuitenkin uhrautua jalosti tieteen alttarilla ja astuimme sisään.

Puolituntinen Airport jätti jälkeensä mielikuvia vessoihin viehtyneistä lentoemännistä, S/M-nahkalesboista ja omituisista vaateviritelmistä. Elokuva oli tehty puolittain kieli poskessa eikä se herättänyt ainakaan minussa juurikaan kiihottuneisuutta: pikemminkin oli kiinnostavaa katsoa naiselta naiselle tehtyä pornoa, jonka naiskuvat olivat hyvin erilaisia kuin mainstream-heteropornon. Toki elokuvassa kierrätettiin tyypillisiä pornokliseitä anaalidildoista ryhmäseksiin ja purukumin jauhamiseen (!), eikä se sinänsä poikennut pornon klassisista konventioista. (Olen ilmeisesti jäänyt jostakin paitsi, koska en ole aikaisemmin tiennyt, että saksalaisten pornoelokuvien karva-Horstilla on taipumus mässyttää purkkaa aktin aikana.) Kirjoitin joskus aikaisemmin omasta suhteestani pornoon enkä ole sittemmin tullut hullua hurskaammaksi aiheen suhteen. Miksi lesbopornon on oltava poliittista? Voiko se tähdätä silkkaan nautintoon? Onko mainstream-pornosta poikkeaminen väistämättä poliittista? Manuela Kay ei käsittääkseni pyrkinyt tekemään poliittista pornoa, mutta silti lesbopornon katsominen on kuin tekisi päivän hyvän työn, niin kuin Jatulintarhan Jenny Kangasvuo totesi puheenvuorossaan.

Oli erinomaisen kiinnostavaa tutustua akateemiseen pornotutkimukseen ja -diskurssiin, vaikka Antu Soraisen johtama keskustelu jäikin hieman lyhykäiseksi ja suppeaksi. Paikalla olivat lesbotutkija Tuula Juvonen, pornotutkija Susanna Paasonen ja jo mainitsemani Kangasvuo. Erityisen harmillista oli, että yleisökeskustelulle jäi hyvin vähän aikaa ja senkin valtasivat pääosaksi äänekkäät häiriköt. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, miksi joka paikassa on oltava taho, joka kysyy, miksi nuoret tytöt "kääntyvät" tai "joutuvat" lesboiksi. Tämänkin kysymyksen esittäjä oli saapunut paikalle ensimmäisten joukossa reilusti etuajassa ilmeisesti tirkistelemään lesbopornoa ja paheksumaan erilaisia seksuaalisuuksia. Voi hyvää päivää, sanon minä. Kun odottelimme ystäväni kanssa ratikkaa pakkasesta paukkuvalla kadulla, totesimme keskustelutilaisuuden olleen jopa jollakin tapaa terapeuttinen. Tutkijat käsittelivät pornoa monipuolisesti ja kriittisesti, mutta eivät sillä tavoin, että se olisi väistämättä jotakin likaista ja pahaa. Oli vapauttavaa seurata keskustelua, jossa porno oli suorasukaisesti esillä ilman mystistä kielletyn huntua.

Lopuksi vielä Vinokino-mainos: kaikki lesbo- ja homoelokuvista kiinnostuneet, mars mars Ateneumiin ja Andorraan! Omassa ohjelmassani ovat ainakin Naiskooste ja edellisen polkkaukseni opettajateemaa jatkava Loving Annabelle.

Once I was a serene teenage child

Filosofian opettajalla oli kummallinen päärynävartalo ja vaappuva askel. Hän vaikutti kireältä ja tiukalta, mutta hän oli myös äärimmäisen älykäs ja sivistynyt ja oudolla tavalla puoleensavetävä. Aivan varmasti yksinäinen, ei naista, ei lasta, tuskin miestäkään, kirjoitin puolihuolimattomasti vihreään muistivihkooni tarkkaillessani opettajan levotonta käyskentelyä liitutaululta piirtoheittimelle ja taas takaisin. Tämä on 16-vuotias minä. Leveät lahkeet, pitkäpitkä tukka ja ylimielinen kiukku tätä paikkaa ja typeriä ihmisiä kohtaan. Näettekö: tuolla minä ja ystäväni kikatamme koulun liikuntasalissa, kun opettaja on pukeutunut pikkutakkiin ja näyttää melkein komealta. "Aivan kuin sillä olisi hartiat!", joku huudahtaa. Älykäs punatukkainen tyttö on tarkkaillut filosofian tunnilla opettajan haaroväliä ja raportoi sen olevan pullea. Katsomme Olympiaa ja opettaja kertoo meille Leni Riefenstahlista. On estetiikan kurssi ja minä pohdin, olenko opettajan mielestä viehättävä.

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.

Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!

Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.