Kirjoitelma, eräänlainen

Nokturnaaliset ajatuskudelmat muotoutuvat ja hajoavat; lattialle valuu syysmyrskymerivettä, virtsalätäköitä, yskänrokkopisaroita ja epämääräista bakteerikantaa. Lukuisten kertojaäänien kakofonia myllää vierashuoneen ylösalaisin. Minä en valu, vuoda enkä tihku, mutta makaan vieraspatjaa ja työnnän peittoa reisieni väliin. Kirjoittaminen alkaa usein unettomuudesta. Ajattelen karttoja, punaista muistikirjaa ja nyrjähtäneen rakkauden muistiinpanoja. Sinä syksynä kirjoitin kolme sivua päivässä, ja mielipuolen leppymättömyydellä uppouduin monimutkaisiin kartastoihin. Minusta tuli eräänlainen salatieteilijä ja itsenikiihottaja. Grappa, Lasher, Cotsakis ja Murray piirtävät Valkoisessa kohinassa (1985) karttaa paikoista, joissa ovat harjanneet hampaansa sormella tai paskantaneet renkaattomiin WC-pönttöihin. Minullakin on kartta näistä paikoista. Muistan, missä sormeni ovat viimeksi hinkanneet sameankellertävää hammasluuta, ja toisaalta kuinka ulostin tuskallisin ponnistuksin pietarilaisen klubin vessassa. "Minä olen kussut altaisiin joka paikassa Amerikan länsirannikolla", kerskailee Lasher. Cotsakis tunnustaa käyttäneensä sormeaan "intiimeissä tilanteissa". Kenties hänkin halusi töniä kauemmaksi suussaan käyvää kemiallista myrkkytapahtumaa; merkata rakastetun kielen omakseen fluorin ja syljen ikiaikaisella yhdistelmällä, ja puskea sitä vasten suurena kollikissana.

*

Jack ja Babette rakentavat Valkoisessa kohinassa kuolemanpelon topografiaa. Minä pohdin, milloin viimeksi olen pelännyt kuolemaa. Syyskuussa erehdyin luulemaan jotakin joksikin toiseksi. Pitelin kiivaasti huojuvaa sydäntäni kuin rakastajaa ja kiersin huoneistoa vesikauhuisen koiran vauhko läähätys suupielistäni korskuen. En kuollut siihenkään paikkaan, koska kuolema ei halaja sukumme naisia. Joitakin vuosia sitten telttailin ystävieni kanssa mäkisessä metsämaastossa. Keskustelimme nuotion ääressä ulosteista, ruisleivästä ja Skotlannista. Minä kerroin kärsiväni tympeistä äänistä ja pahansuovista huudahduksista, joiden juuret juontuivat anonyymien maalaisten kuoroon: kyläkaupan rouvan kitkerän ja juoruilunhaluisen nuotin saattoi melkein erottaa sakeasta äänimassasta, eikä maalaisilla ollut koskaan mitään hyvää sanottavaa. Alhaalla rannassa meitä ympäröi uhkaava ja tumma kivikko, jonka teräviin huippuihin olimme kolhia paljaat kauriinsääremme. Yöllä tuuli ja sade yltyivät, ja ukkonen vyöryi yllemme kalmanhajuisena ja armottomana. Maanittelin silloisen rakastettuni kanssa kärsimättömästi lepattavaa Oravaa, joka tunsi koivissaan pakottavaa halua juosta metsään, päästä kosteankuumasta ahtaudesta. Minä makasin makuupussissa hysteerisen kohtauksen jäykistämänä. Olin lapsesta saakka pelännyt kuolevani salamaniskuun, koko ruumiin auki repivään sähkövirtaan. Kerroimme Oravalle, että teltan oviaukko oli eräänlainen portaali, emmekä enää kuunaaan kohtaisi toisiamme, jos hän päättäisi ylittää rajan. Väitimme, että luistamme tehtäisiin karhujen työkaluja ja että sisäelimemme myytäisiin hirvien nuolukiviksi. Sitten tulisi suuri maailmanpalo, joka pyyhkäisisi meidät kaikkien kompassien ulottumattomiin. Aamulla kuseksin helpottuneena joka paikkaan, ja kuoro vaimeni hyönteisten surinaksi.

*

Kuolemaa pakeni metsään myös muuan Einar. Elettiin viisikymmenluvun loppua tai kuusikymmenluvun alkua, eikä Einar enää jaksanut frigidiä vaimoaan ja uuvuttavia (joskin kauniita)  tyttäriään. Sen kesän Einar vietti teltassa Emman kanssa, kunnes palasi syyspakkasten saadessa takaisin perheensä luo. Tyttäret kuuntelivat vaiti vuoteissaan, kuinka Einar survoi mulkkuaan vastaan hangoittelevaan Kaisaan. "Perkeleen akka, sie pysyt nyt paikoillasi", huohotti Einar ja kuvitteli alleen Emman notkean ja mehevän vitun. Emma oli toista maata kuin Kaisa, suloinen suttura vertaansa vailla. Emma oli Imatran nymfi ja Lappeenrannan reitevin lumppu: hänen sankkaan häpyvillastoonsa oli moni kieli uponnut. Emman huulimaalissa näki Einar kohisevan tähtitarhan, hänen nisillään taivaallisten olentojen ammottavat suut.

Kuolleiden sarja

Suru tulee pitkin päivää ripotellen, paikantuu vatsaan ja rintakehään.

Kun kuulen katoamisestasi ensi kerran, uskon jo tietäväni, mitä on tapahtunut. Et ole lähtenyt matkalle, et ole ystävien luona, et ole löytänyt itsellesi kaunista lumikkomaista tyttöä. Ja niin tapahtuu, toden totta juuri niin. Mutta tässä ei ole kaikki: muistan vuosien takaisen kauhun ja lohduttomuuden, ja pelko tunkeutuu läpi pehmeän naisenkudokseni, kaivaa reitin unohdettuun paikkaan tylsällä ruokailuveitsellä. I hurt myself today to find a JELLY BEAN, laulaa röyhkeä veitsi. Sinussa on paljon, mistä leikata. Pelkään joutuvani yhdellä hirviönhaukkauksella kadotukseen, mutta olenkin valmistanut vuosien saatossa itsestäni aterian, jota ei voi ahmia sellaisenaan. Hirviö valittaa, etteivät munuaiseni ole enää yhtä herkulliset kuin ennen. Vedän tyynesti veitsen ulos ja pesen sen, kuivaan lempeästi astiapyyhkeeseen ja annan sen maata kaltaistensa kanssa vihreässä lokerikossa. Lokerikkoon on tarttunut epäilyttävä meriveden väri; kenties joku on huuhtoutunut rantaan sielläkin.

Pohdin, onko minulla oikeus surra tällä tavoin (aivan kuin suremista varten pitäisi allekirjoittaa sitoumus jossakin kuolleiden virastossa). Enhän edes tuntenut sinua kovin hyvin, en sillä tai tällä enkä oikeastaan tuollakaan tavalla. Ja entä, jos suruni on merkki taantumuksesta ja hysteriasta? Pelätäänkö minun (kuka pelkää?) järkyttyvän niin pahasti, että menen pois tolaltani samalla tavalla kuin yhdeksän vuotta sitten? Eikä tässä ole kyse minusta, senkin paskiainen, torun itseäni. Ei, vaikka kuinka lentäisin tinatölkissä ympäri omaa kiertorataani. Töissä puren hampaitani yhteen, kun empaattinen mies kysyy, mitä minulle kuuluu. Se on aivan neutraali kysymys, koska eihän hän tiedä mitään tästä. Höpötän jotakin babble babble babble muuten alkaisin itkeä itkeminen täällä olisi sopimattominta mitä voi tehdä. Kyyneleeni voivat viedä pörssiyhtiön kuin pörssiyhtiön konkurssiin, muistutan itseäni. Olenkohan aivan epäkoherentti? Epäkoherentti entti. Hartiani ovat ankaraa puuta ja meinaan ratketa siihen paikkaan. Tirautan itkun työpaikan vessassa ja keskityn vanhaan turvahokemaani: oranssi kukka oranssikukkaoranssikukkaoranssikukka. Voi vittu, mutisen itsekseni ja nieleksin nielemästä päästyäni. On kuitenkin parempi itkeä kuin ajatella oranssia kukkaa.

Sitten unessa loittoneva haamuselkäsi Kaisaniemen metroaseman edessä. Huudan perääsi, mutta kutsun sinua väärällä nimellä, isoveljesi nimellä. Pysähdyt vasta, kun löydän oikeat sanat. Uniruumiisi on hennompi ja lapsenomaisempi; vähän kuin sen pojan, jonka tapasin ensi kerran vuosia sitten. Tunsin oloni vanhaksi ja vähän höpsöksi, kun suutelimme kännissä veljesi bileissä, vaikka en tietenkään ollut vanha, höpsö vain. Käperryit yöksi viereeni kuin eläimenpentu ja hapuilit minua käsilläsi, kömpelösti ja tunkeilevasti ja kiimaisesti. En voinut nukkua vieressäsi. Mutta Kaisaniemen metroasemalla sinä et havittele minua ollenkaan, pysähdyt vain ja käännyt. Kuin polkisi pianon kaikupedaalia, ajattelen unessa. Suutelen sinua ihan kevyesti, ja sitten katoat.

Kuinka osaankaan nähdä tällaisen unen, ajattelen aamulla herättyäni.

(Kuva: Jakob Rueff)

Muotokuva

Aatonaattona saan tietää, että sinulla on syöpäsoluja. Olet ollut olemassa aina, kun minä olen ollut olemassa. Tänä syksynä olen nähnyt unia, joissa sinä olet kuollut. Mikään tässä ei ole yllättävää. Käymme luonasi, puhumme; sinä olet niin hauras, kun kosketan taikinaista paperi-ihoasi. Nenäsi valuu, ja olet jo päättänyt, että syöpä on levinnyt kaikkialle. Äiti on kertonut, että olet puhunut kuolemastasi jo keski-ikäisestä lähtien. Niin kauan kuin muistan, olet pohtinut, näetkö seuraavaa kesää tai joulua tai kevättä. Ehkä haponsyömä hahmo lähettää vitsaukseksesi syövän, juuri niin syövän, ja sitten sinua ei enää ole. Väkivaltainen miehesikin lähti sillä tavoin, pökertyi kylpyhuoneeseen ja paskansi verta. Olin kai viiden, kun vastasin puhelimeen vanhassa kodissamme. Pyysit äidin puhelimeen ja äiti alkoi itkeä. Minäkin itkin ja sitten kätkeydyin yläkerran vaatekaappiin. Vuoden päästä lähti poikasi, nautti valkoisia pillereitä ja väkijuomaa, ehkä lempijuomaansa; kenties viskiä tai votkaa. Istuin äidin vieressä hautajaisissa enkä oikein osannut itkeä, vaikka kaikki tädit nyyhkivät ja äidinkin kädet tärisivät.

Outoja muistoja Kerinkalliosta: olemme kävelyllä ja minä pakenen erityisiä lapsia erityisen koulun pihamaalla, koska sinä olet kertonut, että erityisyys voi tarttua. Sitten nakkeja ja ranskalaisia, pappa pitää minua sylissä ja minä leikin ison gorillan kanssa. Eläinrakas pappa, juoppo-pappa. En ikinä oppinut tuntemaan miestä, joka tanssi savupiippujen kanssa ja jonka nyrkki kohosi valtavaan erektioon, kun viina poltteli suloisesti kurkkua. Talviöinä pakenitte papan nyrkkiä hankeen, sinäkin. Lapsia tupsahteli ulos kohdustasi yksi toisensa jälkeen. Et ole ikinä pitänyt lapsista; ne mellastavat ja reuhuavat ja ovat silkkaa kaaosta. Et pidä myöskään kissoista tai koirista. Kerran pappa toi tupaanne pässin, jonka yksi tädeistä syötti hengiltä. Sinä valmistit siitä aterian.

Silloin, kun vieraillessamme mieluummin luin kuin puhuin, rakastuit. Vaivuit ovensuussa suloisiin suukkoihin, ja talon ämmät kyttäsivät teitä, kun istuitte rinta rinnan pihakeinussa. Sitten mies muuttui tomuksi ja sinä muutit lähemmäksi meitä.

Äiti kihartaa saunan jälkeen valkoiset hapsesi. Hymyilet minulle ja minä hymyilen takaisin.

Terrible Angels

Pieni, valkoinen koira nuuskii bussissa varpaitani. Tuoksuukohan niissäkin kuukautisveri ja kohtuuttomasti valuva hiki? Haistaako koira minusta paniikkikohtauksen jäljet? Jään pois Hakaniemessä, jossa mies karjuu kadulla eläimentuskaansa: "Mun äiti on kuollu! Tekee pahaa!" Samaan aikaan toisaalla mies sulkee silmänsä lasisessa kopissa, antaa pehmeän ihmiskudoksen taipua kiskojen alle. Veri ja sisäelimet muuttuvat pumpuliksi. Yhdeksän lempeää hymyä, yhdeksän kauhistunutta henkäisyä.

Night and day I dream of making love to you now baby.

Flow-festivaaleilla CocoRosie ja yötaivas. K-Hole, Beautiful Boyz ja Werewolf; liekehtivä rytmi ja savupiippujen okra tähtiä vasten. Vieressä himoittava keho laulaa suloista tanssiinkutsua.

(Dave McKean: Moon)

Once I was a serene teenage child

Filosofian opettajalla oli kummallinen päärynävartalo ja vaappuva askel. Hän vaikutti kireältä ja tiukalta, mutta hän oli myös äärimmäisen älykäs ja sivistynyt ja oudolla tavalla puoleensavetävä. Aivan varmasti yksinäinen, ei naista, ei lasta, tuskin miestäkään, kirjoitin puolihuolimattomasti vihreään muistivihkooni tarkkaillessani opettajan levotonta käyskentelyä liitutaululta piirtoheittimelle ja taas takaisin. Tämä on 16-vuotias minä. Leveät lahkeet, pitkäpitkä tukka ja ylimielinen kiukku tätä paikkaa ja typeriä ihmisiä kohtaan. Näettekö: tuolla minä ja ystäväni kikatamme koulun liikuntasalissa, kun opettaja on pukeutunut pikkutakkiin ja näyttää melkein komealta. "Aivan kuin sillä olisi hartiat!", joku huudahtaa. Älykäs punatukkainen tyttö on tarkkaillut filosofian tunnilla opettajan haaroväliä ja raportoi sen olevan pullea. Katsomme Olympiaa ja opettaja kertoo meille Leni Riefenstahlista. On estetiikan kurssi ja minä pohdin, olenko opettajan mielestä viehättävä.

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.

Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!

Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.

Kuolleen kesken matkan

Keskellä yötä (kuitenkin ennen nukkumaanmenoa) menettämisen pelko kiertää kylmät ja luisevat sormensa kurkkuni ympärille. On the holy hour; silloin ajatellaan kuolemaa. Puu kuiskaa: "Ajatella kuolemaa on kuolla monta kertaa". Ja sitten uninen tuhina makuuhuoneessa, juuri täällä katon alla, lähellä siipien havinaa. Kun kuolataan tyynylle ja urahdellaan unessa, ei voi tapahtua mitään pahaa. Ennen pumpuliin lipumista on kuitenkin ajateltava Tiinua, joka joskus oli, mutta ei ole enää. Olemme kävelleet unessa tyhjässä ostoskeskuksessa. Hän on pukeutunut räikeään pinkkiin, mutta on aivan hiljaa. Mietiskelevä, kuitenkin puoliksi läsnä. Minäkin vaikenen, enkä kysy kysymyksiä, joita hereillä ollessani pyörittelen sinne ja takaisin. Olen seisonut jokaisena jouluaattona viiden vuoden ajan hänen kivellään. Ojentanut pakkasesta kohmean käteni tulitikulle, raapaissut ja sytyttänyt vähän lämpöä, jotta se, mikä on hyvää ja valoisaa, ei katoaisi. Hän on minun ikuisesti kahdeksantoistavuotias enkelini, joka on jättänyt taakseen kassillisen syyllisyyttä. Mikset tullut elämääni silloin, kun olisin tiennyt vähän paremmin? kysyn. Aika kuitenkin pehmentää karkeita kysymyksiä ja minä muistan yhä hymysi, vuosi vuodelta vähän paremmin.

On mahdotonta kirjoittaa itsemurhasta siten, ettei kuulostaisi mahtipontiselta. Sinä olet kuitenkin minun dramaattisin muistoni, joten ehkä sallit tapani puhua sinusta? Ihmiset vaikenevat ja vaivaantuvat ja pyörivät sukissaan, kiertelevät ja kaartelevat. Silloin kun olin surullinen, vihasin heitä kaikkia. Käytänkö sinua keräämään itselleni säälipisteitä ja huomiota? Uneksin pienenä saavani suru-uutisia jonkun kuolemasta, kun istuisin koululuokassa kirjoittamassa. Lapsen unelmassa oli ripaus kauhistuttavaa nautintoa: olisin sureva omainen, jonka kaikki huomaisivat, voivoivoivoi, hirveää, kamalaa, onko joku todella kuollut! ja se tapahtui sinulle, etkä sinä ansaitsisi sellaista, koska olet niin hyvä ja kaunis ja kiltti. Ja vuosia myöhemmin se todella tapahtuu, paitsi että on musiikin tunti, ja takapenkin pojat nauravat. Istun jähmettyneenä tuoliini, itken, hoen eivoiollatottaeivoiollatotta, nyt minuutin hiljaisuus, sitten lähden ulos luokasta, typerä opettajakin ymmärtää. Eikä mikään ole samanlaista kuin lapsuuteni morbidissa unelmassa. Istumme hataralla penkillä ja mies taputtaa minua olalle, mutta minä olen mennyt maan alle. Soitan isälle ja olen hysteerinen. Autoradiossa Suurlähettiläät ja Kun tänään lähden, ei voi olla totta.

Olen joskus kuvitellut viimeisiä askeliasi ja paikkaa, joka onkin muuttunut metsäksi, jossa lempeät saksanpaimenkoirat tulevat nuolemaan käsiäsi ja kasvojasi. Vanhempiesi surun ja isäsi kasvojen ajatteleminen on yhä kestämätöntä. Näethän, että sinä kouristat minua yhä, vaikka aika onkin laukannut eteenpäin? Sinä olet ollut fyysisesti poissa pian kuusi vuotta. Kummallista! En ole ajatellut sinua pitkään aikaan, mutta öisessä vuoteessa olet yhtäkkiä kanssani. All cats are grey, korissa kissoja ja iilimatoja, sinun hiuksiasi ja ajatuksia tytöistä, jotka putoavat. Sinä olet hassu, sanoit kerran.

(Dave McKean: Moth)

Ja sisällään kasvaa puu

Kolmen sukupolven naiset pöydässä; äidille shampanjaruusuja ja mummolle kortti, jossa on silkkinen rusetti. Äiti on kutsunut Viljankin. Olisipa mummon takapihan juonikas kattikin täällä, se, joka vaani minua pensaassa ja luikki tiehensä juuri, kun luulin saavani hyppysiini kehräävää, pehmoista kissankarvaa. Missä vaiheessa minusta tuli äidin miellyttävä tytär, josta kaikki vanhemmat rouvashenkilöt pitävät? Viljakin kutsuu minua pikkupirpanakseen, vaikka en näytäkään enää kovin viattomalta. Olen juhlinut olkapäät paljaina, suudellut boolin kostuttamin huulin ja kompastellut sandaaleissa, jotka saivat taannoisena kesänä varpaani vuotamaan verta. Se oli muutenkin kummallista aikaa. Paljon kuolemista.

Ruokapöydässä velloo iloinen puheensorina, ja pöydän antimet saavat veden kielelle: savustettua lohta, herkkusienipalleroita, perunoita ja salaattia. Minä soitan pianoa ja laulamme yhdessä vanhoja, vanhoja säkeitä, jotka kaikki osaavat. Äitiä ja minua naurattaa mummon ja Viljan eripura. Ja pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu / jää punajuova / kauneuden voimaton kaipuu. Yksi on kuitenkin joukosta poissa. Ajattelen mummoa, joka nukkui pois syksyllä 2001. Aikaisemmin samana vuonna tapahtuneen poismenon vuoksi mummon kuolema jäi utuisen verhon taakse johonkin tavoittamattomiin. Se oli lempeä ja käsittämätön, kuljin eteenpäin sumussa, en jaksanut ottaa suru-uutisia vastaan.

Eräänä päivänä isä antoi minulle mummolan avaimet ja minä astuin sisään punaisesta ovesta. Vihreät seinät sulkivat minut syliinsä ja veivät itkunlämpimälle matkalle lapsuuteen, kun leikin tuolla samalla lattialla merta ja saaria ja majakoita mummon maustepurnukoilla. Talossa tuntuu vahvasti hänen läsnäolonsa. Hänen vihreä villatakkinsa ja työn kovettamat kätensä. Raudanharmaiksi taittuneet hiukset, jotka olivat joskus tummat kuin yö. Tapasimme istua vastakkain pöydän ääressä pelaamassa korttia. Joskus samoilimme mansikkamaalla ja jokirannassa ja metsäpolulla, sielläkin, missä äiti ja mummo juoksivat karkuun vauhkoontunutta hevosta. Mummon puutarha oli ihmeellinen paikka, jota asuttivat valtavat rupisammakot, ikivanhat omenapuut ja loputon kasvimaa. Vilkas ajokoira heilutti häntäänsä ja haukahteli kopissaan, kunnes eräällä metsästysreissulla se jäi auton alle ja raahautui takaraajat ruhjoutuneina pihaamme. Maisa oli vaarin lemmikki eikä mummo pitänyt siitä ollenkaan. Hän tuhahteli ja kutsui Maisa-parkaa rakiksi. Kun Maisa lepäsi vaarin sylissä vanhalla narisevalla nahkanojatuolilla, hiivin vintille isän vanhaan huoneeseen ja luin salaa lipastoon jääneitä rakkauskirjeitä. Mummo viittasi kintaalla romantiikalle ja muille hömpötyksille, mutta oli aina läsnä ja suora omalla tavallaan. Kun hän joutui ensi kerran sairaalaan, oli jouluaatto.

Mummo tuoksui korvapuusteille ja työlle ja kuluneille vaatteille, ja hän oli minulle läheisin kaikista neljästä, joista enää yksi on jäljellä. Oliko se hyvä kuolema? Ei ollut. Hän kuihtui sairaalavuoteeseensa, kunnes hänen kasvonsa olivat kiristyneet kuolevan naamioon. Hän pelkäsi viimeiseen asti eikä halunnut luopua. Se olikin kenties kaikkein pelottavinta ja ahdistavinta. Mummo muuttui vieraaksi naiseksi, jota en enää tunnistanut enkä pelkuruuttani tahtonut tavata. Olisinpa ollut enemmän läsnä.

Voi kuinka lohdullista voisikaan olla se kuolemankulttuuri, joka joskus oli. Meidän laitoskuolemamme pakottaa kuolevan näkymättömään steriiliyteen. Ja kuitenkin me olemme lihallisia ihmisiä, tässä ja nyt.

Vihreiden seinien sisäpuolella oli yhtä lämmintä kuin ennenkin. Sinun juuriltasi versoo uusi puu.