Sihteerikön tunnustuskirja

Nainen kapuaa portaita matalissa mustissa avokkaissa. Likaisenvaaleissa permanentatuissa hiuksissa tuoksuu Elnett ja tupakka. Painokoneiden jurnuttava ruksutus ja kiiltävät sukkahousut luovat nukkavierun mutta aistikkaan näyttämön, jolla kelpaa ojennella sääriä portaissa, pöydän ääressä ja ruokalassa. Kesällä toimistossa tulee hiki. Silloin napitetaan paitapuseron ylimmät napit auki ja pyyhitään suolakarpaloita ylähuulelta. Sydän lyö laiskasti kirjoituskoneen tahtiin, joku puristaa persettä ja kehuu sääriä.

Jotakin kai kertoo elämäntilanteesta, kun ajautuu kirjapainovierailulla seksistis-eskapistiseen päiväuneen sihteerikköydestä 1980-luvulla. Olin jonkinlaisella työloman ja maaseutumatkailun yhdistävällä vierailulla ystäväni luona, ja kun lapsi oli päiväunilla, keskustelimme oman paikan löytämisen tuskastuttavasta vaikeudesta työelämässä ja muutenkin. Tunnustin ystävälleni tämän poskia helakoittavan pikkutuhman fantasian ja kerroin siitä, kuinka kirjapainon miehet olivat esitelleet minulle ja kollegalleni eroottista venäläistä kirjallisuutta -- tai oikeastaan siihen liittyvää kansitaidetta. Yksi heistä, lyhyenläntä mutta jotenkin vetävä, puristi käteni tainnoksiin ja lirkutteli minulle koko kehonsa voimalla. Silloin näin itseni portaissa: oman elämänsä objektin, hiukan tyhjäpäisen pikkuneidin, untelon ja reflektoimattoman. Olisi varmuus leivästä, keskikaljaa jääkaapissa ja kukkeiden kesäpäivien raukeus.

Sen sijaan olen savinukke posliinikaupassa, vähän kuin Nathalie Djurbergin savianimaatioiden naiset. Pörröinen tomppeli, joka piehtaroi kivun ja nautinnon hysteerisessä sekamelskassa. Savimies, jonka pyllystä syntyy apinoita; käärmeruumiinjäseninen omaa häntäänsä syövä elämänmuoto. Joskus pohdin, tekevätkö pätkätyöläisyys ja byrokratiakoneistot ihmisestä lampaan. Kasvottoman, kritiikittömän, vaimennetun. Siksikin haluaisin taas kirjoittaa: jotta en unohtaisi ajatuksiani ja kirjaisin ylös edes jotakin tästä sekavasta ajanjaksosta. Sitä paitsi Jeanette Winterson kirjoittaa Guardianissa: "I don't give a shit what's in your head. By which I mean if it isn't on the page it doesn't exist."
 

On minulla ollut eskapistisia fantasioita ennenkin. Kun makasimme ystäväni kanssa värejä ja muotoja suihkuavassa kuutiossa Taidehallilla, muistin kuinka pohdin lapsena katoamista avaruuteen, iäisyyksiin jatkuvaa leijumista astronautin puvussa. Lohtu ja loppu; yllätyksen mahdollisuus.

Kärlekskrank

Ensimmäisellä kerralla se on Leipuri.

Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.

Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.

Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.

Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.

Suolavedestä ja kosketuksesta

Koko kesä suolaveden pörröttämiä hiuksia, hikeä, olemista ruumiillisena olentona, halukoneena. Nenänpäähäni on työntynyt pisamia, jotka erottuvat mustapäiden ja ihohuokosten joukosta rusehtavina ja suloisina. Olen kirjoittanut vain ajatuksissani. Kirjoitukseni ovat olleet pitkiä monologeja, kirjeitä itselle. Vanhoja vihkoja selaillessani löydän aivan oikeita kirjeitä, joita nuorempi minä on kirjoittanut jollekulle — ehkä itselleni löydettäväksi, etten unohtaisi. Monet kirjeet ovat öisiä purkauksia, jotka unettomuus on leiskauttanut liikkeelle. "En saa unta, joten on pakko kirjoittaa", toteaa 21-vuotias minä. Minä, jossa on "ihmeellinen kalvo". Muistan kaikenlaista, mitä en ole ajatellut aikoihin. Haluaisin ojentaa käteni, koskettaa tuota paperilla huojuvaa olentoa, akvaarioeläintä. ("[...] I lived in a sort of transparent balloon, drifting over the world [...]") Haluaisin kertoa, ettei kalvo ole murtumaton, että monenlaisia onnenhetkiä on vielä edessä. Että rakastuisin pian, ja sen jälkeen rakastuisin uudelleen. Että olisi erilaisia kosketuksia, erilaisia kehoja. Että tulisi aika, kun yksinkin on hyvä.

Tänä kesänä on tuntunut hyvältä olla tässä ruumiissa. Vähitellen keho alkaa unohtaa, millaista on, kun tulee koko ajan kosketetuksi. Se alkaa sopeutua erillisyyteensä, syleillä sitä. Kaipuu on vakaa pohjavire, mutta siinä ei ole hätäistä painavuutta. Kehoni ojentuu uteliaasti ja pakottomasti kohti sähköä ja jännitettä, intuition ja epävarmuuden välissä hapuillen. A. S. Byattin romaanissa Possession (1991) nuori kirjallisuustieteilijä Roland pohtii samaa kysymystä: "Did she simply emit the electric shock, he wondered, or did she also feel it? His body knew perfectly well that she felt it. He did not trust his body." En rynnistä vasten toisten kehojen kutsuja. Tunnustelen vain, itsekseni. Ei tarvitse hengittää raskaasti, ei ole tarpeen riehua, ruumis tunnistaa paljon säntäilemättäkin. Verkkaisesti Byattin teoksen erotiikka hiipii iholleni:

(...) I thought I might circumvent the whole happening, deny that Magnets rush towards each other, and deny it so steadily, the lie might become a kind of saving fiction that held a kind of truth. But the Laws of Nature deserve as much respect as any other, and there are human laws as strong as the magnetic field of iron and lodestone — if I deviate into lying, to you whom I have never lied — I am lost.

(Gustav Klimt: Sea Serpents)

Nautinnosta, ihosta, hajusta

Juuri se on sinussa hämmästyttävää: sinusta on mukava tuottaa nautintoa. Tarjota ruumistasi kuin miellyttävää esinettä, antaa nautintoa pyyteettömästi. Sitä länsimaalaiset eivät enää osaa. He ovat täysin kadottaneet antamisen halun. Heidän on turha yrittää mitään, he eivät enää pysty kokemaan seksiä luonnollisena. He häpeävät omaa vartaloaan, joka ei vastaa pornoteollisuuden standardeja, siksi he eivät myöskään tunne vetoa toisten vartaloita kohtaan. On mahdoton rakastella ikään kuin piittaamattomasti, omaksumatta ainakin väliaikaisesti tietynlaista riippuvuuden ja heikkouden tilaa. Sentimentaalisella hurmiolla ja seksuaalisella intohimolla on sama alkuperä, molemmat syntyvät osittaisesta itsensä unohtamisesta, sillä alueella on mahdoton toteuttaa itseään menettämättä samalla itseään. Me olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, äärimmäisen tietoisiksi omasta yksilöllisestä olemisestamme ja oikeuksistamme, haluamme ennen muuta välttää vieraantumista ja riippuvuutta, olemme sairaalloisen kiinnostuneita terveydestä ja hygieniasta. Se ei ole ihanteellinen tila rakastelulle.

Näin lausuu protagonisti Michel Michel Houellebecqin romaanissa Oikeus nautintoon (2001). Ajattelin aluksi, että teos on tympeä ja hivenen vastenmielinen, mutta se paljastuu lopulta hauskaksi, kärjekkääksi ja tarkaksi aikalaisdiagnoosiksi. Houellebecq on nimetty "ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi", suorastaan Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi. Pohdin aluksi, riittääkö runkkauksesta, vitusta ja hutsuista puhuminen pahennuksen kylvämiseen, mutta pian ymmärsin, mistä on kyse: teosta voidaan pitää paitsi sovinistisena, myös rasistisena. Teoksen taustalla on lähiöiden Pariisi ja sen etniset konfliktit. Valkoiset ranskalaiset työskentelevät lasipurnukassa kaupungin laitamilla ja välttävät ympäristössä pesivää väkivaltaa. Valkoinen nainen joukkoraiskataan junassa. Nuori arabimies surmaa Michelin isän, koska tällä on ollut suhde miehen siskon kanssa. Islamia kuvataan teoksessa mielettömäksi ja idioottimaiseksi. Afrikkalaiset ja aasialaiset ovat teoksessa lähempänä eläintä kuin ruumiistaan vieraantuneet länsimaalaiset. He osaavat vielä naida, eikä heillä ole muuta myytävää kuin ruumiinsa.


Ja aivan niin: Houllebecqia syytettiin teoksen tiimoilta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kaunokirjallisuuteen kohdistuvat sensuurivaateet ovat joka tapauksessa pöyristyttäviä, mutta Houellebecqin kohdalla närkästys on sikälikin huvittavaa, että mielettömyys ja abjekti ovat romaanissa elimellisesti osa länsimaalaisuutta. Länsimaalaisen seksiturismin lisäksi teoksessa on läsnä iljettävän ja kuluttavan työelämän kuvaus, joka vie pois himon ja kiiman. Michel ja hänen rakastettunsa Valérie pakenevat pois kuolevalta mantereelta, kohti nautinnosta ja hedelmällisyydestä raskasta orienttia.

Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta". Muistan etäisesti, kuinka luin joskus nuorempana Kauko Röyhkän romaaneja. Röyhkän konstailettomat naimiskohtaukset hätkähdyttivät minua. Luulen, että pidin niitä karkeina, mutta kiinnostavina. Houellebecqin teoksessa on ripauksia samankaltaisesta vapaudesta. Silti oudoksun Houellebecqin yhtyvien elukoiden kepeyttä ja ongelmattomuutta. He jättävät itsetietoisuuden taakseen, kurottautuvat kohti nautintoa, laukeavat pienimmästäkin ärsykkeestä. Vaikka Michel löytää romaanissa suuren seksuaalisen nautinnon, hän on samanaikaisesti itsekin länsimaisten vartaloihanteiden kyllästämä: hän inhoaa erityisesti läskejä ja vanhoja naisvartaloita ja pohtii, kuinka kuubalaiset miesprostituoidut voivat saada seisokin näiden vastenmielisten hylkeiden kanssa. Silti Michel irvailee prostituutiota vastustaville naisille, jotka kutsuvat länsimaisia seksituristeja möhömahaisiksi äijiksi. Länsiafrikkalaiset naiset tuoksuvat seksiltä, länsimaalaiset naiset eivät. Thaimaalaisilla naisilla on notkea ja lämmin vittu, mutta länsimaalaiset naiset löyhkäävät kuolemalta.

Entä sitten hygienia? Charlotte Rochen Kosteikkoja (2008) osuu suoraan hygieniahysterian ja naisruumiillisuuden tabujen hermoon. Romaanin päähenkilö on nuori Helen Memel, joka makaa sairaalassa leikattuaan vahingossa partaterällä peräpukamaansa suuren haavan. Helen on eräänlainen mikrobimyrsky, joka levittää bakteerejaan, hajujaan ja eritteitään kaikkialle — tarkoituksella. Vaikka teos on ajoittain puiseva luettelomaisessa häirikköydessään, pidän sen rajanylityksistä. Lähes kaikessa kanssakäymisessämme pyrimme peittämään karvat, karkeudet, hajut. Pyrimme kesyttämään ne harhautusten ja kauneudenhoitomekaniikaan avulla, mutta kaiken alla on silti häiritsevä pohjavirtaus, eläimen mahdollisuus. Pidänkin valtavasti siitä aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta, joka on läsnä Margaret Atwoodin romaanissa Alias Grace (1996). Lääkäri/psykiatri haistaa naisvangin voimakkaan tuoksun ja tuntee, kuinka hänen kehonsa ojentuu tuota kutsua kohti:

But in the closeness of the sewing room, Simon can smell her as well as look at her. He tries to pay no attention, but her scent is a distracting undercurrent. She smells like smoke; smoke, and laundry soap, and the salt from her skin; and she smells of the skin itself, with its undertone of dampness, fullness, ripeness — what? Ferns and mushrooms; fruits crushed and fermenting. He wonders how often the female prisoners are allowed to bathe. Although her hair is braided and coiled up under her cap, it too gives off an odour of scalp. He is in the presence of a female animal; something fox-like and alert. He senses an answering alertness along his own skin, a sensation as if bristles lifting. Sometimes he feels like as if he's walking on quicksand.

Abelina Galustian: The Veil Series
Lucian Freud: Benefits Supervisor Resting

Sinusta mä pidän, näytät eläimeltä

Kuuraan unessa puhtaaksi punatukkaisen ystäväni valkeaa vatia, hinkkaan ja puunaan irti pinttynyttä likaa. Kuona alkaa elää käsieni alla ja kohoaa kuplivaksi liejuksi. Kiljun inhosta, kun vadin pohjalta mönkii esiin kaksi limaista etanaa. Pienet kiiltävät torahampaat välähdellen etanansuut avautuvat kammottavaan huutoon. Etanat paisuvat suuriksi ja kummallisiksi otuksiksi, jotka jahtaavat toisiaan halki keittiön, yli ikkunalaudan. Sitten outo metamorfoosi: toisen etanan ruumis vääntelehtii rajusti, ja sen kuori paukahtelee. Siitä tulee ihmismies, Jumalan synnyttämä.

Tunnistan miehen hartiat. Olen nähnyt ne jossain ennenkin, toisessa ajassa ja paikassa.

Otan hänet rakastajakseni, aina ja iankaikkisesti. Valtavassa puutalossa piiloudumme lempimään ullakolle. Pieni etana seuraa miestä kaikkialle kuin sitkeä painajainen, mutta tänne se ei tule. Täällä rakkautemme on koskematon.

Mieskalenteri uudelle vuosikymmenelle

TAMMIKUU


















Haluaisin, että Jeremy Irons lukisi minulle iltasatuja. Hänen hahmossaan on jotakin valtavan älykästä, eroottista, hienostunutta ja karismaattista.


HELMIKUU



Daniel Day-Lewis säteilee. Liikkuva kuva todistaa väitteeni.


MAALISKUU


















"I feel afraid and I call your name
I love your voice and your dance insane
I hear your words and I know your pain."

Voi Jeff Buckley, et voi enää koskaan laulaa minulle, mutta hyräilisitkö edes vähän yömaailmoissani?


HUHTIKUU
















"Halun, kiihkon, hulluuden! Sechemt, Sechemt!" Ooh, Willy Kyrklund!


TOUKOKUU


















"Halun, kiihkon, hulluuden..." Eiku. Klaus Kinski!


KESÄKUU


















Jos tekee sellaista musiikkia kuin Yann Tiersen, on oltava kauneuden tajua. On oltava kaunis.


HEINÄKUU
















Tämä on yksi seksikkäimmistä otoksista, joita David Bowiesta on otettu.


ELOKUU


















Ihastuin viulisti Warren Ellisiin viimeistään silloin, kun näin hänet soittamassa Nick Caven kanssa Kultsalla. Haltioiduin hänen intensiteetistään.


SYYSKUU

















Willem Dafoe on hurmaava. Hänen valkokangasroolinsa ovat lähes poikkeuksetta nyrjähtäneitä, mutta omassa lihassaan hän vaikuttaa herttaiselta naapurinpojalta.


LOKAKUU


















Rakastan John Hurtin kasvoja; niiden herkkyyttä ja ilmaisuvoimaa.


MARRASKUU


















Ralph Fiennes on aina hivellyt aistejani.


JOULUKUU












Lopuksi jonkinlainen villi kortti. Tai poju. Ed Westwick näyttelee Gossip Girl -teinisarjassa paha poika Chuck Bassia. Chuckin hahmo on liian siloposkinen ja huoliteltu omaan makuuni, mutta Ed on kaunis nuorukainen, joka kasvaa karvaa. Viimeinen niitti oli varmaankin muuan haastattelu, jossa Ed oli aivan tajuttoman cocky. Joskus sellainen vain on aika viehättävää.

via Minh & Iines

EDIT: Lokakuun pojuna oli alunperin Adrien Brody, mutta sitten muistin John Hurtin ja Adrien sai kenkää.

Hekumallisia naisia (ja mies)

En malta olla jatkamatta elokuvaihastuslistaani naisilla, jotka olivat ensimmäisessä kirjoituksessani vähemmistössä. On kiinnostavaa huomata ihastuslistani sukupuolittuneisuus: naislistani on harkitumpi ja minulle monella tavoin merkityksellisempi kuin mieslistani. Se on myös jollakin epämääräisellä tavalla eri tavoin esineellistävä kuin ensimmäinen tekeleeni.

On ollut ilo lukea haasteeseen tarttuneiden vastauksia: haasteen ovat ottaneet tähän mennessä vastaan ainakin Veloena kahdesti, Lupiini, Pinkki Baretti, Arawn, Syksyinen, Marginaali, Kesäminkki ja Tulta syöksevä lintu. Villitsen yhä muitakin liittymään heitukkojen joukkoon!

1. Mimi (Bitter Moon)

Emmanuelle Seignerin Mimi kuuluu sellaisten seksikkäiden nuorten naisten klaaniin, joiden kohtaamisen kokisin tosielämässä ehkä vieläkin uhkaavaksi ja uhkaavuudessaan raivostuttavaksi. Mimi on nimittäin ylitsevuotavan aistillinen ja seksuaalisuudessaan eläimellisen kutsuva. Mimi on juuri sellainen nainen, jota kutsutaan lutkaksi. Kuvittelen Mimin miehisen halun melkeinpä liioitelluksi kohteeksi; kuvittelen halveksunnansekaisen himon, tuskallisen ejakulaation, intohimosurman. Mikä minun haluni sitten on? Tunnistan itsessänikin näiden kuvitteellisten miesten janoavan ylenkatseen. Luulen kuitenkin, että pelkoni mimejä kohtaan hälvenee, mitä kypsemmäksi käyn. Itsereflektio sikseen: Mimin vuode kutsuu seireenin lailla!


2. Erika Kohut (La Pianiste)













Isabelle Huppertin huikeasti tulkitsema Erika on samanaikaisesti inhottava ja eroottisesti puoleensavetävä. Erikan tukahtuneisuus ja tuska tarttuvat kuumeen lailla ja vievät mukanaan likaisiin pornoluoliin, drive in -teattereihin ja konservatorion kolkkoihin käytäviin.


3. Lucy Harmon (Stealing Beauty)















"Lucy, Lucy, Lucy". Bertoluccin Koskematon kauneus sai minut haukkomaan henkeäni teini-iässä, ja elokuvan lumous kantaa yhä. Koko teos toscanalaisine maaseutuineen ja taiteilijayhteisöineen oli mielestäni pohjattoman aistikas, ja sitä oli myös Lucy. Halusin olla kuin Lucy, halusin olla Lucy.


4. Audrey Horne (Twin Peaks)






















Vastustamattoman ihana bitch! Audrey on sinnikäs, rohkea, päämäärätietoinen ja haavoittuva - toisinaan muulloinkin, kuin manipulointitarkoituksessa. Ja tietysti Audrey on myös pirun seksikäs.


5. Katherine Clifton (The English Patient)

















Kristin Scott Thomasin Katherine on henkeäsalpaavan hehkuva ja lumoava!


6. Vesper Lynd (Casino Royale)






















Casino Royale on ensimmäinen Bond-elokuva, josta todella pidin. Ja kyllä, Vesper Lynd on Bond-tytöistä häikäisevin: älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis tavalla, joka on kaukana geneerisestä.


7. Joy Jordan (Happiness)













En oikein tiedä, miksi valitsin listalleni Joy Jordanin, joka on hyväuskoisuudessaan ja sinisilmäisyydessään jopa tuskastuttavan riipaiseva. Häntä ympäröi Todd Solondzin mustaa huumoria tursuavassa elokuvassa oikea paskiaisten lauma. Kaikki käyttävät Joyn kiltteyttä hyväkseen: sisaret, tuntemattomat, miehet. Vastoinkäymisistään huolimatta Joyssa on yhä avoimuutta, herkkyyttä ja kyky luottaa. Luulen, että pitäisin hänestä kovasti, jos joskus tapaisin hänet.


8. Ivy Walker (The Village)

















Ihana Ivy matkaa läpi synkän metsän pelastaakseen rakkaansa hengen. Miksi sokeat roolihahmot ovat aina niin ihastuttavia?


9. Camille (Un Coeur en hiver)






















Emmanuelle Béartin lihallistaman Camillen traagisuudessa on jotakin, joka vetoaa minuun syvästi. Béartin rooleissa on melkeinpä aina jotakin aistillista ja surumielistä, eikä Camille ole poikkeus. Kuinka julma Daniel Auteuilin Stéphane elokuvassa onkaan!


10. Rosaleen (The Company of Wolves)














Ihastuttava punahilkka-Rosaleen on ollut blogissani läsnä sen syntymästä lähtien. Hänen hahmonsa on ollut minulle itsereflektion ja inspiraation kanava, kiistattoman voimakas ja lumovoimainen muusa.


11. Marty (Beautiful Girls)













On ärsyttävää, etten voi välttyä ajattelemasta, pidetäänkö Beautiful Girls -elokuvaa jotenkin pedofiilisena. Nuoren Martyn ja kolmekymppisen Willien välille syntyy elokuvassa hyvin erityinen yhteys ja ystävyys, jonka koin nuorempana vailla epäilystäkään hyvin romanttisena. Minua viehätti se, ettei Marty ole tyypillinen elokuvien varhaisteinilolita vaan moniulotteinen, älykäs hahmo. Toivoin aina, että Marty ja Willie tapaisivat vielä jonakin päivänä uudelleen.


12. Vicki (The Woodsman)

















Kyra Sedgwickin näyttelemän Vickin rohkeudessa ja vahvuudessa on jotakin todella eroottista. Hänen osittain butchahtava, toisaalta hyvin naisellinen habituksensa on hyvin viehättävä.


13. Jane Eyre (Jane Eyre)


















Ruth Wilson on ihanin Jane Eyre ikinä!


14. Draculan morsian (Bram Stoker's Dracula)














Monica Belluccin rooli Draculassa ei ole varsinaisesti mikään luonnerooli, mutta... Lääh, lääh!


BONUS:

Cahit Tomruk (Gegen die Wand)





















En ymmärrä, kuinka saatoin unohtaa edellisestä listastani Birol Ünelin Cahitin! Cahit on itsetuhoinen, juopporetku tuittupää, mutta hänen suoruutensa on hyvin viehättävää. Lisäksi Cahit kuuntelee The Sisters of Mercya ja on hyvä sängyssä. Ja voi luoja kun se on hyvännäköinen!

2000-luvun erotiikka

Reiska on tylsä rakastaja, joulukuusen alla on hässittävä vaikka ei haluaisi, lapsi askartelee pornonukkeja ja Malmin munasta tarttuu sukupuolitauti. Suomalaisten naistaiteilijoiden kirjoittamassa novellikokoelmassa 2000-luvun Decamerone (2007) lutkutetaan taukoamatta kikkeliä ja sukelletaan elähtäneen avioseksin kuivahtaneisiin onkaloihin. Kirjaa on mainostettu kansitekstejä myöten eroottisena teoksena ja "rakkauden, intohimon ja eroottisen kaipuun runsaudensarvena", mutta 2000-luvun naiserotiikka ei valitettavasti saa ainakaan minua kostumaan. Arkirealismilla haluttomuuksineen, väsymyksineen ja tuttuuksineen suorastaan mässäillään uuvuttavuuksiin asti. Uskalletaan melkein, mutta ei aivan. Työnnetään, lykitään ja puuskutetaan, mutta ei kuitenkaan. Novelleissa käsitellään toki seksuaalisuutta, mutta en parhaan tahtonikaan mukaan kykene pitämään suurinta osaa kirjoituksista eroottisina. Olen pettynyt tarinoiden ennalta-arvattavuuteen ja tavanomaisuuteen: onko tässä todella kaikki, mitä taiteilijanaisilla on sanottavanaan himosta?

Miksei kukaan taiteilija lähesty halua vaikkapa fantasian tai tieteiskirjallisuuden keinoin? Miksi ihmisnaisen halun objekti on aina ihmismies? Kirjan radikaaleinta antia tässä suhteessa lienee Minna Koskelan novelli Muutos, jossa mies saa yllättäen kulkustensa tilalle häpyhuulet: humorisesti, totta kai. Teoksessa on laajasti edustettuna suomalaisen kirjallisuuden kentän nuori naissukupolvi, jolta olisin odottanut vähintäänkin kiehtovasti tihkuvaa lemmen nektariinia. Vaan kuinka kävikään? Sofi Oksanen viittaa omalle hahmolleen tyypillisesti kevytfetisismiin, kun taas Neiti Narunakin tunnettu, SM-piireissä vaikuttanut Outi Alanne kirjoittaa rakastelun epämukavuudesta metsän vuoteessa ja auton konepellillä. Insestiä vavahduttavasti On rakkautes ääretön (2001) -romaanissaan kuvannut Maria Peura akrobatisoi vähemmän vaikuttavasti arki- ja orgiamaailman rajalla. Riikka Pulkkisen teksti alkaa lupaavasti viisivuotiaan ensimmäisestä masturbointikokemuksesta, mutta päätyy uuvuttavaan parikymppisen tanssijattaren vatvomiseen siitä, kuinka tuo tuossa on minä, mutta myös jokin muu. Häpeä on vahvasti läsnä pikkuvanhan viisivuotiaan ajatuksissa, ajatteleehan hän tekevänsä jotakin, mitä viisivuotiaan ei vielä pitäisi tehdä. Nousin heti vastalauseeseen: onko lapsella pakko olla tällainen tietoisuus? Tai jos on, niin miksi?

Lempinovellikseni nousi lopulta Tuuve Aron kuvaus 13-vuotiaan tytön aistikkaasta kokemuksesta kolmikymppisen naisen kanssa. Myös Katja Kettu hätkähdyttää tekstillään torahampaisesta erektioassistentista, jonka tehtävänä on saattaa pornoelokuvan miespääosan esittäjän nahkea jöllikkä juhlakuntoon. Pelkään kuitenkin, että eroottisen luettavan puutteessa kannattaa tarttua pikemminkin jopa Regina-lehden naisten unelmiin kuin 2000-luvun Decameroneen. Miksi kummassa novellikokoelman nimessä ylipäätään viitataan Boccaccioon?