lauantai 27. joulukuuta 2008

Kertomuksia puberteetista

It was one of those days when it's a minute away from snowing and there's this electricity in the air, you can almost hear it. And this bag was, like, dancing with me. Like a little kid begging me to play with it. For fifteen minutes. And that's the day I knew there was this entire life behind things, and... this incredibly benevolent force, that wanted me to know there was no reason to be afraid, ever. Video's a poor excuse, I know. But it helps me remember... and I need to remember... Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in.
Katsomme jouluaattona sadannen kerran American Beautyn (1999), jota seuralaiseni kommentoi osuvasti elokuvaksi, joka muistuttaa jostakin tärkeästä, sellaisesta, jonka haluaisi olevan jatkuvasti läsnä omassa elämässä. Ja sitten sen kuitenkin unohtaa, toisinaan pitkäksikin aikaa. American Beauty on ollut pitkään eräs lempielokuvistani. Muistan vieläkin, kuinka kävin katsomassa sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten kotikaupunkini elokuvateatterissa äitini kanssa. Elokuvan alkaessa katsoimme epäuskoisen merkitsevästi toisiamme: Kevin Spaceyn suihkussa runkkaava roolihahmo muistutti ulkonäöllisesti kovasti isääni. Muistan yhä puhtaan lumoutumisen tunteen, jonka elokuva minussa herätti. Lester Burnhamin heräämistä on riipivän riemukasta seurata, ja Ricky Fittsin kauneus saa veren virtaamaan vailla esteitä. Tällä kertaa kiinnitän kuitenkin enemmän huomiota Thora Birchin esittämään Janeen, jonka tyttöys muistuttaa minua jostakin, jota en enää aktiivisesti ajattele. Janessa ruumiillistuu koko teini-ikäni klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Epätoivoinen nähdyksi tulemisen halu, joka manifestoituu lauluina akvaarioista, kaksikymmentäyksi sekuntia kestävistä puhelinkeskusteluista, ihmisjoukoista, raivosta kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. Kuudentoista ikäisenä puberteetti rantautuu minuun uudelleen ja olen koko ajan vihainen. Olen tuskallisen tietoinen seksuaalisesta epäkelpoudestani, tahrasta, jota en näe, mutta joka minussa on pakko olla.

Elokuvassa Ricky Fitts kuitenkin näkee Janen. Jane riisuu ikkunassa paitansa ja paljastaa rintansa Rickyn videokameralle. Nähdyksi tuleminen vaatii todisteen, jota ajattelen tarvitsevani, mutta jota en dramaattisesti usko koskaan saavani. Elokuvan ruusuveden valelema enkeli-Angela on nemesikseni: inhoan kauniita, kepeitä vaaleahiuksisia tyttöjä, jotka nostattavat esiin halun silkalla olemassaolollaan. Minunkin ympäristössäni on sellainen tyttö. Hän on minun ystäväni, mutta vihaan häntä salaa. Kadehdin, myrkytyn, tulehdun. En ajattele olevani toivottoman ruma, mutta ruma kuitenkin. Joskus, kun olen kihartanut hiukseni, pidän itseäni hetken aikaa kauniina. Fantasiamaailmassani olen kätketty kukka, salattu elokuun kruunu. Unelmissani tapaan jonkun sellaisen kuin Ricky Fitts; jonkun, jonka katse ulottuu lian, rääsyjen ja pelon tuolle puolen. Sitten tapaan pikkukaupungin Kravitzin, mutta pikkukaupungin Kravitz ei ole mikään Ricky Fitts eikä minun epäkelpouden tunteeni katoa alkuunkaan.

Luulen, että olisin ilahtunut teini-iässä myös Edward Cullenin tapaamisesta. Edward on älykäs, taiteellinen ja fyysisiltä ja henkisiltä kyvyiltään ylivoimainen. Hänkin näkee tytön, jota muut eivät ole huomanneet. Luin koko syksyn lähinnä feminististä filosofiaa ja pakkomielteisesti Luupäitä, mutta joulun alla tartuin Stephenie Meyerin hehkutettuun teinikirjasarjaan, jonka pauloihin jouduin ensi silmäyksellä. Olen salaa fiksoitunut sekä vampyyreihin että amerikkalaiseen high school -maailmaan, joten uhriutumiseni ei ollut mikään yllätys. Meyerin hengentuotteet vetoavat muihinkin. Lueksin hiljattain keskustelua, jossa haltioituneet tytöt ja nuoret naiset ylistävät sarjan loistokkuutta. Keskustelussa on kuitenkin mukana myös riitasointuja: kolmekymppiseksi kirjallisuustieteilijäksi itseään tituuleeraava nimimerkki on tuohtunut siitä, että teinitytöille suolletaan yhä sarjan kaltaista "höttöä". Muissakin kriittisissä kommenteissa kiinnitetään huomiota nimenomaan sarjan päähenkilön, teini-ikäisen Bellan, toimijuuteen. Bella on a damsel in distress, ja häntä komentelee ja kontrolloi todellista ulkonäköään rutkasti vanhempi vampyyripoika. Kirjoittajien kritiikillä on luonnollisesti yhtymäkohtia tietynlaiseen feministiseen diskurssiin. Itse olen kuitenkin nauttinut häpeilemättömän röyhkeästi paitsi Meyerin kädenjäljestä ja hänen taidostaan käyttää kliseisiä(kin) populaarikuvastoja, myös tavasta, jolla hän kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta. Ulkopuolisuuden tunne, tavanomaisuuden pelko ja epävarmuus omasta ruumiista ovat Bellassa läsnä tavalla, joka on hyvin tunnistettava.

Hymyilyttää, tekee hieman kipeääkin.

(Theodor Kittelsen: Nokken)

Le Corps Mince de Françoise

Jouluista iloa tursuten jaan kanssanne jälleen uuden musiikillisen löytöni, jonka aika monet muut ovat löytäneet jo minua aiemmin. Le Corps Mince de Françoise on suomalaisten tyttönaisten riemukas musiikkiprojekti, joka on herättänyt hysteriaa ihan ulkomaita myöten. Ja kyllä, minäkin haluan leikkiä heidän kanssaan!

perjantai 5. joulukuuta 2008

Kirkollinen iltapala

Seurasin taannoisena iltana Akateemisessa kirjakaupassa Johannes Ojansuun ja isä Mitron keskustelua lankeemuksesta. Itse keskustelu oli melkoisen mielenkiinnotonta pölvästeilyä, mutta minun on nyt paljastettava sen huippukohta. Keskustelun tiimellyksessä Ojansuu syleili vitutusta positiivisena, ihmisen liikkeelle panevana voimana ja ehdotti, että kirkkokin omaksuisi "vitutuksen" käsitteen omakseen. Tähän isä Mitro, tuo nokkela törkimys, vastasi: "Kohtahan se tulee ihan kirurgin veitsellä."

tiistai 18. marraskuuta 2008

Tapaus Laasanen

Siitä kirjoitetaan Hesarissa. Se esiintyy Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -sarjassa. Sitä osoitellaan pyssyllä Tulva-lehden kansikuvassa ja sen edesottamuksia analysoi Tieteessä tapahtuu. Mikä se on? Se on tietenkin tapaus Laasanen! Lueskelin viime keväänä Henry Laasasen kohuteosta Naisten seksuaalinen valta (2008) ja harkitsin tuolloin kirjoittavani jotakin aiheesta. Homma jäi lopulta sikseen, kuten kirjoittamisen kanssa on "viime aikoina" usein käynyt. Laasasta tursuaa kuitenkin yhä niin monesta tuutista, että päätin tarrata uudelleen aiheeseen kiinni punaisin kynsin ja keltaisin hampain. Lähestymistapani on kuitenkin hitusen erilainen, kuin mitä aluksi suunnittelin: laajan analyyttisen kritiikin sijaan pohdin tiettyjä Laasasen teesejä lähinnä omasta, subjektiivisesta kokemuksestani käsin.

Ennen henkilökohtaisten kokemusteni reflektointia katson kuitenkin tarpeelliseksi määritellä, missä itse seison. Ensinnäkään Laasanen ei ansaitse mielestäni henkilöön menevää loanheittoa vaan hänen kirjoituksiaan on syytä tarkastella asiallisesti, vaikka sitten kriittisesti. (Poleemisesta sävystäni huolimatta myös oma pyrkimykseni on olla asiallinen.) Toisekseen on otettava vakavasti se, että "alemman tason miehiksi" identifioituvia on todella olemassa. En myöskään epäile, etteikö Laasanen kuvaisi jotakin olemassa olevaa ilmiötä, onhan kiistaton fakta, että ökymiehet saavat paljon kuumaa pesää. Myötämielisyyteni loppuu kuitenkin lyhyeen, siksi runsaasti ongelmia Naisten seksuaalisessa vallassa on aina tutkijasubjektin paikantamisesta väitteiden empiiriseen todentamiseen. Laasanen esimerkiksi väittää, ettei tee normatiivisia tai eettisiä kannanottoja, mikä on sangen kummallinen väite ottaen huomioon, että koko teos on poliittinen pamfletti.

Mikä minua sitten Laasasen teoksessa henkilökohtaisesti häiritsee? Koen Laasasen "naiset" ja "miehet" hyvin kaukaisiksi paitsi omasta kokemusmaailmastani, myös siitä maailmasta, jossa vaikkapa lähipiirini elää. Missä on kaikki ne varakkaat miehet, joita minun pitäisi jahdata ja joiden kikkeliä minun pitäisi kiusata kiristääkseni itselleni (ja tulevalle kakkakäärölleni) taloudellista hyvinvointia? Missä on ne taivaalliset raha- ja koruvirrat, jotka kaltaiselleni nuorelle naiselle itsestään selvästi kuuluvat? (Lounasseurani epäili osuvasti Henryn vastaavan, että olen liian ruma.) Miksi elän ihmissuhteessa, jossa olen (ainakin toistaiseksi) se enemmän ansaitseva osapuoli? Missä on naisen halu, missä seksuaalinen nautinto? Laasasen naisille pimppi on vain vaihdon väline, tavara, jota vaihdetaan toiseen tavaraan. Miehille pimpero on puolestaan pakonomaisen purkautumisen kohde, astia, johon tyhjentää ikävä, orjuuttava kiima. Oma kokemukseni ihmisistä ja maailmasta poikkeaa niin vahvasti laasaslaisesta markkina-arvon maailmankaikkeudesta, että minulla on vaikeuksia ymmärtää, mistä Laasasen käsitykset nousevat. Pelkät viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan naiset arvostavat kumppanissaan taloudellista tai sosiaalista asemaa miesten keskittyessä tisseihin ja perseisiin, eivät riitä. Minä haluan tietää, missä Laasasen kuvaamaa maailmaa eletään.

Ai niin. Vaikka olenkin ollut "viime aikoina" suorastaan pöyristyttävän laiska keskustelija omassa blogissani, olen yhä aidosti kiinnostunut myös lukijoideni kokemuksista ja mielipiteistä. Pyrin olemaan jatkossa aktiivisempi, vaikka en maailman nopein vastaaja olisikaan.


(John William Waterhouse: The Siren)

lauantai 13. syyskuuta 2008

Sudet tulevat

"Sä olet jotenkin muuttunut", sanoo ystävä, jota olen nähnyt viimeisen vuoden aikana vähän. "Sä oot noin iloinen, vaikka et olekaan kännissä", hän jatkaa häkeltyneenä. En voi olla nauramatta hänen hämmennykselleen ja sille, että tänä aamuna minua kuvaillaan "mongoloidisen iloiseksi". Ystäväni on oikeassa: olen muuttunut. Helsingissä viettämieni vuosien aikana en ole ollut koskaan yhtä onnellinen ja hyvinvoiva kuin nyt. Syön yhä lääkkeitä, käyn terapiassa ja ahdistun säännöllisesti, mutta voin sittenkin paremmin kuin aikoihin. Olen alkanut lukea uudelleen kaunokirjallisuutta. Olen rohkeampi, suorempi ja sosiaalisempi. Jännitän yhä monenlaista sosiaalista kanssakäymistä ja esiintymistilanteita helvetisti, mutta toisinaan voin jo sanoa entä sitten. Joudun mitä todennäköisemmin tuskailemaan näiden samojen kysymysten kanssa enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan, mutta kenties asian avoin myöntäminen ja hyväksyminen onkin helpottavaa. Uskon siihen, että kykenen luopumaan jossakin vaiheessa lääkityksestä. On kummallista ajatella, miltä elämä tuntuu ilman kemiallista turvaverkkoa.

Olen lueksinut viime päivinä omaelämäkerrallisia tekstejä, joiden selkeys ja suoraviivaisuus hämmentävät minua loputtomasti. Anne ja John Paulk kirjoittavat kilvoittelustaan kristittyinä homoseksuaaleina kirjassaan Love Won Out (1999). He kutovat kertomusta "rikkonaiseen" seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin kasvamisesta ja niistä elämässään tapahtuneista interventioista, jotka ovat saaneet aikaan kristillis-psykoanalyyttisen eheytysliikkeen piirissä homoseksuaalisuudeksi kutsutun kehityshäiriön. Kausaalisuhde seksuaalisen hyväksikäytön kokemisen ja homoseksuaalisuuden välillä on yksinkertainen ja kyseenalaistamaton. Aikuisen seksuaalisuuden näkeminen ja varhainen pornoon tutustuminen ovat estäneet Paulkeja kasvamasta eheään, heteroseksuaaliseen seksuaali-identiteettiin. Kathryn Harrison puolestaan kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Suudelma (1997) seksuaalis-romanttista suhdetta isäänsä, jonka hän kohtaa kolmannen kerran elämässään nuorena aikuisena. Millaista omaelämäkertaa olen rakentanut (ja rakennan) omissa, julkisissa teksteissäni, joita olen lähettänyt bittiavaruuteen pian kolmen vuoden ajan? Ajattelenko omaa elämääni samanlaisena kausaalisuhteiden ketjuna, kuin vaikkapa Paulkin pariskunta ja Harrison, joka kirjoittaa anoreksiastaan ja hyväksynnän hakemisestaan? Heidän tekstiensä epäsuorasti innoittamana muistan yhtäkkiä erään kokemusten sarjan vuosien takaa.

Kun olen viidentoista, käyn katsomassa teatterisovituksen Vigdís Grímsdóttirin romaanista Nimeni on Isbjörg: olen leijona. Lavalla tuttuja näyttelijöitä intensiivisinä ja uhkaavina. Näytelmästä tarttuu minuun outo pelko, jota yritän parsia umpeen käymällä katsomassa sen toistamiseen. Pelko tuntuu vatsassa ja kosketuksen välttämisenä. Jollakin kummallisella tavalla tämä taide-elämys lihallistaa pelkoni ruumistani ja seksuaalisuuttani kohtaan. Näytelmä kummittelee mielessäni kuukausien ajan. Kokemus on ahdistava. Teatteripiireissä teinityttöys on haluttua kamaa: "Mä haluan kusta sun suuhun", ilmoittaa känninen, paksu näyttelijä ystävättärelleni teatteriväen pikkujouluissa. Samaan aikaan ravintolan vessassa saippuoidaan komean näyttelijän penistä. En muista, mitä ajattelen näistä aikuisten leikeistä. Olen kenties hämmentynyt, mutta haluan pysyä itsepintaisesti tässä, imeä nämä boheemit ihmiset itseeni. Teatteriharjoituksissa tumma, vanhempi näyttelijä iskee minulle silmää ja nostelee kulmakarvojaan merkitsevästi. Luovun projektista ja lopulta teatteristakin. Minulla on hoitamaton masennus. Vuosia myöhemmin alan voida huonosti. Mikä on johtanut mihinkin?

perjantai 12. syyskuuta 2008

Bat For Lashes

Parempaa sanottavaa ja hehkeämpää ulkoasua odotellessa esittelen uudehkon musiikillisen löytöni. Natasha Khan eli Bat For Lashes kuulostaa aika ajoin Björkiltä, PJ Harveylta ja ehkä myös Tori Amosilta. Silti debyyttilevy Fur And Gold on jollakin tapaa omaperäinen, raikas ja viehättävä. Erityisesti levyn avausraita Horse And I on koukuttava. Ohessa kuitenkin What's a Girl to Do, jonka musiikkivideo muistuttaa vanhoista kauhuelokuvista ja lapsuuden pimeistä mörkömetsäteistä.

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Porno, naiset ja kärsimys

Porno ei ole helppo kysymys... Olen prostituution laillistamista vastaan. Prostituutiolaista olisi pitänyt tehdä tiukempi, seksin osto ja myynti olisi pitänyt kriminalisoida yksiselitteisesti. Mä ajattelen, että pornossa työskentelevät naiset kärsivät, ja kärsivät siitä aina. Porno ja prostituutio ovat sama asia, koska molemmissa vaihdetaan seksiä rahaan. Porno on ehkä vielä pahempi, koska siinä rahasta harrastettu seksi monistuu useampien nähtäväksi kuin prostituutiossa.

On alueita, joille en tuo feminismiä. Makuuhuoneeseen esimerkiksi.















Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen kertoo City-lehdessä (13/08), ettei tuo feminismiä makuuhuoneeseen. On kuitenkin syytä tarkentaa, että kyse on nimenomaan Moilasen omasta makuuhuoneesta, ei esimerkiksi toisten naisten haluista tai heidän harjoittamistaan seksuaalikäytänteistä. Moilasen näkemykset eivät juurikaan poikkea tietynlaisen skandinaavisen feminismin opinkappaleista, joiden mukaan porno ja prostituutio ovat tavalla tai toisella haitallisia ja naiset kärsivät aina, tiesivätpä sen itse tai eivät. Nirhaisen oitis kättä, joka minua ruokkii: myös esimerkiksi Päivystävä feministi juhlistaa blogissaan ruotsalaisen huoltoaseman päätöstä vetää pornolehdet pois myynnistä. Itse en pidä tätä silkkana "sukupuolisensitiivisyytenä" saati sitten sukupuolikysymysten esille tuomisena, vaan liitän sen pikemminkin samaan konservatiiviseen asenneilmastoon, jossa puututaan vaikkapa virkamiesten pornon katseluun heidän työmatkoillaan. Pornoteollisuuteen liittyy toki ongelmia, mutta voidaan kysyä, onko edellä mainituissa tapauksissa kuitenkin kyse pornon mahdollisesta "likaisuudesta" tai illegitiimin seksuaalisuuden "paheksuttavuudesta" tai "loukkaavuudesta". Helsingin Sanomat kertoo, ettei huoltoaseman työntekijä "halunnut työskennellä pornolehtien seassa", mutta uutisesta ei selviä, miksi. Itse olen sitä mieltä, että hyväksikäyttöä vastaan on taisteltava, mutta sex is not the enemy. Vai onko sittenkin?

Moilasen haastattelusta ei valitettavasti käy ilmi, minkä vuoksi porno, naiset ja kärsimys muodostavat väistämättömän kolmiyhteyden, mutta voimme silti yrittää päästä näkemyksen jalanjäljille. Esineellistääkö porno naista, välineellistääkö se hänet ja seksuaalisuuden? Onko pornonäyttelijätär seksuaalisesti traumatisoitunut, onko häntä käytetty hyväksi lapsena? Eikö seksi saa olla kaupallista? Voivatko nautinto ja valuutta käydä koskaan käsi kädessä? Eikö porno vastaa Moilasen esteettisiä mieltymyksiä? Mitä mieltä hän on amatööripornosta? Implikoiko Moilanen, että piiska- ja pissaleikit olisi syytä teljetä neljän seinän sisään yksityisiin makuuhuoneisiin? Ainakaan seksistä ei saa pyytää rahaa eikä omalla ruumiilla ole suotavaa tehdä, mitä haluaa.

Se, mikä minua häiritsee tässä feministisessä keskustelussa on nimenomaan väite siitä, että nainen (ja aina nainen) kärsii riippumatta siitä, mitä mieltä hän itse on omasta toiminnastaan. Entä, jos nämä naiset eivät tarvitse edes Moilasen kaltaista valistunutta feministiä kertomaan heille, että he ovat hyväksikäytön uhreja ja tekevät pimpilleen ja mielenterveydelleen hallaa? Mitä, jos porno on näille naisille sama asia kuin Moilaselle hänen pyhä makuuhuoneensa, jonka ulkopuolelle jätetään feminismi ja seksuaalipolitiikka? Vaikuttaa siltä, että monen keskustelijan on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä sitä, että nainen voi nauttia pornon tekemisestä tai itsensä myymisestä. Minusta tällainen ihmettely on hieman kummallista ottaen huomioon ihmisen seksuaalifantasioiden ja -käytänteiden laajan kirjon. En tarkoita tällä sitä, ettei pornoon tai prostituutioon saisi suhtautua kriittisesti, pidänhän itsekin monia pornon konventioita vähintäänkin esteettisesti tympeinä ja vastustan kaikenlaista pakottamiseen perustuvaa ihmiskauppaa. En kuitenkaan hyväksy pornoteollisuudessa työskentelevien ihmisten omien näkemysten täydellistä sivuuttamista tai heidän kokemustensa väistämätöntä patologisointia.

En myöskään ole Moilasen kanssa samaa mieltä siitä, että prostituutio tulisi yksiselitteisesti kriminalisoida. Prostituutio ei ole mielestäni missään nimessä yksiselitteinen ilmiö ainakaan Moilasen viittaamalla tavalla. Mielipiteeni prostituutiosta eivät ole täysin johdonmukaisia tai loppuun asti mietittyjä, mutta kriminalisointia vastustan yksinkertaisesti sen vuoksi, että ihmisellä tulisi olla oikeus päättää omasta ruumiistaan. Silti esimerkiksi institutionalisoitunut bordellilaitos Saksan tai Hollannin malliin herättää minussa kylmiä väreitä, koska en voi olla ajattelematta, että sellaisessa yhteiskunnassa naisia pidetään lähinnä lihana ja kauppatavarana. Lisäksi laiton prostituutio ja paritus rehottavat kaupunkien laitamilla. Prostituutio ei ole minusta väistämättä esteettisesti vastenmielistä, mutta valtion väliintulo tekee siitä sellaista.

Lienee aika tarkastella omia asenteitaan ja niiden johdonmukaisuutta.

(H.R. Giger: Necronomicon)

maanantai 7. heinäkuuta 2008

Eräänlaiset jäähyväiset

Yhtäkkiä olen aivan silmittömän vihainen, melkein raivokas.

Kammoan tätä täyteen ahdettua asuntoa, ruskean sävyihin verhottua persläpeä, johon en ikinä kotiutunut heikoista yrityksistäni huolimatta. Olen ollut monta päivää poissa, eikä asuntoon jättämäni sotku ole kadonnut minnekään palatessani. Inhottava, rivo ihmissotku, astiat pesemättä, rypistyneitä vaatteita pianon jakkaralla, sängyllä ja lattialla, pölyä, loputtomasti pölyä, typerä pieni keittokomero, typerä pieni kylpyhuone, liikaa takkeja roikkumassa eteisen naulakossa, hirvittävä määrä paperijätettä laskuja lehtiä mainoksia kirjoituksia, kaikki yhtä suurta sontaa. Ruma 70-lukulainen jalkalamppu liian ison vanhemmilta saadun nahkasohvan vieressä, mudanväriset läpikuultavat verhot. Kirjat pursuavat ulos kirjahyllystä, missään ei ole tarpeeksi tilaa. Tyylittömät, edellisiltä asukkailta jääneet rullaverhot. Kulunut, kellertävän värinen parketti. Tavaraa on niin paljon, että tulen varmasti hulluksi. Haluaisin kirkua, riipiä alkovin hapsuverhot alas.

Tule elokuun ensimmäinen, tule pian. Silloin jätän kantakaupungin ja boheemikaupunginosan, vastapäisen talon liian lähelle tulevat ikkunat ja tympeän rappukäytävän, jossa harva tervehtii. Jätän taakseni kaksi asuntoa ja yhden ihmissuhderaunion, joka savuaa yhä täällä jossakin, haiskahtaa nenääni niin, että kadulla on aina oltava varuillaan.

Tuntuu typerältä kirjoittaa tällaisia tekstinpuolikkaita, aivan kuin ei sanoisi mitään kunnolla.

Huomenna imuroin ja pesen lattiat, jotta uuden vuokralaisen kelpaa patsastella.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Vanilla jihad















Olen lueksinut viime päivinä naistutkimuksen ainejärjestö Vastakarvan sähköpostilistalla käytävää keskustelua ns. mustapinkistä blokista, joka osallistui lauantaiselle Pride-marssille. En ollut itse marssimassa, joten tietoni marssin tapahtumista rajoittuvat lähinnä uutisiin. Tänä vuonna blokki kehotti joka tapauksessa ottamaan marssille polttopullot mukaan, ja sen iskulauseita olivat viha, kuolema (heterokulttuurille) ja trans-gressio. Polttopullojen sijaan blokkilaiset räjäyttelivät kuitenkin valoraketteja, eikä SETA:n pelkäämiä väkivallantekoja tapahtunut. Listakeskustelussa mustapinkki diskurssi on tulkittu ironiseksi vihapuheeksi, ja sillä lienee yhteyksiä myös Vastakarvan Facebook-ryhmässä käytyyn keskusteluun queer-politiikasta. Vastakarvan järjestämä baarikierros, jossa oli tarkoitus sonnustautua tekopartoihin ja huulipunaan, herätti keskustelijoissa kuohuntaa liittyen heteromatriisin järkyttämiseen, transgender-butchien kokeman paskan kunnioittamiseen (tai kunnioittamatta jättämiseen) ja vaniljaheteroihin.

Naistutkimuksen opinnoistani huolimatta olen ollut auvoisan tietämätön keskustelusta, jota ainejärjestössä käydään. Keskustelu herättää minussa kuitenkin kysymyksiä identiteeteistä ja identiteettipolitiikasta, siitä, mihin minä naistutkimuksen opiskelijana paikannun. Aloittaessani naistutkimuksen opinnot, tunsin viettäväni kuherruskuukautta: tässä on jotakin, jota minä olen etsinyt. Nykyään en ole enää aivan yhtä varma siitä, mitä ajattelen. Minua pohdituttaa tutkimuksen tekemisen poliittisuus ja se, millaista naistutkimusta Suomessa ylipäätään tehdään. Vaikuttaa siltä, että tutkimuksella on yllättävän paljon yhteyksiä yhdysvaltalaiseen, kulttuurikriittiseen cultural studies -perinteeseen, jota edustavat esimerkiksi bell hooks ja Laura Kipnis. Voidaan siis puhua kriittisestä kulttuurintutkimuksesta, jolla on jokin poliittinen agenda, usein feministinen, uusvasemmistolainen ja kulttuuristen marginaaliryhmien voimauttamiseen pyrkivä. Kriittisen kulttuurintutkimuksen keskiössä vaikuttavat olevan juuri identiteetit, joiden luonne ei ole essentiaalinen vaan pikemminkin alati muuttuva, konstruoitu. Mielestäni on kuitenkin perusteltua kysyä, korvataanko esimerkiksi "rotu" postkolonialistisessa, kriittisessä diskurssissa "identiteetin" ja "kulttuurin" kaltaisilla käsitteillä, joissa on ehkä sittenkin jonkinlainen essentia. Mulla on nyt tää mun kulttuurinen identiteetti ja sulla on sun. Luin syksyllä erään cultural studies -paradigmaan liittyvän tekstin, jossa Kathryn Woodward tarkastelee identiteettejä historiallisesti spesifeinä, rakennettuina konstruktioina, jotka tuotetaan eron (difference) ja toiseuden (Other) kautta: minä olen jotakin, jota tuo toinen ei ole. Hän esittää, että on olemassa jokin identiteettikriisi, joka on läsnä paitsi globaalilla, myös paikallisella ja henkilökohtaisella tasolla. Mielestäni Woodwardin artikkelissa tiivistyy ongelma, joka piinaa akateemista identiteettipuhetta: missä on empiirinen todistusaineisto?

Queer-teorian tuntemukseni on varsin kehno, mutta sen parissa korostetaan joka tapauksessa identiteettien keinotekoista ja rakennettua luonnetta. Vastakarvan keskusteluja seuratessani en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että myös queer on normatiivinen identiteetti, tai ainakin siitä luodaan sellaista. Sekä parta & puna -keskustelussa että mustapinkin blokin manifestissa puhutaan halusta, vaaditaan sitä. On kuitenkin selvää, että kaikkien halut eivät ole yhtä hyviä, ja siitäkin voidaan taistella, kuka on eniten queer. Queer ei ole ainakaan lähetyssaarnaaja-asentoa haluava "vaniljahetero", jonka viikonloppuharrastuksiin eivät kuulu fisting by the pool tai muut marginaaliset seksuaalikäytännöt. Onkin syytä kysyä, kenen halusta on kyse ja millainen halu on tarpeeksi hyvä ollakseen queer. Onko heteroilla halua laisinkaan? Muistelen erästä naistutkimuksen kurssin pienryhmää, jolla usea kurssilainen julistautui joksikin seksuaaliksi. Minä ja muutama muu pysyimme vaiti, ja tilanne tuntui vähintäänkin painostavalta. Kyse voi toki olla omasta virheellisestä tulkinnastani, mutta vaikenijat tulkittiin todennäköisesti tylsiksi vaniljahetskuiksi. Omalla kohdallani tulkintaan riittänee myös feminiininen pukeutuminen ja se, että seurustelen miehen kanssa. Tulvan päätoimittajaa Anne Moilasta kutsuttiin naistutkimuksen laitoksella rusinat pullasta -feministiksi, koska hän pukeutui väärällä tavalla ja käytti huulipunaa.

Se, mitä olen yrittänyt rönsyilevässä kirjoituksessani sanoa on se, että minua ahdistaa ajatus siitä, että olisi omaksuttava jokin identiteettikategoria. Legitiimiin identiteettiin kuuluvat vähintäänkin quuer jihad ja tietynlaiset poliittiset ja seksuaaliset mieltymykset. En identifioi itseäni biseksuaaliksi, vaikka pidän sekä naisia että miehiä viehättävinä. En pidä siitä, että minun tulisi julistautua minkäänlaiseksi identiteetiksi, ellen itse niin halua. Olen tutustunut naistutkimuksen laitoksella monenlaiseen kriittiseen keskusteluun, mutta silti minua huolestuttaa se, että tutkimuksen tekemisen taustalla pitäisi olla jokin poliittinen agenda. En jaksa enää uskoa siihenkään, että riittää, kun avaa oman positionsa ja kertoo eksplisiittisesti, missä seisoo. Ollaanko tällaisessa tutkimuksen teossa todella avoimia oman poliittisen agendan vastaisille äänille? Kuvataanko tällöin todella tutkimuskohdetta vai lähinnä omia prosesseja, mitä ne ikinä ovatkaan?


(valokuva: unkultur)

lauantai 28. kesäkuuta 2008

My heart strings call



Mikä elokuvakohtaus voisi kuvata minua ja kokemuksiani?
Valitsen epäröimättä tämän.

Jatkakaa toki meemiä!

via DorianK

lauantai 21. kesäkuuta 2008

Rakastan, en pelkää


I freed myself from my family

I freed myself from work
I freed myself
Freed myself
And remained alone

Hämmentävällä tavalla kaikki nivoutuu yhteen uneliaaksi, melankoliseksi nesteeksi. Haluaisin kirjoittaa niin kuin Veloena, intiimisti ja aaltoillen. Ajattelen draamoja, jotka paisuivat tänä keväänä naurettavuuksiin asti. Ajattelen yksin viettämiäni päiviä ja sitä, kuinka tyhjälle paperille ilmestyy yhtäkkiä Bobby Peru ja toisaalta ajatukset, jotka ovat olleet viime kesästä saakka syrjässä, sivussa, pensselin ulottumattomissa. Ajattelen kohtausta, jossa Bobby Peru astuu Lulan huoneeseen: "I gotta take a piss bad, can I use your head?" Hänen ammottava hirviönsuunsa kutsuu vastaamaan myöntävästi, mutta edes hänen hampaidensa välistä leijuva kuolleen raadon löyhkä ei saa minua enää menettämään tajuntaani. Hassua, että valitsen juuri tämän metaforaksi tervehtymiselleni.

Lääkityksen vähentäminen tuntuu kehossa heikkoina kuiskauksina, kuin muistoina tummemmista ajoista. Sanon terapiassa, etten jaksaisi enää olla ainoa lapsi. Mutta minä olen, enkä voi sille mitään.

Tapasin sinut vuosi sitten. Yritin olla katsomatta sinua, ja suupieleni nykivät jännityksestä. Matkasin merille, sitten melkein Irlantiin asti. Ja nyt olen tässä sinun kanssasi, yrittäen maalata sinua, muotoilla sinua lauluksi. Haluan rakastaa, en pelätä.

Rakastan, en pelkää.

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

2000-luvun erotiikka

Reiska on tylsä rakastaja, joulukuusen alla on hässittävä vaikka ei haluaisi, lapsi askartelee pornonukkeja ja Malmin munasta tarttuu sukupuolitauti. Suomalaisten naistaiteilijoiden kirjoittamassa novellikokoelmassa 2000-luvun Decamerone (2007) lutkutetaan taukoamatta kikkeliä ja sukelletaan elähtäneen avioseksin kuivahtaneisiin onkaloihin. Kirjaa on mainostettu kansitekstejä myöten eroottisena teoksena ja "rakkauden, intohimon ja eroottisen kaipuun runsaudensarvena", mutta 2000-luvun naiserotiikka ei valitettavasti saa ainakaan minua kostumaan. Arkirealismilla haluttomuuksineen, väsymyksineen ja tuttuuksineen suorastaan mässäillään uuvuttavuuksiin asti. Uskalletaan melkein, mutta ei aivan. Työnnetään, lykitään ja puuskutetaan, mutta ei kuitenkaan. Novelleissa käsitellään toki seksuaalisuutta, mutta en parhaan tahtonikaan mukaan kykene pitämään suurinta osaa kirjoituksista eroottisina. Olen pettynyt tarinoiden ennalta-arvattavuuteen ja tavanomaisuuteen: onko tässä todella kaikki, mitä taiteilijanaisilla on sanottavanaan himosta?

Miksei kukaan taiteilija lähesty halua vaikkapa fantasian tai tieteiskirjallisuuden keinoin? Miksi ihmisnaisen halun objekti on aina ihmismies? Kirjan radikaaleinta antia tässä suhteessa lienee Minna Koskelan novelli Muutos, jossa mies saa yllättäen kulkustensa tilalle häpyhuulet: humorisesti, totta kai. Teoksessa on laajasti edustettuna suomalaisen kirjallisuuden kentän nuori naissukupolvi, jolta olisin odottanut vähintäänkin kiehtovasti tihkuvaa lemmen nektariinia. Vaan kuinka kävikään? Sofi Oksanen viittaa omalle hahmolleen tyypillisesti kevytfetisismiin, kun taas Neiti Narunakin tunnettu, SM-piireissä vaikuttanut Outi Alanne kirjoittaa rakastelun epämukavuudesta metsän vuoteessa ja auton konepellillä. Insestiä vavahduttavasti On rakkautes ääretön (2001) -romaanissaan kuvannut Maria Peura akrobatisoi vähemmän vaikuttavasti arki- ja orgiamaailman rajalla. Riikka Pulkkisen teksti alkaa lupaavasti viisivuotiaan ensimmäisestä masturbointikokemuksesta, mutta päätyy uuvuttavaan parikymppisen tanssijattaren vatvomiseen siitä, kuinka tuo tuossa on minä, mutta myös jokin muu. Häpeä on vahvasti läsnä pikkuvanhan viisivuotiaan ajatuksissa, ajatteleehan hän tekevänsä jotakin, mitä viisivuotiaan ei vielä pitäisi tehdä. Nousin heti vastalauseeseen: onko lapsella pakko olla tällainen tietoisuus? Tai jos on, niin miksi?

Lempinovellikseni nousi lopulta Tuuve Aron kuvaus 13-vuotiaan tytön aistikkaasta kokemuksesta kolmikymppisen naisen kanssa. Myös Katja Kettu hätkähdyttää tekstillään torahampaisesta erektioassistentista, jonka tehtävänä on saattaa pornoelokuvan miespääosan esittäjän nahkea jöllikkä juhlakuntoon. Pelkään kuitenkin, että eroottisen luettavan puutteessa kannattaa tarttua pikemminkin jopa Regina-lehden naisten unelmiin kuin 2000-luvun Decameroneen. Miksi kummassa novellikokoelman nimessä ylipäätään viitataan Boccaccioon?

tiistai 6. toukokuuta 2008

"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."


















Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Kutkuttavia asioita

1. Nan Goldin















(Nan Goldin: Heart-shaped Bruise, 1980)


Nan Goldinin valokuvat lumosivat sekä minut että toverittareni, kun kävimme katsomassa Kiasmassa hänen näyttelyään. Intiimit teokset maalautuivat tajuntaani sellaisella voimalla, etten enää kyennyt ja halunnut jatkaa matkaani Sinebrychoffin taidemuseon Peru-näyttelyyn. Pidin etenkin The Ballad of Sexual Dependency -sarjan kuvista, joihin myös Heart-shaped Bruise kuuluu. Teossarjassa on voimakkaasti läsnä rakkauden, kiiman ja väkivallan löyhkä. Goldin kuvaa myös huumeiden käyttöä ja aidsia, joka alkoi niittää hänen ystäväpiiriään 1980-luvun loppupuolella. Näyttelyssä kannattaa katsoa myös Goldinin videoinstallaatio Sisters, Saints & Sybils, joka on paitsi sisaren itsemurhan aiheuttamien traumaattisten kokemusten purkamista, myös feministinen kannanotto niiden kapinoivien naisten puolesta, joilta on riistetty vapaus omaan ruumiiseensa ja koskemattomuuteensa. Keskustelin ennen näyttelyä erään työtoverin kanssa, joka kritisoi Goldinin tapaa tehdä lähipiiristään ja henkilökohtaisista kokemuksistaan taidetta. Itse olen täysin päinvastaista mieltä: onko mielekästä jakaa taidetta ja taiteen tekemistä "yksityiseen" ja "julkiseen"? Millä tavoin "henkilökohtaista kokemusta" voi mitata?

2. Ysäritekno



Olen tavallaan järkyttynyt ja toisaalta kihisevän riemuissani siitä, että olen löytänyt uudelleen eurodancen, tuttavallisemmin ysäriteknon. Genren sisällä on tietenkin suollettu kammottavaa sontaa, mutta myös mitä mainioimpia tanssibiittejä ja yksinkertaisesti erinomaisia biisejä: esimerkiksi Culture Beatin Mr. Vainissa, Cappellan U Got 2 Let The Musicissa, Nightcrawlersien Push The Feeling Onissa ja U96:n Club Bizarressa on uskomatonta vapauden ja raikkauden tuntua. Ohessa U96:n ja Daisy Deen nerokas Love Religion.

3. Neverwinter Nights: A Dance with Rogues

















Varkaiden kilta, biseksuaalisia romansseja, raiskauksia, seksuaalista ahdistelua, prostituutiota ja kuumia drow-haltioita. Pelasin syksyllä hurmoksessa Neverwinter Nights -pelin maailmaan sijoittuvaa loistavaa fanimoduulia A Dance with Rogues, jonka kutkuttavuutta ja nerokkuutta en voi kylliksi korostaa. Peli on jaettu kahteen osaan, joista varsinkin toinen on välillä liiankin taistelupainotteinen. Parhainta pelissä on kuitenkin mainio juoni, joka sai minut toisinaan suorastaan kiihdyksiin ja uppoamaan romanttisiin seikkailufantasioihin.

4. Miesasialiike

Henry Laasasen Naisten seksuaalisen vallan (2008) lisäksi olen lueskellut viimeaikoina Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa Mies vailla tasa-arvoa -artikkelikokoelmaa (2007), joka on kirvoittanut kitkeriä kommentteja suunnasta jos toisestakin. Teos on haluttu vaieta kuoliaaksi ja sitä on pidetty paitsi silkkana idiotismina, myös vaarallisena idiotismina. Näkisin kuitenkin, että kirjaan olisi syytä suhtautua asiallisesti ja avoimesti, mikäli todella halutaan käydä dialogia sukupuolten tasa-arvosta. Arno Kotro kirjoittaa hyvin asepalveluksen epätasa-arvoisuudesta, kun taas Miika Lehtonen ja Ralf Sund tuovat esiin tärkeitä puheenvuoroja isyydestä ja huoltajuudesta. Myönnän, että Hannu T. Sepposen artikkeli sukupuolittuneesta väkivallasta herättää minussa aika ajoin jopa defensiivisiä vastalauseita, mutta hänen kirjoituksensa suurin anti on mielestäni vaatimuksessa tehdä laajempaa, puolueetonta tutkimusta naisten ja miesten harjoittamasta väkivallasta. En ole vielä lukenut koko kirjaa, mutta asiallisten artikkeleiden lisäksi siihen mahtuu myös kehnoa, konservatiivista ja outoa argumentointia. Esimerkiksi Heikki Sariolan kirjoitus biologisesta isyydestä hyökkäysten kohteena ansaitsee mielestäni niin paljon kritiikkiä, että voisin kirjoittaa siitä aivan oman bloggauksensa. Timo Karjalaisen "Halpoja ikämiehiä" -artikkeli on puolestaan ajoittain aivan käsittämätön: hän kauhistelee sitä, kuinka paljon rahaa miehet keskimäärin "menettävät" naisille lyhyemmän elinikänsä vuoksi. Vaikka miesten kuukausieläkkeet ovat Karjalaisen mukaan noin kolmanneksen suuremmat kuin naisilla, eläkkeitä maksetaan vähemmän miehille, jotka kuolevat nuorempina: "On siis olemassa vaara, että säännönmukaisesti nuorempana kuolevat ihmiset pakotetaan hyvinvointivaltion nimissä vaivihkaa ja tietämättään rahoittamaan itseään pidempi-ikäisten ihmisten vanhuuden turvaa", kirjoittaa Karjalainen. Miesten lyhyempään eliniänodotteeseen on toki kiinnitettävä huomiota, mutta minua ainakin typerryttävät ne konnotaatiot, joita Karjalaisen väitteet sisältävät.

Mielestäni on kiinnostavaa pohtia, millä tavoin kirjoittajat käsittelevät feminismiä ja naistutkimusta. Vaikuttaa siltä, että osassa teksteistä puhutaan "feminismistä", kun taas toisissa kirjoituksissa eritellään "feminismejä", mikä on analyyttisempi ja uskottavampi tapa lähestyä aihetta kuin edellä mainittu. Ymmärrän toki, ettei kyseessä ole tieteellinen teos, mutta toisinaan soisin kirjoittajien viittaavan tarkemmin siihen, kuka tutkija tai feministi, missä ja milloin on kyseessä. Näin argumentitkin saisivat enemmän lihaa luidensa ympärille eikä pauhattaisi vain siitä, kuinka "feministit" sitä ja tätä ja "nekin" tutkijat tuota.

5. Minä ja oikeistopopulismi

Mieltä lämmittää, kun huomaa olevansa samalla puolella oikeistopopulistien kanssa. Hollantilaisen poliitikon Geerd Wildersin Fitna-elokuvan laukaisemia reaktioita Euroopassa aina YK:ta ja huippupoliitikkoja myöten on ollut tuskastuttavaa seurata. Katsoin elokuvan, kun se oli vielä saatavissa LiveLeak.comissa ja on täysin käsittämätöntä, kuinka elokuvaa on kommentoitu. Sananvapautta ei saisi kuulemma "käyttää väärin". Suosittelen lämpimästi Tulta syöksevän linnun kirjoitusta aiheesta.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

You're only popular with anorexia

Nuorten naisten ja tyttöjen pahoinvointi lisääntyy kaiken aikaa. Masennus, bulimia, anoreksia ja muut itseinhon muodot eivät verso tyhjiöstä. Internetin, musiikkivideoiden ja viikkolehtien luista ja silikonista kootut kiiltokuvanaiset tarjoavat ahdistavan mahdotonta samastumismalliaan kasvaville tytöille. Ei ole yhtäkään syytä, miksi näiden kuvien pitää täyttää myös katuvarret. Kieltoa vastustavat vetoavat yleensä ilmaisunvapauteen, mutta tämä peruste ontuu, sillä emmehän me muutoinkaan salli julkisessa tilassa mitä vain.

Naisasialiitto Unionin ideologisestakin työstä vastaava pääsihteeri Elina Hatakka kirjoittaa Unionin jäsentiedotteessa seksistisestä katumainonnasta ja sen vahingollisista vaikutuksista nuoriin naisiin ja tyttöihin. Hän perää kirjoituksessaan tarkempaa rajanvetoa "sopivan" ja "ei-sopivan" välille ja väittää, että sopivaisuuden rajaa on hivutettu vuosien varrella manipulatiivisesti yhä "tötteröhuulisempaan, raukeasilmäisempään ja paljaampaan suuntaan". Hän kritisoi voimakkaasti tietynlaisen naisenruumiin näkyvyyttä katukuvassa ja esittää, että vastakkaisten näkemysten logiikka on seuraava: "kuva ei häiritse minua, ja sen vuoksi se ei häiritse muitakaan". Hän vie ajatuksensa yhä pidemmälle pohtien, voisiko kyse olla sittenkin siitä, että kuvat vetoavat kontrollilakien vastustajiin, jotka haluavat nauttia "ei-sopivasta" kuvastosta vastaisuudessakin.

Hatakan näkemykset ja perustelut ovat mielestäni monella tapaa ongelmallisia. Ensinnäkään hänen logiikkansa ei juurikaan eroa siitä, jota hän kritisoi, voidaanhan se kääntää seuraavasti: "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi sen pitäisi häiritä muitakin" tai "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi se pitäisi kieltää". Hatakka on toki ottanut oman närkästyksensä lisäksi mukaan perusteluihinsa myös epämääräisen nuorten naisten joukon, jota on suojeltava "sairastumiselta". Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä kaikki kuvastot ovat kirjoittajan mukaan vahingollisia: olisiko kaikki alusvaatemainokset kiellettävä, "tarjoavathan" mallit niissä itseään "lähes alasti"? Vai onko pannaan tuomittava nimenomaan sellaiset alusvaatemainokset, joissa malli kutsuu katsojan kiimaiseen tyynysotaan ja himokkaaseen telmintään? Vahingoittaako nuoria naisia ja tyttöjä eksplisiittisen seksuaalisuuden esittäminen vai yhdenmukaiset kauneusihanteet? Onko Hatakka tullut ajatelleeksi, että kaikki, ehkäpä jopa suurin osa nuorista naisista, ei välttämättä pidä kuvia vahingollisina tai häiritsevinä; ehkäpä ne jopa miellyttävät heitä ja tuottavat heille nautintoa. Onko tämä luonnotonta ja sopimatonta? Lisäksi kuvia voidaan myös parodioida ja kyseenalaistaa, kuten esimerkiksi Tarja Tolonen on osoittanut koulua, sukupuolta ja ruumiillisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan.

Minäkin näkisin mielelläni mediassa ja katukuvassa erilaisia ja toisistaan poikkeavia naisen- ja miehenruumiita, joiden ei tarvitsisi taipua yksiäänisiin normeihin. Kannatan myös lämpimästi keskustelua, kritiikkiä, polemiikkia ja debattia. Sensurointi on kuitenkin mielestäni tavattoman huonoa keskustelua ja on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että mediassa voidaan esittää myös kontroversiaalia materiaalia. On myös pidettävä mielessä, että Hatakkakin tuottaa kirjoituksessaan ruumiillisuusnormeja, joihin ei sovi esimerkiksi laihuus, isorintaisuus, eksplisiittinen seksuaalisuuden esittäminen ja turpeat huulet. Ystäväni esitti tärkeän huomion: olisiko syytä etsiä keinoja, joiden avulla "seksistisiä" kuvastoja voitaisiin pitää vähemmän haavoittavina? Tuon lisäksi esiin kysymyksen, jota voidaan pitää jopa tympeänä ja itsestäänselvänä: mitä Hatakka ajattelee mainoksista, joissa hikipisarat nuolevat nuoren miehen lihaksikasta ruumista, jonka keskipisteessä on alushousujen sisällä sykkivä penis?

Lopuksi vielä sananen anoreksiasta: vaikka esimerkiksi historioitsija Caroline Walker Bynum on huomauttanut, että 1900-lukulaisella anorexia nervosalla on epäilemättä myös "kulttuurinen" kontekstinsa, kyseessä on kuitenkin ilmiö, jolle on löydetty tutkimuksessa niin fysiologisia, geneettisiä, neurobiologisia kuin ravinnollisiakin selityksiä. Lisäksi Bynum toteaa, että on tärkeää kuunnella yksilön selityksiä omasta käyttäytymisestään: on syytä kysyä, onko yksilön oma kokemus väistämättä patologisoitavissa ja medikalisoitavissa. On myös kiehtovaa pohtia Rudolph M. Bellin tutkimusta Holy Anorexia (1985), jossa Bell väittää, että "anorexic response is timeless". Bell vertaa keskiaikaisten naispyhimysten paastoamista moderniin anorexia nervosaan ja väittää, että näiden kahden historiallisen ilmiön välillä on yhtäläisyyksiä. Hänen tutkimuksessaan on todella paljon kritisoitavaa, mutta väite siitä, että anoreksiassa ei olisikaan kyse täysin uudesta ilmiöstä, on joka tapauksessa kutkuttava.


(Kuva 1: kollaasi Emmanuelle Béartista H&M:n alusvaatekampanjassa
Kuva 2: Doven mainoskampanja)

perjantai 14. maaliskuuta 2008

...And now for something completely different

Olen saanut hetkeksi (mutta vain hetkeksi) kyllikseni pornosta, väkivallasta ja mielenterveydellisistä ongelmista, joten muotiblogien ja toisaalta myös ihastuttavan aistillisen Mademoiselle Vosgesin inspiroimana aion astua itsetuhoa vastaan käyvälle polulle. Myös Eufemian taannoin kirjoittama ylistys neule- ja muotiblogeille väikkyy mielessäni, ja aionkin apinoida sitä mitä pikimmiten omalla muotibloggauksella, kenties jopa viehkeän sateenvarjoposeerauksen omaksuen. Kirjojen, elokuvien ja hyvän ruoan lisäksi kulutan luultavasti eniten vaatteisiin ja pukeutumiseen, vaikka olenkin suurimman osan ajasta toivottoman huolimaton, piittaamaton ja homssuinen pukeutuja. Ryvetän kenkäni huonoon kuntoon, en pidä talvitakeistani huolta ja useimpina aamuina ei ole puhettakaan siitä, että ehtisin ehostautua tai panostaa pukeutumiseeni. Minulla on ollut kaikenlaisia pukeutumiskausia aina kokomustasta vaatetuksesta romanttiseen kukkahippiröyhelötyyliin. Nykyään olen mieltynyt kai varsin pelkistettyyn, klassiseen ja naiselliseen tyyliin, joskin silmääni miellyttävät myös tietynlainen tyttömäisyys ja kujeilu. Olen lukenut jo pitkään hyvin laiskasti ja valikoivasti blogeja, mutta yllätin itseni syksyllä koukuttumalla muotiblogeihin. Aluksi suurin osa muotiblogeista vaikutti karmivan yhtenäiseltä ja tympeältä massalta harmaine säkkitunikoineen ja piukkoine leggingseineen, mutta löysin pian myös varsinaisia helmiä, joista seuraavaksi muutama sananen.

Only Shallow -blogin Rannalla on hyvin kaunis ja persoonallinen tyyli, joka herättää minussa ihastusta lähes jokaisella blogivierailullani. Suurin osa hänen vaatteistaan on second handia, mikä viehättää myös. Olisi luonnollisesti oiva ja eettinen valinta preferoida kierrätettyjä vaatteita. Löydän kuitenkin yllättävän harvoin esimerkiksi UFF:ilta mitään minua miellyttävää. Syynä voi tietenkin olla myös se, että silmäni ei ole vielä kovinkaan harjaantunut helmenkalastaja, koska tutustun tarjontaan verrattain harvoin ja usein hieman ylimalkaisesti. Kuuden euron päiviltä löysin kyllä mitä mainioimman ruskean, vyötäröä korostavan nahkatakin. Helsingin second hand -tarjonta on ylipäätään minulle vielä turhankin suuri mysteeri. Esimerkiksi Vallilan makasiineilla olisi varmasti vaikka mitä, mutta paikan päälle pitäisi ryömiä todennäköisesti heti, kun kirppis aukeaa. Pidän lisäksi enemmän itsepalvelukirppiksistä, koska minua ahdistaa hipelöidä vaatteita omistajan valvovan silmän alla. Inhoan syvästi kaikenlaista tyrkyttämistä. Ahdistun usein myös pienissä putiikeissa, koska koen äärimmäisen palvelualttiuden ja innokkuuden tai vaihtoehtoisesti vahtimisen erittäin kiusalliseksi.

Olen kuitenkin karaissut itseäni viime aikoina kiertelemällä toverini kanssa kiinnostavissa putiikeissa. Esimerkiksi Play It Again, Sam (Rauhankatu 2) on ehdottomasti käymisen arvoinen ja kiehtova, joskin luokattoman kallis vintage- ja second hand -liike. Alkuviikolla tutustuimme Punavuoren ja Eiran kierrätystaivaaseen: Ruuturouva (Fredrikinkatu 16), Amado (Albertinkatu 9), Kaunis Veera (Albertinkatu 10), Happy (jossakin viiskulman tienoilla, ehkä Fredalla) ja Hepsankeikka (Korkeavuorenkatu 17). Kauniissa Veerassa ja Amadossa oli luksusvaatteiden lisäksi myös kohtuuhintaisia ja hyväkuntoisia vaatteita. Vaatteiden sijaan lankesin kuitenkin Kauko Röyhkän Mielummin vanha kuin aikuinen -levyyn, joka irtosi Popparienkelistä (Fredrikinkatu 12) muutamalla lantilla (5 €). Myös Kalliosta löytyy kiinnostava second hand & new -puoti Hilda Viola (Toinen linja 15 B).

Lopuksi vielä muutama sananen blogeista: Polka dots on viehko ja kiinnostava muotiblogi, jonka kirjoittajan tyylistä diggailen kovasti. Tissien ja polkkatukan lisäksi minua ja Jonnaa yhdistää mieltymys korkeisiin vyötäröihin, trensseihin, vyötärövöihin ja palloiluun. Olen ollut verrattoman onnellinen siitä, että olen viimeinkin löytänyt korkeavyötäröiset housut ja hameet, jotka pukevat vartaloani niin paljon paremmin, kuin lähinnä persvakoa korostavat matalavyötäröiset hirvitykset. Näin minulle julisti myös The Body Shape Bible, jota en missään nimessä tunnusta selailleeni, enkä ainakaan töissä. Myös pitkäaikaisella blogituttavuudellani Anulla on aina kiinnostavia kirjoituksia tyylistä, kaupungista, muodista ja musiikista blogissaan Eräänä iltapäivänä. Lopuksi on mainittava myös maailman suloisin ja sympaattisin muotiblogi Colour me !, josta saadaan ilmeisesti maistiainen myös seuraavassa Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. (Oikaisu 16.3: Blogeja esitellään tämän päivän kulttuurisivuilla, ei siis kuukausiliitteessä.)

torstai 31. tammikuuta 2008

Olen olemassa, siis provosoin

Pekka Vilkuna uskoo tietävänsä, miksi naiset syyttävät miehiä sopimattomasta käytöksestä: "Se on tämän päivän muotia." Hän neuvoo naisia nauramaan juttujen mukana. "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa.
HS, 27.1.

Luonnostelin mielessäni kiihtynyttä bloggausta eduskunnan kähmintäskandaalista, mutta ikkunaiines kirjoitti jo päreessään oikeastaan sen, mitä olisin itsekin voinut sanoa. Aloin sen sijaan pohtia paitsi omia häirintäkokemuksiani, myös edellä mainitun kirjoituksen tiimoilta käytyä keskustelua naisten pukeutumisesta aina korkokengistä avonaisiin kaula-aukkoihin. Nämä esteettiset merkit leimataan keskustelussa suurimmaksi osaksi miesten miellyttämiseksi ja osa kirjoittajista perääkin naisilta konservatiivisempaa pukeutumista. Leonoora kirjoittaa: "Olen kyllä ollut huomaavinani, että joidenkin eduskunnannassa olevien naisten pukeutuminen ajoittain kerjää tällaista epäasiallista huomiota. On tosi avaria kaula-aukkoja, minihameita, mauttomia hiusvärejä, "sotamaalauksia" eikä varmaan viisausosamääräkään kaikilla päätä pakota." Seksuaalisesti houkutteleviksi oletettuja pukeutumistyylejä luonnehditaan "halvoiksi" ja "vääriksi", siis huomion kerjäämiseksi. Halo Efekti kertoo puolestaan siitä, kuinka miehet eivät ole uskaltaneet häiritä häntä työpaikalla, koska "sanavalmius ja luontainen auktoriteetti usein erottaa kiusattavat ja ne, joiden annetaan olla rauhassa". Johannes Knektman painottaa yksilön oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen, mutta toteaa, että jos nainen "tunkee rintansa esiin", hän ei jätä katsomatta. (EDIT: Katsoa toki saa, mutta ilmaisun tapa herättää kysymyksiä, joihin palaan myöhemmin kirjoituksessani.)

Mitä tästä siis pitäisi päätellä? Sallikaa minun kärjistää hieman: jos pukeudun avokaulaiseen paitaan, lyhyeen hameeseen ja korkokenkiin, uhraan itseni miehen miellyttämisen alttarilla, asetan itseni tarjottimelle arvosteltavaksi ja kerjään epäasiallista huomiota? Minusta on ensinnäkin äärimmäisen epäilyttävää vierittää vastuuta häirinnästä kenenkään muun, kuin häiritsijän itsensä niskoille. Rintoja, sääriä ja takamusta korostaviin vaatteisiin verhoutuminen ei todellakaan tarkoita sitä, että älykkyydessä olisi vikaa saati sitten, että olisi lupa koskea tai viljellä rasvaisia juttuja. En väitä, että tällä tavoin argumentoivat keskustelisijat menisivät kannoissaan näin pitkälle, mutta mielestäni tietynlaiset kommentit kertovat varsin ikävistä asenteista. Luulevatko keskustelijat todella, että häirintä vähenisi, jos naiset pukeutuisivat eri tavoin?

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut blogissani, minuun on kohdistettu vastenmielistä huomiota jo kauan ennen kuin aloin pukeutua tavalla, joka korostaa muotoja. Rintoihini on tartuttu kiinni sekä edestä että takaa ja siihen on riittänyt aivan yksinkertaisesti se, että minulla on rinnat. Siihen ei ole valitettavasti auttanut sanavalmius tai "auktoriteetti". En ymmärrä sitäkään, miksi häirityn pitäisi ryhtyä nokkeliin sanaleikkeihin häiritsijän kanssa. Tärkeämpää on mielestäni ilmaista se, ettei häiritsijän käyttäytymisessä ole mitään hyväksyttävää. En ole kyennyt tekemään sitä läheskään aina, kuin olisin halunnut. Häirintä aiheuttaa suurta ja lamauttavaa häpeän tunnetta, josta on joskus vaikeaa riuhtaista itsensä irti. Viimeksi koin tällaisen tunteen silloin, kun olin valmistautumassa erääseen esiintymiseen ja ympärilläni olevat miehet alkoivat laskea leikkiä rinnoistani. Jännitän esiintymistä todella paljon ja meni hetki, ennen kuin edes ymmärsin, että vanhempi, keski-ikäinen mies puhui tissivaostani muiden hihitellessä taustalla.

Ihmisten halu puuttua toisten pukeutumiseen ja ruumiillisuuteen on hämmentävää. Olen hävennyt varttani jo aivan tarpeeksi, että ryhtyisin häpeämään sitäkin, jos haluan olla kaunis ja viehättävä. Jos joku pitää pukeutumistyyliäni mauttomana rintojen tunkemisena esiin ja oman itseni halventamisena, vika on taatusti jossakin muualla, kuin minussa.

(Kuva: Jan Saudek)