Vanha toveri lähestyy minua kirjeitse ja kertoo, että hänelle on tehty Diagnoosi. Nyt hän kaipaisi tukea ja turvaa, lohdun sanoja minulta, joka on kokenut omakohtaisesti saman. Menee päivä jos toinenkin, enkä tiedä mitä vastata. Kuluu useampi viikko, mutta en saa kirjoitetuksi mitään. Aluksi pelkään sanovani hänelle jotakin masentavaa, koska syksy on ollut rankka ja olen ollut surullinen ja ahdistunut. Lopulta pelko taittuu kalvavaksi äkeydeksi: en jaksa tukea enkä jaksa auttaa, olen aivan puhki ja kulunut ja loppuunjäystetty. Kaikki virkkeeni ovat silkkaa kieltosanojen kudelmaa. Vastaukseni kaikkeen on ei, ei ja ei. Olen unohtanut, kuinka sanotaan kyllä. ("Ich möchte bei jedem Schritt oder Windstoss 'Jetzt', und... 'Jetzt' und 'Jetzt' sagen können und nicht wie immer 'seit je' und 'in Ewigkeit'.")
Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.
Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.
Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.
Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.
Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.
Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.
2 kommenttia:
Hei, mäkään en muuten välittänyt erikoisesti Hotelleista. Se oli jotenkin tosi kursittu ja typistetty ja sisälsi vaivaannuttavaa "se sanoi kyrpä, nyt nauretaan"-kalastelua. Kävin maanantaina toisessakin huonossa teatteriesityksessä, Päällystakissa. PASKAA! En suosittele kellekään. Pipilotti pitää käydä katsomassa, kuulostaa ihan meitsin jutulta kuvaukses perusteella :) (no nyt googletin ja huomasin, että se on ohi se näyttely. Mutta sama taiteilija tulee kuulemma uudestaan Kiasmaan piakkoin.)
Itsellä on väsymyksen, unettomuuden ja vauvaan liittyvien pelkojen takia tällä hetkellä tilanne, etten koe olevani ihan kykenevä auttamaan ketään, tai sillai käsittelemään toisten ongelmia. Tietyin reunaehdoin tietenkin kykenen, esim kanssaäitien arkiset huolet ja mietteet jaan enemmän kuin mielelläni. Mutta jos vastaan tulee jotain isoa ja pelottavaa, jonka edessä mun pitäisi olla turvallinen aikuinen ja järjen ääni, alan tuntea atavistista halua pötkiä tieheni ja piiloutua johonkin koloon. Tuntuu, että tässä pitää olla niin vastuullinen ja aikuinen äkkiä muutenkin, että voimat menee siihen. Eikä niitä riitä monimutkaiseen ongelmienratkontaan yhtään.
Joo, munkin mielestä Hotelleissa oli nimenomaan sellaista kyrvälläkalasteluhuumoria! "Katsokaa meitä, kun olemme niin tuhmia!" En myöskään lämmennyt näyttelijöille: unessani kovin... kiihkeä Niko Saarela oli hirveän laimea ja se Henry Whatshisname oli kammottava ylinäyttelijä. Niin ja Laura Malmivaara on samanlainen kaikissa rooleissaan, oli se sitten Kotikadussa, Irtiotoissa, Levottomissa tai teatterin lavalla.
Haa, Päällystakki! Mä kävin katsomassa sen viime keväänä. Se oli musta ihan viihdyttävä, mutta tavallaan sellaista aika tyypillistä suomalaista teatteriörvellystä.
Olen muuten pitänyt valtavasti tavasta, jolla kirjoitat äitiydestä ja vauva-asioista. Äitiydessä ja lapsissa on jotakin, jonka koen hirveän ahdistavaksi, mutta sun blogi on avannut mulle jotain uutta. Luulen, että mulla on kaikenlaisia ennakkoluuloja ja kyräilyjä liittyen lastentekoon ja vanhemmuuteen, mutta sun kirjoitukset ovat muistuttaneet siitä, että asioita voi tehdä omassa tahdissa, omin ehdoin. En tiedä, osaanko kuvata tätä kokemustani kauhean hyvin, mutta joka tapauksessa kiinnostavia kirjoituksia sulla.
Ja hear hear, aina ei tartte eikä jaksa käsitellä toisten ongelmia. <3
Lähetä kommentti