Afrikan löytäjät

Ystävälläni on hätkähdyttävät kasvot. Mittailen häntä syrjäkarein, kujeen ja vakavuuden rajamailla käyskennellen. Punainen kesämekko, kirpputoripussista pelastettu, saa kelvata tänään nahakseni. Taisit joskus pukeutua ruskeaan ja vihreään, ystävä sanoo. Niin, silloin kun aloitin. Aloitit pukeutumisen? Silloin, kun tapasin sinut.

Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitymme toisiimme kuin parittelevat hyönteiset. Jännitys syöksähtelee meissä samassa tahdissa, syöpyy punaiseksi naamioksi kummankin kasvoille. Metsätalossa pohdin, minkä vuoksi hän ei istu viereeni. Sen jälkeen olemme kaikkialla yhdessä: nuuskimme toisiamme kuin laihat, nääntyneet elukat. Tällaista on vetää sisäänsä toisen ihmisen hajua, hänen kummallisia tapojaan. Muistan, kuinka hänen jääräpäisyytensä ja kaikkeen tarttumisensa järkyttävät minua. Hän on opetellut metodisesti vastarannankiiskiksi, jotta hänellä olisi mielipiteitä. Torailemme ja kärhämöimme, mutta samanaikaisesti lumoudumme toisistamme.

Kesäkuussa kutsun hänet ensimmäiseen Helsingin-asuntooni, joka sijaitsee hautausmaan ja linja-autovarikon vieressä. Näen usein unia, joissa tuntemattomat miehet pääsevät sisään lukitusta ovesta, täyttävät kutsumatta tuon tilan. Tunkeilijoiden lisäksi uneksin toisenlaisista tunkeutumisista, väkisinmakaamisista, jotka tapahtuvat ikään kuin vahingossa. On siis ensimmäinen ilta asunnossa, jonka ovet aukeavat tahdostani riippumatta. Tänään olen kuitenkin avannut oven myötämielisesti, toivottanut ystävän tervetulleeksi. Ystävä vastaa suudelmaani karkeasti ja kiihkeästi, mutta minulla on oikukas ja pakeneva halu, josta hän ei vielä tiedä mitään. Lempimisen mahdollisuudesta ei ole pitkä matka lamaantumiseen. Makaan koko yön hänen vieressään puolialastomana ja jäykkänä, enkä voi tai osaa selittää, miksi ruumiini toimii niin kuin se toimii. Kauhuni on valtava, koluamaton manner, jonka lainalaisuudet ovat tuolloin yhä kartoittamatta. Myöhemmin kudon hänelle keittiön pöydän ääressä maailmanselitystä, raotan Pandoran lipasta, sano minulle emmekö / suudelleet pimeän sisässä / kuin Afrikan löytäjät.

Meistä ei tule rakastavaisia, mutta kirjoitamme toisistamme ja toisillemme. Kuvittelen, että hän näkee minun sisääni ja tekee minusta karttaa, mutta minä en halua olla hänen kirjoitusalustansa. Hänellä on moralistin kynnet, minä raatelen häntä terävin ja julmin pennunhampain. Tulee muita miehiä, uusia miehiä, kusipäämiehiä, ihania miehiä. Sulautumamme alkaa rakoilla. Tulee muita naisia, uusia naisia, kusipäänaisia, ihania naisia. Jälkiä, hajuja, haluja, suita, käsiä. Ja meistä tulee toisillemme taas ihmisen kokoisia.

Sinusta mä pidän, näytät eläimeltä

Kuuraan unessa puhtaaksi punatukkaisen ystäväni valkeaa vatia, hinkkaan ja puunaan irti pinttynyttä likaa. Kuona alkaa elää käsieni alla ja kohoaa kuplivaksi liejuksi. Kiljun inhosta, kun vadin pohjalta mönkii esiin kaksi limaista etanaa. Pienet kiiltävät torahampaat välähdellen etanansuut avautuvat kammottavaan huutoon. Etanat paisuvat suuriksi ja kummallisiksi otuksiksi, jotka jahtaavat toisiaan halki keittiön, yli ikkunalaudan. Sitten outo metamorfoosi: toisen etanan ruumis vääntelehtii rajusti, ja sen kuori paukahtelee. Siitä tulee ihmismies, Jumalan synnyttämä.

Tunnistan miehen hartiat. Olen nähnyt ne jossain ennenkin, toisessa ajassa ja paikassa.

Otan hänet rakastajakseni, aina ja iankaikkisesti. Valtavassa puutalossa piiloudumme lempimään ullakolle. Pieni etana seuraa miestä kaikkialle kuin sitkeä painajainen, mutta tänne se ei tule. Täällä rakkautemme on koskematon.

Kuolleiden sarja

Suru tulee pitkin päivää ripotellen, paikantuu vatsaan ja rintakehään.

Kun kuulen katoamisestasi ensi kerran, uskon jo tietäväni, mitä on tapahtunut. Et ole lähtenyt matkalle, et ole ystävien luona, et ole löytänyt itsellesi kaunista lumikkomaista tyttöä. Ja niin tapahtuu, toden totta juuri niin. Mutta tässä ei ole kaikki: muistan vuosien takaisen kauhun ja lohduttomuuden, ja pelko tunkeutuu läpi pehmeän naisenkudokseni, kaivaa reitin unohdettuun paikkaan tylsällä ruokailuveitsellä. I hurt myself today to find a JELLY BEAN, laulaa röyhkeä veitsi. Sinussa on paljon, mistä leikata. Pelkään joutuvani yhdellä hirviönhaukkauksella kadotukseen, mutta olenkin valmistanut vuosien saatossa itsestäni aterian, jota ei voi ahmia sellaisenaan. Hirviö valittaa, etteivät munuaiseni ole enää yhtä herkulliset kuin ennen. Vedän tyynesti veitsen ulos ja pesen sen, kuivaan lempeästi astiapyyhkeeseen ja annan sen maata kaltaistensa kanssa vihreässä lokerikossa. Lokerikkoon on tarttunut epäilyttävä meriveden väri; kenties joku on huuhtoutunut rantaan sielläkin.

Pohdin, onko minulla oikeus surra tällä tavoin (aivan kuin suremista varten pitäisi allekirjoittaa sitoumus jossakin kuolleiden virastossa). Enhän edes tuntenut sinua kovin hyvin, en sillä tai tällä enkä oikeastaan tuollakaan tavalla. Ja entä, jos suruni on merkki taantumuksesta ja hysteriasta? Pelätäänkö minun (kuka pelkää?) järkyttyvän niin pahasti, että menen pois tolaltani samalla tavalla kuin yhdeksän vuotta sitten? Eikä tässä ole kyse minusta, senkin paskiainen, torun itseäni. Ei, vaikka kuinka lentäisin tinatölkissä ympäri omaa kiertorataani. Töissä puren hampaitani yhteen, kun empaattinen mies kysyy, mitä minulle kuuluu. Se on aivan neutraali kysymys, koska eihän hän tiedä mitään tästä. Höpötän jotakin babble babble babble muuten alkaisin itkeä itkeminen täällä olisi sopimattominta mitä voi tehdä. Kyyneleeni voivat viedä pörssiyhtiön kuin pörssiyhtiön konkurssiin, muistutan itseäni. Olenkohan aivan epäkoherentti? Epäkoherentti entti. Hartiani ovat ankaraa puuta ja meinaan ratketa siihen paikkaan. Tirautan itkun työpaikan vessassa ja keskityn vanhaan turvahokemaani: oranssi kukka oranssikukkaoranssikukkaoranssikukka. Voi vittu, mutisen itsekseni ja nieleksin nielemästä päästyäni. On kuitenkin parempi itkeä kuin ajatella oranssia kukkaa.

Sitten unessa loittoneva haamuselkäsi Kaisaniemen metroaseman edessä. Huudan perääsi, mutta kutsun sinua väärällä nimellä, isoveljesi nimellä. Pysähdyt vasta, kun löydän oikeat sanat. Uniruumiisi on hennompi ja lapsenomaisempi; vähän kuin sen pojan, jonka tapasin ensi kerran vuosia sitten. Tunsin oloni vanhaksi ja vähän höpsöksi, kun suutelimme kännissä veljesi bileissä, vaikka en tietenkään ollut vanha, höpsö vain. Käperryit yöksi viereeni kuin eläimenpentu ja hapuilit minua käsilläsi, kömpelösti ja tunkeilevasti ja kiimaisesti. En voinut nukkua vieressäsi. Mutta Kaisaniemen metroasemalla sinä et havittele minua ollenkaan, pysähdyt vain ja käännyt. Kuin polkisi pianon kaikupedaalia, ajattelen unessa. Suutelen sinua ihan kevyesti, ja sitten katoat.

Kuinka osaankaan nähdä tällaisen unen, ajattelen aamulla herättyäni.

(Kuva: Jakob Rueff)

Huoli itsestä

Yöllä näen unta, jossa tuntematon mies leikkaa saksilla häpykarvojaan alastoman ruumiini päälle. Makaan apaattisena vuoteella enkä osaa huolehtia hänen murrosikäisestä tyttärestään. Joskus näin toistuvasti unia kissoista, joita laiminlöin tahtomattani. En muistanut ruokkia niitä, en sammuttaa niiden janoa. Surkeina ne naukuivat jaloissani, nuo nälkiintyneet, kuolemaa odottavat kissat. Sitten uneksin viimein kerrossängystä, jossa makasin kissojen keskellä alasti raukeana ja tyytyväisenä, vähän kuin Young Venus after School. Kissojen turkit huokuvat unessa lämpöä, niin kuin minäkin. Turvallinen kehräys täyttää asunnon. Sen jälkeen kissat eivät ole palanneet uniini.

Kissojen tilalle on tullut painajaismaisia ihmisvauvoja. Yksi niistä on kuin Eraserheadin outo mutanttivauva; toiset aivan tavallisia, mutta eivät koskaan haluttuja, eivät ikinä rakastettuja. Joissakin unissa olen raskaana tai ainakin luulen niin. Vatsan kasvun mukana kasvaa myös ahdistus. En kykene rakastamaan noita pieniä vampyyreja, jotka versovat minusta ulos. Nappaan pakokauhuisena vauvan mukaani lähikaupan hedelmätiskiltä kuin omenan tai appelsiinin. Tiedän, että minun on huolehdittava siitä, vaikka en yhtään haluaisi. Lopulta ymmärrän, miksi kaikki ovat minulle vihaisia: vauvaa ei ole koskaan ollutkaan ja se hajoaa käsiini, murenee maahan kuin kuivunut savi.

"The scent on the air was strange, but still it was cat..."

Keskiviikko oli kissapäivä, joten sallittehan minun jatkaa nyyhkytarinointiani?

Luen aamiaiseksi Neil Gaimanin A Dream of a Thousand Cats -sarjakuvan, jossa kissa matkaa Morpheuksen luo unimaailmaan. Kissan isäntä on hukuttanut sen vastasyntyneet pennut, nuo kurnuttavat karvapallot, joiden silmätkään eivät ole vielä auenneet. Niinpä kissa lähtee vaaralliselle matkalle etsimään oikeutta, viisautta ja ilmestyksiä. Voiko kissaa omistaa? Tuskin: "I am a cat and I keep my own counsel." Sarjakuvasta opin, mitä makoisasti uinuvat kissanpennut todella jahtaavat, kun niiden pikkuruiset kynnet hiipivät ulos piiloistaan ja somat pikku käpälät ojentuvat sikeään uniläimäytykseen. Kyttään parvekkeelta naapurin oranssia kattia, joka muistuttaa sarjakuvakissan rakastajaa. Tämä tosin on arka ja varovainen. Vatsan pehmoinen karvapeite viistää maata, kun se pysähtyy tuijottamaan minua epäluuloisesti kävellessäni kerran sen ohitse. Maukaisen sille salaa ja kissa katsoo minua, kuten hieman yksinkertaista hölmöä katsotaan.

Käyn katsomassa Francois Ozonin elokuvan Le Temps qui reste, jossa kolmikymppinen Romain tekee kuolemaa. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Miksi haluan nähdä, kuinka muotienkeli lopulta leikkaa kiharat hiuksensa ja käy rannalle makaamaan viimeisen kerran? Pidän elokuvan vähäeleisyydestä. Nieleksin elokuvateatterissa kyyneliäni ja olen varma, että kotiin palattuani lankakeräni purkautuvat. Ja niin käy: nukkumaan mennessä pitkästä aikaa pistelevät ruumiinjäsenet, ylikierroksilla käyvä hengitys ja nimetön pelko jostakin, jota ei voi koskettaa käsin. Olen lähdössä matkalle, jonne en halua lähteä. Kysyn, missä vaiheessa elämästäni tuli tällaista. Millaista muka? Sallitte varmaan, että keskeytän. Kaikkihan on oikeastaan hyvin, mutta silti on paha olla. Ajattelen viikonloppuista flyygelityttöä, joka olen kepeässä humalassa; olen elementissäni ja hurmaan ne, jotka jaksavat kuunnella. Se on hyvä ilta. Ja nyt olen levoton ja jännittynyt. Ei se mitään, ei se mitään. Rauhoitun ja nukahdan.

Näen myöhään aamulla unta, jossa minulla on kissanpentu. Asun korkeassa kerrostalossa ja pentu on levoton. Yritän ottaa sen syliin, mutta se pakenee ja viuhtoo aina poispäin. Asunnossa on myös koira, joka kääntää vahingossa lieden päälle, polttavan kuumaksi. Löydän epätoivoissani lopulta sähköjohdon, jonka vedän pois seinästä. Kissa pakenee parvekkeelle ja minä haen sen pois, mutta turhaan - nyt se putoaa alas, ja me olemme ainakin seitsemännessä kerroksessa! Se kohtaa maan ja on kuin joustavaa kumia, nousee ylös ja hoipertelee. Uskomatonta! Juoksen porraskäytävään, jossa nuoret, humalaiset miehet yrittävät estää kulkuni alas. Vanhempi mies nousee ylös portaita ja tuo minulle kissanpennun, joka on hengissä ja voi hyvin. Yhtäkkiä se kuolee käsiini, nytkähtää ja on poissa.

Herään. Sydäntäni särkee. Vasta kirjoitettuani unen ylös, ymmärrän. En jaksaisi olla surullinen.

(Dave McKean: ?)

The tree begin to breathe

Taannoisena iltapäivänä istuin tuomiokirkon portailla ja kirjasin ylös eloni säkeitä: kireys ruumiissani, uupumus, pelko ja hämmennys. Samaisena aamuna minut tyrmättiin valkotakkiauktoriteetilla ja kutistuin niin pieneksi, että olin kadota. Matkalla kotiin rintaani puristi raivo, epäusko ja tukahdutettu itku: one more casualty, you know we're too EASY easy easy. Olen niin ankara itselleni, että kovetan ruumiini. Joinakin iltoina ennen nukahtamista pelkään valtavasti. Olen varma, että kaadun enkä enää nouse. Ihmiset tuijottavat. Näitä pohdin ja pyörittelin portailla istuessani. Satunnainen tuuli tarttui tukkaan ja unkarilainen nainen kysyi minulta tietä paikkaan, joka kuulosti erehdyttävästi "hyminätalolta". Mitä helvettiä? Pelkäsin hulluja ampiaisia ja tunsin oloni paljaaksi ja suojattomaksi.

Tällä kertaa aion tutustua ruumiiseeni lempeästi ja hellästi. Kuinka se tapahtuu? Lempeyskin sattuu niin kovasti, että pelkään lamaantuvani. Olen hakenut hyväksyntää ihmisiltä, joilta en sitä tarvitse. Puhuin paljon pysähtymisestä ja itseni kuuntelemisesta, mutta vasta sitten, kun harhailin käytävällä avuttomana ja henkeäni haukkoen, sen tein. En ole vielä levollinen enkä edes kovin luottavainen, mutta pienin askelin alan ehkä tavoittaa itseäni. Kuinka kaipaankaan lämpöä ja raukeutta! Kaiken hämmennyksen keskellä en kuitenkaan ole yksin, mikä on kovin helpottavaa.

Olen muuten nähnyt hirvittävän visuaalisia ja vaikuttavia unia viime aikoina. Eräs yöllisistä ilotulituksistani sijoittui kummallisen kauniiseen post nuclear blast -maailmaan, jossa rämmin halki soiden ja vesien oppaanani leijonaa muistuttava mies. Hän jätti minut peseytymään ruosteisen suihkun alle. Olin alaston ja kaunis. Äänekkään ja haisevan ihmislauman karauttaessa paikalle rämisevällä autonrotiskolla tulin yhtäkkiä liian tietoiseksi valveminästäni ja heräsin, vaikka silmäni olivat yhä kiinni. Yritin takertua vimmaisesti unen tunnelmaan ja huutaa opastani avuksi, mutta en kyennyt selättämään itseäni ja avasin silmäni. Toisaalta olisin kuitenkin vain päätynyt raiskatuksi ja silvotuksi.