Darker days

Luulin tulleeni tähän asuntoon nauttimaan yksinolosta, mutta olenkin tullut suremaan. Yöllä parun ja nytkyn ja hampaani kalisevat raastavasti yhteen. Harmaa kissa tuijottaa minua matkan päästä ja antautuu välillä tärisevien käsieni silitettäväksi. Melttoamisestani päätellen suren nyt kaikkia pienimpiäkin haavoja, jotka on milloinkaan minuun leikattu. On kuitenkin myös yksi hivenen suurempi verenpurkauma, ja se on tämä vuosi. Itken koko vuoden pettymyksiä, rakkaudettomuuttani ja ahdistusoireideni karvasta paluuta. Eritteistä ja itkusta märät nenäliinat lentävät lattialle. Yskin niin kovasti, että tästä pienestä asunnosta tulee kaikkien mahdollisten bakteerieni pesä. En kuitenkaan ole mikään Helen Memel, joten noukin nenäliinat kuuliaisesti roskakoriin ja ajattelen, että huomenna olisi varmaankin aika peseytyä.

Olen niin surkea ja tautinen, että aamulla minua jo vähän hymyilyttää tämä alennustilani. Jossakin lemahtaa kissankusi, mutta olen liian tukkoinen paikallistaakseni hajun lähdettä. Haisen siis täällä yhdessä kissojen kanssa ja pohdin, että surun päästäminen valloilleen voi olla hyväkin asia. Olen ollut koko vuoden niin vihainen ja pingottunut, että tässä möyrimisessä on lopulta jotakin lohdullista. Voin vain heittäytyä ja kenties pian jo leijun talvisella taivaalla vähän kevyempänä. Ja aivan niin: ainakin nyt kalvava ahdistus ja koko kehoa viikkoja jäytänyt hätä alkavat menettää teräänsä. En uskalla vielä ajatella kävelyjä tai tanssitunteja, mutta ainakin tiedän, että haluaisin kovasti tanssia. Tiedän myös, että yllättävä liike sattuu aluksi, mutta aristavissa lihaksissa on oma lumouksensa. En haluaisi enää hetkeäkään kantaa näitä kiveksi muuttuneita hartioitani tai raskasta hengitystäni.

Vaikka nyt kovasti parjaan tätä vuotta, on siinä ollut paljon hyvääkin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lähentynyt puolituttuja; ehkäpä olen lähestynyt myös niitä, jotka ovat olleet jo muutenkin lähelläni. Syksyllä tein jotakin, joka tuntui oikeasti merkitykselliseltä ja kohtasin siinä sivussa monia ihania naisia. Tämän vuoden jälkeen tiedän myös vähän enemmän siitä, mitä en halua. Oppisinpa lisää siitäkin, mitä haluan. Sitä en oikein tiedä, mutta nyt voin lukea lisää Eva Khatchadourianista, juoda Finnrexiniä ja silittää kissoja. Jos oikein ponnistelen, voisin houkutella itseni syömään.

Vain muutama ilta taaksepäin viereisessä korttelissa on käyty ravistavia keskusteluja aamuyön tunteina. Oikea aika, oikea paikka, oikea ääni. Niiden keskustelujen jälkimainingeissa nyt itkeskelen, lötkähdän kissojen viereen sänkyyn nuhaisena taikinana. Pian on hiippailtava alakertaan avaamaan ovi ja päästämään vihreä enkeli sisään.