torstai 28. heinäkuuta 2011

Afrikan löytäjät

Ystävälläni on hätkähdyttävät kasvot. Mittailen häntä syrjäkarein, kujeen ja vakavuuden rajamailla käyskennellen. Punainen kesämekko, kirpputoripussista pelastettu, saa kelvata tänään nahakseni. Taisit joskus pukeutua ruskeaan ja vihreään, ystävä sanoo. Niin, silloin kun aloitin. Aloitit pukeutumisen? Silloin, kun tapasin sinut.

Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitymme toisiimme kuin parittelevat hyönteiset. Jännitys syöksähtelee meissä samassa tahdissa, syöpyy punaiseksi naamioksi kummankin kasvoille. Metsätalossa pohdin, minkä vuoksi hän ei istu viereeni. Sen jälkeen olemme kaikkialla yhdessä: nuuskimme toisiamme kuin laihat, nääntyneet elukat. Tällaista on vetää sisäänsä toisen ihmisen hajua, hänen kummallisia tapojaan. Muistan, kuinka hänen jääräpäisyytensä ja kaikkeen tarttumisensa järkyttävät minua. Hän on opetellut metodisesti vastarannankiiskiksi, jotta hänellä olisi mielipiteitä. Torailemme ja kärhämöimme, mutta samanaikaisesti lumoudumme toisistamme.

Kesäkuussa kutsun hänet ensimmäiseen Helsingin-asuntooni, joka sijaitsee hautausmaan ja linja-autovarikon vieressä. Näen usein unia, joissa tuntemattomat miehet pääsevät sisään lukitusta ovesta, täyttävät kutsumatta tuon tilan. Tunkeilijoiden lisäksi uneksin toisenlaisista tunkeutumisista, väkisinmakaamisista, jotka tapahtuvat ikään kuin vahingossa. On siis ensimmäinen ilta asunnossa, jonka ovet aukeavat tahdostani riippumatta. Tänään olen kuitenkin avannut oven myötämielisesti, toivottanut ystävän tervetulleeksi. Ystävä vastaa suudelmaani karkeasti ja kiihkeästi, mutta minulla on oikukas ja pakeneva halu, josta hän ei vielä tiedä mitään. Lempimisen mahdollisuudesta ei ole pitkä matka lamaantumiseen. Makaan koko yön hänen vieressään puolialastomana ja jäykkänä, enkä voi tai osaa selittää, miksi ruumiini toimii niin kuin se toimii. Kauhuni on valtava, koluamaton manner, jonka lainalaisuudet ovat tuolloin yhä kartoittamatta. Myöhemmin kudon hänelle keittiön pöydän ääressä maailmanselitystä, raotan Pandoran lipasta, sano minulle emmekö / suudelleet pimeän sisässä / kuin Afrikan löytäjät.

Meistä ei tule rakastavaisia, mutta kirjoitamme toisistamme ja toisillemme. Kuvittelen, että hän näkee minun sisääni ja tekee minusta karttaa, mutta minä en halua olla hänen kirjoitusalustansa. Hänellä on moralistin kynnet, minä raatelen häntä terävin ja julmin pennunhampain. Tulee muita miehiä, uusia miehiä, kusipäämiehiä, ihania miehiä. Sulautumamme alkaa rakoilla. Tulee muita naisia, uusia naisia, kusipäänaisia, ihania naisia. Jälkiä, hajuja, haluja, suita, käsiä. Ja meistä tulee toisillemme taas ihmisen kokoisia.

1 kommentti:

Anki kirjoitti...

Olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta sanon sen uudelleen: tykkään hirveästi kirjoitustavastasi! Se on niin uniikki, sellainen, jota ei voi pukea sanoiksi. Jättää rivien väliin vähintään yhtä paljon kuin paljastaa.
Olen kateellinen!