What she wants is what Ronette has: the power to give herself up, without reservation and without commentary. It's that languor, that leaning back. Voluptuous mindlessness. Everything Joanna herself does is surrounded by quotation marks.
Olen pohtinut viime aikoina, minkä vuoksi Margaret Atwoodin tekstit vetoavat minuun niin suuresti. Olen viitannut hänen teoksiinsa yhdessä, jos toisessakin kirjoituksessani. Aloitin juuri Wilderness Tips -novellikokoelman (1991), josta yllä oleva lainaus on leikattu. True Trash -novellin Joannassa kiteytyy atwoodilaisen naispäähenkilön olemus, joka vetää minua puoleensa hengästyttävästi, lähes väistämättä. Kuten Moral Disorderin (2006) Nell, The Handmaid's Talen (1985) Offred ja The Blind Assassinin (2000) Iris, novellin protagonisti on tarkkailija ja uneksija, alati ulkopuolinen ja varautunut. Ei liene yllätys, että nämä naishahmot ovat minulle itsereflektion välineitä. Heissä on jotakin tuttua ja vangitsevaa. He ovat kummallinen peili, josta omat kasvoni heijastuvat hivenen vääristyneinä, mutta sellaisina, kuin ne muistan.
True Trash on kertomus halusta, puberteetista ja ajasta ennen seksuaalista vallankumousta. Lainauksessa Joanna tarkastelee Ronettea, jossa ruumiillistuu kaikki se, mitä Joanna itse ei ole. Ronette on kutsuva ja aistillinen. Hänessä ei ole minkäänlaista itseironiaa, eikä hän naura romanttisten kertomusten juonille. Hänen ruumiinsa on koristeltu halvoilla merkeillä, kuten lävistetyillä korvanlehdillä ja vahvan hiuslakan tuoksulla. Suljetussa saaressa Ronette on koko yhteisön halun kohde. Hän ei katso katsojan lävitse, vaan hymyilee. Sovinnaisten perhetyttöjen joukossa juuri hän on se, joka astuu pian murtumassa olevien rajojen ylitse. Hänellä on salaista ja arkaaista tietoa maailmasta, mikä tekee hänestä myös tyttöjen keskuudessa erilaisen, suosikin. Joannalle halu on kyllä läsnä, mutta se pakenee. Halu on preerialla matkustavassa poikaystävässä, jonka kasvonpiirteet liukenevat tyynylle kuulakärkikynällä kirjoitetuista kirjeistä. Halu on Darcessa, joka haluaa Ronettea. Mutta se, mitä Joanna todella haluaa, on heittäytyminen. Silti Moral Disorderin Nellin tavoin seksuaalinen vallankumous on Joannalle jotakin vieraannuttavaa. Seksuaalisuus ei enää vaani rantapöheikössä nuoria tarjoilijatyttöjä synkeänä ja kiellettynä, eikä kukaan ole halusta sairas. Kesästä saarella tulee kansantaru, vanhanaikainen artefakti:
Atwood kuvaa teoksissaan paljon irrallisuuden kokemusta, sukupuolta, ruumiillisuutta ja konfliktia. Tuttu tematiikka on läsnä myös Wilderness Tipsin avaavassa novellissa. Luen sitä yöllä vuoteessa ja havahdun flunssan- ja väsymyksensekaisesta horteestani. Valpastun, karvani pörhistyvät. Atwoodin tekstien pistävä lumo on tutunomaisten naishahmojen lisäksi hänen kielessään, jonka nautinnollisuutta en edes yritä kuvailla. Suomenkieliset käännökset eivät nähdäkseni tee oikeutta hänen runolliselle, kirkkaalle ja aistilliselle kirjoitukselleen. Atwoodin teoksista, nälästä sekä feministisestä lukijasubjektista kiinnostuneille voin suositella lämpimästi Johanna Lahikaisen väitöskirjaa You Look Delicious — Food, Eating, and Hunger in Margaret Atwood's Novels (2007). Lahikaisen luenta on paitsi analyyttista ja tarkkaa, myös hyvää kirjallisuutta.
Päätän tekstini erääseen oivallukseen. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt luonnostella kirjallisesti tyttöyden kokemusta. Se on ollut paitsi vaivalloisten asioiden kirjaamista ylös, myös — ymmärrän nyt, keino maalata yhä uudelleen ja uudelleen oma muotokuvansa, ja sitten käydä sitä vastaan. Lainausmerkit eivät ole enää läsnä kaikessa, mitä teen.
True Trash on kertomus halusta, puberteetista ja ajasta ennen seksuaalista vallankumousta. Lainauksessa Joanna tarkastelee Ronettea, jossa ruumiillistuu kaikki se, mitä Joanna itse ei ole. Ronette on kutsuva ja aistillinen. Hänessä ei ole minkäänlaista itseironiaa, eikä hän naura romanttisten kertomusten juonille. Hänen ruumiinsa on koristeltu halvoilla merkeillä, kuten lävistetyillä korvanlehdillä ja vahvan hiuslakan tuoksulla. Suljetussa saaressa Ronette on koko yhteisön halun kohde. Hän ei katso katsojan lävitse, vaan hymyilee. Sovinnaisten perhetyttöjen joukossa juuri hän on se, joka astuu pian murtumassa olevien rajojen ylitse. Hänellä on salaista ja arkaaista tietoa maailmasta, mikä tekee hänestä myös tyttöjen keskuudessa erilaisen, suosikin. Joannalle halu on kyllä läsnä, mutta se pakenee. Halu on preerialla matkustavassa poikaystävässä, jonka kasvonpiirteet liukenevat tyynylle kuulakärkikynällä kirjoitetuista kirjeistä. Halu on Darcessa, joka haluaa Ronettea. Mutta se, mitä Joanna todella haluaa, on heittäytyminen. Silti Moral Disorderin Nellin tavoin seksuaalinen vallankumous on Joannalle jotakin vieraannuttavaa. Seksuaalisuus ei enää vaani rantapöheikössä nuoria tarjoilijatyttöjä synkeänä ja kiellettynä, eikä kukaan ole halusta sairas. Kesästä saarella tulee kansantaru, vanhanaikainen artefakti:
Sex has been domesticated, stripped of the promised mystery, added to the category of the merely expected. It's just what is done, mundane as hockey. (...) And what has become of Ronette, after all, left behind in the past, dappled by its chiaroscuro, stained and haloed by it, stuck with other people's adjectives? What is she doing, now that everyone else is following in her footsteps?
Atwood kuvaa teoksissaan paljon irrallisuuden kokemusta, sukupuolta, ruumiillisuutta ja konfliktia. Tuttu tematiikka on läsnä myös Wilderness Tipsin avaavassa novellissa. Luen sitä yöllä vuoteessa ja havahdun flunssan- ja väsymyksensekaisesta horteestani. Valpastun, karvani pörhistyvät. Atwoodin tekstien pistävä lumo on tutunomaisten naishahmojen lisäksi hänen kielessään, jonka nautinnollisuutta en edes yritä kuvailla. Suomenkieliset käännökset eivät nähdäkseni tee oikeutta hänen runolliselle, kirkkaalle ja aistilliselle kirjoitukselleen. Atwoodin teoksista, nälästä sekä feministisestä lukijasubjektista kiinnostuneille voin suositella lämpimästi Johanna Lahikaisen väitöskirjaa You Look Delicious — Food, Eating, and Hunger in Margaret Atwood's Novels (2007). Lahikaisen luenta on paitsi analyyttista ja tarkkaa, myös hyvää kirjallisuutta.
Päätän tekstini erääseen oivallukseen. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt luonnostella kirjallisesti tyttöyden kokemusta. Se on ollut paitsi vaivalloisten asioiden kirjaamista ylös, myös — ymmärrän nyt, keino maalata yhä uudelleen ja uudelleen oma muotokuvansa, ja sitten käydä sitä vastaan. Lainausmerkit eivät ole enää läsnä kaikessa, mitä teen.
5 kommenttia:
No nyt tuli tosihieno Atwoodin analyysi. Olen sitä silloin tällöin yritellyt, mutta kun lukee englanniksi ja sitten yrittää hypätä suomeen ja saada samat ajatukset elämään, en vain ole ikinä onnistunut.
Kiitos tekstistä! Huomaan että olen lukenut samat opukset. Muistan ne hirveän hyvin.
Yksi asia joka minulle tulee mieleen lisätä vielä on Atwoodin omaelämänkerrallisissa teksteissä vastaantuleva biologinen elämän tarkastelu, joka johtuu vanhempien ammatista.
Lapset perheessä tunsivat ötökät paljon ennen murrosikää ja se oli luultavasti hyvä juttu. Noista asioista on tekstiä ainakin kirjassa Cat's Eye.
Mitä sinä ajattelit kirjasta Oryx & Crake?
Kiitos palautteesta!
Cat's Eyeta en ole lukenut, mutta tavalla tai toisella juuri tuo omaelämäkerrallinen tausta on läsnä myös Moral Disorderissa ja ehkä Bluebeard's Eggissä. (Jälkimmäisen luin suomeksi ja luulen, että minun on vielä joskus palattava siihen alkukielellä.)
En ole vielä lukenut Oryxia & Crakea, mutta se möllöttää kirjahyllyssäni. Odotan sitä kyllä innolla, koska olen suuri dystopioiden ja spekulatiivisen fiktion ystävä. Mulla on sellainen käsitys, että uusin teos, The Year of the Flood, myös linkittyisi tavalla tai toisella Oryxiin.
Oletko lukenut Atwoodin runoutta?
Olen lukenut yhden kirjan verran. Eniten pidin sen kirjan käärme-osiosta. Se oli hauska! (Siis esim. että paitsi että käärme on fallos-symboli , niin esimerkiksi kannattaa pysähtyä Texasissa pieniin ravintoloihin ja tilata kalkkarokäärmepaisti.) Olen lähinnä kirjaston varassa, siellä kyllä suositaan Atwoodia.
Mutta runoutta ei. Siis ei mitään runoutta, erityisemmin, mikä on surullista, koska meillä on täällä ainoastaan pieni Suomalainen kirjakauppa joka ei myöskään suosi runoutta.
No, heitänpä tuon uuden Atwood-romaanin nimen kirjastonhoitajille, varsinkin jos se todellakin liittyy Oryxiin & Crakeen. Kiitos!
Hesassa käydessäni yritän mahdollisuuksien mukaan asua Akateemisessa. Onhan siellä sentäs yläkerrassa se kahvila, joten ei kuole nälkään.
Olen myös rakastanut Atwoodin kirjoja!
Oryx ja Crake oli ainakin mun mielestäni hyvin erilainen, jotenkin keveämpi kieleltään ja merkityksiltään, kuin muut Atwoodin teokset. Ehkä se johtuu siitä, että kun kyse on tulevaisuuden dystopiasta, allegoriat ovat jo siinä, konkreettisessa muodossaan, ja juuri siltä herkulliselta, syvälliseltä, kertaavalta ja alluusioihin nojaavalta pohdinnalta tietyllä tapaa katkeaa terä. Toisaalta Orjattaresi on myöskin dystopia, eikä siitä syvyyttä puutu. Pidin kovasti Oryxista ja Crakesta, mutta jotenkin se ei ollut samalla tavalla tyydyttävä kuin Orjattaresi tai Sokea surmaaja, josta mieleeni on jäänyt todella voimakkaita usvaisia ja helteisiä, ruumiillisia kuvia. (Vai johtuiko se siitä, että kertoja oli mies?)
Mun ongelmani on ehkä se, että luen kaiken suomeksi. Jos lukee paljon englanniksi, alkaa oman kielen tuotoksista kadota se jokin, olennaisin, rytmi ja syvätason helppous.
Sattumoisin seminaariryhmässäni yksi nainen teki tukimusta juuri Atwoodin kielikuvien ja kielileikkien käännöksistä, ja vasta hänen tutkimustaan lukiessani tajusin, kuinka minua suomeksi vaivanneet kohdat (toistojen kömpelyys, alluusioiden epäjohdonmukaisuus ja pakotteisuus) olivatkin vain käännöslatteuksia. Mutta kun niitä kohtia tutki alkukielellä, oli vaikea keksiä parempaakaan tapaa. Kääntäjän pitäisi olla samalla runoilija ja tieteilijä ja kaikkea siltä väliltä. Monet Atwoodin leikillisyyksistä eivät vain käänny - hänen teksteissään kun edetään usein esimerkiksi sanojen kuulostamisen mukaisella logiikalla lausetasolla, eivätkä ne sanat suomeksi vain johda toisiinsa, vaikka mitä tekisi.
Jk. Tulipa tässä jopa mieleeni, että olisiko kääntäjän valinta osunnut paremmin kohdilleen Sokean surmaajan kohdalla, (Booker-palkinto ja kaikki) kun se tuntui jotenkin syvemmältä kuin aikaisemmat? Vai onko kyse muistin latistavasta vaikutuksesta? Hmm.
Onkohan poikuuden luonnehtiminen kirjallisesti vaikeampaa vai helpompaa? Kunpa tietäisi. Lainausmerkeistä eroon pääseminen ainakin näyttää sankarilliselta kaiken tämän pölyn sirottamassa valossa.
Lähetä kommentti