Throwing Like a Girl

There is a specific positive style of feminine body comportment and movement, which is learned as the girl comes to understand that she is a girl. The young girl acquires many subtle habits of feminine body comportment - walking like a girl, tilting her head like a girl, standing and sitting like a girl, gesturing like a girl, and so on. The girl learns actively to hamper her movements. Thus she develops a bodily timidity that increases with age. In assuming herself to be a girl, she takes herself to be fragile.

(...) She often lives her body as a burden, which must be dragged and prodded along and at the same time protected.

"Sähän heität kuin tyttö!", minulle huudetaan (tosin osana ironista leikinlaskua), kun pelaamme pesäpalloa lahtelaisessa lähiössä. Ja totta tosiaan! Heitän palloa heikosti ja varoen, enkä käytä ruumistani kokonaisvaltaisesti. Pallon lento on lyhyt ja sattumanvarainen, ja häpeän jo etukäteen kehnouttani. Olenko heittänyt aina yhtä huonosti vai onko kyseessä vain harjoituksen puute? Pari vuotta sitten edesmenneen Iris Marion Youngin klassikkoessee Throwing Like a Girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment, Motility, and Spatiality (1980) tavoittelee kokemuksiani epämääräisellä tavalla, jota yritän nyt sanallistaa. Luulen, että Youngin ajatukset herättävät runsaasti vastalauseita 2000-luvun "nomadisissa naisfeministisubjekteissa", enkä itsekään suhtaudu hänen muotoiluihinsa varauksetta. Young kuitenkin kuvaa mielestäni jotakin tunnistettavaa ilmiötä. Tiedättehän tytöt, jotka ilmaisevat kaikin tavoin, etteivät osaa eivätkä kykene?

Young viittaa esseessään neurologi Erwin Strausiin, joka tarkasteli 1960-luvun puolivälissä viisivuotiaiden lasten sukupuolittuneita tapoja heittää palloa. Poikien käyttäessä ponnistukseen koko ruumiillista voima-arsenaaliaan, tytöt eivät hyödyntäneet lainkaan koko ruumiin liikkuvuutta ja itseään ympäröivää tilaa. Niinpä he sinkosivat pallon lentoon vailla voimaa, nopeutta ja kunnollista tähtäystä. Young tarkastelee tekstissään tyttöjen ja naisten suhtautumista tilaan, fyysisiin toimintoihin ja omaan ruumiiseensa. Hän tarkentaa, ettei puhu kaikista naisista ja tytöistä, mutta väittää tietynlaisen ruumiillisen arkuuden yleensä kuvaavan urbaanin, länsimaisen naisen tapaa suhtautua voimaa tai liikunnallisuutta vaativiin askareisiin. Young väittää, että tytöt ja naiset epäilevät usein ruumiillista kyvykkyyttään kyseenalaistaen esimerkiksi kykynsä kantaa painavia taakkoja. He juoksevat, lyövät ja kiipeävät kuin "tytöt".

Omat kokemukseni tyttöydestä ja ruumiillisuudesta ovat hankalia ja ristiriitaisia ja luulen, että nämä adjektiivit kuvaavat myös olemistani esimerkiksi koulun liikuntatunneilla. Olin koko ala-asteen pienessä koulussa, jossa tytöillä ja pojilla oli yhteiset liikuntatunnit. Kaikkia kyllä kannustettiin liikkumaan ja varsinkin kilpailemaan erityisesti yksilölajeissa, mutta pojat olivat lähes poikkeuksetta joukkuelajien herroja. He komentelivat, ilmeilivät turhautuneesti itseään kömpelömmille ja olivat tavattoman röyhkeitä. He löivät jääkiekkomailalla näköni sumeaksi ja kyynerpäähermoni tainnoksiin; he suistivat minut hiihtokilpailussa ladulta. He olivat pieniä kuninkaita, vittumaisia pikku keisareita. Tyttöjen pukuhuoneessa minut tuijotettiin näkymättömäksi. Jossakin siellä heidän silmissään oli sama verenhimo. Yläasteella kehitin valtavan vastenmielisyyden melkeinpä kaikkea liikkumista kohtaan, vaikka en ole koskaan ollut (tai välttämättä edes kokenut olevani) liikunnallisesti täysin lahjaton. Lukion liikuntakurssin alkaessa esittelin itseni uhmakkaasti ja muka välinpitämättömästi "laiskuriksi". Päätin, että tämä paska saa nyt riittää, kerta kaikkiaan.

Näitä kysymyksiä mietin nytkin, kun olemme taas alkaneet pelata viikoittain jalkapalloa. Tunnistan itsestäni sekä oman ruumiini tuntuun että ulkonäköön liittyvän arkuuden. Toisaalta ujostelu vähenee kerta kerran jälkeen. En tiedä, mihin kaikkeen ruumiini kykenee. Se, että juoksen hitaasti, ei välttämättä tarkoita sitä, ettenkö jaksaisi liitää nopeammin. Sen sijaan pelkään näyttäväni naurettavalta, kelvottomalta ja kykenemättömältä. Pelkään olevani kaikkia näitä määreitä. Kentällä miehet pelaavat rajumpaa ja kovempaa peliä kuin naiset. He juoksevat vikkelämmin, taklaavat ja törmäilevät. Itse suhtaudun rajumpiin otteisiin ambivalentisti: toisaalta röyhkeässä pelissä on miellyttävä fyysisyyden ja hien tuntu, toisaalta pelkään, ettei se ole oikein sopivaa. Tyttöjä varon enemmän kuin poikia, eikä kyse ole vain jostakin naiskehojen oletetusta hauraudesta. Pelkään, että naiset paheksuvat sitä, jos olen jyräävä, dominoiva ja päällekäyvä. Kentällä suhtaudun kontaktileikkeihin humoristisen äreästi. Karjahtelen, örähtelen, kiroilen, nauran ja sätin: "Senkin paskiaiset!"

Koen myös kilpailunhaluni jollakin tavoin hävettäväksi. Vaikka kilpailuun liittyy mielestäni monenlaisia vastenmielisiä seikkoja, olen kuitenkin hirvittävän kilpailunhaluinen, eikä mittelemisenkaipuuni jää ainoastaan jalkapallokentälle. Minä haluan olla paras, minä haluan loistaa. Haluan, että ruumiini lakkaa olemasta taakka!

(Max Ernst: La Pubérté proche)