Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.
Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.
Yhtäkkiä Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.
Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja Atwoodia ja Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.
Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.
Yhtäkkiä Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.
Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja Atwoodia ja Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.
10 kommenttia:
Onneksi on olemassa myös toisenlaisia miehiä. Asuin kuvailemasi kaltaisen kanssa 7 vuotta. Se riitti.
Surullista on, että naisilta tuntuu puuttuvan verkosto, hyvä sisar -verkosto, joka ei viittaisi kristillisyyteen sinänsä vaan keskinäiseen kannatteluun ja luottamukseen. Jos taas toisaalta tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta että sellaisia ei tarvittaisikaan.
Minusta vaikuttaa siltä, että tuo tietynlainen monologin pitäminen on varsin miehinen juttu. Naisetkin toki päsmäröivät, mutta nämä kaikkitietävät selittäjät ja luomakunnan kruunut ovat usein tietynlaisia miehiä, jotka luennoivat naisille. Luin taannoin yhtä keskustelua, jossa kirjallisuustieteen väitöskirjaa tekevän naisen insinööri-isä luennoi tälle, mitä tarkoittaa maaginen realismi. Haluaisin kehittää jonkinlaisen vastastrategian näitä suurisuisia setiä kohtaan ja kieltäytyä kiltin, kuuntelevan naisen roolista.
Mä olen miettinyt näitä hyvä sisar -verkostoja ja sitä, mitä ne käytännössä voisivat olla. Ehkä jatkan tästä vielä, mutta nyt mun pitää irtautua koneen äärestä. Tietysti kaikkein parasta olisi hyvien ihmisten verkostot.
Hei, hieno teksti. Samaistun, enkä saa nyt muotoiltua asiaa paremmin, mutta tärkeää, että kirjoitat.
Ei ehkä ole valtaisa yllätys, että rakastettusi ovat olleet kontrollifriikkejä. Siis se, että heillä on ollut joku yhteinen ominaisuus. Siihenhän meillä on taipumusta, etsiä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan eri ihmisistä.
...avaudun vielä. Tunsin liki myötähäpeää, kun olin kolmantena osapuolena (pyöränä) keskustelussa kahden miehen kanssa, joista kumpikaan ei syystä tai toisesta ottanut omia puheitani tosissaan, mutta toinen teki sen vielä hyvin helposti huomattavasti. Kaikki sanomani kulki tuolloisen avomieheni kautta: Sanoin "lorem ipsum ynnä muuta sellaista", tuli sanomani kuulluksi vasta kun exäni toisti: "lorem ipsum ynnä muuta sellaista".
En vaan tajua.
Riippumaton ja itsenäinen... jostakin syystä olen huomannut, etten osaa oikein ajatella ketään semmoisena. Enää. Ja että se ärsyttää joitakin ihmisiä, jotka kernaasti mieltäisivät itsensä niin ja näkisivät muidenkin hahmottavan samansuuntaisesti.
Tunnistan sen ärtymyksenkin. Ärryin itsekin ennen, jos minun oletettiin tarvitsevan jotakin. Tarvitsevuus, se tuntui kauhean vaaralliselta, vähän kuin rutolta. Sinne saakka että tajusi, että hyväksyy sen itse tai ei, tarvitsee kyllä lämpöä ja läheisyyttä ja hyväksyntää ja hymyä ja naurua. Mutta että aina sitä ei osaa ottaa vastaan. Sekin hankala puoli siinä on. (Ja sekin hankaluus tietysti itsessä... huooh.)
Menninkäinen: Kiitos! Ja hauska tavata pitkästä aikaa. :)
Arawn: Ehkä ei. Olen alkanut pohtia, onko tuossa piirteessä todella jotakin, jota haen ja etsin. Ja jos näin on, miksi? Rakastettuni ovat toisaalta olleet keskenään hyvinkin erilaisia, mutta jotakin toistuvaa heissä tuntuu olevan. En kyllä myöskään usko, etteikö muunlaiset valinnat ja preferenssit olisi mahdollisia. Mutta niin. Tässä on jotakin hämmentävää.
Siren: Eivät ne muunlaiset valinnat ole mahdottomia, mutta ne usein edellyttävät jonkinlaista tietoista analyysia ja päätöstä. Ihan samalla lailla kuin jos menee väsyneenä työpäivän jälkeen jätskilaarille ja nappaa ajattelematta jonkun jäden niin se on se vanha, tuttu jäätelö eikä mikään uusi tuttavuus. Kun emme ajattele vaan porskutamme vain eteenpäin, toteutamme vanhoja tapojamme ja tottumuksiamme.
Itse mietin silloin tällöin, mitä yhteistä ihastuksissani kenties on. Voin aika suoralta kädeltä sanoa, että useimmat heistä eivät olisi olleet minulle terveellisiä puolisoita ja silti olen ihastunut heihin voimakkaasti. Sikä oikeastaan ihmettelen - mikä saa ihastumaan ihmiseen, joka aika selkeästi olisi parisuhteessa jopa minulle VAHINGOLLINEN.
Pauliina: Uargh, mikä tilanne!
Veloena: Mikseivät ihmiset voisi tehdä itsestään itsenäisiä? Tai nähdä itseään sellaisina? Tai miksi sä et näe ketään sellaisena?
Mä kyllä kernaasti haluaisin viljellä itsessäni noita piirteitä. Ettei aina tarvitsisi hakea turvaa vain muista, että olisi jokin sisäinen turvallisuuden tunne. En mä pidä tuollaista kuvaamaasi tarvitsevuutta vaarallisena tai oikeastaan edes vastakkaisena sille, mitä ajattelen tässä tapauksessa itsenäisyydellä. Tahtoisin olla sillä tavoin itsenäinen, etten kadottaisi omia halujani ja tarpeita muihin. Että osaisin säilyttää oman erillisyyteni ja asiat, jotka ovat minulle tärkeitä.
On hassua (ei oikeastaan hassua vaan kamalaa), että minua on kyllä kannustettu itsenäisyyteen eikä minulta ole vaadittu mistään luopumista. Olen tehnyt sen ihan itse.
Arawn: Kiinnostavaa, että vaikutat liittävän ihastumisen ja parisuhteen vahvasti yhteen - vähän niin kuin ihastumisella olisi jokin (ainakin potentiaalinen) päämäärä. Mä hahmotan ihastumista pikemminkin sitä kautta, että on mahdollista pitää hyvin monenlaisia ihmisiä viehättävinä ja puoleensavetävinä.
Kyllä, uudet valinnat edellyttävät pohdintaa ja tarkastelua. Mä tapasin tänään psykiatriani, jonka kanssa keskustelin saman tematiikan pohjalta. Hän kysyi, muistuttavatko rakastettuni isääni. Naurattaa sekä kysymyksen sisältö että sen kallonkutistajamaisuus. Jos jokin heissä muistuttaa isästäni, varmaankin turvallisuuden tunne.
Oikeastaan tämä itsekseni käymä vääntö rakastettujeni mahdollisesta samankaltaisuudesta tuntuu vähän kiusalliselta, koska mulla ei ole siihen mitään mielekästä vastausta. Ehkä itse kysymyksenasettelukin on vinollaan ja joka tapauksessa hyvin yksinkertaistava. Luulen kuitenkin, että mun on pohdittava tätä lisää.
Siren: Liitän ihastumisen ja parisuhteen lähinnä sitä kautta yhteen, että kovin monet tuntuvat pyrkivän aloittamaan parisuhteen nimenomaan vahvan ihastumisen pohjalta. Sinänsähän niiden ei tarvitse liittyä toisiinsa. Olen minäkin ihastunut monia kertoja ilman realistista halua mihinkään suhteiluun kohteen kanssa (mielikuvitusta ei lasketa ;).
Ajattelen vain ehkä, että todella voimakkaalle ihastumiselle perustuvassa suhteen alussa on omat tietyt ongelmansa. Silloin tulee valittua nimenomaan tunteiden ja vaiston varassa ja silloin menee ns. vanhaan vipuun. Arvelen, että tällöin todennäköisyys, että tulisi valittua "muunlaisesti", on hyvin pieni, koska mielestäni näiden toisenlaisten valintojen tekeminen edellyttää itsereflektiota ja järkiperäistä analyysia. Kuten sanottua...
Minun ihastuksissani on selkeästi samankaltaisuuksia. Ja mieheni muistuttaa isääni. Ei mikään ihana huomio, mutta minkäs teet. :P
Lähetä kommentti