Huono (työ)päivä

Tänään on ollut hämmentävä päivä, hirveän jännittynyt mutta tavallaan antoisa. Haluaisin itkeä, mutta olen siihen liian ahdistunut, äreä ja tuskastunut. Kasvoni ovat nykineet jännityksestä kahvilla ja sitten taas kahvilla, kirjoitustyö ei tunnu sujuvan ja ankara itsekritiikki tökkii suolistoa ja täriseviä käsiä: "You think the whip was the worst I can do?" No, eivät käteni kyllä oikeastaan tärise vaan pikemminkin kyseessä on pelko tärinästä. Pelkään, että käteni sanoutuvat irti yhteistyöstä, kun vien tarjotinta pois halki unikahvilan. Lasi tippuu, lautaset hajoavat, pasta lentää ikkunalasiin. Mutta ei, käteni toimivat aivan luotettavasti ja jatkan matkaa kirjastoon. En tiedä, juontaako ahdistus juurensa tekeillä olevaan työhön vai onko kyseessä vain lääkityksen pienentämiseen liittyvä paniikin tunne.

Olen pohtinut viime päivinä sitä, millä tavoin haluaisin järjestää elämäni sitten, kun iso työ on tehty. Mietin myös sitä, miksi olen aina ollut niin helvetin arvosanaorientoitunut. Ja kuitenkaan en ole ollut koskaan kovin ahkera tai aikaansaava. Tarmokkaat ihmiset herättävät minussa hämmästystä ja levottomuutta. En ymmärrä, mistä heidän energiansa ja puuhakkuutensa kumpuavat. Tunnistan kyllä itsessäni kunnianhimon ja kaipuun intohimoiseen tekemiseen, mutta tuntuu siltä, että minulla on kovin korkea kynnys saada itseni liikkeeseen. Voisin kirjoittaa sinne ja tänne, mutta sen sijaan ryven oman itsesäälini nihkeässä lätissä ja kirjaan ylös tyytymättömiä tuskanparahduksia verkkopäiväkirjaani.

Iso työ tuntuu tänään nolostuttavalta, naiivilta ja puutteelliselta. Minä tunnun tänään nolostuttavalta, naiivilta ja puutteelliselta. Hulluinta on, että olen saanut tänään uutta tekstiä kaikesta huolimatta aikaiseksi, mutta epäonnistumisen pelko lilluu vatsassani anastaen suhteellisuudentajuni ja tehden minut kärttyisäksi. En oikein tiedä, olenko tänään that yellow bastard vai hänen uhrinsa.

(Kuva: Frank Miller)