(Kuva: Arsi Ikäheimo)
Pakkanen kiristyy. Liian lyhyt hame, liian kuraiset saapikkaat.
Löydän oikean oven, mutta olen sisälläkin vähän eksyksissä. Tuolta saapuu ystävä. Ja sitten "soi sävel ajaton ja uus, ja se sulamaan saa tämän routaisen maan, väistyy toivottomuus". Yona orkestereineen on tenhoava ja raikas. Tämän romanssin haluan kantaa syömmeissäin. Unohdan mikseripöydän, kissat ja kaiken. Ihastuttavan elämyksen jälkeen tunnen, kuinka koti kutsuu minua unilaulullaan. Hymyilen ratikkapysäkillä sambaa tanssiville tytöille. Viimeistä yövaunua ei kuitenkaan kuulu, ei näy. Kävellään sitten, ajattelen. Käy jäätävä tuuli ja kiidän läpi kaupungin unissakävelijän jaloin.
(Kuva: Hugo Jouxtel)
On sunnuntai-iltapäivä, mutta Mustassa kissassa on juurikin jotain sellaista, kuin mistä Teologi kirjoittaa. Ujot muusikot mutisevat, tyttö yskähtelee, hermostuneita hymyjä. In the Blue Sky We and a Bee kumpuaa kohtaamisesta pariisilaisella metroasemalla. On huuliharppua, melodicaa ja hassua rumpukonetta. Elisen herkkää ja quirkya ääntä ei voi olla vertaamatta Joanna Newsomiin tai CocoRosien Biancaan ja Sierraan. Mikko lausuu ranskaa niin hiljaa, että ääni pakenee äärimmilleen venyviä korvia. Ikkunalasi huurustuu, rooibos tuoksuu. Harjoituksenomainen tapailu voittaa puolelleen, mutta silti kaksikon haavoittuvuus, hentous ja kömpelyys saavat jonkin minussa kiemurtelemaan. Miksiköhän? Esiintymisen tuskallisuus ja riemu loistavat edessäni tarkkailulle ja perfektionismilleni alttiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti