...minusta tuntui edelleen, että kaikki meni alusta lähtien vikaan, etten tehnyt niin kuin olisi pitänyt, että olin tuottanut katkeran pettymyksen niin itsellemme kuin vastasyntyneelle vauvallemmekin. Että olin suoraan sanoen poikkeava. Kun repeytymääni kursittiin kokoon, sinä tarjouduit ottamaan Kevinin uudelleen, ja tiesin, että minun olisi pitänyt vastustella. En vastustellut. Olin pelkästään kiitollinen, kun otit hänet minulta. (...) Maatessani siinä jalat levälläni vannoin, että vaikka olin saattanut oppia näyttämään alapääni koko maailmalle, en paljastaisi ikinä yhdellekään elävälle sielulle, ettei synnytys ollut liikuttanut minua.
Ajatus äitiydestä ja vanhemmuudesta on aina ahdistanut minua. Ystävättäreni ryhtyivät puhumaan vauvakuumeestaan jo ammoisista ajoista alkaen, mutta minä olin aina ulkopuolinen ja kykenemätön ymmärtämään heidän vimmaista haluaan. Nyt he ovat tulleet tiineiksi tai ainakin yrittävät sitä; joillakin heistä on jo lapsia. Minä puolestaan tunnen oloni aivan yhtä vieraaksi kuin ennenkin.
Näitä tuntemuksiani reflektoin, kun luin Lionel Shriverin romaanin Poikani Kevin (2003). Teoksen minäkertoja Eva päättää haluta lapsen, mutta ajatus alkaa ahdistaa häntä jo raskauden aikana. Kun Kevin syntyy, Eva ei tunne mitään. Kuka on tuo nyrpeä ja katala lapsi, joka on lymyillyt hänen kohdussaan? Kevin rääkyy Evan mielestä silkkaa vittumaisuuttaan, ei luovu vaipoista vielä viisivuotiaanakaan ja saa muut lapset vahingoittamaan itseään. Evan mies Franklin ei kuitenkaan näe koskaan Kevinissä mitään vikaa, ja hiljalleen pariskunnan rakkaus alkaa sortua ja kuihtua. Ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä Kevin marssii kouluun ja surmaa opettajansa, joukon koulutovereitaan sekä koulun kahvilatyöntekijän.
Romaani on huikean taitavasti rakennettu. Se koostuu Evan kirjeistä Franklinille, ja alusta alkaen on selvää, että kyseessä on yhden (kenties epäluotettavan) henkilön rekonstruktio kammottavista tapahtumista. Eva pohtii, onko arvoituksellinen Kevin ollut paha jo kehdossa vai onko rakkauden ja aidon hoivan puute saanut lapsen kasvamaan kieroon. En halua kirjoittaa romaanin juonta auki tai analysoida teosta tässä kovinkaan tarkasti, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen ja sai aikaan monisyisen ajatusprosessin. Pidän lisäksi tavasta, jolla teoksessa vältellään leimaavia psykopatologioita: Keviniä ei kutsuta psykopaatiksi ja Eva irvailee diagnoosilleen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
En oikein tiedä, miksi ajatus lasten hankkimisesta on minulle niin vaikea. Tai vaikea ja vaikea, mutta ainakin vastenmielinen. Painajaisissani olen raskaana, synnytän hirviövauvoja enkä kykene rakastamaan jälkeläisiäni. Ehkä juuri rakkaudettomuuden teema on niissä kaikkein kirkkain ja painostavin; juuri se sama, josta Shriverin Eva kirjoittaa. Entä, jos saisin joskus lapsen, mutta en kykenisi kiintymään siihen? Sitten olisin suoraan sanoen poikkeava, kammottava ja iljettävä naishirviö. Jostakin syystä minun ei ole myöskään vaikea kuvitella, että olisin otollista maaperää synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Voin nähdä itseni vatvomassa ja venkuloimassa, teinkö sittenkään oikean päätöksen. Ja entä, jos oma lapseni olisikin voittopuoleisesti vastenmielinen mulkero? Metsänpennusta ei tarvitsisi tulla koulusurmaajaa, kun jo sekin riittää, että se olisi tyhmä ja tylsämielinen, tai en yksinkertaisesti pitäisi siitä. Karmiva on ajatus lapsiin liittyvästä vastuustakin: sellaista taakkaa tuskin voisin kestää vielä moneen vuoteen, jos koskaan.
Pienet lapset ovat outoja ja vieraita otuksia, joiden kanssa en oikein osaa keskustella tai olla teeskentelemättä. Ajattelen, että lapsiin pitäisi osata suhtautua. Ehkä juuri sen vuoksi tunnen oloni heidän seurassaan niin tukalaksi. Silti lapset ja heihin kohdistuvat intohimot kiehtovat minua. Myönnän, että minulla on ennakkoluuloja lapsia halajavia ihmisiä kohtaan, mikä tuntuu tavallaan mielettömältä, koska sellaisiahan suurin osa ihmisistä on. (Enhän voi olla itsekään liikuttumatta hieman, kun näen karhupukuun puetun vauvan.) Yritän kuitenkin taltuttaa näitä pelkojani ja nyrpeyksiäni, ja minusta on kiinnostavaa lukea esimerkiksi Lupiinin kirjoituksia äitiydestä, kulkea Eileithyian matkassa ja käydä toisinaan myös adoptiomatkailemassa.
Jouluna sukeltelin lapsuusaikani kuva-albumeissa, joiden satoa tässä kuvituksena käyttämäni otoskin on.
Näitä tuntemuksiani reflektoin, kun luin Lionel Shriverin romaanin Poikani Kevin (2003). Teoksen minäkertoja Eva päättää haluta lapsen, mutta ajatus alkaa ahdistaa häntä jo raskauden aikana. Kun Kevin syntyy, Eva ei tunne mitään. Kuka on tuo nyrpeä ja katala lapsi, joka on lymyillyt hänen kohdussaan? Kevin rääkyy Evan mielestä silkkaa vittumaisuuttaan, ei luovu vaipoista vielä viisivuotiaanakaan ja saa muut lapset vahingoittamaan itseään. Evan mies Franklin ei kuitenkaan näe koskaan Kevinissä mitään vikaa, ja hiljalleen pariskunnan rakkaus alkaa sortua ja kuihtua. Ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä Kevin marssii kouluun ja surmaa opettajansa, joukon koulutovereitaan sekä koulun kahvilatyöntekijän.
Romaani on huikean taitavasti rakennettu. Se koostuu Evan kirjeistä Franklinille, ja alusta alkaen on selvää, että kyseessä on yhden (kenties epäluotettavan) henkilön rekonstruktio kammottavista tapahtumista. Eva pohtii, onko arvoituksellinen Kevin ollut paha jo kehdossa vai onko rakkauden ja aidon hoivan puute saanut lapsen kasvamaan kieroon. En halua kirjoittaa romaanin juonta auki tai analysoida teosta tässä kovinkaan tarkasti, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen ja sai aikaan monisyisen ajatusprosessin. Pidän lisäksi tavasta, jolla teoksessa vältellään leimaavia psykopatologioita: Keviniä ei kutsuta psykopaatiksi ja Eva irvailee diagnoosilleen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
En oikein tiedä, miksi ajatus lasten hankkimisesta on minulle niin vaikea. Tai vaikea ja vaikea, mutta ainakin vastenmielinen. Painajaisissani olen raskaana, synnytän hirviövauvoja enkä kykene rakastamaan jälkeläisiäni. Ehkä juuri rakkaudettomuuden teema on niissä kaikkein kirkkain ja painostavin; juuri se sama, josta Shriverin Eva kirjoittaa. Entä, jos saisin joskus lapsen, mutta en kykenisi kiintymään siihen? Sitten olisin suoraan sanoen poikkeava, kammottava ja iljettävä naishirviö. Jostakin syystä minun ei ole myöskään vaikea kuvitella, että olisin otollista maaperää synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Voin nähdä itseni vatvomassa ja venkuloimassa, teinkö sittenkään oikean päätöksen. Ja entä, jos oma lapseni olisikin voittopuoleisesti vastenmielinen mulkero? Metsänpennusta ei tarvitsisi tulla koulusurmaajaa, kun jo sekin riittää, että se olisi tyhmä ja tylsämielinen, tai en yksinkertaisesti pitäisi siitä. Karmiva on ajatus lapsiin liittyvästä vastuustakin: sellaista taakkaa tuskin voisin kestää vielä moneen vuoteen, jos koskaan.
Pienet lapset ovat outoja ja vieraita otuksia, joiden kanssa en oikein osaa keskustella tai olla teeskentelemättä. Ajattelen, että lapsiin pitäisi osata suhtautua. Ehkä juuri sen vuoksi tunnen oloni heidän seurassaan niin tukalaksi. Silti lapset ja heihin kohdistuvat intohimot kiehtovat minua. Myönnän, että minulla on ennakkoluuloja lapsia halajavia ihmisiä kohtaan, mikä tuntuu tavallaan mielettömältä, koska sellaisiahan suurin osa ihmisistä on. (Enhän voi olla itsekään liikuttumatta hieman, kun näen karhupukuun puetun vauvan.) Yritän kuitenkin taltuttaa näitä pelkojani ja nyrpeyksiäni, ja minusta on kiinnostavaa lukea esimerkiksi Lupiinin kirjoituksia äitiydestä, kulkea Eileithyian matkassa ja käydä toisinaan myös adoptiomatkailemassa.
Jouluna sukeltelin lapsuusaikani kuva-albumeissa, joiden satoa tässä kuvituksena käyttämäni otoskin on.
11 kommenttia:
Hei, kiitos tästä kirjoituksesta. Itse näin kaksikymppiseksi asti vauvoja joka paikassa ja kai ajattelin, että haluaisin itsekin lapsia. Nyt ajatus lasten hankkimisesta tuottaa mulle lähinnä jonkinlaisen tyhjän tunnetilan. Ei oikein tunnu miltään tai ehkä vähän katkeralta (!). En jaksaisi hoivata ketään, ainakaan vielä. Katkeruus ja surullisuus tulee ehkä siitä, että silti tunnen jotenkin menettäväni jotain isoa (jos en saa lasta).
Mä pohdin, että mitä jos mulle ei tule koskaan vauvakuumetta tai etten vain yksinkertaisesti halua ikinä lasta. Siihen liittyy myös tuo mainitsemasi ajatus: entä, jos menettääkin jotain suurta? Tai jos havahtuu liian myöhään siihen, että halusikin lapsia?
Mutta joo, en mäkään ketään jaksaisi hoivata. Olen viettänyt muutaman päivän toverini kissoja hoitamassa ja jo siitä tulee sellainen olo, ettei musta olisi omia kissoja hoivaamaan tahi ottamaan niistä vastuuta. Tai siis etten HALUA sitä.
Jännä juttu tuo Poikani Kevin. Toissa syksynä, kun kerroin ystävälle (toiselle niistä joista kerroin, omassa ystäväpiirissä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus erilaiset issuet liittyen perheenlisäykseen, siksi olin aivan ylivarovainen sen suhteen, kelle yrityksestämme kerron) otattaneeni kierukan pois, hän kertoi minulle Poikani Kevinin juonen ja aloimme keskustella siitä, olisiko tosiaan mahdollista, että omaa lastaan ei rakastaisi. Koko keskustelu kuvasti hyvin omaa tulokulmaani raskauteen ja äitiyteen, se oli epäilevä ja varautunut. Toisaalta en viime kädessä epäillyt sitä, ettenkö osaisi rakastaa lastani, rakastaminen on ollut minulle aina hyvin helppoa. Eniten varmaan pelotti, että muuttuisin aivan muuksi lapsen myötä ja osin se pelko on toteutunutkin (mutta niin pehmeästi ja vähitellen, ettei asia ole päässyt harmittamaan).
Luin Kevinin sitten raskaana ollessani, Italian reissulla. Kirja oli niin koukuttava, että valvoin jonain matkayönä neljään (tyhmä idis reippailevalla kaupunkilomalla) kirjan kanssa. Hoksasin tapani mukaan aika myöhään kirjeformaatin erityislaatuisuuden. En osaa kyllä vieläkään sanoa, oliko kirja kertomus hoitamattoman masennuksen aiheuttamasta kauheasta kerrannaisvaikutuksesta, vai oliko Kevin tosiaan pure evil. Se, miten kertoja, näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta alistui kerta toisensa jälkeen ihan paskoihin ratkaisuihin, raivostutti.
Ja toi pelko siitä, että havahtuu liian myöhään lapsitoiveeseen. Rehellisiä jos ollaan, ja ollaan, se oli yksi motiivi raskaaksi hankkiutumiseen. Päätin, että haluan vauvan, aika on otollinen ja kello tikittää, ja annoin fiilisten tulla siinä sivussa, omalla painollaan. Eli sikäli ihan järkipäätös tuo oli, vaikka viime kädessä lisääntymisellä on hyvin vähän tekemistä järjen kanssa. Nostan kyllä villapipoani kaikille niille, jotka tietoisen pohdiskelun tuloksena tulevat siihen johtopäätökseen, että eivät halua lapsia. Ja siunaan tätä nykyistä aikaamme, jolloin valinta tosiaan on mahdollinen.
Mukava lukea, että on muitakin, jotka eivät lapsen hakkimisesta välitä.
Itse olen kait tässä suhteessa aika ekstreme, kun olen jo 17-vuotiaasta asti tiennyt, että nimenomaan en halua lapsia. (Sitä ennen en ollut ajatellut asiaa juuri ollenkaan.)
En edes osaa kuvitella, että tämän päätöksen myötä missaisin mitään itselleni olennaista. Pikemminkin olen vakuuttuut siitä että elämäni on lapsetta onnellisempaa. En halua hoivata, en halua olla äiti, en halua elää perheelämää, enkä ylipäätään asua saman katon alla lasten kanssa. Onnekseni olen myös löytänyt samoin ajattelvan puoliskon. Tuntuu että elämässä on enemmän mahdollisuuksia, kun ei tarvitse lisääntyä.
"Siihen liittyy myös tuo mainitsemasi ajatus: entä, jos menettääkin jotain suurta?"
Kaikkein pahimmassa vaihtoehdossa kai haluaa, saa ja sitten menettää. Kaksi viikkoa sitten syntyivät ja kuolivat kaksospoikani.
Äsken kauppareissulla en nähnyt mitään muuta kuin isoja, ihania mahoja. Nyt kun pakenin tänne, äitiys seuraa, tavalla tai toisella.
Olen myös miettinyt, tuleeko mulle koskaan vauvakuumetta? Tai haluanko ylipäätään koskaan saada lasta. Koiria kyllä, se nyt on selvä. Mutta oma lapsi. Mietin asiaa jo aiemminkin tänään kun kuulin erään läheiseni olevan raskaana. Miten selviytyisin kun juuri ja juuri selviän itseni kanssa.
samaistun niin täysillä, etten osaa sanoa mitään järkevää. rakastin myös kyseistä kirjaa, jos nyt senkaltaista, järkyttävyydessään vertaansa hakevaa teosta voi sanoa rakastavansa. kylmäävää.
Lupiini: En oikein tiedä, mistä ajatukseni rakastamaan kykenemättömyydestä tulevat, koska ei minulla ole sellaista kokemusta oikein mistään. Ehkä se liittyy nimenomaan siihen, että sitten kaikki menisikin pieleen tilanteessa, jossa sen ei edes pitäisi olla mahdollista.
Voi, Kevin on kyllä todella koukuttava teos. Muakin vitutti välillä suunnattomasti Evan edesottamukset ja tietty erityisesti myös Franklinin. Kuinka kukaan voi olla niin hönö?! Olin myös hivenen ällistynyt, kuinka myöhään tajusin tuon erityislaatuisuuden, johon säkin viitannet.
Seeds: Mäkin olen sanonut aika nuoresta lähtien, etten halua lapsia. Katson kuitenkin, että mieleni saattaa vielä muuttua, joten enää en oikein sano asiaan juuta tahi jaata. Perhe-elämä kyllä ahdistaa ajatuksena kovasti.
Riikka: Olen todella pahoillani. Voimia sinulle suureen suruusi.
Pauliina: Mullakin on vahva ajatus siitä, että kunhan selviytyisi ensin itsensä kanssa. Ajattelen, että suhteen omaan itseen pitäisi olla aika paljon paremmassa jamassa, ennen kuin edes tohtisin ajatella lasten hankkimista.
Kesäminkki: Mäkin rakastin sitä. <3
Mun mielestä lukiessa oli kiinnostavaa miettiä, että miten paljon Evan muistoista oli jälkeenpäinreflektoitua koulumurhaajakuvausta, mutta se ei tainnut olla ollenkaan kirjoittajan pointti. Romaani oli kuitenkin täyteenahdettu kaikkea sellaista huonon varhaisen vuorovaikutussuhteen kuvausta myöhempää kehitystä perustelemaan.
Olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos romaani olisi ollut Evan pyrkimys selittää itselleen tapahtunutta, mutta minusta romaani tuntui siltä, että Eva oli vaan kirjoittajan tahdoton ja epäkiinnostava väline listata ne kaikki mahdolliset varhaisen vuorovaikutussuhteen ongelmat, joilla jotain voi selittää.
Oon kans nähny järistyttäviä hirviövauvojensynnyttämisunia ja kaikenlaisia viisaiden jättivauvojen synnyttämisunia. Huh, ihanaa, et ei oo ketään vauvoja vaurioitettavana.
Mä taas luin romaania nimenomaan siten, että se on jälkeenpäinreflektoitua koulumurhaajakuvausta. En myöskään ajatellut, että Evan ja Kevinin varhainen vuorovaikutussuhde olisi ollut jotenkin väistämätön, edes lopulta selittävä tekijä Kevinin edesottamuksissa. Hmm, ollaan ehkä luettu teosta aika eri tavoin. Tai siis mä ajattelen, että Kevin jää romaanissa lopulta arvoitukseksi riippumatta Evan oman syyllisyyden reflektoinnista.
Äh, en nyt oikein saa ajatusta lentämään. Mulla on ihmeellinen tapa unohtaa nopeasti kirjoihin ja elokuviin liittyviä tunnelmiani.
Lähetä kommentti