Eläin riemuitsee

Ystävä kirjoittaa sähköimpulsiivisuudesta ja mahanpohjaiskipristyksistä ja voi, kuinka pidänkään noiden sanallistusten tunnusta. Kirjoitin hiljattain, etten osaa vielä nauttia yksinolosta, mutta aurinkoiset päivät ja yhtäkkiä kaikkialla ilmiintyvä liike ovat sähköistäneet minut, avanneet kuolleen kohdan. Se ei ole kuollut kohta Helsingissä vaan minussa. Luen viimeisimpiä merkintöjäni ja havahdun siihen, kuinka pahoinvoiva minun on pitänyt olla kirjoittaakseni sillä tavoin. Ahdistus tihkuu teksteistä läpi raskaana ja tiheänä massana, kaikennielevänä lihansyöjänä. Jo muutaman viikon ajan olen kuitenkin ollut valoisampi ja energisempi kuin aikoihin. Toisaalla kirjoitan, etten tiedä, teenkö rohkeuden vai tyhmyyden tekoja. Oli miten oli, minussa on uudenlaista päättäväisyyttä ja ajatuksen kirkkautta. En olekaan vaipunut passiivisuuteen ja haluttomuuteen, kuten pelkäsin. Luovuuden ja häpeämättömyyden jano kasvaa. Olen käynyt paljon ulkona, kävellyt, tavannut ystäviä. Satunnaisia itkuja, mutta paljon hymyjä sähdehtivälle auringolle ja tuntemattomille kadulla tai kirjastossa tai missä vain. Kesän vihaisuus on tiessään, lempeyden keväinen tuntu ruumiinjäsenissä ja kehonkielessä.

Blogini on näköjään ottanut vaihteeksi päiväkirjamaisemman suunnan. Olkoon sitten niin. Yritän suhtautua kirjoittamiseeni kunnianhimottomammin. Pääasia, että kirjoitan.

Ravintelissa ystävä sanoo, että "sinussa on outoa herkkyyttä". Sen rinnalla pyrkii pintaan jotain muutakin, sursursurfacing. Alavatsassani livertää, mutta en aio kajota siihen, en ollenkaan. Kiireettömyys tuntuu hyvältä. Koiranpaska paljastuu sohjolumen alta, talviunesta voi kömpiä valoon nälkäisenä ja himokkaana. Kissanhännällä kaadetaan kukkamaljakkoja kirjahyllyn päältä. Eläin minussa riemuitsee.