torstai 11. kesäkuuta 2009

There's more to life than books you know, but not much more

Ensimmäisen kerran elämässäni minulle silloin valkeni, että äitini saattoi pelätä minua. En voinut edes rauhoitella häntä, sillä ymmärsin vain hyvin hämärästi hänen ahdinkonsa laatua, mutta minussa oli varmaan tapahtumassa jotakin hänelle tuiki käsittämätöntä: saatoin milloin tahansa avata suuni ja ulos tuli kieltä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Minusta oli tullut ulkoavaruuden vieras, tulevaisuudesta palannut aikamatkalainen, jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta.
Näin Margaret Atwood kuvaa aikuistumista, kuilua vanhemman ja lapsen välillä novellikokoelmassaan Siniparran muna (1988). Olen pohtinut viime päivinä paljon suhdettani kirjallisuuteen ja kirjastoihin, toisaalta myös vanhempiini. Olen muistellut paikkoja ja tiloja, niin oikeita kuin kuvitteellisiakin, joita kolusin ollessani lapsi. Olen haistellut kirjastoauton pölyä ja paennut kikattavia tyttöjä kaupunginkirjaston hiljaisiin soppiin. Tietysti olen matkustanut myös Klydoriin ja jahdannut Venetsian kummitusta, heittäytynyt mustarastaan aikaan ja hiihtänyt Stuorraskaidilla.

Lukihäiriöinen isäni opetti minut lukemaan, kun olin viiden vanha tai jotakin niillä main. Lapsena viikon kohokohta oli aina perjantai, kun kirjastoauto kaartoi maalaiskoulumme pihaan. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani mahtipontisesti, kuinka minulla olisi aina kirjat, vaikka ystäviä ei olisikaan. Neiti Etsivistä siirryin pian suomalaisen nuortenkirjallisuuden pariin. Luin sellaisia kirjoja kuin Myrtti, yhden talven tyttö ja Ikkunaprinsessa. Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti. Liittyikö kirjan nimi jotenkin siniseen enkeliin vai kuvittelenko vain? Etsin teosta Fennicasta, mutta löydän vain harlekiineja ja kaiken maailman taivaan enkeleitä, särkyneitä enkeleitä ja mustia enkeleitä. Turkoosinpunainen enkeli? Kuulostaa lupaavalta: nuorten kirjoittamia novelleja vuodelta 1988!

Luin Anja Kaurasen Sonja O.:ta, kai myös Rosa Liksomia; varmaan yhtä Yhden yön pysäkin novelleista, jossa pikkupojat työntyvät jättömaalla lihavan, visvaisen naisen sisään. Tästä isä ja äiti eivät pitäneet. He ajattelivat, että olin liian nuori ja hauras lukemaan seksistä, päihteistä ja väkivallasta. Ehkä he uumoilivat pirun pääsevän irti, jos altistuisin liian varhain sopimattomille ajatuksille. Äitini kysyi, miksi en voisi lukea vaikka Jack Londonia tai jotain muuta, joka sopisi paremmin ikäiselleni. Jatkoin tietenkin paheellista lukemisharrastustani salassa. Upposin Stallion, hevosvoimien kuninkaaseen, jossa harrastettiin kevyttä S/M-seksiä ja otettiin suihin niin tiuhaan, että suut olivat tippua. Kirjan taiteelliset ansiot olivat mielestäni kehnot, ja seksikin lähinnä huvittavaa. Luin Lady Chatterleyn rakastajaa (tosin vain seksikohtauksia) ja herkuttelin Angelica-sarjan kepeällä erotiikalla. Leena Landerin Tummien perhosten koti sai minut epäilemättä värisemään kiihkosta. Äidin ja isän ukaasit saivat minut niin neuroottiseksi, että piilottelin jopa SinäMinä ja MeKaks-lehtiä tyynyni alla, saattoivathan lehtien novellit olla toisinaan jopa hivenen tuhmia ja eroottissävyisiä.

En ollut vanhempieni kanssa lukemisen rajoittamisesta samaa mieltä silloin, enkä ole nytkään. Uskon, että arvostelukykyni ja itsesuojeluvaistoni olivat olemassa lapsenakin ja ajattelen, etten ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Millä tavoin kirjat olisivat muka voineet minua vahingoittaa? Nehän olivat minulle rakkainta maailmassa! Tuskinpa olisin lukenut rietasta kirjallisuutta, mikäli se olisi herättänyt minussa ylitsekäymätöntä ahdistusta. Ikävämpää oli se, että jos kirjoissa olisi ollut jotakin häiritsevää, en olisi uskaltanut kirjastokortin takavarikoinnin tai intensiivisen valvonnan pelossa ottaa asiaa puheeksi. Itsesuojeluvaistoni päti myös pelottaviin elokuviin. Katsoin lapsena salaa vanhemmiltani pari kauhuelokuvaa, minkä totesin aivan oma-aloitteisesti olevan liikaa vilkkaalle mielikuvitukselleni: pelkäsin monena yönä sekä Nakertajien että Uinu, uinu lemmikkini -kissan öistä hyökkäystä. Näiden kokemusten jälkeen kieltäydyin esimerkiksi katsomasta Uhrilampaita riiviötovereideni kanssa ja jäin leikkimään toiseen huoneeseen kissan kanssa.

Luulen, että vanhempani ovat yhä tyytyväisiä näihin kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, joita kuitenkin itsepintaisesti lapsena uhmasin. Olen kiistellyt heidän kanssaan paljon vapaudesta, elokuvista, kasvatuksesta ja herra ties mistä. Silloin, kun aloin oireilla psyykkisesti, he pohtivat, olivatko antaneet minulle liiaksi vapauksia ollessani nuorempi. He puhuivat ohitseni ja ylitseni niin kuin en olisi ollut läsnä, piehtaroivat varovaisessa syyllisyydentunnossaan ja miettivät, mikä oli mennyt vikaan. Tyttärestä oli tullut heille yhtäkkiä outo ja vieras, joku, "jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta". Minä tietysti tappelin kynsin hampain vastaan ja vaadin, että omia tulkintojani kuunneltaisiin. Ei suinkaan vapaus ollut minun riippani, eihän toki vapaus minua painanut. En ollut vieras ulkoavaruudesta enkä aikamatkalainen tulevaisuudesta, vaan makasin rähmälläni liejussa, joka sitoi jalkani maahan, puri ja poltti ja pisteli.

Nyt suuri tuho pöllyää jo jossakin kaukana, ja me suhtaudumme toisiimme rauhallisemmin ja kunnioittavammin.


(Kuva: Milo Manara)

7 kommenttia:

Junakohtaus kirjoitti...

Hieman sivusta ja vinoon, mutta itsehän tykkään kovastikin kaikenlaisista höpöttävistä ja jaarittelevista äijäkirjailijoista tyyppiä Volter Kilpi, Hemingway parhaimmillaan (yksi kirja), le Carré ja myöskin Jack London.

En välttämättä suorastaan kieltäisikään herkkäää kehitysikäistä lukemasta Londonia, mutta sillä ukolla on kyllä *niin* viktoriaaninen sukupuolijärjestelmä, että uppoaa kuin puukko mahaan jollekin ujostelevalle 13-vuotiaalle, ja todellakin joutuisin pitämään pienen briefauksen ensin ettei tollo ipana liikaa uskoisi lukemaansa.

Plus sitten tietysti vielä koko viehättävän sosiaalidarwinistinen ja rodullistava humppa erikseen.

Siren kirjoitti...

Mutta Yunac0htaus, juuri tuollaista ajattelutapaa vastaan mä oikeastaan yritin tässä kirjoituksessa rimpuilla! En tietekään vastusta keskustelua tollojen kakaroiden kanssa, mutta mielestäni niille ei tarvitse pitää etukäteisbriiffejä. En usko, että lapset omaksuisivat lukemansa niin kuin niitä "puukotettaisiin mahaan" - päinvastoin, lapset voivat olla hyvinkin kriittistä yleisöä (tavalla tai toisella).

En koe vahingoittuneeni esimerkiksi Viimeisen mohikaanin, Pessin ja Illusian tai Angelica-sarjan ansiosta lapsena, vaikka niissä voisi olla vaikka mitä (poliittisesti) epäilyttävää materiaalia. Katson lisäksi, että esimerkiksi feministinen tietoisuuteni muodostui hyvinkin varhain. Muistan myös argumentoineeni ala-asteen uskonnon tunnilla, että "mielestäni tämä materiaali halveksuu ateisteja". ;)

Toisaalta ajattelen kyllä, että toistolla on vaikutuksensa ja että kritiikkiä tulee harrastaa. Tollon sedän tai tädin ei tarvitse kuitenkaan luennoida lapselle vaan keskustella sen kanssa.

Scribe of Salmacis kirjoitti...

Vaarallista kirjallisuutta. ;D

Haja-aatoksia. Lapsena ja teini-ikäisenä oli selvää, että vanhempien huoli kirjojen ja roolipelien vaaroista oli jotenkin tavattoman naivia ja epäreilua. Vanhempien turhauttava tietämättömyys tietenkin myös minimoi keskustelun mahdollisuuden. Kirjojen ulkopuolisen todellisuuden ja mielikuvituksellisten tarinoiden raja oli monenlaista kirjallisuutta suurkuluttavalle lapselle täysin ongelmaton ja käytännöllinen. Siis juuri toisin kuin Junakohtaus veistelee. Joka tapauksessa en ole myöskään löytänyt tapaamieni ihmisten joukosta lainkaan tukea väitteelle, jonka mukaan 1800-luvun englantilaisen kirjallisuuden harrastaminen lapsuudessa kasvattaisi epäkriittisiä ja seksuaalisesti estyneitä ihmisiä. En tiedä, millaisena Junakohtaus muistaa oman lapsuutensa. Upposiko viktoriaaninen seksuaalimoraali kuin puukko mahaan?

Joidenkin (mielestäni pelottavan lukuisien) vähemmän lukevien aikuisten järkkymätön usko kirjojen turmelevaan ja vieraannuttavaan vaikutukseen on rumaa katsottavaa. En tiedä olenko oikeassa, mutta ei ole vaikea kuvitella, että kirjallisuudesta tietämätön on ensimmäisenä erilaisten lukemisharrastuksessaan epäonnistuneiden populistien suggestiosta kokoamassa turmelevan kirjallisuuden rovioita. Kun nyt jo tyypittelen, niin samojen oman elämän induktivistien suista luulen kuultavan "kirjaviisautta", lukemisen tuloksena seuraavaa "ulkoa oppimista" ja muuta faktojen metsästyskeräilyä koskevia, lukuhalukkuuden arvoa vähätteleviä kommentteja. Kuvittelen, että viimeistään 1900-luku on painanut liian moneen täysi-ikäisyytensä tunnistavaan kalloon jotenkin uskonnollisen ja kritiikittömän luottamuksen lineaariseen kehityspsykologiaan, jonka mukaan kaikkien lapsia vähänkään koskevien alojen tuomitsemiseen riittävän kypsä tietämys lankeaa ihmiselle vuosien ja materialististen kehitystehtävien karttuessa kuin Isä Mitrolle illallinen. Hyvä hallinto on yksinkertaista ja vähän yksinkertaisempi hallitsija pääsee aina muita nopeammin asiaan. Kirjallisuudesta lastaan vähemmän tietävällä ja tarinoihin vähemmän sujuvasti uppoutuvalla aikuisella on koskematon lupa olla lastensa (ja kaiken, minkä alueelle lasten näpit harhailevat) ylin asiantuntija ilman muttia ja tunnustelevaa dialogia. Mikäli pikkutomppeli ei omaehtoisesti keksi tuntea häpeää seksuaalisuudestaan tai ylipäätään ole ehtinyt jäsentää itselleen sellaista seksuaalisuutta, jonka päälle voisi häpeän rakentaa, hyvä vanhempi on onneksi sitoutunut häpeän opettamiseen. Mikäli lapsi ei itse keksi, että hobitit ja velhot ovat yliluonnollisia, demonisia olentoja, joita kokevan erityiskirjallisuuden tutkiminen johtaa saatananpalvontaan, asiaa on syytä teroittaa. Tietenkin liioittelen ja laventelen asiaa.

Saatana esiintyy sitä paitsi niin vanhassa fantasiakirjallisuudessa, että genrediggari ehtii luultavasti varttuneempaan ikään ennen kuin edes pääsee lukuharrastuksessaan vaiheeseen, jossa Saatanasta tulee millään tapaa merkityksellinen hahmo.

***

En joka tapauksessa usko hetkeäkään, että lapsi on pieni ja vähempiälyinen ihminen, joka omaksuu kritiikittömästi kaiken tarjotun. Päinvastoin, epäilen, että vanhemmat joutuvat näkemään melkoisesti vaivaa tehdäkseen lapsistaan hieman yksinkertaisempia ja esteettisesti yksiulotteisempia kuin mihin heillä on taipumus.

***

Kirjallisuuden etuna elokuviin nähden on se, että niiden toteaminen vaarallisiksi vaatii enemmän keskittymiskykyä. Tietokonepelien ja netin kulta-aika alkaa sekin olla helpommin pureskeltavien graafisten käyttöliittymien myötä olla mennyttä. Kirjallisuuden kannalta merkittävän sarjakuvan vapautta suojee Aku Ankan ja sanomalehtistrippien määrittelemä käsitys siitä, mistä sarjakuvissa on kyse. Graafisissa romskuissa anarkia ja vastahanka yhä kukoistavat. Vaihtoehtomusiikkia suojelee visuaalisen primaarisuus moraalikysymyksissä. On helpompaa harrastaa yhteiskunta- ja kasvatusmoralistista melskaamista sellaisista tietomuodoista, joihin voi kuvitella saavansa kontaktin keskittymättäkin.

Junakohtaus kirjoitti...

Onkos sitä tullut Londonia luettua?

En mä oikeasti tarkoita juuri sen enempää kuin että varsinkin poikalapsille pitää erikseen kertoa, että olemalla mahdollisimman ritari ei voita neitoa omakseen vaan rupia perseeseensä, niin epämiellyttävää kuin sinänsä onkin olla P. Spöklundin kanssa samaa mieltä.

Jotain Angelica-sarjaa mä antaisin lukea ihan tosta vaan, ei siinä mitään. Jos on tarpeeksi vanha kaipaamaan runkkumateriaalia, on tarpeeksi vanha sitä lukemaan.

Siren kirjoitti...

Tulta syöksevä, sanallistit kommentissasi aika onnistuneesti omatkin kokemukseni (sekä kirjallisuudesta että roolipeleistä). Oikein oivallisesti kirjoitettuja haja-aatoksia, jotka ansaitsisivat oman bloggauksensa (vink, vink).

Junis: Jos on tarpeeksi vanha kaipaamaan runkkumateriaalia, on tarpeeksi vanha sitä lukemaan.

Tästä en voisi olla enemmän samaa mieltä.

Sen sijaan ritarillisuudesta olen kyllä eri mieltä: minuun ovat vedonneet sekä pahat pojat että ritarit (ja tietysti joukko miehiä siltä väliltä). Tämä tietysti vähän riippuu siitä, mihin viittaat ritarillisuudella. Kerro toki.

Yritin lukea lapsena Londonia, mutta tylsistyin nopeasti. Ehkä minun pitäisi antaa Jack-ukkelille uusi mahdollisuus, ken tietää.

Junakohtaus kirjoitti...

Jack-setä on aika miestyyppinen mieskirjailija ja kaikkien hyvin tuotteliaiden kirjailijoiden tapaan erinomaisen epätasainen. Jos mä ihan lonkalta heitän, niin toisesta päästä lue Ihmissyöjäin saarilla (seikkailua, romantiikkaa, sosiaalidarwinismia)ja toisesta päästä Kadotuksen kuilu (Ganz Unten Lontoon East Endissä), mutta koska et kuitenkaan saa jälkimmäistä käsiisi, ota novellikokoelma Debbsin uni, vallankumous- ja kansanmurhahaaveilua.

Tämä nimenomainen instanssi ritarillisuutta, josta puhun, menee niin, että miehen pitää mahdollisimman tarkkaan olla lainkaan näyttämättä kiinnostustaan, niin siitä, juuri siitä, neito siihen rakastuu. Huono idea.

jek kirjoitti...

"Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti."

Olisiko tuo kirja voinut olla Deborah Spungenin kirja "Nancy", joka kertoo Sid Viciousin tyttöystävästä? Itse ainakin muistan sen olleen jollain tavalla vaikuttava, ehkä siksi, että se perustui tositapahtumiin.