maanantai 1. kesäkuuta 2009

Throwing Like a Girl

There is a specific positive style of feminine body comportment and movement, which is learned as the girl comes to understand that she is a girl. The young girl acquires many subtle habits of feminine body comportment - walking like a girl, tilting her head like a girl, standing and sitting like a girl, gesturing like a girl, and so on. The girl learns actively to hamper her movements. Thus she develops a bodily timidity that increases with age. In assuming herself to be a girl, she takes herself to be fragile.

(...) She often lives her body as a burden, which must be dragged and prodded along and at the same time protected.
"Sähän heität kuin tyttö!", minulle huudetaan (tosin osana ironista leikinlaskua), kun pelaamme pesäpalloa lahtelaisessa lähiössä. Ja totta tosiaan! Heitän palloa heikosti ja varoen, enkä käytä ruumistani kokonaisvaltaisesti. Pallon lento on lyhyt ja sattumanvarainen, ja häpeän jo etukäteen kehnouttani. Olenko heittänyt aina yhtä huonosti vai onko kyseessä vain harjoituksen puute? Pari vuotta sitten edesmenneen Iris Marion Youngin klassikkoessee Throwing Like a Girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment, Motility, and Spatiality (1980) tavoittelee kokemuksiani epämääräisellä tavalla, jota yritän nyt sanallistaa. Luulen, että Youngin ajatukset herättävät runsaasti vastalauseita 2000-luvun "nomadisissa naisfeministisubjekteissa", enkä itsekään suhtaudu hänen muotoiluihinsa varauksetta. Young kuitenkin kuvaa mielestäni jotakin tunnistettavaa ilmiötä. Tiedättehän tytöt, jotka ilmaisevat kaikin tavoin, etteivät osaa eivätkä kykene?

Young viittaa esseessään neurologi Erwin Strausiin, joka tarkasteli 1960-luvun puolivälissä viisivuotiaiden lasten sukupuolittuneita tapoja heittää palloa. Poikien käyttäessä ponnistukseen koko ruumiillista voima-arsenaaliaan, tytöt eivät hyödyntäneet lainkaan koko ruumiin liikkuvuutta ja itseään ympäröivää tilaa. Niinpä he sinkosivat pallon lentoon vailla voimaa, nopeutta ja kunnollista tähtäystä. Young tarkastelee tekstissään tyttöjen ja naisten suhtautumista tilaan, fyysisiin toimintoihin ja omaan ruumiiseensa. Hän tarkentaa, ettei puhu kaikista naisista ja tytöistä, mutta väittää tietynlaisen ruumiillisen arkuuden yleensä kuvaavan urbaanin, länsimaisen naisen tapaa suhtautua voimaa tai liikunnallisuutta vaativiin askareisiin. Young väittää, että tytöt ja naiset epäilevät usein ruumiillista kyvykkyyttään kyseenalaistaen esimerkiksi kykynsä kantaa painavia taakkoja. He juoksevat, lyövät ja kiipeävät kuin "tytöt".

Omat kokemukseni tyttöydestä ja ruumiillisuudesta ovat hankalia ja ristiriitaisia ja luulen, että nämä adjektiivit kuvaavat myös olemistani esimerkiksi koulun liikuntatunneilla. Olin koko ala-asteen pienessä koulussa, jossa tytöillä ja pojilla oli yhteiset liikuntatunnit. Kaikkia kyllä kannustettiin liikkumaan ja varsinkin kilpailemaan erityisesti yksilölajeissa, mutta pojat olivat lähes poikkeuksetta joukkuelajien herroja. He komentelivat, ilmeilivät turhautuneesti itseään kömpelömmille ja olivat tavattoman röyhkeitä. He löivät jääkiekkomailalla näköni sumeaksi ja kyynerpäähermoni tainnoksiin; he suistivat minut hiihtokilpailussa ladulta. He olivat pieniä kuninkaita, vittumaisia pikku keisareita. Tyttöjen pukuhuoneessa minut tuijotettiin näkymättömäksi. Jossakin siellä heidän silmissään oli sama verenhimo. Yläasteella kehitin valtavan vastenmielisyyden melkeinpä kaikkea liikkumista kohtaan, vaikka en ole koskaan ollut (tai välttämättä edes kokenut olevani) liikunnallisesti täysin lahjaton. Lukion liikuntakurssin alkaessa esittelin itseni uhmakkaasti ja muka välinpitämättömästi "laiskuriksi". Päätin, että tämä paska saa nyt riittää, kerta kaikkiaan.

Näitä kysymyksiä mietin nytkin, kun olemme taas alkaneet pelata viikoittain jalkapalloa. Tunnistan itsestäni sekä oman ruumiini tuntuun että ulkonäköön liittyvän arkuuden. Toisaalta ujostelu vähenee kerta kerran jälkeen. En tiedä, mihin kaikkeen ruumiini kykenee. Se, että juoksen hitaasti, ei välttämättä tarkoita sitä, ettenkö jaksaisi liitää nopeammin. Sen sijaan pelkään näyttäväni naurettavalta, kelvottomalta ja kykenemättömältä. Pelkään olevani kaikkia näitä määreitä. Kentällä miehet pelaavat rajumpaa ja kovempaa peliä kuin naiset. He juoksevat vikkelämmin, taklaavat ja törmäilevät. Itse suhtaudun rajumpiin otteisiin ambivalentisti: toisaalta röyhkeässä pelissä on miellyttävä fyysisyyden ja hien tuntu, toisaalta pelkään, ettei se ole oikein sopivaa. Tyttöjä varon enemmän kuin poikia, eikä kyse ole vain jostakin naiskehojen oletetusta hauraudesta. Pelkään, että naiset paheksuvat sitä, jos olen jyräävä, dominoiva ja päällekäyvä. Kentällä suhtaudun kontaktileikkeihin humoristisen äreästi. Karjahtelen, örähtelen, kiroilen, nauran ja sätin: "Senkin paskiaiset!"

Koen myös kilpailunhaluni jollakin tavoin hävettäväksi. Vaikka kilpailuun liittyy mielestäni monenlaisia vastenmielisiä seikkoja, olen kuitenkin hirvittävän kilpailunhaluinen, eikä mittelemisenkaipuuni jää ainoastaan jalkapallokentälle. Minä haluan olla paras, minä haluan loistaa. Haluan, että ruumiini lakkaa olemasta taakka!

(Max Ernst: La Pubérté proche)

13 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Hmm, et ainakaan antanut vatvovaa ja epäröivää vaikutelmaa pelissä... ;)

Itse opin heittämään tennispallon varsin tehokkaasti ja kauas, kun sain koiran, joka rakasti hakea palloa. Sitä ennen about pudotin pallon kolmen metrin päähän maahan ja ihmettelin, miten se nyt muka voisi lentää pidemmälle. Mutta annas kun sain koiran, opin sen parissa viikossa. Kyse oli siis harjoituksen puutteesta ja ehkä motivaation puutteesta myös. Pojat leikkivät aika paljon enemmän tuollaisia leikkejä, joissa pallotellaan. Sen sijaan en ole vielä tavannut poikaa, joka osaisi tanssia sillä lailla kuin itse teen, eikä ihme - kukahan heistä olisi treenannut tanssia viisivuotiaasta saakka silleen puolivahingossa käymällä milloin minkäkin tanssin tunnilla?

Mutta onhan näitä naiseus- ja tyttösheikkousepäilyjä, joskin olen varmasti itse hevostyttönä välttänyt monet niistä: talleilla kun oma massa ja reippaus ovat hyviä ja suorastaan välttämättömiä asioita eikä paikalla ole poikia, jotka varastaisivat shown. Kun viime jalkapallopelissä (joka oli elämäni toinen, ja eilinen oli kolmas) potkaisin varpaani katki ystävän sääriluuhun, mieslääkäri ei polilla ollut uskoa, että olen voinut tehdä niin. Hän epäili ääneen, että josko luuntiheyteni olisi jotenkin huono, koska "eivät naiset osaa potkaista niin lujaa", ja oli äärimmäisen hämmentynyt, kun varvas tosiaan oli katki, vaikka kerroin, että minulta oli jalkaterän rakenteen pettämisen takia mitattu nuo luuntiheydetkin paria kuukautta aiemmin ja että ne olivat ihan normaalit.

Tuo on jännä, tuo tyttöisyys ja sen jotenkin vaimentava vaikutus. itse huomaan sen kaikista selvimmin, kun mietin, miten käyttäydyin verbaalisesti poikien kanssa tyyliin ala-asteella. En yksinkertaisesti uskaltanut sanoa mitään, jos läsnä oli yksikin poika. Veljettömänä ja vain tyttöjen kanssa leikkineenä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä nämä kummalliset villi-ihmiset oikein olivat,mutta oli selvää, että heillä oli niin erilaiset säännöt, ettei heitä oikein olisi uskonut edes saman lajin edustajiksi.

Niin, ja kiitos vielä kivasta pelistä :)

Siren kirjoitti...

Jep, nykyään musta tuntuu, että pystyn oikeasti nauttimaan liikkumisesta aivan eri tavoin. Tuntuu siltä, etten vielä osaa täysin sopeutua nykyiseen rohkeuteeni. :D Jalkapallosta nautin kyllä eilen(kin) täysin rinnoin, mutta arkuuden kysymykset ovat yhä jossakin määrin läsnä. Tanssia minäkin mietin pallopelien vastapoolina. Tanssitaankohan esimerkiksi poikien liikuntatunneilla koskaan?

Ja voi ei tuota hämmentynyttä lääkäriä! (Varvastasi tietysti myös.)

Tyttöisyyden vaimentava vaikutus on muuten jotenkin osuva ilmaisu. Muistan, kuinka ystäväni kertoi koulusta, jossa tytöt ja pojat laitettiin esimerkiksi korjaamaan pyöriä erikseen, jotta tytöt saataisiin mukaan aktiivisesti. Yhteisillä tunneilla pojat varastivat show'n ja tytöt arkailivat, mutta sukupuolittain eriytyneissä ryhmissä toimittiin aivan eri tavoin. Satuin joskus taannoin luistelemaan Brahen kentällä ja alkamassa oli yläasteikäisten liikuntatunti. Suurin osa pojista pelasi kiekkoa jo ennen opettajan saapumista, kun taas tytöt hengasivat farkuissa kentän laidalla liikkumatta. Jänniä ryhmädynamiikkoja.

Tosi hauskaa, että tulitte pelaamaan! :)

Pinkki Baretti kirjoitti...

Taannoin kuuntelin bussissa "sivukorvalla", kun takapenkissä istuva nuori äiti ohjeisti pientä tyttöään istumaan jalat yhdessä. Tyttö argumentoi takaisin, että vaikka hänellä olikin hame päällä, hänellä oli myös sukkahousut (sellaiset paksut ja raidalliset, joita pikkutytöt usein käyttävät), joten pitäisi olla yhdentekevää ovatko jalat yhdessä vai eivät. Äiti totesi, ettei se tee eroa: kun on hame päällä, istutaan jalat yhdessä.

Tyttöisyyden vaimentavaa vaikutusta tämäkin? En tiedä, mutta ainakin kulttuurista kouluttamista hyvin sukupuolittuneeseen kehotietoisuuteen, nähdäkseni.

Siren kirjoitti...

Tästä tulikin mieleeni, kuinka eilen junassa kiinnitin huomiota vastapäätä istuvaan naiseen, joka rötkähti haarat levällään eteeni. Hän oli pukeutunut pitkään hameeseen, mikä teki lötkötyksestä jotenkin rivoa. Huomasin tietysti nopeasti lähes vaistomaisen ajatuskulkuni, mikä oli varsin ärsyttävää. Hamekehotietoisuus näemmä istuu minussakin tiukassa.

Mikähän tämän nyrpistyksen sitten herättää? Ajatus irstaista häpyhuulista? Kuinka siveetöntä!

Pinkki Baretti kirjoitti...

Eikä sillä, ihailen kyllä todella paljon kehonhallintaa, myös kykyä käyttää ja asetella kehoaan sievästi ja elegantisti. Mutta tästähän me emme taida nyt puhua. Taidamme puhua siitä, kuinka tietyt ehdollistetut tavat käyttää kehoa ovat kulttuurisia naiseuden mittareita.

Ja joo, naisen sukupuolielimet on toki sen verran ruma ja likainen juttu, että silkka viittaus niiden paljastumiseen on rienaavaa :D

Pinkki Baretti kirjoitti...

Tunsin juuri piston sydämessäni istuessani bussissa matkalla töihin ja muistaessani, kuinka itse aina yläasteella mukailin liiemmin ajattelematta niitä, jotka valittivat eräästä tietystä tytöstä, jonka pelityyli sählyssä oli ronskeinta ja aiheutti näin ollen eniten kipeitä varpaita. Toki tilanteessa olikin kritisoitavaa, esimerkiksi toivomisen varaa kyseisen tytön omien voimiensa arvioimisessa ja hallitsemisessa ja myös liikunnanopettajan tilannetajussa, kun alkaa vetää sählyä kun suurimmalla osalla ei ole sisäliikuntakenkiä (ulkolenkkarithan oli tietenkin salissa kielletty), mutta mutta... Oliko kenties tässäkin jotain naiseuden ja naisellisen käytöksen vartioimista ulkoisin painein? Olisinko sivuuttanut asian olankohautuksella, jos kyseessä olisi ollut poika (pojathan on poikia)? Plus: miksi muuten suurimmilla osalla pojista oli kengät, l. suurempi välineisiin panostus kodin puolelta?

myytinmurtaja kirjoitti...

Hyvä kirjoitus.

Kokemukseni ala-asteen liikuntatunneista ja tuosta estetystä ruumillisuudesta ovat samansuuntaisia kuin sinulla.

Naisilla on ruumiin suhteen sama kielto kuin julkisen puhumisen suhteen. Omassa koulussani - varsinkin yläasteella - luokkaa hallitsevat horopojat mölisivät ja pilkkasivat hiljaiseksi jokaisen tunnilla julkisesti puhuneen tytön. (Minä puhuin siitä huolimatta, olenhan tosi vittupää.)

Se on salakavalaa estämistä! Ensin naisia estetään olemasta esillä - sitten heitä moititaan siitä, että he eivät uskalla olla esillä! "Miten niin sua estetään puhumasta/ottamasta tilaa haltuusi? Ihan samat mahdollisuudet sulla on kuin meillä miehilläkin!"

myytinmurtaja kirjoitti...

Ryhdyin itse purkamaan opetettua avuttomuuttani (sekä fyysistä että henkistä)itsepuolustuslajeissa. Se on vaikeaa! Ei siksi, että miehet välttämättä treenaisivat jotenkin paremmin tain kovemmin, vaan juuri tuon ylimielisyyden takia.

Budolajeissa tehdään usein pariharjoituksia. Monet, ehkä jopa useimmat, miespartnerini olivat hyviä jätkiä, reiluja ja reippaita. Ei mitään valittamista. Mutta osa oli kopeita, "heinäseiväs persuksissa" -koulukunnan edustajia. Heille oli automaattisesti "selvää", että koska olen nainen, minun oli siis oltava täysi mitättömyys. [rollseyes]

Eipä sillä kyllä, hyypiöistä huolimatta nautin treenaamisesta todella. Se on melkein yhtä siistiä puuhaa kuin aerobic.

Pinkki Baretti kirjoitti...

Käsittämätöntä! Uskomatonta! En ole tähän päivään mennessä varmaan kertaakaan harkinnut sitä vaihtoehtoa, että ne "turpa kiinni" -kommentit, joita sain yläasteella luokassa runsaasti osakseni, olisivat osa jotain _ilmiötä_. Olen aina ajatellut, että ne johtuivat ärsyttävyydestäni. Kannattaisikohan asia ottaa uudestaan harkintaan?

Siren kirjoitti...

Myytinmurtaja: Kiitos. Meidän luokkamme oli yläasteella suorastaan ällistyttävällä tavalla sukupuolittunut tyyliin aktiiviset ja osallituvat pojat ja hiljaiset, kirjallisissa kokeissa pärjäävät tytöt. Olin itse tuolloin oikeastaan ainoa tyttö, joka keskusteluihin osallistui. Itsekin olin kyllä aina todella varautunut enkä puhunut kuin vain silloin, kun olin varma asiastani. Ei puhettakaan siitä, että olisin juuri (uskaltanut) kysellä tai kyseenalaistaa opettajaa.

Kerran uskonnon tunnilla pojat sitten hyökkäsivät verbaalisesti luokan tyttöjen kimppuun siitä, kun nämä eivät koskaan saa sanaa suustaan. Kuitenkin pojat myös täyttivät todella tehokkaasti koko tilan omalla häsellyksellään, ja äänen saaminen kuuluviin olisi varmasti vaatinut suuria ponnistuksia enemmän tai vähemmän ujoilta tytöiltä. (Eipä sillä, kaikki luokkamme tytöt eivät todellakaan olleet mitään herranterttuja. Julkinen tilan ottaminen koululuokassa ei kuitenkaan kiinnostanut/ollut mahdollista/insert word kaikille tytöille.)

Että joo, tuollainen kuvaamasi sukupuolittunut dynamiikka tosiaan on olemassa.

Siren kirjoitti...

Pinkki Beibi: Pohdin, olenko itse pitänyt joitakin aktiivisia, äänessä olevia tyttöjä ärsyttävinä myös heidän sukupuolensa vuoksi. Varmaankin. Ärrinpörrin.

Muistan, kuinka raivostuttavalta tuntui olla ala-asteen rättikässätunneilla, kun opettaja arvosteli poikkeuksetta VAIN minua, jos nauroimme vähän äänekkäämmin. Opettaja kehotti aina, että "rauhoituhan nyt, Siren".

lupiini kirjoitti...

Sulla on täällä uudessa blogissa yläpalkissa yksi mun lempitöistä! Tein tuosta joskus opiskellessa oman version, jossa käytin mieheni karvaista rintaa ja juorun pitkiä lehtiköynnöksiä :)

Olen itse perin juurin joukkuepelivammainen varmaan pohjautuen ala- ja yläasteen traumaattisiin liikantuntikokemuksiin. Vaikka sitten toisaalta muistan, että kotikadulla pelatessa saatoin aidosti jopa nauttia pesäpallosta, huomata kuinka paljon voimaa käsissäni oli ja kuinka pitkälle pallo lensi. Johonkin ihmeelliseen kouluminään se joukkueliikunnasta innostuminen ei vaan soveltunut. Suhtautumiseni voittamiseen on myös hiukan konstikas: en haluaisi voittaa ketään, ettei kellekään tulisi paha mieli ja samaan aikaan pidän häviöstä hermostuvia lapsellisina... kamalinta on olla häviämistä kestämättömän ihmisen joukkueessa tunarina ja siivittää siten omaa joukkuetta häviöön. Silloin häviötä kestämätön saattaa suorastaan olla vihainen muille joukkueen jäsenille, mikä on ihan kamalaa, kun haluaisi tavallaan pyytää anteeksi ja toisaalta on hyvin ponteva ja päättäväinen sen suhteen, että oma suhtautuminen häviöön (huoleton naurahdus ja asian unohtaminen) on paljon terveempi kuin hampaiden kiristely. Eikä ainakaan halua tukea häviäjän suuttumuksen oikeutusta jollain lepyttelyllä...

Joukkuepelejen raisuus on jotenkin ihanaa, se, etteivät naisetkaan joka ikinen hetki tarkkaile ja pelkää paranoidina jotain naurettavalta tai suttuiselta näyttämistä. Musta naisurheilijoista otetut still-kuvat on hienoja, niissä näkee todella keskittyneitä irvistyksiä ja muita ilmeitä joita ei normaalisti naisia esittävässä kuvastossa näe.

Siren kirjoitti...

Juu, se on yllättäen yksi munkin lempitaideteoksistani. :) Tunnen oloni kammottavaksi varkaaksi.

Häviötä kestämättömät ihmiset ovat kauheita varsinkin joukkuepeleissä! Olen joissain tilanteissa itsekin huono häviäjä, mutta peitsenheiluttamiseni liittyy ainoastaan omaan suoritukseeni. Oikein kauhistelin viime kesänä melskaamistani, kun hävisin tikanheitossa. Myös esimerkiksi pokerinpeluu, lautapelit, tietokonepelit jne. aiheuttavat mussa jonkin sortin kiihtymystä. Yritän kyllä suhtautua asenteeseeni humoristisesti (tai kanavoida sitä huumorin avulla) ja niin, etten kuormittaisi sillä muita ihmisiä. Tiedä sitten, kuinka hyvin onnistun. Pidän taipumustani vähän hassuna ja nolona.

Joo, naispuolisten urheilijoiden irvistykset ovat hauskoja!