Vanilla jihad

Olen lueksinut viime päivinä naistutkimuksen ainejärjestö Vastakarvan sähköpostilistalla käytävää keskustelua ns. mustapinkistä blokista, joka osallistui lauantaiselle Pride-marssille. En ollut itse marssimassa, joten tietoni marssin tapahtumista rajoittuvat lähinnä uutisiin. Tänä vuonna blokki kehotti joka tapauksessa ottamaan marssille polttopullot mukaan, ja sen iskulauseita olivat viha, kuolema (heterokulttuurille) ja trans-gressio. Polttopullojen sijaan blokkilaiset räjäyttelivät kuitenkin valoraketteja, eikä SETA:n pelkäämiä väkivallantekoja tapahtunut. Listakeskustelussa mustapinkki diskurssi on tulkittu ironiseksi vihapuheeksi, ja sillä lienee yhteyksiä myös Vastakarvan Facebook-ryhmässä käytyyn keskusteluun queer-politiikasta. Vastakarvan järjestämä baarikierros, jossa oli tarkoitus sonnustautua tekopartoihin ja huulipunaan, herätti keskustelijoissa kuohuntaa liittyen heteromatriisin järkyttämiseen, transgender-butchien kokeman paskan kunnioittamiseen (tai kunnioittamatta jättämiseen) ja vaniljaheteroihin.

Naistutkimuksen opinnoistani huolimatta olen ollut auvoisan tietämätön keskustelusta, jota ainejärjestössä käydään. Keskustelu herättää minussa kuitenkin kysymyksiä identiteeteistä ja identiteettipolitiikasta, siitä, mihin minä naistutkimuksen opiskelijana paikannun. Aloittaessani naistutkimuksen opinnot, tunsin viettäväni kuherruskuukautta: tässä on jotakin, jota minä olen etsinyt. Nykyään en ole enää aivan yhtä varma siitä, mitä ajattelen. Minua pohdituttaa tutkimuksen tekemisen poliittisuus ja se, millaista naistutkimusta Suomessa ylipäätään tehdään. Vaikuttaa siltä, että tutkimuksella on yllättävän paljon yhteyksiä yhdysvaltalaiseen, kulttuurikriittiseen cultural studies -perinteeseen, jota edustavat esimerkiksi bell hooks ja Laura Kipnis. Voidaan siis puhua kriittisestä kulttuurintutkimuksesta, jolla on jokin poliittinen agenda, usein feministinen, uusvasemmistolainen ja kulttuuristen marginaaliryhmien voimauttamiseen pyrkivä. Kriittisen kulttuurintutkimuksen keskiössä vaikuttavat olevan juuri identiteetit, joiden luonne ei ole essentiaalinen vaan pikemminkin alati muuttuva, konstruoitu. Mielestäni on kuitenkin perusteltua kysyä, korvataanko esimerkiksi "rotu" postkolonialistisessa, kriittisessä diskurssissa "identiteetin" ja "kulttuurin" kaltaisilla käsitteillä, joissa on ehkä sittenkin jonkinlainen essentia. Mulla on nyt tää mun kulttuurinen identiteetti ja sulla on sun. Luin syksyllä erään cultural studies -paradigmaan liittyvän tekstin, jossa Kathryn Woodward tarkastelee identiteettejä historiallisesti spesifeinä, rakennettuina konstruktioina, jotka tuotetaan eron (difference) ja toiseuden (Other) kautta: minä olen jotakin, jota tuo toinen ei ole. Hän esittää, että on olemassa jokin identiteettikriisi, joka on läsnä paitsi globaalilla, myös paikallisella ja henkilökohtaisella tasolla. Mielestäni Woodwardin artikkelissa tiivistyy ongelma, joka piinaa akateemista identiteettipuhetta: missä on empiirinen todistusaineisto?

Queer-teorian tuntemukseni on varsin kehno, mutta sen parissa korostetaan joka tapauksessa identiteettien keinotekoista ja rakennettua luonnetta. Vastakarvan keskusteluja seuratessani en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että myös queer on normatiivinen identiteetti, tai ainakin siitä luodaan sellaista. Sekä parta & puna -keskustelussa että mustapinkin blokin manifestissa puhutaan halusta, vaaditaan sitä. On kuitenkin selvää, että kaikkien halut eivät ole yhtä hyviä, ja siitäkin voidaan taistella, kuka on eniten queer. Queer ei ole ainakaan lähetyssaarnaaja-asentoa haluava "vaniljahetero", jonka viikonloppuharrastuksiin eivät kuulu fisting by the pool tai muut marginaaliset seksuaalikäytännöt. Onkin syytä kysyä, kenen halusta on kyse ja millainen halu on tarpeeksi hyvä ollakseen queer. Onko heteroilla halua laisinkaan? Muistelen erästä naistutkimuksen kurssin pienryhmää, jolla usea kurssilainen julistautui joksikin seksuaaliksi. Minä ja muutama muu pysyimme vaiti, ja tilanne tuntui vähintäänkin painostavalta. Kyse voi toki olla omasta virheellisestä tulkinnastani, mutta vaikenijat tulkittiin todennäköisesti tylsiksi vaniljahetskuiksi. Omalla kohdallani tulkintaan riittänee myös feminiininen pukeutuminen ja se, että seurustelen miehen kanssa. Tulvan päätoimittajaa Anne Moilasta kutsuttiin naistutkimuksen laitoksella rusinat pullasta -feministiksi, koska hän pukeutui väärällä tavalla ja käytti huulipunaa.

Se, mitä olen yrittänyt rönsyilevässä kirjoituksessani sanoa on se, että minua ahdistaa ajatus siitä, että olisi omaksuttava jokin identiteettikategoria. Legitiimiin identiteettiin kuuluvat vähintäänkin quuer jihad ja tietynlaiset poliittiset ja seksuaaliset mieltymykset. En identifioi itseäni biseksuaaliksi, vaikka pidän sekä naisia että miehiä viehättävinä. En pidä siitä, että minun tulisi julistautua minkäänlaiseksi identiteetiksi, ellen itse niin halua. Olen tutustunut naistutkimuksen laitoksella monenlaiseen kriittiseen keskusteluun, mutta silti minua huolestuttaa se, että tutkimuksen tekemisen taustalla pitäisi olla jokin poliittinen agenda. En jaksa enää uskoa siihenkään, että riittää, kun avaa oman positionsa ja kertoo eksplisiittisesti, missä seisoo. Ollaanko tällaisessa tutkimuksen teossa todella avoimia oman poliittisen agendan vastaisille äänille? Kuvataanko tällöin todella tutkimuskohdetta vai lähinnä omia prosesseja, mitä ne ikinä ovatkaan?


(valokuva: unkultur)