Anorexia sancta

Anoreksialla on yli satavuotinen historia länsimaisessa lääketieteessä. Ensimmäisen anoreksiaan viittaavan diagnoosin (apepsia hysterica) teki nälkäisiä, mutta syömästä kieltäytyviä nuoria naisia hoitanut William W. Gull vuonna 1868. Kuusi vuotta myöhemmin Gull diagnosoi varsinaisen anorexia nervosan, jonka taudinkuvaan kuuluivat syömästä kieltäytyminen, äärimmäinen painon lasku, amenorrea eli kuukautisten poisjääminen, hidas pulssi, hyperaktiivisuus, kiintymys fyysiseen rasitukseen sekä varsinaisen somaattisen sairauden poissaolo. Samankaltaisiin tuloksiin tuli myös Charles E. Lasèque, jonka mukaan anoréxie hystérique viittasi emotionaalisen trauman vuoksi sairastuneisiin nuoriin naisiin. He vaikuttivat nauttivan laihuudesta ja kamppailivat itsenäisyydestä ja autonomiasta perheen tukahduttavassa ilmapiirissä.

Viittasin joskus kiehtovaan ajatusleikkiin: entä, jos "anorektinen (vasta)reaktio on ajaton"? Näin väittää Rudolph M. Bell hörhössä, mutta kutkuttavassa tutkimuksessaan Holy Anorexia (1985). Myös historioitsija Caroline Walker Bynum on pohtinut tätä kysymystä omassa tutkimukseen. Bell tarkastelee teoksessaan keskiaikaisia, italialaisia naispyhimyksiä ja väittää, että 170:n tutkimuksessa tarkastellun pyhimyksen joukosta yli puolella on oireita, jotka viittaavat vahvasti moderniin anorexia nervosaan. Hän luonnostelee nykyaikaisen anoreksian rinnalle käsitteen "pyhä anoreksia", jonka hän katsoo kuvaavan paastoavien naispyhimysten kokemusta syömisestä, itsekontrollista ja ruumiillisuudesta. Bell ei sentään mene niin pitkälle, että väittäisi näiden kahden ilmiön olevan keskenään samanlaisia, vaan esittää, että kyseessä on kaksi historiallisilta ja kulttuurisilta konteksteiltaan eroavaa ilmiötä, joilla on kuitenkin merkittäviä, yhdistäviä tekijöitä.

Katariina Sienalaisen (1347 - 1380) ruokavalioon kuului 16-vuotiaasta lähtien ainoastaan leipää, raakoja vihanneksia ja vettä. Viisi vuotta myöhemmin hän kadotti ruokahalunsa vavahduttavan ilmestyksen jälkeen ja jätti dieetistään pois leivän. 25-vuotiaana hän söi tuskin mitään ja koki olevansa terveempi ja voimakkaampi kieltäytyessään ruoasta: hän nautti päivittäin vain vähän vettä ja pureskeli pois sylkäistäviä yrttejä. Noituusepäilyjen myötä hän alkoi syödä kerran päivässä, mutta oksensi ruoan pois. Bell kuvaa Katariinan anoreksiaan viittaavia oireita, joita olivat muun muassa hyperaktiivisuus, unettomuus ja raju laihtuminen lyhyessä ajassa. Lopulta pyhimyksen kerrotaan jättäneen kuukauden ajaksi veden pois, minkä jälkeen hän kuoli nestehukkaan ja nälkiintymiseen.

Veronica Giuliani (1660 - 1727) harjoitti ankaraa paastoa ja itseruoskintaa luostarissa, ja kidutti itseään lukuisin eri tavoin: hänen kerrotaan syöneen kissan oksennusta, pitäneen kieltään painavan kiven alla ja nuolleen hämähäkinseittejä pois seiniltä. Nunnat kuiskuttelivat luostarissa tapahtuvista diabolisista ilmestyksistä, joissa päivisin syömästä kieltäytyvä Veronica nähtiin ahmimassa salaa herkkuja luostarin keittiössä. Nunnat tulkitsivat näyt Saatanan lähettämiksi, mutta Bell epäilee ilmestysten kertovan Veronican bulimiakäyttäytymisestä. Toisin kuin Katariina Sienalainen, Veronica lopulta "parantui" Bellin mukaan pyhästä anoreksiasta.

Bell väittää, että useat naispyhimykset kärsivät varhaislapsuudessa syntyneestä pakkomielteestä ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Heidän anoreksiaoireilunsa taustalla on Bellin mukaan patriarkaalinen kulttuuri, jota vastaan naiset kapinoivat harjoittamalla äärimmäistä itsekontrollia. Pakkomielteen taustalla ovat kuitenkin hänen mukaansa myös ambivalentit kokemukset imettämisestä (!). Bell tulkitsee, että eräs keskeisimmistä syistä Katariina Sienalaisen pyhään anoreksiaan oli tämän kokema tiedostamaton syyllisyys perheen ainoana rintaruokittuna lapsena olemisesta. Lisäksi Bell epäilee, ettei Katariinan äiti osannut vieroittaa tätä rinnasta oikealla tavalla vähäisen imettämiskokemuksensa vuoksi. Veronica Giulianin puolestaan kerrotaan kieltäytyneen jo vauvana maidosta kristillisinä paastopäivinä, mutta Bell spekuloi, että tosiasiassa Veronican äiti kielsi lapseltaan rintaruokinnan ja projisoi oman käyttäytymisensä merkiksi lapsen pyhyydestä.

Caroline Walker Bynum on tutkinut keskiaikaisia naispyhimyksiä ja heidän suhdettaan kärsimykseen, ruokaan ja ruumiillisuuteen. Teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987) hän väittää kärsimyksen ja paastoamisen olleen keskeisiä tekijöitä erityisesti naispyhimysten kanonisoimisessa. Hän lähestyy paastoamista kärsimyksen tematiikan kautta ja toteaa, että "monet pyhät naiset janosivat sairauksia" ja kieltäytyivät usein myös ruoasta. Keskiaikaisten naisten paastoaminen sijoittuu hänen mukaansa historialliseen ajankohtaan, jolloin erilaiset ihmeet, kuten stigmojen saaminen ja syömättömyys osana imitatio Christiä, liittyivät merkittävällä tavalla hurskaiden naisten uskonnollisuuden ilmaisuihin. On kuitenkin tärkeää panna merkille, ettei syömättömyyttä pidetty suinkaan silkkana ihmeenä vaan se voitiin tulkita myös sairaudeksi, itsepetokseksi tai huijaukseksi. Lienee todennäköistä, että ruoasta kieltäytymällä saattoi saada sosiaalisesti arvostetun aseman, mikäli ei tullut leimatuksi noidaksi tai huijariksi.

Bynum toteaa, että mikäli anorexia nervosa määritellään ainoastaan tietynlaisen kauneusihanteen tavoitteluksi, käsitettä ei voida soveltaa keskiaikaisessa kontekstissa. Bellin tavoin Bynum viittaa kuitenkin psykiatri Hilde Bruchiin, jonka mukaan anoreksiassa on kyse itseaiheutetusta nälkiintymisestä vailla somaattista sairautta ympäristössä, jossa ruokaa on saatavilla. Psykodynaamisissa tulkinnoissa anoreksiaoireilu ja syömättömyys liitetään keskeisesti abjektin ruumiin kontrollointiin ja perhepiirissiä syntyvään miellyttämisentarpeeseen. Bynumin mukaan näitä tulkintoja voidaan periaatteessa soveltaa joihinkin pyhimyksiin, kuten Katariina Sienalaiseen. Katariina vuorotellen paastosi ja oksensi, ei tunnistanut lämpötilanvaihteluita, kärsi unettomuudesta, oli euforinen ja hyperaktiivinen ja menehtyi lopulta kärsimyksiinsä.

Bynumin mielestä on mahdollista, että keskiaikaisten naipyhimysten ylenpalttinen paastoaminen voitaisiin diagnosoida modernissa psykiatrissa anoreksiaksi tai bulimiaksi. Tällaisessa lähestymistavassa on kuitenkin ongelmansa, kuten Bynum huomauttaa: diagnooseja ei ensinnäkään voida tehdä vuosisatoja vanhan, fragmentaarisen tekstiaineiston pohjalta. On lisäksi pohdittava, voivatko anoreksiaan viittaavat "oireet" olla sittenkin vain itse valitun paastoamisen seurausta. Paastoaminen itsessään voi aiheuttaa unettomuutta, euforiaa, paranoiaa ja kykenemättömyyttä tunnistaa lämpötilanvaihteluita. Bynumin mukaan huomio on kiinnitettävä laajempaan kontekstiin, siihen, millainen merkitys ruoalla ja ruumiillisuudella sekä niiden suhteella sukupuoleen on kussakin historiallisessa kontekstissa. Hän toteaa, että naisilla, ruoalla ja lihallisella ruumiilla on yhteinen, monisyinen ja pitkäaikainen historia, jota on tarkasteltava huolellisesti vastausten saamiseksi. On kysyttävä, miksi ruoka ja ruumiin muokkaaminen ovat niin keskeisesti läsnä juuri naisten elämässä.