Ja anna meille meidän epätäydellisyytemme anteeksi

Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittama artikkelikokoelma Seksuaalinen ruumis - kulttuuritieteelliset lähestymistavat (2006) on viihtynyt jo hyvän aikaa hyppysissäni, siksi kiinnostavia teemoja teoksessa käsitellään. Kirjasta olisi ammennettevaa useammaksikin blogikirjoitukseksi ja olinkin ajatellut horista täällä Kinnusen plastiikkakirurgiaa käsittelevästä artikkelista Silikoni-implantit omaksi iloksi?. Tursuavia selluliittireisiäni hölskytellen päädyin kuitenkin ensin Pauliinan blogin kautta Nyt-liitteen kauneuskilpailujen näkymättömäksi osanottajaksi. Selkäni jaksoi tuskin kannatella tonnin painoisia rintojani, kun tavasin suu vaahdossa, mikä on kaunista ja mikä ei. Harottava tonnikeijun katseeni hyväili toinen toistaan kauniimpia naisvartaloita (luojan kiitos Nyt-liitteen toimitus oli valinnut ehdolle vain hoikkia ja normaalivartaloisia naisia), joilla oli liian suuret rinnat, selluliittia, liian pienet rinnat, löysiä mandariiniperseitä jne. jne. Pienirintaiset naiset julistivat yhteen ääneen "tissitelineiden" äärellä, kuinka heillä ei onneksi ole isoja roikkurintoja. Vastaavasti povekkaammat naiset moittivat kilvan pienirintaisia ehdokkaita, joista ei osannut sanoa, ovatko he miehiä vai naisia. Ja herran tähden, kaikilla pienirintaisilla on oltava anoreksia, eiväthän he olisi muuten niin luonnottoman näköisiä! Minulle selvisi palstalta myös se, että raskaana olevat naiset ovatkin oikeasti vain epämuodostuneita ihmisiä. Muutamat laupiaat samarialaiset määkivät palstalla lammasmaisesti jotakin kaikkien vartaloiden kauneudesta, mutta moisille hipeille laitettiin nopeasti luu kurkkuun. Jaettiin muun muassa hyviä neuvoja siitä, kuinka kiinteyttää vartaloa, välttää roskaruokaa ja näyttää kirurgin veistä liian isoille rinnoille, jotka totisesti häpäisevät roikkumisellaan koko ihmiskunnan, naissukupuolesta nyt puhumattakaan.

En voinut olla lopulta ajattelematta Taina Kinnusen artikkelia, jossa hän spekuloi sitä, mitä naisten tai tyttöjen paitain alta odotetaan paljastuvan, kun mediakuvissa rinnat ovat yhä useammin suuria, kiinteitä palloja, jotka osoittavat terhakasti taivaalle keholle vieraiden aineiden voimin. Onko tämä oleva normaaliuden standardi? Keskustelupalstan diskurssissa käy nimittäin harvinaisen selväksi, että normaalit ja kauniit rinnat eivät roiku, eivätkä ne ole myöskään liian pieniä. Nyt-liitteen kilpailussa etsitään toki nimenomaan ihannevartaloa, jotakin haluttua ja tavoiteltua. Siitä huolimatta minua ihmetyttää (joskaan ei yllätä) palstan raaka arvostelukulttuuri, joka näkyy myös vartaloiden pisteytyksessä (asteikko 1 - 10): paras naisvartalo on saanut 6,25 pistettä ja vastaavasti miesvartalo 6,33. Suurin osa kommenteista on myös hyvin kärkeviä ja tiukkoja ihannestandardeissaan. Moninaisuus ei todellakaan ole lahja.

Taina Kinnunen haastatteli tutkimuksessaan sekä plastiikkakirurgeja että naisia, jotka ovat hankkineet silikoni-implantit. Rintojen suurennuksesta puhuttiin kohentavana ja parantavana operaationa, ikään kuin lääkkeenä, jonka tarkoitus on palauttaa pienet rinnat normaaliin tilaan. Kyseessä ei ole ainoastaan fyysinen muutos vaan pyrkimyksenä on myös lääkitä kärsivän naisen sielua. Eräs lääkäri vertasi feminiinistä kauneuskirurgiaa maskuliiniseen autokulttuuriin, jossa kallis urheilukaara on peniksen jatke: loppujen lopuksi on kyse oman statuksen parantamisesta, eikä materian keräämisestä olekaan kovin pitkä matka kehon muotoilemiseen veitsellä. Naiset puolestaan perustelivat implanttien lisäämistä seksualisen ja ruumiillisen itsetuntonsa parantajana. Kaikkia heitä yhdisti perfektionistinen ihannevartalon tavoittelu ja toisaalta jatkuva riittämättömyyden tunne. Muutamat myönsivät avoimesti murtuvansa muiden kauniiden naisten katselemisesta. Kyseessä on siis jonkinlainen kilpavarustelu ja oman markkina-arvon kohottaminen. Estetisoituneessa kulttuurissa visuaalisella mielihyvällä on tärkeä sija: vaikka eräältä haastateltavalta oli kadonnut osittain tunto toisesta rinnasta, hän koki saavansa enemmän seksuaalista mielihyvää katsotuksi tulemisesta kuin kosketuksesta. Toisten naisten kriittiset kommentit kauneuskirurgiasta tulkittiin yleensä kateudeksi.

Kummassakin haastatteluryhmässä suhtauduttiin kauneuskirurgiaan myös (näennäisen?) kriittisesti, mutta nähdäkseni eräs tärkeä seikka oli unohtunut. Kun naiset kokivat itsensä enemmän tai vähemmän kauneusihanteiden uhreiksi (vaikka myös täysjärkisiksi toimijoiksi), kirurgit kokivat lähinnä vastaavansa "kentän" toiveisiin. Kumpikaan osapuoli ei siis pitänyt itseään kauneusteollisuuden aktiivisena uusintajana. Eräs Kinnusen artikkelin kiinnostavimmista pointeista oli kuitenkin kauneuskirurgian sukupuolittuminen. Kun hän kysyi kirurgeilta, mitä nämä tekisivät miehille, jotka haluaisivat implantit vaikkapa pakaroihin tai rintalihaksiin, useat kirurgit olivat pöyristyneitä ja pitivät tällaisia miehiä infantiileina, teini-ikäisen tasolle jääneinä tapauksina, joiden itsetunnossa olisi rutkasti parantamisen varaa. Vaikka kyseessä olisikin hyvin samantyyppinen operaatio kuin rintaimplanttien istutus, korostivat kirurgit kuitenkin miesten kohdalla implanttien terveydellisiä riskejä, joita puolestaan häivytettiin, kun puhuttiin nimenomaan rintaimplanteista. Yhdysvalloissa tehdään jo paljon miesten kauneusleikkauksia, mutta Suomessa vastaava toiminta on vasta lapsenkengissä. Ovatko rintaimplantit hankkivat naiset siis luonnostaan infantiileja, teini-ikäisen tasolle jääneitä surkimuksia? Eiväthän toki. He ovat rohkeita ja ennakkoluulottomia toimijoita, jotka tahtovat leikkaukseen omasta halustaan. Totta puhuen heillä on jopa syytä suurennuttaa rintojaan, kuten eräskin kirurgi vihjaisi vastatessaan Kinnusen kysymykseen siitä, mitä parannettavaa hänessä mahdollisesti olisi.

God sometimes you just don't come through

Olen kirjoittanut täällä läheisteni kuolemista. Sinä vuonna minusta tuntui siltä, että kaikki ympärilläni kuolevat. Etkö voi jo lakata suremasta, minulle sanottiin. Entä, kun on liian paljon syyllisyyttä? Silloin kätkeydytään suruun ja vihaan, eikä siinä ole mitään kaunista tai ylevää. Puhutaan arvokkaasta suremisesta, enkä minä tiedä, mitä sellainen on. Voiko sellaista vaatia keneltäkään? Juha Itkonen käsittelee kiehtovasti syyllisyyden, kuoleman ja uskon teemoja Finlandia-ehdokkaana olleessa esikoisteoksessaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003).

David ja Mark ovat pyhiä amerikkalaispoikia, jotka tekevät lähetystyötä piskuisessa suomalaiskaupungissa, jossa ovet eivät avaudu ja pikkulapsetkin tuijottavat sanantuojia kummissaan. Salt Lake City on toisessa maailmankaikkeudessa eikä kukaan tiedä mitään Joseph Smithistä, Nefistä tai Lehistä. Täällä ei kilvoitella Jumalan suosiosta, täällä taivaaseen päästään uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Olisiko sellainen usko armollisempaa Davidille, joka epäilee ja lankeaa haureuden syntiin? Onko olemassa hyvä ja paha Jumala? Paha Jumala on surmannut Davidin perheen ja vie kaiken hyvän hänen ympäriltään. Ja totisesti, kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi?

Parasta Itkosen teoksessa on ehdottomasti juuri Davidin moniulotteinen hahmo ja hänen tunteidensa laaja skaala; hänen kauhunsa, kateutensa, kaipuunsa ja loputon syyllisyytensä. David on sulkeutunut klaustrofobiseen kammioon, jossa vain hänen teoillaan ja ajatuksillaan on merkitystä. David on Job, David on Kain. David on pahan Jumalan valittu ja kadotuksen poika. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onko mahdollista tehdä rauha ylivoimaisen kanssa? Voiko olla lihallinen kokematta syyllisyyttä? Kuinka on mahdollista päästää irti surusta, jos ei saa surra? Itkosen romaani ei ole täydellinen tai aukoton eikä ehkä autenttinenkaan kuvaus mormoniyhteisöstä, mutta hän on mielestäni tavoittanut teoksessaan jotakin olennaisen inhimillistä ja haurasta. Hän kirjoittaa taidokkaasti asioista, jotka ovat pyhiä.

Itkosen mormonipojat ovat jääneet kaihertamaan mieltäni, kun kävelen pitkästä aikaa pakkasessa. Kaupassa teititellään ja limainen tuote-esittelijä saa minut ostamaan tavaroita, joita en tarvitse. Kaksi yhden hinnalla! Miesten ja naisten pussit erikseen hehe, naisille kevyttuotteita tietenkin! Työnnän kiltisti pussit ostoskoriini ja jatkan korvat punaisina kassalle. Kuka on tehnyt minusta niin pehmon, että jopa puhelinmyyjille on vaikea sanoa ei? Yhtäkkiä mieleeni palaa muisto kouluvuosilta: ystäväni on löytänyt jostakin laatan, jossa lukee VANHIN MILNE. Hän teeskentelee koko päivän kääntyneensä mormoniksi ja meillä on hauskaa. Minä istun ruotsin tunnilla helluntailaistytön vieressä ja lipsautan vahingossa joka välissä "herranjumala" ja "voi jeesus". On niin mukavaa pilkata sitä, mikä on toiselle pyhää. Kuinka kauan uskoin Jeesukseen ja parrakkaaseen Jumala-mieheen? Neitseelliset sikiämiset ja huoramadonnat, oi Jeesus. Rippikoulussa unelmoidaan isosista ja hihitellään luterilaiselle seksivalistukselle. Olen hippigootti, joka kuuntelee Beatlesia ja Type O Negativea. Vaikka kaulassa riippuu Ankh ja lähetystyöntekijät inhottavat, tulee kirkossa silti rauhallinen olo. Silloin, ja yhä vieläkin.

Winona's Big Brown Beaver

Karvanpoistointo on saanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä. (IS 1.12.2006 s.45)

Ei saatana. Nyt meni ärhäkältä seireeniltä persikat väärään kurkkuun. Saara kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti nykypäivän posliinipilluvimmasta ja siteeraa Ilta-Sanomissa yläpäätään aukonutta turkulaista gynekologia, joka kommentoi kaikenkarvaisten parishiltonien pimpinpaljastelutrendiä. Onneksi paljastelijoiden pimppikarvat sentään uiskentelevat kylpyhuoneen lattiakaivossa eivätkä ole missään sopimattomissa paikoissa rehottamassa. Onhan todellakin pöyristyttävää, että gynekologi (siis gy-ne-ko-lo-gi!) joutuu sietämään työssään paitsi pimppejä, myös häpykarvoja! Sellaiset pikku majavarasiat sietäisi viedä saunan taakse sheivattaviksi, perkele!

Minun on pitänyt blogata karvahysteriasta noin sata kertaa ja nyt, kiitos Saaran, minun on viimeinkin pakko puuttua tähän verenpainettani kohottavaan aiheeseen. Tarvitseeko minun edes kuvailla, kuinka kyllästynyt olen tähän karvafasismiin, jota nyt tyrkyttävät jo gynekologitkin? Saaran siteeraaman helmen on kaiken lisäksi päästänyt suustaan naispuolinen gynekologi, jonka alapääkarvoituksen määrä lienee nyt meille lukijoillekin harmittavan selvä. Ihan vain varmuuden vuoksi totean, että karvoituksen poistaminen tai poistamattomuus on jokaisen oma asia ja minulle on ihan sama, vaikka jonkun pimppiin olisi tatuoitu kokonainen posliiniastiasto. En kuitenkaan voi sietää paskanjauhantaa, jonka mukaan kaikkien naisten olisi näytettävä terää (tai vahaa tai vaikka saatana moottorisahaa) häpykarvoitukselle, koska naapurin pikku Heikki-Marjatan mielestä häpykarvoitus on niin totaalisen iljettävää, likaista ja rumaa. Välillähän törmää lisäksi sellaisten miesten edesottamuksiin, jotka kuulemma eivät anna naisille, joiden kaikkein pyhintä koristaa karvapöheikkö: karvat pois tai ei tipu seksiä. Niinku yök, niinku! Olen maininnutkin täällä lyhyesti muuannesta nuoresta miehestä, jonka mielestä pillukarvojen ajaminen kuuluu käytöstapoihin. Samainen persikkaorhi ajeli rinta-, sääri- ja kainalokarvansa, mutta munakarvoihinsa hän ei jostakin syystä koskenut.

Eksyin joskus kesällä keskustelupalstalle, jossa nuoret naiset ja teini-ikäiset tytöt keskustelivat häpykarvojen poistamisesta. Kyseessä ei siis ollut esimerkiksi bikinirajojen siistiminen vaan niin sanotusti koko hoidon tuhoaminen. Pikku barbarat itkivät toisilleen, kuinka hankalaa pimpin pitäminen karvattomana on, kun värkkiä on sörkittävä joka toinen päivä, ettei vain sänki ala kasvaa. Ja iik, mitä poikaystäväkin sanoisi, jos pimpparikseen kasvaisi karvoja! Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa olin jo hieman pöllämystynyt: olin joutunut keskelle maailmaa, jossa häpykarvat olivat vihollinen numero yksi. Kuten sanottua, jokaisella on toki omat mieltymyksensä, mutta rajansa kaikella! Sekin on kyseenalaista, kuinka "omista" mieltymyksistä loppujen lopuksi onkaan kyse, tuputetaanhan karvattomuutta pornon lisäksi aivan arkipäiväisissä lehdissä. Lisäksi naisten kainalo- ja säärikarvojen poistaminen on jo sellainen selviö, että siitä tuskin keskustellaankaan. Kaikin puolin karvaisena naisena minua suoraan sanottuna vituttaa tämä karvakaruselli, jossa miehet ja naiset pyörivät rinta rinnan, karvattomina tietenkin. Jos minulla olisi joskus tarpeeksi pokkaa, kirmaisin rannalle kainalo-, sääri- ja pimpurakarvat rehottaen ja näyttäisin keskisormea kaikille karvafasisteille. Mutta ehei: olen karvahysterian uhri ja aktiivinen tuottaja siinä missä muutkin. Posliinipiluilua ja jatkuvaa karvantorjuntaa kieltäydyn kuitenkin harrastamasta, ihan vain periaatteesta. Varo, sinä turkulainen gynekologi. Et voi koskaan tietää, milloin karvainen eläin hakeutuu vastaanotollesi.

Akateemista pornoa ja lepakkoleidejä

DTM:n punahehkuinen valaistus loi sopivan synnillistä tunnelmaa eilisessä Vinokinon keskustelutilaisuudessa, jossa Pornoakatemian tutkijat rupattelivat lesbopornosta ja provosoivat yleisön käymään keskustelua, joka ei liittynyt mitenkään aiheeseen. Tilaisuuden avasi saksalaisen Manuela Kayn lesbopornofilkka Airport (1994), joka oli lesboilta lesboille suunnatun pornon pioneeriteoksia. Olimme herättäneet ystäväni kanssa runsaasti pahennusta lähipiireissämme osallistumalla moisiin seksikekkereihin ja katsoimmekin parhaaksi ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen kuin antautuisimme kollektiiviselle pornon katselulle. Mieliämme varjostivat ajatukset 1970-luvun hikisistä pornoteattereista, joissa vierustoverin käsi saattaisi löytyä sopimattomista paikoista heti, kun silmä välttäisi. Päätimme kuitenkin uhrautua jalosti tieteen alttarilla ja astuimme sisään.

Puolituntinen Airport jätti jälkeensä mielikuvia vessoihin viehtyneistä lentoemännistä, S/M-nahkalesboista ja omituisista vaateviritelmistä. Elokuva oli tehty puolittain kieli poskessa eikä se herättänyt ainakaan minussa juurikaan kiihottuneisuutta: pikemminkin oli kiinnostavaa katsoa naiselta naiselle tehtyä pornoa, jonka naiskuvat olivat hyvin erilaisia kuin mainstream-heteropornon. Toki elokuvassa kierrätettiin tyypillisiä pornokliseitä anaalidildoista ryhmäseksiin ja purukumin jauhamiseen (!), eikä se sinänsä poikennut pornon klassisista konventioista. (Olen ilmeisesti jäänyt jostakin paitsi, koska en ole aikaisemmin tiennyt, että saksalaisten pornoelokuvien karva-Horstilla on taipumus mässyttää purkkaa aktin aikana.) Kirjoitin joskus aikaisemmin omasta suhteestani pornoon enkä ole sittemmin tullut hullua hurskaammaksi aiheen suhteen. Miksi lesbopornon on oltava poliittista? Voiko se tähdätä silkkaan nautintoon? Onko mainstream-pornosta poikkeaminen väistämättä poliittista? Manuela Kay ei käsittääkseni pyrkinyt tekemään poliittista pornoa, mutta silti lesbopornon katsominen on kuin tekisi päivän hyvän työn, niin kuin Jatulintarhan Jenny Kangasvuo totesi puheenvuorossaan.

Oli erinomaisen kiinnostavaa tutustua akateemiseen pornotutkimukseen ja -diskurssiin, vaikka Antu Soraisen johtama keskustelu jäikin hieman lyhykäiseksi ja suppeaksi. Paikalla olivat lesbotutkija Tuula Juvonen, pornotutkija Susanna Paasonen ja jo mainitsemani Kangasvuo. Erityisen harmillista oli, että yleisökeskustelulle jäi hyvin vähän aikaa ja senkin valtasivat pääosaksi äänekkäät häiriköt. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, miksi joka paikassa on oltava taho, joka kysyy, miksi nuoret tytöt "kääntyvät" tai "joutuvat" lesboiksi. Tämänkin kysymyksen esittäjä oli saapunut paikalle ensimmäisten joukossa reilusti etuajassa ilmeisesti tirkistelemään lesbopornoa ja paheksumaan erilaisia seksuaalisuuksia. Voi hyvää päivää, sanon minä. Kun odottelimme ystäväni kanssa ratikkaa pakkasesta paukkuvalla kadulla, totesimme keskustelutilaisuuden olleen jopa jollakin tapaa terapeuttinen. Tutkijat käsittelivät pornoa monipuolisesti ja kriittisesti, mutta eivät sillä tavoin, että se olisi väistämättä jotakin likaista ja pahaa. Oli vapauttavaa seurata keskustelua, jossa porno oli suorasukaisesti esillä ilman mystistä kielletyn huntua.

Lopuksi vielä Vinokino-mainos: kaikki lesbo- ja homoelokuvista kiinnostuneet, mars mars Ateneumiin ja Andorraan! Omassa ohjelmassani ovat ainakin Naiskooste ja edellisen polkkaukseni opettajateemaa jatkava Loving Annabelle.

Once I was a serene teenage child

Filosofian opettajalla oli kummallinen päärynävartalo ja vaappuva askel. Hän vaikutti kireältä ja tiukalta, mutta hän oli myös äärimmäisen älykäs ja sivistynyt ja oudolla tavalla puoleensavetävä. Aivan varmasti yksinäinen, ei naista, ei lasta, tuskin miestäkään, kirjoitin puolihuolimattomasti vihreään muistivihkooni tarkkaillessani opettajan levotonta käyskentelyä liitutaululta piirtoheittimelle ja taas takaisin. Tämä on 16-vuotias minä. Leveät lahkeet, pitkäpitkä tukka ja ylimielinen kiukku tätä paikkaa ja typeriä ihmisiä kohtaan. Näettekö: tuolla minä ja ystäväni kikatamme koulun liikuntasalissa, kun opettaja on pukeutunut pikkutakkiin ja näyttää melkein komealta. "Aivan kuin sillä olisi hartiat!", joku huudahtaa. Älykäs punatukkainen tyttö on tarkkaillut filosofian tunnilla opettajan haaroväliä ja raportoi sen olevan pullea. Katsomme Olympiaa ja opettaja kertoo meille Leni Riefenstahlista. On estetiikan kurssi ja minä pohdin, olenko opettajan mielestä viehättävä.

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.

Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!

Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.

Sormet pois, Yrjö W. Puska!

Ensimmäiseksi R&A-tuttavuudekseni päätyi tänä vuonna elokuva, jonka tiesin etukäteen sisältävän japanilaista pehmopornoa ja sangen erikoisia juonenkäänteitä. Elokuvaa ennen tissuteltujen mansikkamargaritojen ja sietämättömän vessahädän ohella Meike Mitsurun The Glamorous Life of Sachiko Hanai (2003) paljastui ihan mainioksi perjantai-illan ratoksi, joskin olisin odottanut elokuvalta jopa hieman vinksahtaneempia ja hauskempia edesottamuksia. Jo alusta alkaen on selvää, että leffan pääosassa ovat Sachiko Hanain terhakat rinnat ja pyöreä takamus. Kyltymätön Sachiko viettelee niin isän kuin pojankin, onnettoman runkkarin ja pohjois-korealaisen palkkatappajan. Elokuvan miehet ovat lähinnä kiimaisia kaneja, jotka eivät saa tarpeekseen Sachikon ihanista kummuista ja mättäistä. Osansa tästä riemusta saa myös George W. Bushin kloonattu sormi (!).

On sanomattakin selvää, että elokuva on silkkaa sexploitaatiota ja naisen vartalon esineellistämistä. Toisaalta elokuvassa on myös paljon absurdia huumoria ja itseironiaa: siinä naureskellaan perinteisille pornokliseille eikä edes yritetä esimerkiksi piilottaa vaijereita, jotka kannattelevat Bushin tähtilippuun verhottua sormea. Sachikon erikoisilla seksikokemuksilla ratsastetaan uuvuttavuuksiin asti, tämä kun ei kykene tuntemaan seksuaalista nautintoa itse aktin aikana vaan vasta myöhemmin, yleensä kiemurrellen tällöin orgasmin kourissa eri miesten edessä. Koomisten seksiaktien lisäksi elokuvassa on myös yksi raiskauskohtaus, joka tuntuu perin irralliselta ja hämmentävältä. Irrallisuuden tuntu on kyllä läsnä koko elokuvassa, vaikka siinä jonkinlainen juoni onkin. Pehmopornon lisäksi se tarjoaa jonkinlaista Bush-parodiaa ja -kritiikkiä, järjetöntä länsimaista tiedejargonia ("Ooh! Sano vielä 'Noam Chomsky'!") ja - pehmopornoa. Elokuvassa ei näytetä, kuinka juttu menee toiseen juttuun, mutta alaston naisvartalo on siinä kieltämättä kattavasti edustettuna, vaikka haarojen väliin ei mennäkään. Siveettömimmillään kiihottunut (mies)professori remuaa portaissa pelkät kireät alushousut jalassaan.

Myönnettäköön, että elokuva sai tällaisen ärtyneen feministinkin nauramaan, vaikka välillä oli toki vähän irvisteltävä ja pyöriteltävä silmiä. Absurdin huumorin ja surrealismin ystävälle elokuva voi tarjota ihan hupaisan kokemuksen. Imdb:n katsoja-arvostelussa nimimerkki Dick Steel kuitenkin toteaa: "If you're feeling horny, then this movie might just be your cup of tea." Ehkä, ehkä ei.

Lightweight lightningseed?

Avaan pukuhuoneen oven ja hujahdan sisään hermostuneesti luimistellen. Sieraimiini tulvahtava tuoksu ei ole suinkaan hikeä vaan kepeää, hentoa tytönhajua. Tiedättehän ne tytöt, joiden jäljiltä vessassa leijailee hento kukkaistuoksu, aivan kuin he eivät olisi olleet lainkaan tekemisissä ruumiinnesteiden kanssa? Nämä tytöt virtsaavat hunajaa ja paskovat perhosia. Ja sitten olen minä. Siltä minusta nyt tuntuu, kun paljastan ajelemattomat sääreni ja kuhmuraisen takamukseni ja puen päälleni kauhtuneet, mustat verryttelyhousut. Onko mitään otollisempaa paikkaa häpeälle ja alemmuudentunteille kuin pukuhuone? Aktiiviset nuoret naiset ja heidän täydelliset reisilihaksensa ja vartalonmyötäisten housujen verhoamat piukeat takamuksensa. Ja sitten olen minä. Tuokin tyttö tuossa mininapatopissaan katsoo minua pitkin nenänvarttaan, aivan varmasti katsoo! Lietson itseni suunnattomaan jännittyneisyyden tilaan ja hoen taukoamatta mielessäni olevani kankea ja kerta kaikkiaan kelvoton ja kyvytön kävelemään liikuntasaliin, jossa on muitakin ihmisiä. Vastoin kaikkia odotuksiani joogaan itseni tähtiin tai vähintäänkin miellyttävämmälle kiertoradalle. Myräkkä ähertää vieressäni ja on selvästi notkeampi kuin minä (kuten tietysti myös se tyttö mininapatopissaan), mutta pikku hiljaa opin keskittymään itseeni. Tämänhän pitäisi olla kaltaiselleni omaan napaan tuijottelijalle yksinkertaista, mutta kun minä vertailen usein itseäni muihin. Ja tokihan silmäni harhailevat silloin tällöin levottomasti kohti tuntemattomia ja sisälläni oleva suorittaja vinkuu ja marisee, mutta siihenkään en kuole. Puolentoista tunnin taivuttelujen, venytysten ja hengitysharjoitusten jälkeen olen rento, puhdistunut ja energinen.

Seuraavana päivänä lähden tanssitunnille ja muistelen kaikkia niitä lukuisia kertoja, kun olen tutustunut toiveikkaana uuteen tanssiin ja lopulta päätynyt tunnille kerran tai kaksi. En ole yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan, koska olen tuntenut itseni niin surkeaksi, kömpelöksi ja huonoksi. Jokainen tanssitunti on hukkunut muiden seuraamiseen ja lopulta siihen, etten ole lainkaan pystynyt keskittymään omaan liikkeeseeni. Suoritan vain hampaat irvessä ja häpeän, häpeän, häpeän. Missä on se tyttö, jonka liike on puhdasta riemua ja iloa? Mihin katoaa se tyttö, jolla on loistava rytmitaju ja kyky heittäytyä musiikkiin? Tanssitunnilla olen loputtomasti hukassa. Kirkkaat valot ja peili ahdistavat: näen itseni, mutta olen joku vieras. En pidä siitä, mitä näen. Pitäisi olla hoikempi kauniimpi notkeampi itsevarmempi osaavampi täydellinen hikoilematon ylemmyydentuntoinen kaikkivoipa. Ja kun minä en ole, en kerta kaikkiaan. Olen varma, että kaikki tuijottavat sekoilevia askeleitani ja kauhusta kuolaavaa turpaani. Tässä on jotakin pahasti vialla. Tällä kertaa joudun varmasti kaikkien aikojen pahimmalle tanssitunnille, mutta vastoin kaikkia odotuksiani minua alkaa naurattaa. Pitäisi pyöriä salamannopeasti lattialla, tehdä spakaateja ja tietää, mitä oudoilla termeillä tarkoitetaan. Ja tämän kun piti muka sopia aloittelijoille! Olenkin joutunut kesäkauden viimeiselle tunnille ja olen pihalla kuin banaani perunamaalla. Onneksi paikalle on saapunut muitakin tomppeleita. Koko episodin kruunaa se, kun lähden kotiin ja mätkähdän mäessä rähmälleni. Polvessani on yhä kissankokoinen mustelma, mutta tanssitautini ei kuitenkaan toivottavasti sammu.

Olen ajatellut nyt kokeilla rohkeasti eri tanssilajeja ja yrittää löytää jonkin, joka tuntuisi hyvältä. On kummallista, kuinka vahvasti liikunta nostaa esiin suunnattoman itsekriittisyyteni, kehokompleksini ja taipumukseni huumorintajuttomaan suorittamiseen. Ja kuitenkin se saa myös aikaan äärettömän hyvän olon tunteen ja miellyttävän tietoisuuden omasta kehosta. Tiedän myös, että liikunta olisi erinomainen lääke paniikkiin ja ahdistukseen: liikunnan avulla jännitystä ja ahdistusta pystyy purkamaan luontevasti. Vaikka viime syksy oli monella tapaa kaoottista aikaa, lenkkeilin kuitenkin monena päivänä viikossa ja nautin kovasti raivokkaan hikilenkin aiheuttamasta euforiasta ja uupumuksesta. Sitten vain jämähdin enkä saanut itseäni enää liikkeelle. Oma jännittämiseni on ollut myös hyvin fyysistä ja olenkin kärsinyt jatkuvista lihaskivuista. Aluksi koko kroppani saattoi olla paniikkikohtauksen jälkeen aivan lukossa monta päivää, koska pelkäsin uusiutuvia kohtauksia ja jännitin ja pingotin koko ruumiillani. Ei olekaan ihme, että viimeisen vuoden aikana olen sairastellut (fyysisesti) mitä moninaisimmilla tavoilla. On totisesti tuntunut siltä, että kaikki paska kaatuu yhtä aikaa niskaan.

Nyt edessäni on uusi syksy ja voin kaikesta huolimatta paljon paremmin kuin vuosi sitten. Olen jaksanut ja uskaltanut tehdä vaikka mitä, ja se tuntuu hienolta. Uusi liikuntainnostukseni on alkanut vasta hiljattain, mutta joogan ja tanssimisen lisäksi olen jo käynyt pelaamassa sulkapalloa ja uskaltautunut jopa kuntosalille. Sulkapallo on hauskaa ja puhdistaa pään tehokkaasti kaikenlaisista ylimääräisistä ajatuksista. Kuntosaliin suhtaudun vielä varsin varauksellisesti, mutta olen päättänyt kuitenkin yrittää. Ja tosiaan, aion yhä metsästää minulle sopivaa tanssilajia, joka ei luisuisi silkaksi suorittamiseksi ja itsen ja muiden kyttäämiseksi. Olen kokeillut aiemminkin afroa ja itämaista tanssia, mutta ne lienevät seuraavaksi listallani. Osaisiko joku suositella aloittelijalle jotakin oivaa lajia? (Ja kiitos Puulle, Myräkälle ja Nonkululekolle seurasta, tuesta ja kannustuksesta liikunnan saralla!)