What's eating, Joyce Carol Oates?

Minkähän vuoksi Joyce Carol Oates ei aivan sytytä minua kirjallisesti? Oates kirjoittaa hengästyttävää proosaa ja hänellä on paljon kiehtovia teemoja, kuten seksuaalinen väkivalta, teini-ikä, ambivalentti halu ja white trash -Amerikka, mutta silti hänen tekstinsä eivät ole saaneet minua haltioitumaan. En voi olla vertaamatta Oatesia Atwoodiin, ja tässä vertailussa Oatesille käy armottomasti kalpaten: hänen kädenjälkensä vaikuttaa suorastaan karkealta, yksinkertaiselta ja pursuilevan melodramaattiselta. Oates ei myöskään saa kaikkea irti niistä seksuaalisista latauksista ja jännitteistä, joita hänen teoksissaan viljellään tuhlailevasti.

Olen tutustunut vasta pieneen suupalaan kirjailijan valtavasta tuotannosta, mutta väkivaltaisesti purkautuvien jännitteiden syklit vaikuttavat toistuvan teoksesta toiseen. Kosto: rakkaustarina (2010) on tiheä pieni romaani, jonka ansiot ovat pikemminkin poliittiset kuin kirjalliset. Voiko näin sanoa? Ehkä ei, ei aivan. Koston kieli on raakaa sarjatulta raiskauksesta, huoruudesta ja naisruumiin merkitsemisestä. Silti en pidä teoksesta niin paljon kuin haluaisin. Oatesin tekstien hengästyneisyydessä on kuitenkin jotakin, joka vetää minua puoleensa. Hän kirjoittaa pakahduttavassa tahdissa vieteistä, nuorista tytöistä ja yhteiskuntaluokasta. Seksuaalinen himo, mielen sairaus, kuolema ja väkivalta ovat Oatesille kohtalonomaisia ja väistämättömiä. Hänen teostensa subjektit itkevät kadotettujen ja surmattujen isiensä ja äitiensä perään. Rakkaus ja seksi ovat helvetillistä kaipuuta, riippuvuutta ja kauhua. Lauren Kelly -pseudonyymillä kirjoitetussa Take Me, Take Me With You -romaanissa (2003) Lara Quade ei halua rakastaa ketään miestä (rakastelemisesta puhumattakaan), mutta silti Zedrickin (mies, jonka nimi ei tarkoita mitään) sormet saavat vastahakoisen naisnuken laukeamaan ja itkemään "as if my heart were broken". Little Bird of Heavenissa (2009) Oates kuvaa kiinnostavasti seksiin liittyvää identiteetin menettämisen pelkoa:

What sprang out of Krull, out of his cock, something like hot mucus. He guessed was his soul. Weeks later his hands, his hair still smelled of the beet-dyed hair.

Nuoren miehen sielu katoaa siemennesteen mukana naisen sisään. Kiima ja jännite eivät katoa viikkojen, edes vuosienkaan päästä. Oatesin kirjallisessa maailmassa seksi on aina vaarallista ja tuhoavaa. Kenties sen vuoksi kaipaan atwoodilaisia sävyjä ja hienovaraisia kerrostumia, sitä, kuinka ruumista ei tarvitse repiä ja ratkoa auki: "(...) underneath that is another feeling still, a feeling like being torn open; not like a body of flesh, it is not painful as such, but like a peach; and not even torn open, but too ripe and splitting open of its own accord."

Hysteriakuvastoja

Tämän kirjoituksen kuvituksessa tapaamme Augustinen. Hän on valokuvassa niin sanotussa intohimoisten asentojen ekstaasivaiheessa. Augustine oli esimerkillisesti sairastava hysteerikkopotilas Salpêtrièren mielisairaalassa. Hän tiesi, kuinka poseerata ja tulla länsimaisen lääketieteen lemmikiksi. Hänen jälkeensä on jäänyt värikäs, erilaisia tunneskaaloja ja kaipuita esittelevä hysteriakuvasto. Kuvat ovat aistillisia, jopa pornografisia. Levoton Augustine lienee suoltanut suustaan rivouksia ja rukouksia, pyytänyt lääkäriä naimaan itseään ja väännellyt vartaloaan kummallisille, jännittyneille kiemuroille. Hysteerikko on voinut olla frigidi tai seksuaalisesti kyltymätön, kenties liian äänekäs, näkyvä ja ruumiinnesteiltään runsas nainen. Miksei myös nainen, joka on niin lukossa että kuinka voi ihminen ollakaan. Isoava nainen, karvainen nainen, eläinten ääniä matkiva nainen. Nainen, jonka kohtu on suuri, limainen matkantekijä. Jollakin tavoin hysteria liittyy aina seksiin ja sukuelimiin. Kohdennettuihin vesisuihkuihin, vaginan hierontaan, dildoihin, klitoriksenpoistoleikkauksiin.

Suosittelen lämpimästi Anna Kortelaisen teosta Levoton nainen – hysterian kulttuurihistoriaa (2005). Se on taidokas ja erinomaisesti kirjoitettu johdatus erityisesti 1800-luvun lääketieteen kuriositeetteihin ja naisruumiin kolonialisointiin. Kortelainen johdattaa lukijan Albert Edelfeltin matkassa sankarilääkäri Jean-Martin Charcotin hysteriaspektaakkeleihin, joissa innokas miesyleisö pääsi tirkistelemään, kannattelemaan ja jopa koskettelemaan hermostuneiden naisten vapisevia varsia. Hysteriahoidoissa on jotakin samanaikaisesti kammottavaa ja kiihdyttävää. Lääkärien kuvauksissa naisten sukuelinten koskettelu ja manipulointi on esitetty inhottavana ja vastenmielisenä toimenpiteenä, johon ei liity halua tai seksuaalista kiihottumista. Mikä kiehtovan jännitteinen piirileikki! Seksuaalisesti turhautuneet naiset, vastahakoiset mieslääkärit! Kertomukset seksuaalisen halun tukahduttamisesta, medikalisaatiosta ja pidättyväisyydestä ovat aina kiihottaneet minua. Erityisen kiinnostavia ne ovat uskonnollisessa, etenkin kristillisessä kontekstissa. Kunnon fetisistin tavoin olen käsitellyt aihetta jopa gradussani, vaikka sitten sivujuonteenomaisesti: piehtaroin vuosi sitten kristillisissä kokemuskertomuksissa, joissa halun, kieltäymyksen ja lankeemuksen kolminaisuus oli jatkuvasti läsnä. Tuo tutkimusaineisto tuli mieleeni, kun sain ystävältäni linkin Feminist Mormon Housewives -blogiin, jossa nimimerkki BC kuvailee kokemustaan seksuaalisesta halusta ja syyllisyydestä näin:

I’m in my mid-twenties, un-endowed, and engaged to be married in the temple soon. Most of the men that I previously dated were men with whom I had no particular chemistry, which meant that I always felt chaste even situations that I consider (in hindsight) to have been somewhat compromising. However, I find my fiance very attractive. Often when we simply kiss, cuddle or touch I get quickly turned on and sometimes I have sexual thoughts and feelings with no warm up or warning at all. Over the past few months even ordinary physical contact has become unexpectedly arousing. I’m committed to living chastely because I believe it brings personal blessings and pleases my Father in Heaven. There’s not really any likelihood that I’m going to have premarital intercourse or purposefully fool around, but I do feel guilty for the way my body reacts at times to otherwise fairly innocent-looking situations.

Ruumis tekee, ruumis reagoi. BC pelkää, että hänen halussaan ja kiihottumisessaan on jotakin luonnotonta ja epänormaalia. Vastauksissa feministimormonit kehottavat naista nauttimaan voimakkaasta vetovoimasta ja antautumaan halulle sitten, kun sen aika on.

Ahdistuneisiin, hysteerisiin ja haluaviin naisiin on helppo samaistua. Olen kokenut monenlaista seksuaalista halua: uteliasta, pelokasta, välttelevää, epätoivoista ja tarvitsevaa. Viallisuuden ja seksuaalisen invalidiuden kokemuksista on kuitenkin ollut mahdollista käydä ylitse: ihmisten kanssa voi kokea iloa, riemua ja luottamusta. Sinä kesänä kun rakastun kettupaitaiseen poikaan, halu räiskähtää pidäkkeettömästi ja mutkattomasti. Se tulee lihaksi hänen pikkuveljensä vuodesohvalla, se kohoaa punaksi poskilleni, kun hän tulee tervehtimään minua työpaikalleni. Hänellä on veikeät pisamat ja hymykuopat. Hänen koskettamisensa saa minut sillä tavoin tolaltani, että minua alkaa pyörryttää ja pökerryttää. On pakko istuutua alas; aivot säksättävät. Merihaka muuttuu palatsiksi, Kaisaniemen puistossa lintu ryövää hänen lempihattunsa. Kiipeilytelineessä siemailemme viiniä ja toisiamme. Rakastelemme muiden ihmisten asunnoissa, mutta vain Wallininkadulla ukkonen tunkee sisään avoimesta ikkunasta. Yöbussiretket hänen luokseen, seksimatkat lähiöön. Myöhästyn töistä naimiselta tuoksuen. Että tällä tavoin voi hullaantua jostakin toisesta! Myöhemmin tutustun hitaaseen himoon ja jännitteeseen, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. Käsiin, jotka ovat erilaiset kuin kenenkään muun. Opin jotakin pidättäytymisen ja kieltäytymisen ja torjutuksi tulemisen erotiikasta. Opin, että olen hillitön ja liiallinen ja intensiivinen. Kohtuni on lähtenyt vaellukselle.

Kuvat:
Attitudes Passionnelles XXIII (1876–1880)
"Dermographisme – Démence précoce catatonique", Nouvelle Iconographie de la Salpêtrière (1904)

Päiväkirjamerkintöjä Lontoosta

I

Where taxi drivers never stop talking. Under slate grey Victorian sky. Here you'll find my heart and I. And still we say come back. Come back to Camden, and I'll be good.

Toinen päivä Lontoossa. Tuntuu kummalliselta (ja vähän paljastavalta) kirjoittaa, kun toinen on samassa huoneessa. Hostellimme on räkäinen läävä, jota ei voi suositella kenellekään. Asumme pienessä huoneessa, jossa on oudonvihreä seinä ja pelkkä parivuode. Vuoteessa on vain yksi valtava täkki, mutta viikon aikana siihen sopeudutaan vaivatta. Pesutilat karmivat selkäpiitä ja suihkun katto tippuu homeista visvaa. Aamiaisella huomaan, että rasvatukkainen, indie-elokuvasta karannut clerk katsoo pornoa.

Käymme Tate Modernissa. Sattumusten ja väärinkäsitysten vuoksi emme pääse samaan aikaan Gauguin-näyttelyyn. Minä ajattelen yksin maalauksia ja väenpaljoutta kyntäessäni, kuinka helppoa olisi kadota suureen kaupunkiin, sulautua, tulla hetkeksi aivan nimettömäksi. En ole matkustanut pitkään aikaan ja ajaudun suurkaupunkihurmokseen, jota en osaa kuvailla kuin kulunein sanoin. Suoristan selän ja työnnän rinnat ulos: näin minä osaan olla. Silmäilen vähän miehiä ja otan kohteekseni yhden nörtin näköisen tyypin. Katson häntä suoraan silmiin. Verisuonteni riemukas pauhu vaikenee hetkeksi, kun pysähdyn The Loss of Virginityn äärelle. Teos muistuttaa minua aavemaisesti eräästä tekstisommitelmasta. Alakerrassa ihastun Marcel Dzaman piirroksiin, jotka on luokiteltu "mustaksi huumoriksi". Jokin mustuus on toden totta läsnä koko päivässä. Sataa, tuulee, pimeä laskeutuu aikaisin. Meillä ei ole mitään sanottavaa. Toinen on jossakin kuoressa, ja sitten toisaalta refleksit valmiina reagoimaan kaikkiin liikahduksiini. Itse olen vähän hysteerinen enkä kovin luonteva. Jostakin syystä korostamme tänään toistemme pahimpia puolia. Ajattelen toista ystävää ja haluaisin hänet tavallaan tänne: haluaisin jonkun, joka kutsuu minua pennuksi. Jonkun, johon nojautua. Ja silti kaikki saattaisi olla vapaampaa, jos olisinkin yksin. Suurkaupungin kokeminen vailla tuttua seuraa voisi tehdä hyvää sosiaalisille jännityksilleni.

Yöllä näen unta, jossa Vanha Testamentti on poistettu Raamatusta.

(Tässä kohtaa kirjoittamista on hankala jatkaa, koska ystävällä on hikka ja alamme puhua paskajuttuja.)

II

Käymme aamiaisella Soho Breakfast Clubissa. Otan itsestäni kuvan pirteänkeltaisessa vessassa ja näytän väsyneeltä, räjähtäneeltä ja kireältä. On aika suunnata omille teilleen, ennen kuin hampaani jauhavat ystävän murskaksi. Unohdun pitkäksi aikaa Foylesiin, josta nappaan mukaani Angela Carterin kokoaman satukirjan. Ystävä on huomannut sattumalta lehdestä näyttelyn, johon kävelen rankkasateessa (ilman sateenvarjoa, tietenkin). Taylor Wessing Photographic Portrait Prize -näyttelyn muotokuvissa on paljon tyttöjä. David Chancellorin voitokkaassa kuvassa suuri valkoinen metsästäjätyttö poseeraa surmaamansa antiloopin kanssa. Hän on matkannut aina Alabamasta Etelä-Afrikkaan asti murhanhimoaan tyydyttämään. Pysäyttävä on myös Jeffrey Stockbridgen valokuva Tic Tac and Tootsie, jossa 19-vuotiaat heroiiniaddiktihuorakaksoset tuijottavat katsojaa passiivisesti, vähän uhmakkaastikin.

En ole koskaan aiemmin käynyt Lontoossa, mutta istuessani National Portrait Galleryn kahvilassa aistin, kuinka kaupunki toivottaa minut lepäämään suureen syliinsä. Se saa ruumiinjäseneni rentoutumaan, suorastaan lötkähtämään hervottomiksi. Pidän kaupungin tunnelmasta (josta tosiasiassa pitäisi kirjoittaa monikossa) valtavasti. Brick Lanella ystävä on sir, minä madame. Regents Parkin paksut, telmivät oravat. Clarisse D'Arcimolesin valokuvat Saatchi Galleryssa. Kävelymatka Camdeniin, puistoissa vapaana juoksevat koirat. Toiveikkuus työntää suloiset ruusunpiikkinsä rintani lävitse: "I'll be good."


Marcel Dzama: Untitled (2003)
Jeffrey Stockbridge: Tic Tac and Tootsie (2010)

Rakkaudesta, tilasta ja vanhenemisesta

I

Vaikka tiedät sinulle säädetyn kohtalon, lankeat omiin kuvitelmiisi ja rakastut. Silloin kidutus alkaa, kärsimys joka ei jalosta vaan latistaa ja kaventaa, pakottaa sielun kietoutumaan itsensä ympäri. Siinä missä ennen näit avarat kunnaat ja metsät, näet enää vain haavasi, olet kuin puu joka on taipunut tuijottamaan omasta kaarnastaan valuvaa pihkaa.

(...) Psykhe ruhjoutuu junan alle.

Näin kokee Eeva-Liisa Manner Runoilijan talossa (2004), joskin Helena Sinervon suun ja sormien kautta. En ole koskaan ruhjoutunut sillä tavoin, että olisin mennyt rikki tai kadonnut olemattomiin. Silti rakkaus on ollut minulle supistelevaa ja vähän kivuliasta liikettä, tympeää rimpuilua raskaassa vesikasvirihmastossa. Huumaava tunne on teljennyt minuun outoon saippuakuplaan, josta olen tarkastellut maailmaa itseeni käpertyneenä ja kykenemättömänä riuhtaisemaan itseäni vapauteen. En ole koskaan antanut rakkaudelle tilaa hengittää. Olen tarrannut rakkauteen kiinni vimmaisesti ja epätoivoisesti, varmana siitä, että jokin katoaa, jos jätän sen hetkeksikin rauhaan. Sitten lopulta olen melkein tukehtunut. Olen saanut kyllikseni, mennyt menojani ja tunnistanut taas omat verisuoneni, rinnat ja vatsan, rystysten kuivan ja hilseilevän ihon.

En ole tainnut koskaan osata rakastaa tavalla, jota kuvaillaan Anu Jaantilan nuortenromaanissa Dear Sanna (1980):

Minä olin vapaa näyttämään toiselle kaiken elämästäni, niistä asioista joita minä itse arvostin. Ja halusin avata korvani tajutakseni paremmin. Ei mitään kemiallista yhteensulautumista ja identiteetin hyvästijättöä. Kaikki oli tässä ja nyt, minun tarvitsi vain hengittää.

Lainaus sanallistaa yllättävän tarkasti sen, millä tavoin haluaisin suhtautua rakkauteen, ystävyyteen ja itseeni. Vapaasti hengitellen, tilaa antaen ja saaden, iloiten, antamatta periksi peloille ja epävarmuuksille. Juuri pelko on ajanut minut hirvittävän riippuvaiseksi toisesta ihmisestä, juuri pelko on saanut minut luopumaan itselleni tärkeistä asioista. Ei kukaan ole vaatinut minua latistumaan ja kaventumaan. Tai tarkemmin ajateltuna on, mutta ei minun olisi tarvinnut taipua sellaiseen. Olen ollut aivan liian joustava ja mukautuva, suostunut kärsimykseen, joka ei jalosta. On rakkaus tietysti ollut myös kevyttä ja päihdyttävää, mutta luulen, että minulla on vielä paljon tekemistä kemiallisten reaktioiden ja sen kaltaisten seikkojen parissa.

II

On hauska ajatus, että olen lukenut Jaantilan kirjoja hyvin nuorena. Olen ajatellut viime aikoina paljon vanhenemista, turvallisuuden tunnetta ja itseäni suhteessa muihin. Tämä vuosi on ollut minulle merkityksellinen monellakin tapaa: olen ollut paljon yksin, ja sen myötä olen tehnyt viimeinkin tilaa luovalle työlle. Valmistuin yliopistolta ja annoin itselleni luvan leijua. En ole pakottanut itseäni juuri mihinkään, ollut vain. Kesän aikana villiinnyin: hiukseni kasvoivat raskaaksi intiaanitukaksi, kulmakarvani räjähtivät sankaksi, tummaksi metsiköksi. Olen pitänyt itsestäni tällaisena, menninkäisenä. Ihmissuhteeni ovat olleet spontaaneja ja lämpimiä, vaikka olenkin ollut välillä vähän vetäytyvä. Olen pitänyt kiinni asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti ja kieltäytynyt toisinaan töykeästikin vuorovaikutuksesta, joka ei tunnu hyvältä. Olen vain hengittänyt.

Nuorempana sain toistuvasti kuulla olevani varautunut, viileä ja etäinen. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut nähdä itseni laajemmasta perspektiivistä käsin: olen kiivaampi, leikkisämpi, seikkailullisempi, heittäytyväisempi ja fyysisempi, kuin millaiseksi olen itseni kuvitellut. Ainakin uskallan nykyään ilmaista itseäni kokonaisvaltaisemmin ja rohkeammin. Minusta tuntuu siltä, että elämästä tulee vuosi vuodelta vähän miellyttävämpää, yhä selkeämmin omanlaisekseni tunnistettavaa. Kyseessä ei ole tietenkään mikään yksisuuntainen prosessi, mutta osaan koskettaa itseäni yhä lempeämmin, sallivammin ja armollisemmin. Ehkä sen myötä on myös mahdollista oppia rakastamaan vähemmän tukehduttavasti.


Nan Goldin: The Ballad of Sexual Dependency / The Shower
Clarisse D'Arcimoles: In the Bath

Vuotavia astioita

Antti Nylén kirjoittaa Miehen kritiikki -esseessään (2007) tyttöydestä, miehisestä tuhovoimasta, itseinhosta, Jarvis Cockerista ja Lukas Moodyssonista. Essee on tyly ja kirkas, luenta kiinnostavaa. Se pieksee minut ahdistukseen, tuo väkivaltaisesti menneisyyteni kokemukset esiin.

Yöllä vuoteessa ajattelen niitä kertoja, kun sisälleni on yritetty väkisin katsoa. Kun tytönlihaani on kajottu; elävä muisto ruumiillisesta häpeästä. Ajattelen sitä, kuinka puhun illanistujaisissa naisruumiiseen kajoajista, kähmijöistä ja halun objektina olemisesta. Minusta tuntuu, että puhun kokemuksistani aivan liian kiihkeästi. Paljastan itsestäni jotakin sellaista, mistä on sopimatonta puhua. Tuntuu kuin syyllistäisin kaikki miehet, kaikki likaista halua tursuavat miesruumiit. Monet seurueessa vain kuuntelevat ja alan pohtia, olenko ottanut itseäni stigmatisoivan askeleen. Ruumiini rajojen ylittäminen herättää minussa sellaista vihaa ja raivoa, mitä ei ole sopivaa esittää julkisesti. On itkettävä yksin vuoteessa niin, ettei kukaan näe. Laitan vuorosanoja kuuntelijoiden suihin: ehkä he nyt patologisoivat persoonaani, tiettyjä tapojani olla. Ehkä minusta tulee heidän silmissään ruumiinaukkojensa kipeitä vuotoja paikkaileva pornotähti. Kenties flirttailuni ja härskit juttuni nähdään nyt uudessa valossa, jossakin levottomassa ja sairaassa ja medikalisoidussa. Tämä äänetön syytösten vyöry on pelkoni puhetta, kauhun monologia. Pelko kysyy, kuinka niistä toisista kokemuksista on mahdollista puhua, jos näistäkin olisi parempi vaieta. Millä tavoin voisin sanallistaa kokemukseni hyönteisenä olosta, dissektoidusta ja osiin pilkotusta naisruumiista? Tyttöhyönteisen sisään yritetään nähdä. Se on pelkkää lihaa. Ja niin kuin Nylén kirjoittaa, ei sisältä paljastu sielu vaan jotakin alati pakenevaa, "pelkkää tyhjää, tai yhä uusia linnoituksia, eikä ainakaan onnea, jota oli luvattu".

Neitsyydestä Nylén kirjoittaa myös Vihan ja katkeruuden esseissä. Neitsyys on punnus sydämessä, valtava paino torsossa. Se on revittävä pois omasta kehosta, nyljettävä viimeistä säiettä myöten.

Kerran herään siihen, kuinka hän tuijottaa unessa paljastunutta häpyäni ja runkkaa. Aivan kuin olisin tutkimuskohde, avattavaa ja suljettavaa eläimenlihaa. Alusta asti hän haluaisi tutustua pilluuni tunkeilevasti, kartoitettavana Afrikkana. "Kerro minulle kuinka pillu toimii", hän vaatii. Menen välttelevissä toimenpiteissäni niin pitkälle, että kolautan pääni tahallani lattiaan. Ja pilluni ei avaudu, ei kerta kaikkiaan. Se pysyy salaisuutena, jota tarkastelen peilistä inhosta väristen. On otettava itse selvää tuosta saastaisesta lihanpalasta, kauhun ja nautinnon lähteestä. Tutustun häpykieleeni ikään kuin pakon edessä. Sen jälkeen en anna hänen enää juurikaan koskettaa sitä. Sen sijaan käyn taistoon ja otan häneltä hämäyksen vuoksi jatkuvasti suihin. Ehkä hänen kullinsa unohtaa pilluni olemassaolon, jos sitä imetään tarpeeksi kovasti, kyllin usein. Minusta tulee passiivinen munanlutkuttaja, jolle jokainen fellaatio on ruumiistairtautumiskokemus.

Ensimmäinen yhdyntäni on banaaliudessaan irvokas. En keksi, millä muullakaan tavoin sitä voisi kuvata. Hän on suihkussa, minä katson lesbopornoa ja runkkaan. Kääntyykö päässäni jokin vipu jo silloin? Ajattelenko, että nyt neitsyydestä on viimeinkin päästävä eroon? Kun hän palaa huoneeseen, käyn hänen kimppuunsa uudenlaista tarmokkuutta puhkuen. Lesbot ovat lähettäneet pilluuni rohkaisevia säteitä: antaa mennä, tyttö! Kerran se vain kirpaisee! Ja niin hän tunkeutuu ensimmäistä kertaa sisääni, ohi kalvon, joka ei taianomaisesti puhkeakaan, kuten saan parin vuoden päästä kuulla gynekologilta. Ihme on tapahtunut! Immenkalvoni suojelee neitsyyttäni tiukasti ja järkähtämättä. Makaan siis vuoteessa, kun hän huhkii päälläni. Itkenkö — se on mahdollista. Jostain syystä kyselen häneltä, laukeaako hän jo pian. Se johtuu tietysti siitä, ettei parittelu tunnu kovin miellyttävältä. Samanaikaisesti olen voitonriemuinen: tässä minua viimeinkin naidaan. Muovinukenvarteni on sittenkin taipunut, mukautunut halun objektiksi. Voisin yhtä hyvin olla kuollut, siksi kiivaasti minua pumpataan. Kun naiminen on vihdoin ohitse, minusta uhkuu vastarakastuneen riemu. Olen niin helpottunut siitä, että paskaneitsyys on poissa. Mutta seuraavalla kerralla kun naimme, tapahtuu jotakin peruuttamatonta: alan itkeä, eikä itkusta tule loppua.


(Paul Gauguin: The Loss of Virginity)

Kärlekskrank

Ensimmäisellä kerralla se on Leipuri.

Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.

Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.

Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.

Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.

Suolavedestä ja kosketuksesta

Koko kesä suolaveden pörröttämiä hiuksia, hikeä, olemista ruumiillisena olentona, halukoneena. Nenänpäähäni on työntynyt pisamia, jotka erottuvat mustapäiden ja ihohuokosten joukosta rusehtavina ja suloisina. Olen kirjoittanut vain ajatuksissani. Kirjoitukseni ovat olleet pitkiä monologeja, kirjeitä itselle. Vanhoja vihkoja selaillessani löydän aivan oikeita kirjeitä, joita nuorempi minä on kirjoittanut jollekulle — ehkä itselleni löydettäväksi, etten unohtaisi. Monet kirjeet ovat öisiä purkauksia, jotka unettomuus on leiskauttanut liikkeelle. "En saa unta, joten on pakko kirjoittaa", toteaa 21-vuotias minä. Minä, jossa on "ihmeellinen kalvo". Muistan kaikenlaista, mitä en ole ajatellut aikoihin. Haluaisin ojentaa käteni, koskettaa tuota paperilla huojuvaa olentoa, akvaarioeläintä. ("[...] I lived in a sort of transparent balloon, drifting over the world [...]") Haluaisin kertoa, ettei kalvo ole murtumaton, että monenlaisia onnenhetkiä on vielä edessä. Että rakastuisin pian, ja sen jälkeen rakastuisin uudelleen. Että olisi erilaisia kosketuksia, erilaisia kehoja. Että tulisi aika, kun yksinkin on hyvä.

Tänä kesänä on tuntunut hyvältä olla tässä ruumiissa. Vähitellen keho alkaa unohtaa, millaista on, kun tulee koko ajan kosketetuksi. Se alkaa sopeutua erillisyyteensä, syleillä sitä. Kaipuu on vakaa pohjavire, mutta siinä ei ole hätäistä painavuutta. Kehoni ojentuu uteliaasti ja pakottomasti kohti sähköä ja jännitettä, intuition ja epävarmuuden välissä hapuillen. A. S. Byattin romaanissa Possession (1991) nuori kirjallisuustieteilijä Roland pohtii samaa kysymystä: "Did she simply emit the electric shock, he wondered, or did she also feel it? His body knew perfectly well that she felt it. He did not trust his body." En rynnistä vasten toisten kehojen kutsuja. Tunnustelen vain, itsekseni. Ei tarvitse hengittää raskaasti, ei ole tarpeen riehua, ruumis tunnistaa paljon säntäilemättäkin. Verkkaisesti Byattin teoksen erotiikka hiipii iholleni:

(...) I thought I might circumvent the whole happening, deny that Magnets rush towards each other, and deny it so steadily, the lie might become a kind of saving fiction that held a kind of truth. But the Laws of Nature deserve as much respect as any other, and there are human laws as strong as the magnetic field of iron and lodestone — if I deviate into lying, to you whom I have never lied — I am lost.

(Gustav Klimt: Sea Serpents)