Walk into the jaws of Hell

Jossakin on a woman in trouble, lupaa David Lynchin uutukainen Inland Empire (2006). Joudun kolmeksi tunniksi suttuiseen ja rakeiseen painajaiseen, joka on kuvattu v a l l a n k u m o u k s e l l i s e l l a digikameralla, joka on Lynchin mukaan ainoa tapa, jolla hän aikoo tehdä tulevaisuudessa elokuvaa. Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) olivat painajaismaisia mysteerejä, joiden jalanjäljillä myös Inland Empire jatkaa. Se on jo osoittautunut kriitikoiden lempilapseksi, avantgardistiseksi helmeksi kaupallisen Hollywood-kuonan seassa. Minulla on kuitenkin epämiellyttävä tunne siitä, että Lynch pissii tällä kertaa yleisöään ikävästi silmään.

Ylipitkä elokuva on uuvuttava ja surrealistinen jättiläinen, jossa Laura Dern esittää painajaiseen ajautuvaa näyttelijätärtä. Puolalainen huora seuraa itkien hotellihuoneessa televisiosta Dernin roolihahmo(je)n edesottamuksia sekä kaurismäkeläisen harvasanaista pupujen sitcomia. Eksentrinen naapuri varoittaa näyttelijätärtä tämän saamasta roolihahmosta: "Brutal fucking murder!" Identiteetit sekoittuvat, ajan ja tilan rajoitukset katoavat. Näyttelijätär matkustaa nenäliinaan poltetun reiän läpi nuorien prostituoitujen kanssa Los Angelesin huorakaduille. Julia Ormond iskee itseään ruuvimeisselillä vatsaan. Jossakin tehdään kirottua, puolalaista elokuvaa. Välillä tanssitaan Locomotionin tahtiin ja nähdään hirvittäviin irvistyksiin vääntyviä kasvoja.

Ainekset mestarilliseen Lynch-elokuvaan olisivat valmiit, mutta eheän taideteoksen sijaan näemme käsittämätöntä, ilman käsikirjoitusta kuvattua tajunnanvirtaa, joka jättää katsojan turraksi ja välinpitämättömäksi. Hetkittäisissä kohtauksissa on imua, eikä kukaan taida Lynchiä paremmin unen absurdia logiikkaa. Mulholland Driven aiheuttamaan haltioitumiseen verrattuna Inland Empire on kuitenkin yhdentekevä, tylsistyttävä tapahtumien kimppu, joka ei innosta juurikaan edes tulkitsemaan itseään. Lynchin elokuville pakolliseen toiseen katsomiskertaan en aio ruoskia itseäni pitkään aikaan, jos koskaan.

Ytimekkäämmän arvostelun löydätte täältä.

But momma, it wasn't my bullet

Olen metsästäjän tytär.

Kaikki suvun miehet jahtasivat hirviä ja jäniksiä ja sorsia pienestä pitäen, aivan kuten isänikin. Muistan yhä, miltä mestsästysmajan hirvenruhot haisivat, kun olin pieni. Tuijotin riippuvia, elottomia sarvipäitä lumoutuneena; aistien tuoreen veren löyhkän. Jossakin vaiheessa hirvi muuttui pakastepusseihin survotuksi lihaksi, josta äiti valmisti lihapullia. Syystalvella remuttiin hirvipeijaisissa, joissa vaari oli kännissä ja mummo hapan uuvuttavan leipomisrallin ja mesoavan miehensä vuoksi. Minä jahtasin kellohameessani poikia ja hihittelin serkkuni kanssa vessassa, kun kuulimme hienojen naisten piereksivän ovien takana. Olimme joutuneet outoon, mutta puoleensavetävään aikuisten maailmaan. Meidän suvussamme aseet ja metsäneläimet kuuluivat miehille, enkä minä päässyt koskaan käsiksi kumpaankaan. En edes ajatellut, että se olisi mahdollista. Toisinaan isä lupasi opettaa minut ampumaan, mutta niin ei lopulta koskaan käynyt. Aseet olivat kummallisia, kiehtovia ja pelottavia kapistuksia, jotka lepäsivät mummolan lukittavassa, metallisessa kaapissa. Niillä otettiin henki myös halvaantuneesta koirasta ja minun kissastani.

Ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradalla (juuri siellä, missä tapahtui pahoja asioita) uhmaten itsesuojeluvaistoani ja pelkoani räjähtäviä kuolemankoneita kohtaan. Ja silti olen lapsenomaisen innostunut ja toivon, että olisin puhdas luonnonlahjakkuus. Haluan päihittää viereisten ratojen ensikertalaiset, nuo irlantilaiset pölkkypäät! Lahjakkuuteni tuntuu kuitenkin uinuvan syvässä talvihorroksessa. Sitä mieltä ovat ainakin käteni, jotka värisevät, kuten neitsyen kätöset ainakin. Pienoispistooli laukeaa sulavassa käsittelyssäni kuin unelma, mutta huomaan kuitenkin, etten olekaan kyennyt viemään nautintoa aivan viimeiseen maaliin saakka. Kaiken lisäksi minussa on kirous: joudun käymään läpi pikasuhteen ainakin kolmen eri aseen kanssa, koska ne menevät jatkuvasti jumiin. Poltergeistini saa kouluttajankin huudahtamaan epäuskoisena ja epäilemään, että olen tehnyt edellisessä elämässäni ilkitöitä, joista minua nyt rangaistaan. Lopuksi saan käteeni ysimillisen, jonka potkaisu saa hengitykseni katkeamaan hetkeksi.

Ampumisen aiheuttaman adrenaliinivyöryn ja euforian ohella tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen tarttunut aseeseen.

We'll see how brave you are

Keskinkertaiset tyttöhumanistit istuvat ringissä ja tuijottavat tyttöhumanistikenkiään, jotka ovat vähän erikoisia, niin kuin humanistien kengät ovat. Tyttöhumanistit ovat ihan hiljaa, kunnes ne sanovat "ihan kiva" tai "hyvää kieltä" ja sitten "ei mulla oo nyt mitään sanottavaa". "Mä en tiedä tästä mitään." Minua ne kehuvat asiantuntevaksi, tyttöhumanistit. Vähän niin kuin silloin, kun olin nuorempi ja ammatiltani tyttöjen äänitorvi, hikari, mutta sittenkin kelvollinen puhumaan. Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Luin Anna Rotkirchin blogia ja tunsin piston rinnassani:

UPJ-keväästä 05 minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa. Toinen on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.

Been there, done that.

Päästessäni sisään yliopistoon olen niin innostunut ja ylpeä laadukkaista akateemisista aivoistani, että olen haljeta. Kun uutuudenviehätys lopulta katoaa (ja se katoaa nopeasti), näen ympärilläni vain pätemisen tarvetta ja kaikkea muuta ahdistavaa, ja olen täydellisen kyvytön tutustumaan keneenkään (paitsi tietenkin Myräkkään, josta on tuleva läheistäkin läheisempi ystävä). Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan. Poljen itseäni maahan kipeillä koroilla ja asetan itseni alastomana tarjottimelle, kunnes ruumiini katoaa yhä kauemmas minusta. En tunne enää itseäni, mutta niitän suosiota kaikkialla, missä kuljen. Ystäväni on huolissaan minusta, mutta minä en halua kuunnella häntä. Putoan lasin läpi yhä uudelleen ja uudelleen: katsokaa, kuinka minusta on tullut paha tyttö! Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ystäväni luokse, mutta aamulla tulee ensimmäinen horkka. Itken ja vapisen, mutta saan lopulta pakotettua itseni junaan. Kun palaan sunnuntai-iltana kotiin, saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen kello kymmenen illalla. Olen varma, että kuolen. Ajattelen äitiä ja sitä, kuinka minut löydetään kuolleena asunnostani. Soitan ystävälleni, joka puhuu kanssani koko matkan puhelimessa, kun menen yöpäivystykseen. Ihmiset tuijottavat minua aulassa, kun itken ja tärisen ja soperran. Onko mulla paniikkikohtaus vai kuolenko mä. Ystävällinen hoitaja puhuu minulle rauhoittavasti, kun hengitän paperipussiin. Kasvoni ovat puutuneet kauttaaltaan, ja sormia pistelee. Ystävä hakee minut kotiin ja nukkuu vieressäni koko yön.

Minä olen juuri sellainen Rotkirchin eksynyt, romahtanut opiskelija, josta hän kirjoittaa heittäessään jäähyväisiä yliopistolle. Epämotivoitunut opiskelija, joka tuijottaa seinää, kun pitäisi keskustella. Opiskelija, joka ymmärtää neljännen opiskeluvuotensa keväänä, ettei opiskele oppiakseen vaan saadakseen hyviä suorituksia. Olen ymmärtänyt, että minun opiskelustani puuttuu ilo ja letkeys. Minä valitan ja lusmuilen ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi laittaa itseäni likoon. Ymmärrän nyt ensi kertaa eläessäni, että monet valintani ovat perustuneet silkkaan miellyttämisenhaluun. Kyseenalaistan ensi kertaa tämän kaiken mielekkyyden. Miksi minä opiskelen? Kenen vuoksi? Ketä varten? Kun matkasin muutama vuosi sitten pääaineeni pääsykokeisiin vieraaseen kaupunkiin, keskustelin junassa pitkään lievästi päihtyneen miehen kanssa, joka oli nelissäkymmenissä ja jo katkeroitunut elämäänsä, joka ei ollutkaan johtanut teatterilavoille tai mihinkään, mitä hän olisi halunnut. Hän sanoi minulle, että minä en ole tosissani. Vaihdoin junaa, nukuin ystäväni luona ja aamulla suoritin pääsykokeen, niin kuin vain suorittaja osaa. Mies junassa oli oikeassa.

Minun ei tarvitse vielä tietää, mitä haluan tehdä. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse miellyttää. Itsetutkiskeluni on paljastanut minusta puolia, joista en pidä. Tänä keväänä olen kuitenkin löytänyt itsestäni sen tiedonhalun ja luovuuden, joka on aina lymyillyt minussa. On minun valintani, haluanko pitää itseäni yhä lieassa. Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa silkalla asenteella, kuten jotkut väittävät, tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tällaista. Minä voin vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan olen vihainen ja katkera. On myös mahdollista antaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet minua. On mahdollista olla lempeämpi itselleen, kuten olen jo huomannut. Näiden pienien satorien myötä olen ymmärtänyt, että F41.9 ei ole minun viholliseni. Se purkautui minusta esiin silloin, kun olin luisumassa kauas itsestäni: "saan sairastaa itseni terveeksi".

Lopuksi vielä se häiritsevä huomio, joka kirvoitti minusta tämän tekstin johdannon: istumme seminaariryhmässämme kuin peruskoulussa. Tytöt katsovat vierestä, kun pojat tekevät. Miksi?

Irtiottoja

Kuinka paljon minussa vielä onkaan sitä pientä tyttöä, joka haluaa kirmata äidin ja isin luokse. Näyttää heille hyvän todistuksen; katsokaa, kuinka kiltti ja pätevä ja hyvä minä olen! Tämä on se sama tyttö, joka suhtautuu kuolemanvakavasti seurapeleihin ja tuntee kohisevan värin kasvoillaan, kun on käveltävä ruokalan lävitse. Katse harhailee pitkin pöytiä ja tuoleja etsien tuttuja kasvoja. Minä olen niin paljas. Pelko runtelee ruumistani, kun kuljen kohti työpaikkaa, jossa toimin järjestelmän kunnollisena raajana. Leimataan ääni, voitte sulkea sen kuoreen. Kuinka paljon voi ihminen pelätä? Jännitys on ollut aina hallinnassa, kunnes vuoden kaksituhattaviisi syyskuussa se purskahtaa ulos verenkierrostani puhtaana kauhuna. Nyt kauhu on kesytetty hampaattomaksi pikku lurjukseksi, kohta jo puolentoista vuoden verran.

Voinko elää koskaan ilman lääkkeitä? Työnnän ensimmäisen pillerin suuhuni ja ajattelen ottavani askeleen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Kai sinä lääkitsisit itseäsi, jos sinulla olisi syöpä tai hiv tai kuppa, minä toitotan yhä uudelleen ja uudelleen heille, jotka kohentavat häiriöitään pilvellä ja viinalla. Mutta ei, lääkkeidenkään tie ei ole helppo. Saan todeta sen eräänä talvisena päivänä, kun lääke on yhtäkkiä loppunut ja minua huimaa ja hikoiluttaa. Ajatella! Kärsin vieroitusoireista, minä! Kävelen levottomana lumisessa Töölössä, ja vastaanottohuoneessa pillahdan suureen itkuun. Onneksi on Joanna Newsom Pikku-Myyn äänineen: Enough of this terror! We deserve to know light.

Olen ollut ihan hiljakseen. Hiljaisuudesta on noussut ajatus: minun ei ole pakko enää rypeä tässä kaikessa.

Ja anna meille meidän epätäydellisyytemme anteeksi

Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittama artikkelikokoelma Seksuaalinen ruumis - kulttuuritieteelliset lähestymistavat (2006) on viihtynyt jo hyvän aikaa hyppysissäni, siksi kiinnostavia teemoja teoksessa käsitellään. Kirjasta olisi ammennettevaa useammaksikin blogikirjoitukseksi ja olinkin ajatellut horista täällä Kinnusen plastiikkakirurgiaa käsittelevästä artikkelista Silikoni-implantit omaksi iloksi?. Tursuavia selluliittireisiäni hölskytellen päädyin kuitenkin ensin Pauliinan blogin kautta Nyt-liitteen kauneuskilpailujen näkymättömäksi osanottajaksi. Selkäni jaksoi tuskin kannatella tonnin painoisia rintojani, kun tavasin suu vaahdossa, mikä on kaunista ja mikä ei. Harottava tonnikeijun katseeni hyväili toinen toistaan kauniimpia naisvartaloita (luojan kiitos Nyt-liitteen toimitus oli valinnut ehdolle vain hoikkia ja normaalivartaloisia naisia), joilla oli liian suuret rinnat, selluliittia, liian pienet rinnat, löysiä mandariiniperseitä jne. jne. Pienirintaiset naiset julistivat yhteen ääneen "tissitelineiden" äärellä, kuinka heillä ei onneksi ole isoja roikkurintoja. Vastaavasti povekkaammat naiset moittivat kilvan pienirintaisia ehdokkaita, joista ei osannut sanoa, ovatko he miehiä vai naisia. Ja herran tähden, kaikilla pienirintaisilla on oltava anoreksia, eiväthän he olisi muuten niin luonnottoman näköisiä! Minulle selvisi palstalta myös se, että raskaana olevat naiset ovatkin oikeasti vain epämuodostuneita ihmisiä. Muutamat laupiaat samarialaiset määkivät palstalla lammasmaisesti jotakin kaikkien vartaloiden kauneudesta, mutta moisille hipeille laitettiin nopeasti luu kurkkuun. Jaettiin muun muassa hyviä neuvoja siitä, kuinka kiinteyttää vartaloa, välttää roskaruokaa ja näyttää kirurgin veistä liian isoille rinnoille, jotka totisesti häpäisevät roikkumisellaan koko ihmiskunnan, naissukupuolesta nyt puhumattakaan.

En voinut olla lopulta ajattelematta Taina Kinnusen artikkelia, jossa hän spekuloi sitä, mitä naisten tai tyttöjen paitain alta odotetaan paljastuvan, kun mediakuvissa rinnat ovat yhä useammin suuria, kiinteitä palloja, jotka osoittavat terhakasti taivaalle keholle vieraiden aineiden voimin. Onko tämä oleva normaaliuden standardi? Keskustelupalstan diskurssissa käy nimittäin harvinaisen selväksi, että normaalit ja kauniit rinnat eivät roiku, eivätkä ne ole myöskään liian pieniä. Nyt-liitteen kilpailussa etsitään toki nimenomaan ihannevartaloa, jotakin haluttua ja tavoiteltua. Siitä huolimatta minua ihmetyttää (joskaan ei yllätä) palstan raaka arvostelukulttuuri, joka näkyy myös vartaloiden pisteytyksessä (asteikko 1 - 10): paras naisvartalo on saanut 6,25 pistettä ja vastaavasti miesvartalo 6,33. Suurin osa kommenteista on myös hyvin kärkeviä ja tiukkoja ihannestandardeissaan. Moninaisuus ei todellakaan ole lahja.

Taina Kinnunen haastatteli tutkimuksessaan sekä plastiikkakirurgeja että naisia, jotka ovat hankkineet silikoni-implantit. Rintojen suurennuksesta puhuttiin kohentavana ja parantavana operaationa, ikään kuin lääkkeenä, jonka tarkoitus on palauttaa pienet rinnat normaaliin tilaan. Kyseessä ei ole ainoastaan fyysinen muutos vaan pyrkimyksenä on myös lääkitä kärsivän naisen sielua. Eräs lääkäri vertasi feminiinistä kauneuskirurgiaa maskuliiniseen autokulttuuriin, jossa kallis urheilukaara on peniksen jatke: loppujen lopuksi on kyse oman statuksen parantamisesta, eikä materian keräämisestä olekaan kovin pitkä matka kehon muotoilemiseen veitsellä. Naiset puolestaan perustelivat implanttien lisäämistä seksualisen ja ruumiillisen itsetuntonsa parantajana. Kaikkia heitä yhdisti perfektionistinen ihannevartalon tavoittelu ja toisaalta jatkuva riittämättömyyden tunne. Muutamat myönsivät avoimesti murtuvansa muiden kauniiden naisten katselemisesta. Kyseessä on siis jonkinlainen kilpavarustelu ja oman markkina-arvon kohottaminen. Estetisoituneessa kulttuurissa visuaalisella mielihyvällä on tärkeä sija: vaikka eräältä haastateltavalta oli kadonnut osittain tunto toisesta rinnasta, hän koki saavansa enemmän seksuaalista mielihyvää katsotuksi tulemisesta kuin kosketuksesta. Toisten naisten kriittiset kommentit kauneuskirurgiasta tulkittiin yleensä kateudeksi.

Kummassakin haastatteluryhmässä suhtauduttiin kauneuskirurgiaan myös (näennäisen?) kriittisesti, mutta nähdäkseni eräs tärkeä seikka oli unohtunut. Kun naiset kokivat itsensä enemmän tai vähemmän kauneusihanteiden uhreiksi (vaikka myös täysjärkisiksi toimijoiksi), kirurgit kokivat lähinnä vastaavansa "kentän" toiveisiin. Kumpikaan osapuoli ei siis pitänyt itseään kauneusteollisuuden aktiivisena uusintajana. Eräs Kinnusen artikkelin kiinnostavimmista pointeista oli kuitenkin kauneuskirurgian sukupuolittuminen. Kun hän kysyi kirurgeilta, mitä nämä tekisivät miehille, jotka haluaisivat implantit vaikkapa pakaroihin tai rintalihaksiin, useat kirurgit olivat pöyristyneitä ja pitivät tällaisia miehiä infantiileina, teini-ikäisen tasolle jääneinä tapauksina, joiden itsetunnossa olisi rutkasti parantamisen varaa. Vaikka kyseessä olisikin hyvin samantyyppinen operaatio kuin rintaimplanttien istutus, korostivat kirurgit kuitenkin miesten kohdalla implanttien terveydellisiä riskejä, joita puolestaan häivytettiin, kun puhuttiin nimenomaan rintaimplanteista. Yhdysvalloissa tehdään jo paljon miesten kauneusleikkauksia, mutta Suomessa vastaava toiminta on vasta lapsenkengissä. Ovatko rintaimplantit hankkivat naiset siis luonnostaan infantiileja, teini-ikäisen tasolle jääneitä surkimuksia? Eiväthän toki. He ovat rohkeita ja ennakkoluulottomia toimijoita, jotka tahtovat leikkaukseen omasta halustaan. Totta puhuen heillä on jopa syytä suurennuttaa rintojaan, kuten eräskin kirurgi vihjaisi vastatessaan Kinnusen kysymykseen siitä, mitä parannettavaa hänessä mahdollisesti olisi.

God sometimes you just don't come through

Olen kirjoittanut täällä läheisteni kuolemista. Sinä vuonna minusta tuntui siltä, että kaikki ympärilläni kuolevat. Etkö voi jo lakata suremasta, minulle sanottiin. Entä, kun on liian paljon syyllisyyttä? Silloin kätkeydytään suruun ja vihaan, eikä siinä ole mitään kaunista tai ylevää. Puhutaan arvokkaasta suremisesta, enkä minä tiedä, mitä sellainen on. Voiko sellaista vaatia keneltäkään? Juha Itkonen käsittelee kiehtovasti syyllisyyden, kuoleman ja uskon teemoja Finlandia-ehdokkaana olleessa esikoisteoksessaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003).

David ja Mark ovat pyhiä amerikkalaispoikia, jotka tekevät lähetystyötä piskuisessa suomalaiskaupungissa, jossa ovet eivät avaudu ja pikkulapsetkin tuijottavat sanantuojia kummissaan. Salt Lake City on toisessa maailmankaikkeudessa eikä kukaan tiedä mitään Joseph Smithistä, Nefistä tai Lehistä. Täällä ei kilvoitella Jumalan suosiosta, täällä taivaaseen päästään uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Olisiko sellainen usko armollisempaa Davidille, joka epäilee ja lankeaa haureuden syntiin? Onko olemassa hyvä ja paha Jumala? Paha Jumala on surmannut Davidin perheen ja vie kaiken hyvän hänen ympäriltään. Ja totisesti, kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi?

Parasta Itkosen teoksessa on ehdottomasti juuri Davidin moniulotteinen hahmo ja hänen tunteidensa laaja skaala; hänen kauhunsa, kateutensa, kaipuunsa ja loputon syyllisyytensä. David on sulkeutunut klaustrofobiseen kammioon, jossa vain hänen teoillaan ja ajatuksillaan on merkitystä. David on Job, David on Kain. David on pahan Jumalan valittu ja kadotuksen poika. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onko mahdollista tehdä rauha ylivoimaisen kanssa? Voiko olla lihallinen kokematta syyllisyyttä? Kuinka on mahdollista päästää irti surusta, jos ei saa surra? Itkosen romaani ei ole täydellinen tai aukoton eikä ehkä autenttinenkaan kuvaus mormoniyhteisöstä, mutta hän on mielestäni tavoittanut teoksessaan jotakin olennaisen inhimillistä ja haurasta. Hän kirjoittaa taidokkaasti asioista, jotka ovat pyhiä.

Itkosen mormonipojat ovat jääneet kaihertamaan mieltäni, kun kävelen pitkästä aikaa pakkasessa. Kaupassa teititellään ja limainen tuote-esittelijä saa minut ostamaan tavaroita, joita en tarvitse. Kaksi yhden hinnalla! Miesten ja naisten pussit erikseen hehe, naisille kevyttuotteita tietenkin! Työnnän kiltisti pussit ostoskoriini ja jatkan korvat punaisina kassalle. Kuka on tehnyt minusta niin pehmon, että jopa puhelinmyyjille on vaikea sanoa ei? Yhtäkkiä mieleeni palaa muisto kouluvuosilta: ystäväni on löytänyt jostakin laatan, jossa lukee VANHIN MILNE. Hän teeskentelee koko päivän kääntyneensä mormoniksi ja meillä on hauskaa. Minä istun ruotsin tunnilla helluntailaistytön vieressä ja lipsautan vahingossa joka välissä "herranjumala" ja "voi jeesus". On niin mukavaa pilkata sitä, mikä on toiselle pyhää. Kuinka kauan uskoin Jeesukseen ja parrakkaaseen Jumala-mieheen? Neitseelliset sikiämiset ja huoramadonnat, oi Jeesus. Rippikoulussa unelmoidaan isosista ja hihitellään luterilaiselle seksivalistukselle. Olen hippigootti, joka kuuntelee Beatlesia ja Type O Negativea. Vaikka kaulassa riippuu Ankh ja lähetystyöntekijät inhottavat, tulee kirkossa silti rauhallinen olo. Silloin, ja yhä vieläkin.

Winona's Big Brown Beaver

Karvanpoistointo on saanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä. (IS 1.12.2006 s.45)

Ei saatana. Nyt meni ärhäkältä seireeniltä persikat väärään kurkkuun. Saara kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti nykypäivän posliinipilluvimmasta ja siteeraa Ilta-Sanomissa yläpäätään aukonutta turkulaista gynekologia, joka kommentoi kaikenkarvaisten parishiltonien pimpinpaljastelutrendiä. Onneksi paljastelijoiden pimppikarvat sentään uiskentelevat kylpyhuoneen lattiakaivossa eivätkä ole missään sopimattomissa paikoissa rehottamassa. Onhan todellakin pöyristyttävää, että gynekologi (siis gy-ne-ko-lo-gi!) joutuu sietämään työssään paitsi pimppejä, myös häpykarvoja! Sellaiset pikku majavarasiat sietäisi viedä saunan taakse sheivattaviksi, perkele!

Minun on pitänyt blogata karvahysteriasta noin sata kertaa ja nyt, kiitos Saaran, minun on viimeinkin pakko puuttua tähän verenpainettani kohottavaan aiheeseen. Tarvitseeko minun edes kuvailla, kuinka kyllästynyt olen tähän karvafasismiin, jota nyt tyrkyttävät jo gynekologitkin? Saaran siteeraaman helmen on kaiken lisäksi päästänyt suustaan naispuolinen gynekologi, jonka alapääkarvoituksen määrä lienee nyt meille lukijoillekin harmittavan selvä. Ihan vain varmuuden vuoksi totean, että karvoituksen poistaminen tai poistamattomuus on jokaisen oma asia ja minulle on ihan sama, vaikka jonkun pimppiin olisi tatuoitu kokonainen posliiniastiasto. En kuitenkaan voi sietää paskanjauhantaa, jonka mukaan kaikkien naisten olisi näytettävä terää (tai vahaa tai vaikka saatana moottorisahaa) häpykarvoitukselle, koska naapurin pikku Heikki-Marjatan mielestä häpykarvoitus on niin totaalisen iljettävää, likaista ja rumaa. Välillähän törmää lisäksi sellaisten miesten edesottamuksiin, jotka kuulemma eivät anna naisille, joiden kaikkein pyhintä koristaa karvapöheikkö: karvat pois tai ei tipu seksiä. Niinku yök, niinku! Olen maininnutkin täällä lyhyesti muuannesta nuoresta miehestä, jonka mielestä pillukarvojen ajaminen kuuluu käytöstapoihin. Samainen persikkaorhi ajeli rinta-, sääri- ja kainalokarvansa, mutta munakarvoihinsa hän ei jostakin syystä koskenut.

Eksyin joskus kesällä keskustelupalstalle, jossa nuoret naiset ja teini-ikäiset tytöt keskustelivat häpykarvojen poistamisesta. Kyseessä ei siis ollut esimerkiksi bikinirajojen siistiminen vaan niin sanotusti koko hoidon tuhoaminen. Pikku barbarat itkivät toisilleen, kuinka hankalaa pimpin pitäminen karvattomana on, kun värkkiä on sörkittävä joka toinen päivä, ettei vain sänki ala kasvaa. Ja iik, mitä poikaystäväkin sanoisi, jos pimpparikseen kasvaisi karvoja! Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa olin jo hieman pöllämystynyt: olin joutunut keskelle maailmaa, jossa häpykarvat olivat vihollinen numero yksi. Kuten sanottua, jokaisella on toki omat mieltymyksensä, mutta rajansa kaikella! Sekin on kyseenalaista, kuinka "omista" mieltymyksistä loppujen lopuksi onkaan kyse, tuputetaanhan karvattomuutta pornon lisäksi aivan arkipäiväisissä lehdissä. Lisäksi naisten kainalo- ja säärikarvojen poistaminen on jo sellainen selviö, että siitä tuskin keskustellaankaan. Kaikin puolin karvaisena naisena minua suoraan sanottuna vituttaa tämä karvakaruselli, jossa miehet ja naiset pyörivät rinta rinnan, karvattomina tietenkin. Jos minulla olisi joskus tarpeeksi pokkaa, kirmaisin rannalle kainalo-, sääri- ja pimpurakarvat rehottaen ja näyttäisin keskisormea kaikille karvafasisteille. Mutta ehei: olen karvahysterian uhri ja aktiivinen tuottaja siinä missä muutkin. Posliinipiluilua ja jatkuvaa karvantorjuntaa kieltäydyn kuitenkin harrastamasta, ihan vain periaatteesta. Varo, sinä turkulainen gynekologi. Et voi koskaan tietää, milloin karvainen eläin hakeutuu vastaanotollesi.