Suolavedestä ja kosketuksesta

Koko kesä suolaveden pörröttämiä hiuksia, hikeä, olemista ruumiillisena olentona, halukoneena. Nenänpäähäni on työntynyt pisamia, jotka erottuvat mustapäiden ja ihohuokosten joukosta rusehtavina ja suloisina. Olen kirjoittanut vain ajatuksissani. Kirjoitukseni ovat olleet pitkiä monologeja, kirjeitä itselle. Vanhoja vihkoja selaillessani löydän aivan oikeita kirjeitä, joita nuorempi minä on kirjoittanut jollekulle — ehkä itselleni löydettäväksi, etten unohtaisi. Monet kirjeet ovat öisiä purkauksia, jotka unettomuus on leiskauttanut liikkeelle. "En saa unta, joten on pakko kirjoittaa", toteaa 21-vuotias minä. Minä, jossa on "ihmeellinen kalvo". Muistan kaikenlaista, mitä en ole ajatellut aikoihin. Haluaisin ojentaa käteni, koskettaa tuota paperilla huojuvaa olentoa, akvaarioeläintä. ("[...] I lived in a sort of transparent balloon, drifting over the world [...]") Haluaisin kertoa, ettei kalvo ole murtumaton, että monenlaisia onnenhetkiä on vielä edessä. Että rakastuisin pian, ja sen jälkeen rakastuisin uudelleen. Että olisi erilaisia kosketuksia, erilaisia kehoja. Että tulisi aika, kun yksinkin on hyvä.

Tänä kesänä on tuntunut hyvältä olla tässä ruumiissa. Vähitellen keho alkaa unohtaa, millaista on, kun tulee koko ajan kosketetuksi. Se alkaa sopeutua erillisyyteensä, syleillä sitä. Kaipuu on vakaa pohjavire, mutta siinä ei ole hätäistä painavuutta. Kehoni ojentuu uteliaasti ja pakottomasti kohti sähköä ja jännitettä, intuition ja epävarmuuden välissä hapuillen. A. S. Byattin romaanissa Possession (1991) nuori kirjallisuustieteilijä Roland pohtii samaa kysymystä: "Did she simply emit the electric shock, he wondered, or did she also feel it? His body knew perfectly well that she felt it. He did not trust his body." En rynnistä vasten toisten kehojen kutsuja. Tunnustelen vain, itsekseni. Ei tarvitse hengittää raskaasti, ei ole tarpeen riehua, ruumis tunnistaa paljon säntäilemättäkin. Verkkaisesti Byattin teoksen erotiikka hiipii iholleni:

(...) I thought I might circumvent the whole happening, deny that Magnets rush towards each other, and deny it so steadily, the lie might become a kind of saving fiction that held a kind of truth. But the Laws of Nature deserve as much respect as any other, and there are human laws as strong as the magnetic field of iron and lodestone — if I deviate into lying, to you whom I have never lied — I am lost.

(Gustav Klimt: Sea Serpents)